Aurinko laskee nurmikukkulan taa. Tulin juuri kotiin puistosta pelaamasta mölkkyä.
Olen opetellut tekemään vähemmän. Teemasta puhuminen sopii oivallisesti hetkeen, jolloin kello on yhdeksän illalla ja seuraavana aamuna pitäisi julkaista blogissa jotain, eikä ole vielä edes aloittanut. Elikkä tässä olisi oivallinen paikka itsensä soimaamiseen ja huokailuun. Että miksi jätän kaiken viime tippaan ja miksi tää on aina tämmöstä ettei saa edes sunnuntaina olla rauhassa!
Mutta olen viime aikoina treenaillut moisen ajatusketjun katkaisemista. Olen treenannut sietämään odotusteni ja kykyjeni välistä kuilua, kuron sitä umpeen laskemalla niitä odotuksia. Kyllä ne kyvyt siitä kasvaa. Niin kuin se aamuhölkkäily, josta viimeksi mainitsin. En ollut ikinä viitsinyt aloittaa, kun mietin etten jaksa heti aamusta puolen tunnin juoksua. Ettei huvita lähteä ollenkaan, jos ei tule mahtisuoritus. Meditaation kanssa vähän sama. Ei kannata tehdä yhtään, jos ei voi tehdä kauheesti heti.
Paitsi että olis ihan tosi paljon parempi tehdä säännöllisesti vähän kuin ei yhtään koskaan. Niinpä aloitin maanantaina sillä, että kävelin vartin ulkona herättyäni ja that's it. Oikeen kellosta katsoin aikaa ettei mennyt yli. Seuraavana päivänä sama. 7,5 minuuttia yhteen suuntaan ja sitten samaa tietä kotiin. Siitä tulee vartti. Kolmantena päivänä laitoin juoksukengät jalkaan ja otin muutaman hölkkäaskeleen. Neljäntenä jo mietin, että pitäisikö nostaa rimaa ja mennä pidempi reissu, mutta päätin että ei. Pysyn vartissa kunnes olen aivan varma, että jaksan enemmän. Pidän huolen, että ne tavoitteet ja taidot pysyy balanssissa. Vartti aamussa tekee kuitenkin viikossa jo pari tuntia. Kaksi tuntia juoksemista! Se on ihan tosi tosi paljon parempi saldo kuin ei yhtään!
Meditaation aloitin syksyllä mahtipontisesti tunnin sessioilla. Sitten rupesin stressaamaan kun en voinutkaan aina ottaa kokonaista tuntia tyynyllä istumiseen ja koko homma jäi moneksi viikoksi kokonaan. Alkoi kiukuttaa, etten tätäkään nyt sitten osannut. Lopulta oli pakko ottaa aikarajaksi se vartti. En sentään kellosta katso, mutta sillä ajatuksella taittelen jalat lootukseen, että kunhan nyt vähän edes tekee. Taidot ja tavoitteet menee niin helposti epätasapainoon, tavoitteet ryöpsähtää rehottamaan koiranputkina ja ne heiveröiset taidot siellä kedonkukkasina väräjää. Lekmo puhuu luennoilla usein, kuinka rauhan pisaroista kasvaa lopulta tyyneyden valtameri jos vaan päättäväisesti tekee harjoitusta. Sillä tavalla tavoitteellisesti, mutta rennosti. Ei pidä puristaa.
Niin minä kirjoitan nyt sen verran kun kerkeän ja sitten olen tyytyväinen. En anna valtaa sille ajatukselle, että pitäisi olla nerokasta sanottavaa tai että pitäisi tulla pitkä sepustus. Tulee sellainen kuin tulee. Tärkeintä ei ole laatu vaan määrä, olennaista on lähinnä se, että tekee ja paljon. Silloin väkisin eksyy lopulta nerokkuuden äärelle. Muistan Sarasvuonkin puhuneen tästä aiheesta, että jossain keramiikkakerhossa testasivat määrän ja laadun suhdetta. Oli niin, että toinen ryhmä sai tehtäväksi tehdä mahdollisimman huolella ja toinen mahdollisimman paljon. Siis ihan vaa'alla punnitsivat, että montako kiloa pyttyä tulee. Molemmilla oli sama aika käytössä. Loppunäyttelyssä ero oli ilmeinen: paljon tehneiden tuotokset olivat parempia kuin huolella hinkatut vaasit.
En siis sano, että tämä teksti olisi nerokas vain koska se on neljäskymmenesneljäs postaukseni tässä vuoden sisällä. Ei säännöllisyys tarkoita, että aina tekee timanttia. Mutta on siinä isommat todennäköisyydet vahingossa välillä onnistua kuin ettei tekisi ollenkaan. Jos miettisin sohvannurkassa, että lopetan koko blogin tähän kun en halua kiireessä enkä väsyneenä jotain vaan raapustaa niin etenisi homma aikas paljon hitaammin. En ollut aiemmin hoksannut, että se onkin vähän väärin ajateltu. Näillä tiedoilla rohkaisisin kaikkia, että raapustakaa vaikka kiireessä ja väsyneenä! Kunhan raapustatte! Tärkeintä on että tekee. Toistossa on koko jutun ydin.
Ulkona on valoisaa, vaikka kello on jo lähellä kymmentä. Joka puussa konsertoi satakieli ja ensimmäiset ujot kukkaset ovat uskaltautuneet meidänkin varjoisalle pihamaalle. Tänään oli hidas ja lempeä päivä. Siemailin aamukahvia kunnes se kylmeni lasiin, editoin siskontytön ideoimia leluvideoita ja heittelin frisbeetä kavereiden kanssa puistossa. Pyöräilin Maxin perässä kotiin, upotin minttuteehen kukkuraisen lusikallisen hunajaa. Ja sitten vähän kirjoittelin. Rauhassa, kevyesti.
Ennen olisin miettinyt, että tästä tuli nyt vähän nysä. Että aika vaatimatonta ja suoraviivaista, ehkei kerennyt ajatus kasvaa ihan täysiin mittoihinsa.
Mutta nyt mietin, että tämä oli tällainen pisara.
Joku päivä sitä huomaa edessään avautuvan valtameren.
Hoksasin, että suurin osa rasioista nököttää tätänykyä hyllyillä tyhjinä! Minimalisointi alkaa tuottaa tulosta. Tämän heppa-askin sain ensi-iltalahjaksi, olisikohan ollut kesäteatterista kyse. Traagisesti väritön kynsilakka vuosi tuohon päälle ison vanan.
Tässä säilyttelin ennen rihkamaa tai pinssejä tai jotain. Sittenpä hankkiuduin niistä eroon ja nyt lähtee lootakin. On muuten ihanaa availla lipastonlaatikoita nykyään kun vastassa ei olekaan enää myllertävä kaaos.
Huolella olin pakkaamassa laturia Maxin mukaan, kunnes miekkonen huomautti että tämä kuuluukin edelliseen puhelimeen. Miksi minä olen tätä sitten laatikossa hillonnut!?
305. KYNSILAKKOJA
Olisi oikeasti pitänyt heittää kaikki lakat roskiin, mutta aloitin nyt näistä tylsän värisistä ja vanhentuneista. Jäi sinne vielä kymmenen pikkupurkkia kolisemaan. Kauheaa ongelmajätettä nämäkin, lasin sisällä kemikaaleja ja päällä muovia. Kynsilakasta menee aina loput roskiin. Ei noita tule koskaan käytettyä ihan kokonaan.
En mä näitä nyt roskiin ole laittamassa, mutta vähän nousi kysymys, että teenkö tällä kokoelmalla mitään? Onko hopealusikkasarja sellainen juttu, joka jokaisella pitäisi olla kaapin perällä?
Sain lahjaksi tämänmoisen kirjan. On oikein kaunis ja vaikuttava, painava. Kovasti vaan epäilen, ettei ikinä tule luetuksi...
Ostin Berliinin vaihto-oppilaskesänä eläinvalokuvakirjan kun ei ollut toimivaa nettiä kämpillä ja halusin piirtää elikoita. Kotona tällaiset kirjat ovat lähinnä painavia ja pölyisiä. Näemmä säilytin opusta auringossa kun kansipaperiin on kellastunut jännittävä väriliukuma.
(Vielä 57 esinettä. Tai enää 57, miten päin sen nyt haluaa ajatella. Ei ehkä olekaan ihan helppo löytää niin paljon roinaa siisteiksi käyneistä komeroista. Joskus kysyin itse itseltäni, että onko 365 esinettä paljon vai vähän.
On se aika paljon.
On siinä ihan tekemistä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti