MINIMALISTIN MAANANTAI osa39: Joulu sydämessä, kuolema kainalossa

Joka toisena aamuna herään myöhään, joka toisena aikaisin.
Tämä on sellainen aikainen aamu. Sunnuntai huhtikuun lopulla ja ulkona sataa lunta. Kai se pian asfaltiksi mustuu, mutta taisin hätäillä kuvitellessani pyöräilykauden jo alkaneen. Max erehtyi eilen polkemaan keskustaan ja joutui toistuvien raekuurojen armoille. Ne ryöppysivät taivaalta holtittomina ryöppyinä kuin vatsatautisen lounas.

Vatsataudista puheen ollen... enpä ole juonut enää kahvia oman episodini jälkeen. Siitä on nyt kaksi viikkoa ja pikkuhiljaa aamuinen kofeiinikaipaus-surina on alkanut hellittää. Tai sitten se oli tolkuttoman ylenantamisen jälkeensä jättämää anemiaa joka päätä sumensi. No, joka tapauksessa vaihdoin sumppituoppini rautatabletteihin. Sen kunniaksi huuhtelin kahvinkeittimen Marttaliiton ohjeiden mukaan etikalla ja asetin sen "kevätteloille" (eli otin pois seinästä ja työnsin 3cm lähemmäs nurkkaa). Etikalla huuhdeltu ja tarmolla jynssätty kahvinkeitin tuo muuten ihmisen elämään aivan arvaamatonta hallinnantunnetta. Ylpeänä annoin katseeni viipyillä tuossa tahrattomassa kodinkoneessa ja tunsin ikiaikaisen viisauden virtaavan minussa. Marttaliiton siivousohjeet, elämän nektaaria!

Pakko silti todeta, että kofeiinin vähentämisestä ja rautatableteista huolimatta sielua huuhtovat iltapäiväisin väsymyksen aallot. Joskus ne lyövät rantaan heti puolilta päivin. Mikä on tämä uupumus ihmisessä? Onko se sitä, ettei viitsi lihaksiaan liikutella tarpeeksi että liikkuisivat kuonat ja nesteet? Vai onko se tämä kevät joka antaa odottaa tuloaan? Pitkän talven huventamat energiavarat? Yhtäkkiä kesken puuhailun alkaa se humina ja tyhjään tuijottelu ja tekisi mieli vain kietoutua peittoihin tuijottelemaan ruudulla välkkyvää kuvaa. Ei se nukkumisen tarvetta ole, päiväuniviehtymykseni kun katosi vegaanisen ruokavalion myötä (laiskan letkeä siestani olikin lähinnä ruoansulatuksen tuhinaa). Vai tältäkö se aikuisuus tuntuu, että mieluiten hiippaa vaan kotona villasukat jalassa? Onko muilla tällaista?

(Pysähdyn pohtimaan olenko pitänyt huolta kropastani vai onko tämä ihan itseaiheutettua voimattomuutta? Tepastelen alakertaan ja lastaan blenderiin tavanomaiset smoothie-ainekset: avokado, banaani, puolukat, taatelit, siemenet, kaakao-nibsit, spirulin ja puolisen litraa vettä. Blenderin ääni leikkaa hiljaista sunnuntaiaamua kuin moottorisaha. Juon kannullisen levänvihreää massaa. Nyt on taas lupa valittaa kun on tehnyt jotain asialle!)

Lumisade yltyy aivan kunnon toiminnaksi. Hiutaleet liiskautuvat yhteen jalkaräteiksi, nurmialueet ovat jo valkoisia. No, kohtahan se vappu sieltä jolkottelee, että hiihtohaalarit tiskiin vaan. Kasvaviin nietoksiin sopii vierellä höyryävä kuppi jouluteetä. Paketissa siis lukee niin, Christmas tea. Sain siskolta lahjaksi, mutten ehtinyt aiemmalta kahvinjuonniltani sitä aiemmin korkata. Ehkä se tosiaan on minun sydämessä aina se joulu, niin kuin lauluissa helkkyen julistavat.

Mutta jos näistä tee- ja sääilmiökuvailuista haluaa edetä, niin olin minä jotain aihettakin tälle kirjoitukselle ajatellut. Siitä ajattelin kertoa, että ihmeellistä kuinka niitä kirjoja nyt sitten siunaantuu kun laittoi oman hyllynsä ojennukseen. Teologiaan perehtynyt ystävä lainasi Anthony de Mellon Havahtumisen, kun tuli buddhalaisuus puheeksi. Hieno kirja, siis pitkälti samoista syistä kuin nuo buddha-hommatkin, mutta aivan erityisen suorasanainen ja hauska opus. En ala tekstiä vielä sen tarkemmin eritellä kun vaatinee toisenkin lukukerran, pistin Adlibriksestä tilaukseen. Mukavaa vaan huomata taas pitkästä aikaa lukevansa.

Siitäkin ajattelin kertoa, kuinka koen aina vain tärkeämmäksi päästä kosketuksiin oman kuolevaisuutensa kanssa. Kuinka tuntuu, että sen ymmärtämisessä piilee avain todelliseen vapautumiseen. Jos oppisi tarkastelemaan murheitaan siitä hetkestä käsin, kun oma elämä on ohitse ja Edith Piafin hengessä joutuu arvioimaan, että katuako vaiko eikö. Siis sehän on sellainen tunnettu korulause, että elä jokainen päivä kuin se olisi viimeinen, mutta mitä se olisi aivan oikeasti päästä sellaiseen mielentilaan? Siitä se Havahtuminenkin kertoi. Ja minulla Joose Keskitalon laulut ovat sitä samaa, siksi niin hartaudella sitä uusinta lättyä jatkuvasti levylautasella pyöritän. Työpäiväni vietän maalaten tussilla viikatemiehiä ja taustalla soi joko Perttu Häkkisen uskonnollisia ilmiöitä käsittelevä puheohjelma tai Inhimillisen tekijän elämän haurauden kohdanneiden tarinat.

Eikä tämä ole synkistelyä tai kuoleman kaipuuta. Päinvastoin, viimein koen olevani sen verran vahvoilla ja ehkä kypsäkin kohta, että uskallan edes vilkuilla sen suuren tuntemattoman suuntaan. Ja kun on tukena nämä buddhaopit uudelleensyntymästä ja karmasta, niin tuntuu ettei ole ihan tyhjän päällä tässä jutussa. Ei niin kuin silloin kolme vuotta sitten kun joutui asian kanssa kasvotusten ilman mitään ennakkovalmistautumista. Sieltä se oma motiivi kumpuaakin. Kun sen kuoleman joutuu jokainen kohtaamaan määrittelemättömän ajan sisällä, niin on kovasti tullut tarve valmisella itseään sitä hetkeä varten. Että pääsisi siihen "je ne regrette rien" -kategoriaan sitten kun tilejä tasataan.

Kuulostaa ehkä vanhuksen puheelta, mutta ajattelen asiaa niin että käsittelen tätä nyt ja sitten loppuelämäni ajan keskityn elämään. Vähän niin kuin pitkin vuotta ostelisi ihmisille joululahjoja (...oi, mun huhtikuinen joulusydämein...) ettei tule viime hetken paniikki. Niin samaan henkeen tämän rakkaan elämäni viime hetket mieluusti säästäisin paniikilta myös. Aiemmin suhtauduin asiaan niin, että pohdin tätä hommaa sitten kun on pakko (eli about 50 vuoden päästä). Mutta se "pakko" tulikin ihan tosi paljon aikaisemmin kuin olin kuvitellut ja silloin tosi kovasti toivoin, että olisin valmistautunut vähän ennakkoon kun siinä olikin sitten aika paljon kerralla funtsittavaksi.

Tämä taitaa olla melko yleinen ajatusmalli, kun Hesaristakin luin vähän aikaa sitten kyselyn, jossa udeltiin ihmisten "mieluisinta" kuolintapaa. Ylivoimaisesti suosituin vastaus oli, että kunpa sitä lähtisi vaan yllättäen vaikka nukkuessaan plöts. Ihmiset eivät siis halua joutua kohtaamaan rajallisuuttaan, mieluiten ei koko elämänsä aikana! Yleisin ajatuskaava tähän on kai se, ettei sitten tarvitsisi surra ja pelätä. Mutta ihminenhän suree ja pelkää koko ajan muutenkin! Kulkee tuolla aamuruuhkassa ja suree, että jos myöhästyn, jos ei löydy parkkipaikkaa, jos menee palaveri huonosti, jos tekeekin lounaalla mieli saalatinkastiketta niin menee mistiin tämä paleo-ovo-lakto-astro-dieetti. Pelkoa piisaa myös aivan elinvoimaisessakin yksilössä, kun alkaa pohtia omaa kelpaamistaan työmarkkinoilla tai Ameriikan valtiopäämiehen ydinsotahalukkuutta tai ihan vaan kamapäistä vierustoveriaan ratikassa.

Enkä siis lainkaan ylenkatso tätä ajattelutapaa, vaan puhun nyt omasta kokemuksesta. Minähän nimenomaan olen se kaikista pelokkain ja surkuttelevaisin, valvon öitä leikkien mielikuvitukseni kanssa sitä loputonta "mitä jos" -leikkiä ja imen supersmoothieta toivoen sen parantavan edellisyön stressivalvomisen aiheuttaman univajeen. Juuri tästä pelokkuudestani käsin tutkailen sitä kuolemaa. Siitä käsin, että kävin läpi ison kriisin enkä viisastunut siitä yhtään, päinvastoin tulin vain entistä hermoheikommaksi. Alkoi kyllästyttää se oma surumielisyys ja sekapäisyys. Tulin siihen tulokseen, että pitää mennä ihan siihen alkulähteelle, porautua ytimeen ja päästää pinteestä se vioittunut hermo eikä aina vaan puuduttaa pintaa.

Tähän pisteeseen olen tässä vaiheessa kuolemapohdiskelussani päässyt:

• On lyhytnäköistä leimata kauhistuttavaksi asia, jonka joutuu jokatapauksessa kohtaamaan. On myös virheajatelma katsoa sen olevan epäreilua. Päinvastoin, jos joku tässä maailmassa on ehdottoman tasa-arvoista niin loppu. Se tulee ihan jokaiselle. Ja jos elämänpituutta alkaa laskea jonkunlaisena saavutuksena, niin oikeastaan se on ihan mielipidekysymys pitääkö parempana heitellä lusikkaa nuorena vai vanhana. Jos ei ottaisikaan näitä juttuja annettuina faktoina vaan määrittäisi oman johtopäätelmänsä.
• Uudelleensyntymä aiheutti ensin kohdallani nikottelua, mutta loppujen lopuksi se on ihan yhtä validi vaihtoehto kuin vaikka paratiisi tai suuri pimeys. Kun eihän sitä kukaan tiedä. Silloin minusta oleelliseksi kysymykseksi nousee, miten elämän jälkeisen ajan ajattelu vaikuttaa olemiseen tässä ja nyt. Omalla kohdalla inkarnaatiojutut keventää tunnelmaa, ei kauhistuta enää niin paljon. Ja sehän on totta, että elämä jatkuu vaikka meitsi täältä lähteekin. Muiden elämä siis. Kyse on vaan näkökulmasta: energian määrä on vakio, joten jonneki ne meitsin atomit kuitenkin menee.
• Tieto lisää turvaa. Yle Areenassa on Avec Tastulan Jälkikirjoitus-niminen jakso, jossa levinnyttä rintasyöpää sairastavaa naista kuvataan saattokodissa. Sen katsominen kouraisee sydäntä ja nostattaa kyyneleitä, mutta tuntuu itselle aivan sanomattoman tärkeältä. Hän ikään kuin antaa kasvot pahimmalle pelolleni. Ja vaikka niiden katsominen tekee kipeää, niin se inhimillistää suuren tuntemattoman, tekee siitä käsiteltävän. Rohkea nainen tuo Marjo-Riitta. Suuri teko jakaa oman elämänsä päätepiste.

Ja kaikkien näiden surullisuuksien keskellä koenkin itseni yhtäkkiä vapautuneemmaksi ja tyynemmäksi kuin ehkä koskaan. Jatkan yhä pikkuasioista murehtimista ja stressailen, mutta teen sen huomattavasti pienemmällä liekillä kuin ennen. Laitan tietoisesti päivittäin osan energista siihen, että "kiva muuten että heräsin aamulla ja enpä tiiä kauan tätä auvoa jatkuu, joten yritänpä iloita tästä mitä on". Jonkun ajan päästä tulee ihan aidosti sellainen tunne, etten enää iloitse elämän "pienistä asioista" vaan että ne on kaikki aivan helvetin isoja juttuja! Että on elossa ja terve ja kykenee juuri nyt tekemään sitä minkä tärkeäksi kokee ja on läheiset ja ystävät ja polkupyöräilee tuolla vihellellen. Sitä rupeaa armolliseksi itselleen eikä ala vaatia täydellistä suoritusta kaikessa, kun ei elämä ole suoritus ollenkaan vaan valtava luonnonvoima, joka heittelee ihmistä oman mielensä mukaan.

Niin siksi annoin tämänkin kirjoituksen vaellella sinne tänne. En oikein usko enää sellaiseen, että on tiukka agenda ja siinä sitten roikkuu toivoen, että kaikki nasahtaa tismalleen suunnitelman mukaan. Kun ei se ikinä nasahda ja kärsimyshän siitä sitten tulee. Jostain tän tyyppisistä jutuista haaveilen, että se mun sarjakuva kertoisi ja siksi laitoin tähän näytille muutaman sivun joita hakemuksia varten rustasin. Mutta ei siitä ehkä tuu yhtään tollanen siitä sarjiksesta. En tiedä mikä siitä tulee. Mutta hyvä vaan etten tiedä, paljon hauskempi piirtääkin kun ei osaa aamulla arvata mitä on illalla saanut aikaan.

Antaa ajatuksen vaeltaa ja antaa elämän keinuttaa. Olkaa ihmiset rakkaat rauhassa. Keittäkää kuppi kuumaa ja ajatelkaa hetki kuolemaa. Ajatelkaa sitä rakkaudella ja tehkää siitä voimavara, kiitätte itteänne myöhemmin.

Olkaa hetki pelkäämättä ja surematta,
kaikki menee kuitenkin lopulta hyvin.

(Jos kuitenkin alkoi ahdistaa, niin kuuntele tästä Taotaon tunnari.
Jos on olemassa taivas, ni luulen et tää soi siellä repeatilla.)

 267. MIKRO

Meiän mikro on rikki. Siinä ei pyöri se lautanen, jonka kuuluis pyöriä. Eli toimii se tavallaan jos aina välillä avaa ton oven ja ite pyöräyttää sitä lautasta, ettei se lasersäde korvenna vaan yhteen kohtaan. Kyllä mä silti luulen, että hänen aikansa on tullut päätökseen.

  268. MAAILMAN IHANIMMAT LEIVONNAISET

En oo ikinä leiponut tästä kirjasta mitään. Luulen, että tää vegaanius ei tule lisäämään teoksen käyttöastetta.

 269. IMURI

Kyllä tääkin siis periaatteessa toimii... Mutta tosta suuttimesta lähti pyörä irti ja nyt siinä on jesaria, joka kerää pölyä ja nöyhtää melkein tehokkaammin kuin itse kone. Sitte toi letku lähtee koko ajan irti. Eikä tässä oo pitkää putkea, jolla imuroida nurkkia vaan pitää 20cm varrella konttailla menemään. Ja aina tasaisin väliajoin joku tuolla koneen sisällä menee imun tielle ja alkaa kuulua astaattista pihinää.

Niin ehkä se on enemmän rikki kuin toimiva.

 270. KEITTIÖNTUOLI

Meillä on kaksi tällaista tuolia ja niillä on kuulemma tapana irtoilla liitoksistaan. Tän vois ehkä liimata... Vai pitäiskö kerran elämässä hankkia uudet? Joku päivä tää vielä räsähtää Maxin luisen vartalon painosta.

 271. "TÄRKEITÄ" PAPEREITA

70 liuskan nivaska huolella arkistoituja papereita, joilla ei oo ollu vuosiin mitään tekoa.

 272. LUONNOKSIA

Luonnoksia elävän mallin -kursseilta. Näitä on loputon määrä jokaisella taideopiskelijalla.

 273. LAATIKONPOHJAROINAA

Kuitteja joista on haalennu pois se tekstiosio, vanhentunu lääkeresepti, kryptisiä muistiinpanoja ja paljeteilla koristeltu silmälappu. Perus.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa38: Jumalan tosi, ihmisen valhe

Salli Kari, grafiitti 2010

Minä pelkään fiktiota. Siis, pelkään fiktion kirjoittamista. Pelkään piirtää ilman mallia, enkä kehtaa laulaa vieraan kertojan suulla, sillä pelkään että yleisö saa minut kiinni. Pelkään etten sitten tunnekaan sitä toista kertojaa tarpeeksi hyvin jos se ei ole ikään kuin minä itse. Minä-Salli, ihan aidosti ja kokonaan sellaisena kuin itseni näen. Pelkään, että yleisö saa minut kiinni ja kesken tarinan joku nousee katsomosta pystyyn, osoittaa sormella ja huutaa, että "Ei tuo ole totta mitä tuo nainen sanoo! Se huijaa, se keksii päästä vaan kaiken!". Sitten noitavainotyyppinen skenaario, jossa talikot ja soihdut ja väkijoukko tivaa motiiviani tällaiseen pirullisuuteen.

Olen koittanut ratkaista asian kirjoittamalla ihan siitä mitä minulle on oikeasti tapahtunut, mitä on tullut puuhailtua. Unista kirjoitan joskus, se on arkaa hapuilua sinne keksityn suuntaan. Runoja ja laululyriikkaa rustatessa huomaa silloin tällöin paljon kirjoittaessaan päätyvänsä alueelle, jota ei enää ihan tarkkaan tunnekaan ja melkein uskaltaa tarttua fiktiolehmää hännästä ja lähteä seurailemaan. Mutta ei sitten kuitenkaan. Kun eikö ole sellainen sanonta, että kirjoita siitä mistä tiedät? Niin, sitten aina kun kirjoituspöydän ääressä pysähdyn kysymään sitä kysymystä, että mistä minä tiedän, sillä tavalla oikeen syvällisesti tiedän, niin aika hiljaista tulee. Yleensä vastaan, että itseni tiedän ihan ookoo ja sitten kirjoitan taas yhden runon vatsani kurinasta.

Oletan, että kirjailijat ovat rajattoman viisaita. Että kuvataide on yksi älykkyyden muoto ja musiikkikin ihan kiva joo, mutta kirjailijat - niillä on pakko olla joku sellainen aivoalue käytössä, joka meillä tavallisilla kuolevaisilla on evoluutiossa rappeutunut pois. Vaikka yleensä koitan olla mystifioimatta taidetta ja hoen, että käsityötä se on lähinnä ja treeniä ja luojan lykkyä loput. Mutta sitten tapaan jonkun, joka paljastaa julkaisseensa romaanin tai runokokoelman ja tekisi mieli heittäytyä maahan niin ihmeellisen saavutuksen edessä. Miten ne sen tekee? Miten joku voi romaanin rakentaa sillä tavalla omasta päästään? Miten ne sitten tietää niin paljon kaikesta, että voi kokonaisen maailman kehitellä?

Välillä nimittäin päähän eksyy kirjoittamisen aihe, joka vaatisin fiktioaltaaseen pulahtamista, mutta minä jään reunalle tepastelemaan tämän fobiani kanssa. Vaan kah! Koska johdatus on upea juttu ja sillä tavalla vitsikkään simppeli, sain tietysti tähänkin kysymykseen vastauksen ihan omasta kirjahyllystä kun kävin sitä ajatuspäissäni selaamaan. Nyt kun olen perannut hyllystä kuutisenkymmentä tarpeetonta, niin alkaa rusinat pullasta erottua. Ja siinä yhtäkkiä nökötti Hannu Raittilan Liikkumaton liikuttaja. Oli se nököttänyt siinä varmaan kuukausikaupalla, äidiltä joskus saanut. Se aina pistää jonkun kirjan mukaan kun olen kotiin lähdössä, enkä minä muista niitä aina katsoa ennen kuin kadotan hyllyyn. Vaan viimein karma kypsyi ja oli tullut aika lukea Raittilaa.

Esseekirja alkaa otsikolla Huijarisaarnaajat. Heti ensimmäisellä sivulla Raittila paljastaa korttinsa: "Ei pidä ollenkaan uskoa, mitä kirjailija sanoo eikä varsinkaan hänen kirjoituksiaan kannata ottaa todesta." Hän aloittaa paljastamalla huijaukseksi perspektiiviopin, jonka myötä kuvataiteessa alettiin niin taitavasti uskotella tilan jäsentyvän tismalleen tiettyjen sääntöjen mukaan, ettei muu yleisölle pian enää kelvannutkaan. Siinä jäi Cèzanne nuolemaan näppejään kun kansa vaati keskeisperspektiiviä ja klassista illuusiota. Raittila sanoo musiikin olevan kavalaa hommaa myös, kun se harmonioilla, intervalleilla ja kontrapunkeilla niin johdattelee kuulijan tunnekokemuksia. Ja arkkitehtuuristakin väittää, että harhaanjohtamista sekin tilakokemuksen muokkaaminen pohjimmiltaan on.

Raittilan mukaan tismalleen samalla tavalla klassisen kertovan romaanin kaikkitietävä kertoja on täyttä huijausta. Ei se kirjailija kaikkitietävä olekaan. Se vaan sanoo olevansa ja sitten höpöttää lukijan silmät ja suut täyteen potaskaa. "Maalaustaiteen tavoin moderni proosa operoi dramaturgisilla ja kerronnallisilla silmänkääntötempuilla. Me olemme huijarisaarnaajia kaikki." Eli ihan suoraan  paljastaa ettei tarvitsekaan tietää siitä mistä kirjoittaa! Että samalla tavalla sekin on pinnan kuvaamista kuin piirtäminen! Enhän minä maalatessakaan ajattele, että täytyy ymmärtää lujuuslaskelmat ja insinööritaidon salat voidakseen piirtää uskottavan kerrostalon horisonttiin tönöttämään. Täytyy vain osata toisintaa kerrostalon mielikuva.

Ja siitä kirjailijan ylivertaiseksi luullusta viisaudestakin Raittila kirjoittaa: "...hyvän kirjailijan tulee olla pikkuisen tyhmä. Rajoittunut sen on myös hyvä olla, koska kyseessä on rajatulla alueella tapahtuva monomaaninen toiminta. Laaja-alainen älykkyys ja varsinkin syvällisyys ovat kirjailijalle melkein yhtä kauhea riesa kuin verbaalinen nokkeluus. Niistä kaikista on päästävä eroon, jos aikoo kirjoittaa hyvää proosaa. Syvällinen ihminen ei näet jaksa kauan operoida pinnassa niin kuin kirjailijan koko ajan pitää." Ja vielä: "Kirjailija ei juuri tiedä asioista, mutta hän on äärettömän hyvä muotoilemaan vähistäkin aineksista vaikuttavia sanallisia rakennelmia."

Siis aivan loistavia uutisia! Loistavia siinä mielessä, että kannustaa kyllä yrittämään! Kun minäkin olen vähän tyhmä enkä oikeen kunnolla jaksa mihinkään syventyä. Niin tämähän nasahtaa niin kuin nenä päähän! Siis romaanin kirjoittaminen ei vaadikaan mitään muuta kuin, että opettelee laittamaan sanansa sellaisiin muodostelmiin, että niitä on lukijan miellyttävä tarkastella. Sitten vaan valitsee aiheen ja alkaa sepustaa. Ja tietysti tämä kaikki on huippuunsa yksinkertaistettua, eikä todellisuudessa näin simppeliä ollenkaan. Eihän sitä voi sanoa, että täytyy "vaan" osata kirjoittaa, koska sehän nimenomaan on vaikeaa ja sitä oppii vain pitkään tekemällä ja ehkä kaikki ei opi hyviksi siltikään. Mutta sanotaanko näin, että huomaan lähestyneeni probleemia väärältä suunnalta.

Ongelmahan ei olekaan se, että minun pitäisi osata täyttää lukijani pää mahtavilla kuvillani, ajatuksillani, oivalluksillani. Minun ei siis tarvitse kuvitellakaan olevani viisaampi kuin lukijani. Tilannehan on todellisuudessa se, että ne kaikki upeat kuvat ja oivallukset ovat jo siellä vastaanottajan puolella ja minun tarvitsee kyhätä raamit johon ne voi sijoittaa. Sellainen keskustelunavaus, että se toinen pääsee ajattelemisen makuun. Se, että Raittila sanoo kaunokirjallisuuden olevan pelkkää pintaa, ei tietenkään tarkoita että olisi sisällöltään tyhjää ja sitä kautta jotenkin samantekevää. Se syvyyshän tulee tietysti siitä lukijasta. Raittila tarjoaa vertauksen, jossa samastaa modernin proosan polkupyörään: "se pysyy pystyssä niin kauan kuin se etenee ja se etenee kyllä kunhan sitä vain poljetaan eli luetaan."

Eli minä rakennan polkupyörän ja sitten houkuttelen lukijan sitä polkemaan. Hmm, kiinnostavaa. Ja että koko idea onkin pysytellä pinnassa eikä lähteä tieteellisellä tarkkuudella porautumaan jokaisen kuvaamaansa ilmiön toiminta mekanismeihin. Huh, Raittila onkin kovaa kamaa. Juuri tismalleen oikeaa tähän hetkeen, täytyypä päntätä loputkin esseet. Koko ajan enemmän ja enemmän alan vain kallistua siihen ajatukseen, että tekijänä tärkeimmät tavoitteeni on lähinnä pitää kiinni spontaaniudesta ja assosiatiivisuudesta ja parhaani mukaan koittaa olla liiskaamatta hyvää ideaa myöhemmin kyhättyjen merkitysvuorien alle. Jos oppisi luottamaan lukijaan, luottamaan siihen ettei yleisö lähtökohtaisesti ole tekijää lynkkaamassa, vaan he haluavat tulla vietellyiksi, haluavat kokea sen täydellisen illuusion ja savuverhoon katoamisen.

Nyt menen piirtämään ja meinaan tarinoida ihan älyttömyyksiä! En enää vyötä itseäni faktoihin vaan rakennan oman maailman! Teen justiinsa mitä huvittaa! Tai koitan alkuun edes vähän rentoutua. En ehkä hyppää pää edellä syvään päähän, mutta jos käsipohjaa kokeilisi. Kyllä minä osaan sen fiktiohommankin. Ne on ne kaikki rinnakkaistodellisuudet minussa jo sisällä, täytyy vain etsiä. Sillä Raittilan mukaan totuus on jumalallista puuhaa, mutta valhe ihmiselle ihan ikiomaa.

"Mutta mistä perimmältään tulee taiteen suuri viehtymys valheeseen?

Kirkkoisä Augustinuksen mukaan totuus on Jumalan ominaisuus.

Se tulee Jumalasta ja ilmenee Raamatussa.

Jumalan luomisen työ tuottaa totuutta,

mutta valhetta Jumala ei kykene synnyttämään.

Se on hänen ulottumattomissaan.

Valhe on Jumalan valtakunnasta ylijäänyttä ainesta.

Valhe on ainoa, mikä ihmisellä voi olla todella omaa.

Se on jäännöksettömästi hänen, kun ei sitä Jumala kerran huoli.

Siksi ihminen käyttää valhetta oman luomistyönsä materiaalina ja metodina.

Jumala teki totuudesta valtakuntansa, mutta ihminen teki valheesta taiteen."

Hannu Raittila, Liikkumaton liikuttaja

 260. KULTAISET MAIHARIT

Nyt mennään kiinnostavalle alueelle, kun heivasin hivaloon ne ensimmäiset kuutisen banaanilootallista ja vielä olisikin satakunta esinettä löydettävä. Täytyy astua sille harmaalle alueelle, jolla nyhjöttävät periaatteessa tarpeelliset roinat... joita en koskaan käytä.

Niin kuin nämä kultaiset maiharit. Viime aikainen käyttämättömyys johtuu ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että oikea jalkani on inasen liian suuri näihin monoihin ja koska kyseessä on metallikärkinen jalkine, niin sehän ei tule siitä koskaan venymään. Hyvin monta kertaa olen kävellyt jalkani rakoille ja linkannut reissulta varpaat liiskana kotiin (kuluneesta maalistahan näkee, että näitä on silti käytetty). Nyt tuli vastaan ikä tai joku muu mukavuundenhaluisuus. Elämä on liian lyhyt puristaville kengille.

Mut siis onhan nää upeet! Koko 41.

261. ÖLJYPASTELLILIITUJA

Ensimmäisessä taidetarvikeratsauksessa annoin heidän olla, koska laatikko ja värit ja taide... Mutta ollaan nyt rehellisiä: jos en ole tähän päivään mennessä halunnut liiduilla värkätä niin ehkä ne ei vaan ole mun juttu. Huomaan muuten tarttuvani entistä innokkaammin piirustuspuuhiin kun valinnan vapautta vähän rajoittaa. Niin että rajaan liidut nyt pois. Ostan sitte uudet jos on pakko ruveta liituilemaan.

262. PASTELLILIIDUT

No, nää on sitte vähän erilaiset liidut, sellaset kuivat jotka pölisee. Niin ni, ei. Jäähän mulle kuitenki vielä muste ja tussit ja puuvärit ja akvarellit ja akryyli ja lyijykynä ja hiili ja öljyväri ja digimaalaus ja kollaasit ja kangasvärit ja posliinimaalit ja...

263. VARVASSANDAALIT

Ei Suomessa ees ikinä oo niin lämmin, että tällasilla Jeesus-tossuilla sais kävellä. Täällä sataa vaan jotain rakeita! Ostin seitsemän vuotta sitten Berliinistä, kun iski äkkihelteet.

 264. SILINTERI

Eräänä vuonna eräissä naamiaisissa kerran käytin tätä hattua. Hän on aika pölyinen.

 265. LANKAPUHELIN

Ostin viime syksynä kierrätyskeskuksesta kun oli musavideosysteemi kuvattavana. Tää on niin kaunis esine, jotenki ihana. Säästin kun ajattelin, että jos tulee jotain lisäkuvia vielä. Mutta tuskin niitä tulee. Tai siis ei tullut videota ollenkaan...

266. LÄPPÄRI

Mac-läppäri vuodelta kivi ja sakset. Eräs perhetuttu aikanaan ystävällisesti lahjoitti käyttööni ja kovasti sillä kirjuuttelin ja kattelin leffoja. Ihan silleen toimiva peli, mutten muista salasanaa jolla sen saisi taas auki. Niin ja levyasema taisi siinä leffojen tiimellyksessä alkaa köhiä. Mutta jos joku haluaa ikivanhan macin jotenkin koodata auki, niin ottakaa. Meille jää vielä neljä konetta tänne himaan...

MINIMALISTIN MAANANTAI osa37: Kultainen vuosi -98

Pahoitteluni postauksen siirtymisestä. Äkillinen vatsatauti kuumeineen kaikkineen veti niin länään, ettei vaan pystynyt. Mutta eihän tässä niin hevosen selässä olla, päivä sinne tai tänne.
Oon väittänyt täällä silloin tällöin pitäneeni aina päiväkirjaa. Laatikoita penkoessa noita tarinointeja alkoi putkahdella vastaan, joten eiköhän pistetä arkistojen aarteet jakoon ja palata takaisin kultaiseen vuoteen 1998! Aikaan jolloin 12-vuotias Salli tepasteli ympäri Järvenpäätä läskipohjakengissään, keksi kuukauden välein uuden ihastuksen kohteen ja eli tv-sarjoille ja paikallisen leffateatterin Studio 1,2,3 tarjonnalle. Ilot ja surut katosivat Mäkkärin kokiksella ja kiertävän Tivolin pyörityksessä. Kirjoittajalle propsit päättäväisestä heipo dei -lopetuksen käytöstä ja KAPITAALIEN päräyttävästä hyödyntämisestä.

Niin, enkä tänä päivänä muista yhtään kuka oli J-P.

Rakas kirja
15.2.98

Kuuntelen tässä Maikkelia ja yritän keksiä tekemistä. Me katottiin eilen missikisat. Tiesin taas kuka voittaa. Eilen tuli myös euroviisut (karsinnat). Nyt tulee triller aah! Multa puuttuu enää 7-8 spice kuvaa. Jessss! Huomenna me mennään hesaan juhlimaan siskon "aikais" synttäreitä.
Heipo dei!

Rakas kirja
16.3.98

Niin lupasinkin kertoa torstaista viimeksi. (kirj.huom. oli yökoulu) Siellä oli kivaa. Me valvottiin Kaisan kaa koko yö. Ja pompittiin niin että jalkoja särki. Sitten aamulla me saatiin aamupalaa ja sitten me hoiputtiin tönkköinä kotiin. Kaisa tuli meille ja nukuttiin heti kun päästiin sänkyyn niin 6 tuntia. Sitten me lähettiin mökille. AARHG! En jaksa odottaa 1.4. Sillon me mennään Kaisan kaa kattoo Iiro Seppästä. Se on kaisan synttärilahja. Ja sitten iskä tulee. Jessss!
Heipo dei!


Rakas kirja
27.3.98

1.4. 1.4. 1.4. Jee. Se päivä vaan koko ajan lähenee. Eilen olin Kaisalla yö-tä. Me käytiin mäkissä ja nähtiin siellä J-P. Elämäni suuri rakkaus! Aah. Sitte me hihiteltiin ihan älyttömästi ja tuijoteltiin sitä. Kun se lähti ulos me seurattiin sitä. Ai nii. Me saatiin se asunto. Tosi kivaa. Mun huone on aika iso. Kiva näytelmä kerhon vika kerta on kohta ja näytelmä ei oo lähellä valmista. Äiti tuli just.
Heipo dei

Rakas kirja
1.4.98

Japa dapa duu! Maailman ihanin päivä! Tänään oli IIRO Seppäsen taika show! No niin nyt asiaan. Ensin veimme Kaisan silmät kiinni Järvenpäätalon eteen. Showhun tuli myös J-P. Aah. Esitys oli ihan BEST! Ja kun me oltiin menossa sieltä ulos me käteltiin Iiroa. Ou vau! Sitte me juostii suoraan mäkkiin ja J-P (humppaveikko) oli siellä. Se anto meille Iiron pelikortit. Sit Iiro tuli sinne ja me saatiin nimmarit. Kaisan kaa annettiin sille kirje missä luki:

Iiro sä oot Paras

T: Kaisa Salonen ja Salli Kari

Loppu aika me kiusattiin J-P:tä. Huomenna mä nään ISKÄN
Heipo dei

Rakas kirja
8.4.98

Kirjotin just äsken Päiville kirjeen. Siellä hesassa oli ihan kivaa. Me käytiin kattomassa semmonen teatteri esitys kun Rahalla saa. Lauantaina oli Kaisan synttärit. Siellä oli minä, Kaisa, Nina ja Essi. Me käytiin Mäkissä. Olin Kaisalla tiistaihin asti. Me mennään Ninan kanssa huomenna keilaamaan. Sisko vie mut sunnuntaina elokuviin kattomaan Hiiri, jota ei saatu hengiltä.
Heipo dei
P.S. Me esitettiin eilen se meijän esitys 15.min

Rakas kirja
21.4.98

Se elokuva oli hyvä. Olisin luullu että se olis ollu huonompi. Sen jälkeen me käytiin Carolssissa. Tivoli tulee parin päivän kuluttua. UFO ja TVISTER täältä tullaan! Aijon varmaan Maijan kanssa mennä katoon RAUTANAAMION. Siinä on Leonardo. Kouluakin on jäljellä enää 6 viikkoa. Jessss! Eipä sitten muuta.
Heipo dei

Rakas kirja
4.5.98

Rautanaamio oli niin hyvä että kävin kattomassa sen vielä Kaisan kanssa. Olin ennen vappua vähän yskäinen. Olin koko vapun Kaisan kanssa. Oli tosi kivaa. Meidän koulussa oli myös naamiaiset. Olin lääkäri (siskon "lainaamassa asussa"). Sori Michael! Leo kärpänen on purrut minuakin. Vaihdoin tänään kaikki Leo julisteiksi. Huomenna nään taas iskän ja kesä vaan lähestyy.
Heipo dei!

Rakas kirja
9.6.98

Ihanaa! Ylihuomenna lähden Iskän kanssa TANSKAAN. Olemme siellä melkein viikon ja mikä parasta näen ihanaa isä-pappaa. Kesäloma on muuten kreat! Olin just Viholaisilla. Kuuntelen taas Maikkelia. Sain sen Moonwalkkerin. Se on I-H-A-N-A! Olin Maijan ja Emmin kanssa. Tänään tuli Aku Ankka ja Karvinen.
Heipo dei!

Rakas kirja
22.7.98

Sori ihan hirveesti. Nyt on kyllä jääny ihan hirveesti kertomatta. Mutta pää ydin on tämä: olen reissannut itteni puhki, olemme muuttamassa ja olen ihastunut Antonio Banderasiin. Katoin tänään elokuvan Älä luota vieraisiin. Niin meillä on nyt se asunto. Sitä ollaan kovaa vauhtia remontoimassa. Kohta alkaa koulu ja päästään Lappiin.
Heipo dei!

Rakas kirja
1.10.98

Kiitos aploodeista! Sain ranskan sanakokeesta 10 ja enkun sanakokeesta 9,5. Jes! Tulossa on vielä molemmista summatiiviset. Huomenna on yökoulu (hillujaiset) ja tänään on kuvis. Minulla on nyt 5 tai 6 X-files sarjaa nauhalla. Saan yhden oikean videon minkä nimi on END. On mulla myös 7 salaiset kansiot pokkaria. David Ducshovny on siis ihan BEST, SÖDE ja ehkä SEXYkin. Tässä kuussa tulee Zorro. Meillä oli tänään liikkaa. Ihan kivaa (ihme kyllä!). Sain iiiihanan Maikkeli kirjan jota en ole ehtinyt vielä lukee. Se on suomeks.
Heipo dei!
P.S. Mulla on mun epäonnistuneet koulukuvat.

Rakas kirja
22.10.98

Syön suklaata ja kuuntelen SPace themes cd:tä. Tulin tänään Muoniosta, iskän luota. Olin siellä viikon. Ensin olimme mummon luona pari päivää. Olin yksissä ristiäisissä. Lopun aikaa olimme iskän ja Anitan asunnossa. Siellä oli tosi kivaa. Menen sinne taas seuraavaksi jouluksi. Eka joulu poissa kotoa. Kuten huomaat huomenna on Zorron ensi-ilta Järvenpäässä. Ja meillä on siihen LIPUT Kaisan kanssa. KUVITTELE! VAU! Rauhoitu Salli, rauhoitu! Hengitä! Yllätys, yllätys. Minulla on taas uusi mies ihanne. Robbie Williams. Sillä on kaks ihanaa kappaletta. Let me entertaine you (tai jotain vastaavaa) ja Millenium. Saan warmaan sen cd:n.
Heipo dei!

Rakas kirja
4.11.98

Zorro oli ihana! Tänään sato lunta! Oikeen kunnolla ja suht paljonkin. Viime perjantaina minä, Nina ja Kaisa käytiin kattomassa Carreyn uusin leffa. Truman Show. Se oli hyvä. Ja sitten kävimme Kaisan kanssa kattomassa Zorron uudestaan. Eilen olimme Ninalla internetissä. Kävimme Chattailemassa ja idolisivuilla. Davidin, MJJiin, Antonion ja Gillianin. Sain isosta Ranskan kokeesta 7 ja pienemmästä 10+! On myös ollut kahet enkun kokeet + matskun isot. HUH! Vaihdoin Maijan, Millan, Annun,
Saaran ja Emmin ryhmään. Joskus en kestä Kaisaa ja Ninaa. Saimme tänään luokkasormukset. Ihan hienot (kai). Niissä on jotain noppia. Tänään saan sen Robbie Williamssin cd:n. JES! Viikonloppuna äiti lähtee Pariisiin. Ja sisko pitää mulle yhen yön seuraa.
Heipo dei!
Tein Emmin kaa jätti lumpparin.

Rakas kirja
17.2.99

Olen pitänyt toista päiväkirjaa. Moni asia on muuttunut. Jumaloin nykyään ROBBIETA, enkä oo enää Kaisan kanssa. Olen enimmäkseen Emmin ja Maijan kanssa. Lopetin pianon soiton ja Siiri on kuollut (toinen undulaateista). Aiomme ottaa tilalle uuden nymfin ja antaa Taavinkin pois. Nymfin nimeksi tulee Anton. Sisko oli meillä tänään. Ens viikonloppuna on X-files juhlat. Telkkarista tulee kaks yötä pelkää FILESIÄ. Minä ja Emmi mennään Maijalle, koska Kaisa yhtäkkiä peru sen että olisin voinu tulla niille. Inhoon Kaisaa ja Ninaa.
Heipo dei!

 253. CZECH PHRASE BOOK

Okei, nyt tulee viimeinen satsi kirjoja! Meni aika monta kuukautta saada ne kaikki viisitenkymmentä nidettä esiteltyä, mutta nyt se on hoidettu. Huh. Ainoo vaan, että mitä mä sitten seuraavaksi keksin laittaa pois kun olis vielä sata tavaraa heivattava... Nää pari viimistä kuukautta tuleekin olemaan aika hankalta.

Tämän pikkukirjasen lainasin äidiltä kun käytiin lavastusporukalla Tsekeissä. En lopulta edes yrittänyt taablata paikallista.

 254. ALEKSIS KIVI: NÄYTELMIÄ

On kyllä aika kaunis esine. Oli pakko laittaa vielä havainnekuva kirjan koosta, muutaman tulitikkulootan tilaan mahtuu. Sinänsä ei kovin harmillinen esine omistaa, kun mahtuu niin pieneen. Mutta pois. Pois pois.

 256. NOIDAN KÄSIKIRJA

Noidan käsikirja sopii hyvin tämän nostalgiapostauksen kruunuksi. Ai että, tän kirjan kuvituksesta sai hyvät kauhut päälle silloin ala-asteaikana. Varsinkin se sininen leijuva miehen pää. Huh huh.

 257. SIVISTYSSANASTO

Eipä näitä sanakirjoja tarvi nettiaikana enää fyysisinä säilöä. Ja mulla on Max.

 258. TUUVE ARO: YÖSTÄ AAMUUN

Tykkään Tuuve Aron novelleista ihan hulluna, joten otin tämä äidin poistohyllystä pelastama nide on odottanut hyllyssä pitkään. Nyt vaan on kova tarve luopua kaikista niistä kirjoista, jotka aktiivisesti odottavat lukemistaan. Lupaan hankkia tämänkin kirjan käsiini, sitten kun aika on oikea. Sitä ennen, antaa muiden lukea.

 259. WIEN: KARTTA+OPAS

Wien oli ihan kiva kaupunki, muttei ehkä niin kiva että olisin ihan lähiaikoina palaamassa. Nää pienet opaskirjaset on musta näpsäköitä. Mutta ehkä voisin ensi kerralla lainata oppaani kirjastosta.

 260. AUGUST STRINDBERG: FADREN / FRÖKEN JULIE

Maxin panostus roinatalkoisiin. Teatterikirja på svenska. Ei.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa36: Banaanilaatikot lähti!

Niin, palatakseni aiheeseen, jota tämäkin blogi silloin puoli vuotta sitten käsitteli: roinat! Kyllästyin banaanilaatikoiden potkimiseen ja tilasin kuin tilasinkin Emmauksen viime viikolla paikalle. Ja samaan syssyyn sain menemään kassillisen kankaita esitystaiteen käyttöön ja maalaustelineellekin uuden kodin. Rikkinäinen kitarakotelo ei ymmärrettävästi kelvannut. Keksimme siis tavan kuljettaa sen... jonnekin. Kaatopaikalle? Kiertsiin? Eikö kukaan tosiaan halua korjata tästä itselleen napakkaa keissiä?

Tuli kyllä oikein hyvä fiilis kun tavarat muutaman päivän aikana massoittain katosivat. Emmaukselle soittamista jännitin jostain syystä useamman päivän kunnes huomasin, että noutopyynnön voikin nykyään tehdä nettilomakkeella. Upee idea meille puhelinkammoisille! Ne käy aina torstaisin hakemassa tavaraa, tiedoks vaan kaikille kevätsiivousta suunnitteleville.

Suoraan sanottuna tuli vähän sellainen fiilis, että meinaanko vielä jatkaa tätä roinakuuria 16 viikkoa kun asunto alkaa näyttää jo aika lokoisan ilmavalta. Että eihän sitä nyt kirkossa ole kuulutettu, että pitää justiinsa vuosi olla? Vai jäiskö itteäni sitten harmittamaan etten vienyt niin kuin loppuun asti tätä proggista? Toisaalta voisi olla ihan kiinnostavaa ratsata kaapit nyt uudelleen ja katsoa minkä esineiden suhteen olen jo kerennyt muuttamaan mieltäni. Njaa njoo, ehkä sitten vieläkin jatkan.

Viikon kuulumisia sen verran, että sarjiskäsiksen kirjoittaminen eteni luontaiseen päätepisteeseensä viime viikolla ja nyt pitäisi kohta taas keksiä uusi metodi seuraava työvaihetta varten. Tällaiset muutokset aiheuttavat aina pientä kriisiytymistä allekirjoittaneen mikrokosmoksessa, mutta eiköhän senkin kanssa pärjätä. Alan jo huomata mitkä ovat niitä henkilökohtaisia sudenkuoppia, johon kerta toisensa jälkeen kompuroin. Ajattelin opetella ottamaan iisimmin epätietoisuuden hetkinä.

Toinen viikon upeus oli kuusivuotiaan siskontytön suunnittelema Littlest Pet Shop -video, jonka liimasin ja leikkasin kasaan. Veera hoiti ohjauksen, kässärin ja isoimman osan ääninäyttelystäkin. Tädin liikutus- ja duppaustaidot on pahasti ruosteessa, täytyy petrata jos meinataan jatkaa tätä sarjaa. Mun ukkeli pääsi elottomana kaatumaan vähän turhan monta kertaa... Hämmentävästi tämäkin on kokonainen videoiden genrensä YouTubessa, lapsukaiset tekee toisilleen viihdettä siellä. Osaa on katsottu puoli miljoonaa kertaa. Diginatiivit pyörittää näitä some-hommia niin sujuvasti jo alle kouluikäisinä, että koitan itse vaan hölkötellä siinä vierellä niin kauan kuin pysyn vauhdissa mukana. En siis varmaan kauaa.

Talvikengät asettelin jo kertaalleen naftaliiniin ja tunnustelin nahkatakkia, mutta talveksihan tuo keli vielä kertaalleen meni. Polkupyörän kumitkin jo pumppasin, mutta niin kauan kun on yksikin hitule maisemassa jää tsygäni varastoon. Ehkä otan talvipyöräilyn sitten ensi vuoden lopussa haltuun. Uudella kokoonpanolla olla pikkuhiljaa saamassa balanssia kuntoon, pari tuoretta kipaletta on jo osoittanut lupaavia merkkejä. Kaikki tuntuvat kyselevän ryhmämme nimeä, mutta siihen depattiin emme ole vielä tohtineet. Lupusten kanssa meni varmaan vuosi kun pähkäiltiin läpi kaikki mahdollisuudet.

Hmm, mitäs vielä? Nyt on luova energia vähän toisaalla, mutta kestän senkin ettei ole blogitkaan aina timanttia. Timantista puheen ollen, laitetaas tähän loppuun kuva äidin marsusta. Hänen nimensä on Seppo ja hänessä on rusettimarsua sen verran, että päälaen karvoituksessa on aina räjähdystyömaata muistuttava kraateri. Seppo on timantti.

Hyvää tätä viikkoa! Älkää antako harmauden hämätä.

 246. MAALAUSPOHJIA

En nyt kestä yhtään esinettä, jotka olemassaolollaan syyllistää mua tekemättä jättämisistä. Näiden pohjien näkeminen aina muistuttaa siitä, että "pitäisi" maalata.

Mutta jos ei nyt tunnu maalaamiselta! Jos ei oo tuntunu moneen vuoteen!! Jos haluunki tehä runoja ja sarjiksia ja biisejä ja videoita ja kaikkee, mut en maalata. Ja sit jos maalaan, ni teen sen luultavasti kuitenkin pahville.

(Pistin nää sen telineen mukana.)

 247. LIHAMYLLY

No, mä nyt sitte kuitenkin pistän tän eteenpäin. Ehkä siitä olis saanu jonku hauskan videon tai jotain, mut kyllä maailma suo jotain uutta tilalle sitten kun täytyy taas installaatioksi muuttua. Kaivoin tän kuitenkin puoli vuotta sitten roskiksesta. Ja äitikin aina sanoo, että sen saa mistä luopuu. Niin luovun nyt lihamyllystä. Mitä siitä saa tilalle? Lehmän?









248. PAPERIKORISTEITA

Ovat roikkuneet portaikossamme vuoden, keräsin mukaan Ratarockin somistuksesta kun en tohtinut heittää hivaloon. Olivat imenee itseensä melkoisen määrän pölyä, joten pistin vaan roskiin.

249. PAPERILYHTYJÄ

Myöskin portaikon koristeena. Alkoi häiritä kaikki värikäs krääsä. Plus ovat myöskin keränneet itseensä pölyä ja pari lopettanut toimintansa. Ostin aikanaan Anttilasta (RIP).

 250. BERTOLT BRECHT: SETSUANIN HYVÄ IHMINEN

En o lukenu, takas äidille.

 251. YRJÖ SUOMALAINEN: VISAVUOREN MESTARI

Vein äidille, kun oli vanhan näköinen opus. Vai onko se toi taitto vaan?

252. MAARIT VERRONEN: LUOLAVUODET

Äiti oli poiminut tämän kirjaston poistohyllystä ja suositteli lukemaan. Mutta kirjojen lukeminen on jotenkin niin vaikeeta nykyään... Toivottavasti tää on vaan joku kausi, ei kai ihminen yhtäkkiä kokonaan kaunokirjallisuutta lopeta?

Tätä kirjoittaessani tajuan kuinka valtavan paljon äiti onkaan vaikuttanut mun lukutottumuksiini (ja sitä kautta kirjoittamiseen myös). Nyt näyttää niin kuin kaikki mun kirjat olisivat hänen hyllystään! Mulla on ehkä universumin kannustavimmat vanhemmat. Sen sivutuotteena oletan aina, et Max ei tykkää mun jutuista jos se ei heti räjähdä liekkeihin kun esittelen niitä. Koska äiti ja iskä on aina liekeissä kaikesta.

Niin ku tästä blogihommastakin.
Ootte upeit.