MINIMALISTIN MAANANTAI osa48: Kesälevoton

Aloitan alusta taas.
Jo kolmas yritys.
Deletoin aiemmat kaksi räpellystä, ei niissä ollut mitään säästämisen arvoista.

Muistan, että minun oli vaikea kirjoittaa Vaasassa viime jouluna. Kirjoittaminen tuntuu vaikealta myös nyt. Ei meinaa tulla mitään tekemisen arvoista. Tai keskittymiskyky ei jotenkin riitä. Päässä kokoajan vaan tieto siitä, että pitäisi saada olla rauhassa. Ettei pitäisi joutua mihinkään ylimääräiseen nyt. Kun ei ole oman kodin rauhaa eikä tavanomaisia rutiineja. Ei omaa työhuonetta eikä kaikkia puutuneita tapoja turvana. Täällä on liian aktiivista, liian rauhatonta.

Siis: minä olen liian rauhaton. Näin toissayönä unen, jossa meditaatio-opettajani ohjasi mietiskelyharjoitusta jossain temppelin kaltaisessa enkä siltikään kyennyt keskittymään. Katseeni karkasi ikkunasta ulos. Tien toisella puolen nuoret naiset harjoittelivat benji-hyppyjä todella matalan talon katolta. Ajattelin, että se on huono ajatus, että nehän liiskaantuvat katuun.
En voinut olla katsomatta.

Max on saunassa soittamassa kitaraa. Hänen äitinsä ajaa nurmikkoa pihalla ja minä korvatulpat päässä kammarissa rapisuttamassa tietokonetta. Kuvittelen aina haluavani jonain päivänä omakotitalon omistajaksi, mutten ole mikään ulkoilmaihminen. Eikö sisäilmaihminen voi olla talon omistaja? Jos olisi kivitalo ja kivipuutarha, niin ei tarvitsisi niin kitkeä ja kökkiä. Mutta sitten sisällä puuhailisin niin pirusti! Olisi erikseen kirjoitushuone ja musiikkihuone ja maalaushuone ja joogahuone ja kaikki seinät maalattu eri väreillä! Olisi puuverstas ja kirjasto ja yksi huone täynnä tyhjää vaan!

Joo, se piha voisi olla hienoa valkoista kiveä ja sitten joutessani haravoisin sinne raitoja ja kuvioita. Olisi iso muuri ja sen takana alkaisi pystymetsä. Sellaisen puutarhan minä haluaisin, sellaisen talon.

...

On taas nikamat täynnä jännitystä ja jumia. Vaikka eilen joogasin ja tanssin kädet ilmassa radion tahtiin, niin silti juilii vaan entistä terhakammin. Ihme meininkiä sellainen. Täytyykö ihmisen ruveta joogaohjaajaksi, että pääsee kivuliaisuudestaan eroon? Kysyin viime käynnillä fysioterapeutilta, että minkälainen elämä pitäisi olla ettei hankkisi kroppaansa kremppaa. Kun ei ne urheilijatkaan terveiltä vaikuta. Se nainen moukaroi minun lihaani ja vastasi, että rauhaa kannattaa vaalia. Stressittömyyttä.

Jaa, voisiko olla.

Olen tehnyt sarjakuvaa nyt 70 sivua. En tiedä kuinka pitkä siitä on tulossa, minulla on vielä pulska kansiollinen käsikirjoitusta odottamassa. Aloin tänään epäillä ettei sarjakuva ehkä olekaan tekemisen arvoinen, että olen ehkä hairahtanut polulta, pölissyt tarpeettomia viimeisen parikymmentä liuskaa. Sitten itkin ja Max vei minut kävelylle. Sitten nukuin 1,5h. Aioin huomenna jatkaa. Piirtämistä siis, itkemisestä en ole varma.

Kyllä minä kuitenkin meinaan sen sarjakuvan valmiiksi asti tehdä, tuli siitä sitten kelpo tai aivan keskinkertainen. Piirrän vaan jokapäivä kunnes jonain ehtoona loppuu sanottava. Sitten pilkon sen aikaansaannokseni paloihin ja katson, että onko se yksi opus vai monta ohukaisempaa.

Varmaan lopetan tämän blogin sitten kun tulee viikot täyteen. Tai ainakin alan kirjoittaa jotain muuta, pidän taukoa.

Ajatus ei kerta kaikkiaan pysy enää kasassa.
Mitä minä olin sanomassa?

 330. VIRKKUUALOITUS

Purkasin tämän ja laitoin lankakerän takaisin laatikkoon odottamaan parempia virkkuuaikoja. Ei viitsi arvokasta heijastinlankaa roskiin heivata.

 331. PEITTOPUSSI

Hämmentävä kaappitila on meilläkin omistettu tyhjien kassien säilyttämiseen. Tässä kassissa tuli aikanaan peitto. Nyt laitan sinne asunnosta poistuvia roinia.

 332. HOITAJAN ASU

Ehkä laitan tämänkin nyt jakoon. Ei sitä kannata valehoitajaksikaan ruveta, kun niillä on niin huonot palkatkin...

 333. MAALAUSROIPETTA

Hienossa puulootassa säilytän öljyvärejäni... joita en koskaan käytä. Löysin sieltä pahnan pohjalta jotain lippulappusia ja hiilenpätkiä. Josko niistä malttaisi edes luopua.

 334. MUMMOKALSARIT

Kuvaushommia varten hankin enkä hennonnut samantien kierrätyskeskukseen palauttaa. On niin hellyyttävät nuo hipsulapitsit tuolla lahkeensuussa.

 335. KANKAITA

Tuosta mustavalkoisesta tein ystävälle kangaskassin aikoja sitten, kuninkaallisten naamoista lippusiimaa. Hommaan sitten uusia kun ommelinto yllättää.

336. KORVIKSET

Sain äidiltä kun etsiskelin isoja helyjä häävierailua varten. En muistaakseni kuitenkaan näihin päätynyt sonnustautumaan. Haluuko mamma nää takaisin?

MINIMALISTIN MAANANTAI osa47: Pue sanoiksi näkymättömät lapset

Perjantai klo21.38

Illat on vaikeita, tällaiset valoisat, laiskat illat kun ei osaa päättää, että oliko se päivä nyt siinä vai vieläkö jotain pitäisi? Minussa repii vastakkaisiin suuntiin kaksi päättämätöntä. On se, joka sanoo että jokainen hetki on käytettävä itsensä kehittämiseen ja sitten se toinen jonka mielestä kahdeksan jälkeen ei tarvitse enää mitään.

Max selailee Ylen uutistarjontaa ja tuhahtelee päivänpolitiikan typerimmille tempauksille. Tekstimassan lomassa pyörii videoklippejä poliitikoista. Eikö uutisiakaan saa enää lukea ilman välkkyviä videoklippejä? Tämän julkaisun hetkellä olemme jo Vaasassa. Jotenkin kummasti kaikki ystävät halusivatkin tavata ennen lähtöä ja koko viikko on täyttyi kahvitteluista ja korttipeleistä. Hassua, minä joka pidän itseäni melko erakkona olenkin kerännyt ympärilleni niin paljon kauniita ja ihania ihmisiä. Sellaisia joita harmittaa jos olen neljä viikkoa toisaalla. Aikamoinen siunaus.

En osaa sanoa onko tällaisesta räpiköimisestä iloa. Että tavallaan esittää tekevänsä jotain rakentavaa, vaikka todellisuudessa silmät jo seisoo ja nukkumaanmeno on päällimmäisenä mielessä. Onko ne näissä pienissä hyötykäyttöön otetuissa hetkissä ne kullanarvoiset sekunnit, jotka tekevät kuhnurista hurmurin vai pitäisikö vaan osata rentoutua? Olisinko enemmän hyödyksi jos menisin ajoissa nukkumaan ja sitten aamulla kirjoittaisin kunnolla? Tällaisina tunteina huomaan kuinka kirjoittaminen on minulle tärkeää. Ihan mistä tahansa kirjoittaminen, se teko itsessään.

Käsivarren karvat pystyssä

Alaselässä kylmää kohinaa

Silmäkulmassa sähkö napsuu

Selkä moneen suuntaan mutkalla

Nikamissa kaikki suunnat vääriä

Hampaat puree yhteen

mutta vinoon menee sekin

Alaleuka ei meinaa löytää yläkappalettaan

Tämän minä tunnen

Kaikki nämä kivut ja pakotukset

Mutta mieltäni en tunne

Siksi täytyy kirjoittaa

Pukea sanoiksi näkymättömät lapset

En ole vieläkään päättänyt onko tekeminen tekemisen arvoista jos kukaan muu ei siitä pääse osalliseksi. Onko taidetta ilman yleisöä? Siinä mielessä kysymys on tarpeeton, että teen joka tapauksessa. Vaikka olisin yksin autiolla saarella, tekisin silti. Mutta onko sitä tekoa olemassa? Ja kannattaako yleisöä tietoisesti tavoitella? Syvällä sisimmässä luotan siihen, että yleisö kyllä saapuu kun on sen aika. Syvällä sisimmässä tiedän myös, ettei vielä ole se aika. Että yleisön saapuminen on väkivaltainen hetki, vaarallinen, räjähdysarka, arvaamaton. En vielä kestäisi sitä. Tekemiseni ei ehkä kestäisi katseen voimaa.

Tutkijat ovat todenneet, että tarkkaileminen itsessään muuttaa kohdetta. Vaikka minkään ei pitäisi muuttua, niin jotenkin vaan se protoni tai mikälie hiukkanen värisee aavistuksen eri taajuudella kun siinä on tarkkailija läsnä. Katseella on sellainen voima. Katse voi tappaa, ainakin se mykistää. Selostan tarinaani toiselle, mutta lopetan heti kun vastaanottajan katse alkaa harhailla. Menetin otteen. Menetin asemani, minulla ei ole enää oikeutta puhua.

Sitä pelkään jos yleisö jonain päivänä kääntää katseensa minun suuntaani. Mykistyn, muutun, ajatus alkaa väristä eri taajuudella. Enkä sen jälkeen enää koskaan pääse takaisin tähän mitä on nyt. Eikä ihminen mitään muuta pelkää niin kovin kuin muutosta. Tämän hetken tuskaa hirvittävämpää olisi vain sen tuskan katoaminen, sillä silloin täytyisi muuttua. Nyt tekeleeni eivät ehkä ole nerokkaita, mutta ne ovat täysin ja kokonaan omia. Teen maailmalta piilossa. Teen maailmaani piilossa. On vaikea arvioida kannattaako sitä avata, tehdä julkista.

Olen kyllä saanut yltäkylläisen paljon lukemattomilta muilta ammatikseen ihmetteleviltä. Ne kaikki laulut, kuvat, filmit, esitykset, jotka ovat puhuneet minun suullani, tanssineet minun kehollani. Puhuneet sitä kieltä, jota en tiennyt osaavani. Taipuneet niihin asentoihin, joihin en tiennyt taipuvani. Sukupolvi sukupolven jälkeen tuntemattomia, jotka ovat artikuloineet minuudesta enemmän kuin itse koskaan kykenen. Olenko minä vaikuttanut heidän työhönsä katseellani? Olenko tarkkailijana muuttanut heidän värähtelynsä taajuutta? Olenko riistänyt jotain heidän maailmastaan?

Toisin päin ajateltuna homma tuntuu tarpeettomalta itsevarjelulta. Emmehän me edes tunne! Mitä he minun mielipiteistäni välittävät? He tekevät työtään ilmaisijoina ja minä katsojana. Maailman yksinkertaisin asia! Saattaa silti mennä vielä muutama vuosi ennen kuin olen katseelle valmis. Katse voi polttaa kohteensa loppuun, kuluttaa läpikuultavaksi. Paahtaa ihmisen haaleaksi haperoksi kuin auringossa värittömäksi riekaleeksi korventuneen markiisin.

Lauantai klo09.12

Kului kaksitoista tuntia. Suurin osa noista tunneista tiedottomuuden tilassa: unessa tai tietokonetta selatessa. Aamut ovat parempaa aikaa kirjoittaa. Ajattelen näin, koska aamuisin ei ole sitä päivän loppumisen tuskaa. Ei sisällä laiskan ja toimeliaan kädenvääntöä. Aamuisin kaikki minussa tietää, että täytyy kirjoittaa. Suurinta taitoa tosin on kyetä tekemään silloin kuin tekeminen tuntuu kaikkein vastenmielisimmältä. Siksi iltakirjoittamista olisi hyvä harjoitella. Ei pidä arvottaa aikaa sillä tavalla tehokkaisiin ja tarpeettomiin hetkiin, niin kuin buddhalaisuudessa opetetaan ettei ihmisiäkään tulisi jaotella ystäviin ja samantekeviin. Kaikki aika on samaa ulottuvuutta, kaikki olennot ovat äitejä.

Jos oivaltaisi tuon äiti-asian. Kuinka tällä planeetalla olemme kaikki olennot pohjimmiltaan samaa ja tietoisuus vain välillä vaihtaa olomuotoaan kuin tyytymätön hotellivieras huonetta. Silloin ei tarvitsisi pelätä sitä katsettakaan. Tässä elämässä minulle on suotu äiti, jonka katse hyväksyy kaikki tekeleeni, kannustaa loputtomasti, ruokkii ja oivaltaa. En tietenkään odota jokaiselta tällaista katsetta, se olisi kummallinen tilanne. Mutta on syytä muistaa että katseita on monenlaista. Ei se aina ole hammaslääkärin poran lailla ytimeen tunkeutuvaa, halveksuvaa lasertuijotusta.

Sitä myös sanovat buddhalaiset, että se maailma jonka näemme ei ole olemassa sillä tavalla kuin tavallisesti ajattelemme. Että kaikki on mielen luomusta, heijastumaa ja ilmiöiden todellinen luonne kätkee itsensä visusti. Minä en siis ymmärrä mistä tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse, tässä todellisuudessa, tässä kirjoittamisessa, muissa elävissä. Luulen tietäväni, mutten tiedä. Enkä tiedä mitä muut tietävät. Tietääkö meistä kukaan mitään? Miksi pelätä jonkun toisen tulkintaa? Omia tulkintojani minun pitäisi kritisoida eikä muiden. Omaa katseeni minua pitää vankina eikä muiden.

Niin ne katsojatkin ovat usein huolissaan, että ymmärsivätkö taiteilijan intentiot oikein. Ensi-illan jälkeen kärttävät tekijältä oikeita vastauksia kuin abiturientit päättökoetuloksiaan. Ja useimmiten taiteilija kieltäytyy kommentoimasta, sanoo ettei halua selitellä. Onkohan se siksi, ettei se alkuperäinen idea ole välttämättä kovin hyvin artikuloitavissa? Tai ehkä siinä ei ollut mitään agendaa, ehkä vuosikymmenien harjoittelu on ollut nimenomaan tavoitteellisuuden murtamista, alitajunnan opettelua.

Tai sitten yleisön tulkinnat ovat vaan niin paljon mehukkaampia. Onhan se valtava kunnia, jos joku tuntematon tulee sanomaan, että tällaista se sinun teoksesi minulle kertoi. Tämän ajatuksen tunnistin ja otin omakseni. Siinä vaiheessa selittely olisi kuin tempaisi adoptioon antamansa lapsen takaisin. Ei se noin mennyt, anna tänne se!

Mutta mitä näistä minun lapsistani tulee jos en ikinä päästä niitä ihmisten ilmoille?
Näistä näkymättömistä lapsista, joita ei koskaan katseelle alisteta?
Tämä on pitkän ajatusketjun puoliväliä, jossa nyt häälytään.
Toisessa päässä on lukittu pöytälaatikko ja toisessa parrasvalot.

Olen matkalla.
Valmis näkymättömille lapsille äidiksi.

 323. VIRKATTU MYSSY

Virkkaan paljon ja sponttaanisti, ilman ohjeita tai tarkkaa suunnitelmaa. Näitä epämääräisiä tekeleitä syntyy siis paljon. Koitin tehdä coolin hatun. Tuli pöljä.

Välillä näin.

 324. VIRKATTU... JOKU

Koitin tehdä mäyräkoiran.
Tuli pökäle.

 325. AVAIMET

Jossain vaiheessa oli mielestäni siistiä pitää käsirautojen avaimia kaulakoruna. Eiköhän se aikakausi ole nyt taputeltu.

 326. PAPERIKASSEJA

Kaapin päältä löysin huolella talteen taiteltuja paperikasseja. Mikä lienee ollut syy siihen.

 327. KUVAUSREKVISIITTAA

Hankin B-vaihtoehdoksi yhteen musavideoprojektiin. Eihän niitä sitten koskaan tullut käytettyä.

 328. KANKAITA

Pari vuotta sitten somistin Helmutin järkkäämää Ratarockia lippusiimoilla. Aika vähän muuten tulee ommeltua.







329. KITARAN KAULA

Max vaihtoi joskus kitarastaan kaulan. Isänsä halusin tämän vanhan palikan, meinaa kuulemma rakentaa laatikkoskeban. Jäämme jännityksellä odottamaan.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa46: Pilvilinnoja ja oikeita töitä

Sunnuntai-ilta. Kesä ikkunan takana, valoisa, voikukkien untuvaa, juuri aikuistuneiden lehtien lepatusta. Keittiössä kellon verkkainen raksuttelu seinällä, eilisiä tiskejä, seitsemän paria kesäkenkiä pinossa. Miksi pitää olla seitsemän paria kenkiä yhtäaikaa käytössä? Kesä tekee olosta levottoman, kuin olisi seitsemän paria jalkoja alla. Pakko olla kokoajan menossa. Lähdemme ensi sunnuntaina Vaasaan ja jotenkin tähän väliin jäävälle viikolle on kertynyt niin paljon ohjelmaa, että piti ottaa taas kalenteri käyttöön. Mutta hyvää ohjelmaa, ystävien tapaamista, kahvittelua ja juhlia. Kesäohjelmaa.

Olen viettänyt viikonlopun meditoiden. Ruotsista saapui keskuksellemme vieraileva opettaja Kelsang Jangdom ja hänen johdollaan heitimme 12 tunnin opintosession kahden päivän aikana. Kovaa porukkaa ne vihkiytyneet kyllä, täysi työpäivä opetusta ja meditaatiota ja silti energiaa piisaa vielä hymyillä ja jutella mukavia. Itse luikin uupuneena makuuhuoneen varjoihin makoilemaan. Keskittyminen on kovaa hommaa. Siinäkin pitää kasvattaa staminaansa pikkuhiljaa.

Jossain seitsemännen mietiskelysession kohdalla mieli eksyi sivupoluille ja buddhalainen filosofia taisi hetkeksi vaihtua kirjoittamisen pohdiskeluun. Että miten se on yksinkertaisuudessaan ihmeellistä. Kun ei siinä tarvitse valtavaa ateljeeta, ei kalliita välineitä, ei suurta työryhmää, ei lavaa, ei kuvausryhmää, ei sinfoniaorkesteria. Ja silti siinä on parhaimmillaan ne kaikki! Ja enemmänkin vielä. Kirjoittaminen on siinä mielessä todellista minimalismia. Kynä ja paperi tarvitaan ja pieni hetkinen aikaa.

Minkäköhänlaista on kirjoittaa kirja? Eroaakohan se paljonkin yksittäisen lauseen kirjoittamisesta? Yhden sivun? Yhden aukeaman? Pitääkö siinä jotenkin perinpohjaisesti ajatella eri tavalla vai onko se kuitenkin pohjimmiltaan samaa? Että rustaa vaan menemään ja jossain vaiheessa on kirja kasassa?
Entä jos piruuttaan vaan kirjottaisi kirjan? Vaikka ihan huononkin. Ja lyhyen. Tylsän ja tarpeettoman. Mutta kuitenkin kirjan. Sitten voisi sanoa olevansa kirjailija. Vähän kiehtoo se pidemmän kokonaisuuden rustaamisen ajatus. Eniten kiehtoo se minimalismi, että työnä olisi istua vaan kynän ja paperin kanssa ja tarinoida menemään.

Mutta tällainen minä juuri olenkin, aina kiehtoo se mistä ei mitään tiedä ja mitä ei yhtään osaa. Kun tulee yhden ilmaisukanavan kanssa vaikea paikka eteen (ensin maalaaminen, sitten lavastus, sitten sarjakuva...), niin tekisi mieli vaihtaa ja toivoa, että kaikki itseilmaisun ongelmat onkin vaan väärän välineen syytä. Että ehkä olenkin suuri tarinoitsija, en vaan ole kokeillut koskaan. Ehkä olisin upea aivokirurgi, en vaan ole kokeillut. No, lääketiede taitaa olla vähän eri asia kun siellä on ihmishenki kyseessä ja sillä tavalla olisi hyvä tietää mitä puuhailee. Mutta taiteessahan pitää olla lähinnä pokkaa ja keskittymiskykyä ja itsekritiikkiä juuri sopivan verran.

Ei kuitenkaan pitäisi lähteä lopputuloksesta. Ei ajatella, että "olisinpa kirjoittanut kirjan" vaan että "saisinpa kirjoittaa". Täytyy tehdä sitä mikä tuntuu tärkeältä lopputuloksesta huolimatta. Soitan bändissä vaikka meillä ei ole ikinä keikkoja, piirrän sarjakuvaa vaikkei se ehkä kiinnosta ketään, meditoin vaikken varmaan tässä elämässä valaistu. Prosessi on kaikki. Valmiiksi saattaminen ja uuden aloittaminen ovat vain sellaisia välistoppeja, pikkutaukoja ennen kuin vuoristorata aloittaa uuden kierroksensa.

Haluaisin oppia kirjoittamaan, koska haluan oppia ajattelemaan tarkemmin. Haluan kyetä artikuloimaan ajatuksia, haluan ajatella itseni betoniseinästä läpi. Haluan muuttaa koko maailman ajattelemalla, haluan avata ovia. Kirjoittaminen on taikatemppu, mahdoton mahdolliseksi, kaikkivoipaisuutta. Haluan haaveilla, että seuraava työväline johdattaa minut jonkin sanomisen arvoisen äärelle.

Taidemuodoista kuvataide on minulle se pahin. Se on liian fyysistä, liian julkista, liian isoa ja painavaa. Siihen tarvitaan ateljee, tarvitaan välineet, tarvitaan kiinnostunut galleristi, tarvitaan ostajat ja apurahakoneisto. Tarvitaan Vuoden nuori taiteilija -palkinto ja juhlanäyttely. Maalaaminen on ihanaa mutten kestä sitä kaikkea muuta. En kestä pölyyntyviä töitä sänkyjen alla ja kehyspinoja kaapin päällä. Ne hidastavat liikettä, haluan eteenpäin! Kun yksi on valmistumassa, pitää katseen jo hakeutua seuraavaan. Valmiit työt ovat mätänevää lihaa, niistä pitäisi päästä eroon ennen kuin koko työhuone lemuaa vanhaa ajattelua.

Musiikki on raikasta ja ilmavaa, aineetonta. Merituuli tomuisen ateljeen tärpätinkäryssä. Kitara ja nainen ja koko maailma on näyttämönä. Mutta musiikki tarvitsee kuulijansa. Tästä olemme Maxin kanssa vääntäneet kättä, kun en jaksaisi raahata bändiä kellarista esiintymislavalle. Maxin mielestä musiikkia ei ole olemassa ilman yleisöä. Minusta se on kauhistuttava ajatus, että pitää pakonomaisesti haalia kokoajan todistajia työlleen. Entä jos kukaan ei tulekaan, katoammeko me silloin? Studiotyöskentelystä tykkään, mutta se maksaa rahaa. Voisi kai sitä tehdä ilmaiseksikin, mutta tekniikka tylsistyttää. En jaksa selvittää ääniaaltojen saloja, en hertsejä ja piuhaviidakkoa.

Teatteri on ihme hommaa, sellaista mustassa laatikossa sähläämistä. Parhaimmillaan upeaa, mutta muuten lähinnä työlästä. Otin kuitenkin taas vastaan keikan teatterilaitoksessa, kun siellä puuha ei käy niin voimille. Siellä on ympärillä asianosaavat ihmiset ja katsojatkin rutiininomaisesti käyvät lopputuloksen hyväksymässä. Ja saa palkkaa. Raha on ihan mukavaa vaihtelua, näin suoraan sanottuna. Elokuva on tästä sitten vielä työläämpi ja paniikinomaisempi muoto. Elokuvahommat ei sovi meikäläiselle lainkaan. Minusta kuvaukset ovat lähinnä yhdistelmä leirikoulua ja ensiapuosastoa. Liian intiimiä, liian intensiivistä. Liian monta työvaihetta, joista en tajua mitään.

Mutta kirjoittaminen. Siinä saa olla ihan rauhassa ja itsekseen. Kukaan ei pääse olkapään yli kurkkimaan niin kuin piirtäessä. Ei ole ryhmätyön painetta, ei budjetteja ja rakennepiirustuksia.
Miinuksena tietysti se, etten tiedä kirjoittamisesta juuri mitään. En ole tehnyt sitä kuin nimeksi, en koskaan saavuttanut mitään, en keskittynyt pitempään kokonaisuuteen. En osaa ajatella yleisöä, en tarinankerrontaa, en fiktiota tai symbolitasoa.

Näitä minä mietin siellä retriitillä kun olisi pitänyt tavoitella myötätuntoa tai itsestä luopumisen mieltä. Onko tämä itsekkyyttä, että jatkuvasti rakentelee pilvilinnaa jostain äskettäin keksimästään projektista? Täytyykö minun yksitellen toteuttaa kaikki nämä suunnitelmani ennen kuin ymmärrän etteivät ne ole lopullinen ratkaisu ongelmiini? Mutta ei kai valaistuminen sitä ole, ettei halua tehdä ja pyrkiä eteenpäin? Ei kai buddhuus ole sitä, että luopuu ideoista? Jos oppisi kirjoittamaan, niin voisi kertoa vaikka meditaatio-oivalluksistaan. Ei kai se ikinä mene hukkaan se kirjoittamisen taito?

Tämä blogikin on muuttunut tässä vuoden mittaa tärkeäksi. Vaikka ei sitä kovin moni lue eikä tässä mitään yhtenäistä teemaakaan ole, niin tekeminen itsessään on käynyt miellyttäväksi. Sellainen olo, että tässä valmistautuu nyt johonkin. Ja jos vaan jatkaisi naputtamista, niin ennen pitkää se varmaan etenisi johonkin pisteeseen. Tähän ajatukseen pääsin. Nukuin yön yli ja kesäilta vaihtui arkiaamun sateeseen. Juon kahvia ja vaalin tätä kirjoittamisen hetkeä ennen kuin "pitää tehdä oikeita töitä" eli sarjakuvakässäriä.

Miten nopeasti ne unelmat muuttuvatkaan välteltäviksi töiksi.

316. BORAT

Borat on musta hauska, Baron Cohenin viihdyttävin hahmo. Mutta ei me enää katsota kauheasti leffoja, eikä varsinkaan dvd:ltä. Saattaa olla etten lyönyt tätä soittimeen kertaakaan vaikka kirppikseltä ostin. Mutta hetken meni täydestä printti, joka saa levyn näyttämään aivan piraattikopiolta.

317. ANIMATRIX

Leffasaagaan vain väljästi liittyvät animaatiopätkät eivät oikeastaan olleet edes kauhean hyviä. Enemmän suosionaallolla ratsastamista. Tai olivat varmaan lyhäreinä ok, mutta rinnastus alkuperäisiin elokuviin oli kenties karhunpalvelus. Säästän vielä paketin mukana tulleet postikortit.

318. HUONO KASVATUS

En enää ihan muista miksi halusin nimenomaan tämän Almodóvarin alelaarista ostaa. Olihan se siis aivan oivallinen filkka, mutta että oliko paras... Suosittelen anyway.













319. KIRJELAKKA

Minulla on ollut tämä pötkylä hyvin monta vuotta. Kyseessä on siis lakka, jolla sinetöidään kirjeitä. Hieno väline sinänsä, käyttöä ei vain ole.

320. METALLIUKKELI

Sain Maxilta luvan laittaa metallivirityksen kiertoon. Olin säästänyt kun luulin Maxin tekemäksi, mutta eihän se edes ollut. Asento on kyllä melko groovaavaa. Säästän kuitenkin tiikeriraidoitetut, rutistetut muovimukit. Ne kun ovat Maxin käsialaa.

321. KOLIKKO

Mitäpä tehdä vieraan maan valuutalle? Tällaisia kolikoita vaeltaa aina laatikon pohjalta vastaan, kun loman jälkeen on tyhjentänyt taskut pikkuhiluista. Onko se rikos laittaa metallinkeräykseen? Tuleeko supo heti ovelle?

322. LATURI

Laturi puhelimelle, jota ei enää ole. Klassikko.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa45: Top10 kysymystä

Pyykkituvan varauslista loimottaa tyhjyyttään. Pyörävarastossa on kerrankin väljää.
Kesärauha on laskeutunut hoas-kortteliin kun kaikki  opiskelijalapsukaiset ovat liihotelleet kotiseuduilleen vanhempien nurkkiin tai reppureissaamaan. Hiljaista, leppoisaa. Muutaman viikon päästä mekin Maxin kanssa suuntaamme Vaasaan, vanhempien nurkkiin. Omakotitalojen leveitä tontteja, yksityisautoilua, grillihiilen katkua ja yöttömiä öitä Pohjanmaan lakeuksilla. Rauhaa on muuten myös se, että Pohjois-Amerikkalaiset lukijaystäväni ovat poistuneet blogiani klikkailemasta. Katosivat melkein yhtä äkisti kuin saapuivatkin. Oliko kyseessä joku nettibotti, joka ohjaili ihmisiä sivuilleni? Tiedä häntä.

Kirjoitin viime viikolla ihan pokkana taas yhden apurahahakemuksen. En edes tuskaillut paljon yhtään. Ei mitään epätoivomonologeja ja pakoyrityksiä, ihan vaan istuin ja rustasin sen pois alta ja sitten tein muuta. Sitä en tiedä tuliko rahanarvoista jälkeä, mutta anyway olen ylpeä rentoudestani. Josko sitä voisikin oppia coolisti hoitamaan sen minkä täytyy eikä aina tuskanhiessä kylpeä? Vastauksia heruu jossain loppusyksyn tienoolla, että ehtiihän tässä vielä hikoontua jos sille päälle meinaa.

Mutta asiaan! Mietin, että kun niin paljon kirjuuttelen itsestäni ja omista maapähkinän kokoisista murheistani, niin josko sitä vähän avartaisi maailmaansa ja katsoisi mitä muut ihmiset pähkäävät. Eli siis googlasin kysymykset joihin eniten vastausta etsitään. Löysin sellaisen Trends-osion, jossa on viime vuoden tärkeimpiä uteluita listattu. Valitsin miten-alkuisen kategorian. Ehkä sieltä löytyy myös sopivia aiheita taiteelle, että olisi sitten yleisöpohjaakin jo valmiina jos vastaisi kyssäriin, joka kaikkia kiinnostelee. En olisi muuten arvannut varmaan yhtäkään näistä kysymyksistä etukäteen...

Niin että olkaa hyvä, tässä täysin mihinkään liittymättömiä vastauksia viime vuoden googlatuimpiin kysymyksiin!

MITEN VAPOREONIN SAA?

Jahaa, okei.
Tää meni tämmöseksi heti.
Oonko jotenkin purkissa kasvanut, jos joudun heti kättelyssä myöntämään etten yhtään tiedä mistä nyt puhutaan? Eikä kysymys edes ole, että MIKÄ se on vaan MITEN sen saa... Toisaalta nämä ovat "miten" -alkuisia kaikki tässä kategoriassa, että ehkä tämä on se seuraava vaihe sen MIKÄ-fraasin jälkeen.

Jos täytyy ihan tsägällä arvata, niin heittäisin että liittyy jotenkin siihen kun ei haluta lapsia ja sitten laitetaan ne siemennysputket kiinni ettei niitä tulekaan... Mieheltä siis. Tai sitten veikkaan, että kyse on sähkötupakasta. Vapor viittaisi niin kuin haihtumiseen ja eon kuulostaa ihan tuotemerkiltä.

Jos kyseessä on pippelihommat, niin sanoisin että mene yksityiselle tai Viroon.
Jos on sähkötupakka, niin nettiin mene. Tai Viroon.

(Ei hitto, oli pakko googlata mistä on kyse...
Voi elämä.
Se on Pokemon.)

MITEN VOI VALITTAA KORKEIMPAAN OIKEUTEEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖKSISTÄ?

Ihan ensimmäisenä tulee mieleen ettei tätä ongelmaa ehkä kannata hakukoneella ratkoa. Että nyt viimeistään voisi olla oikealle asianajajalle käyttöä. Jos jotenkin jäi siellä hovioikeudessa lakineuvot saamatta, niin tässä kohtaa voisi olla paikallaan pieni konsultaatio jonkun oikiksen kahlanneen kanssa.

Tämän kysymyksen hakeminen vähän niin kuin itsessään vinkkaa, ettei elämänhallinta välttämättä ole joka osa-alueella 5/5. Että vähän epämääräiseltä taholta tulee etsittyä vastauksia isoihin ja vakaviin tilanteisiin. Ehkä vähän turhan kärsimättömästi kaipaa ratkaisua vaikeaa ongelmaan, kenties inanen harkintaa peliin. Mutta, ehkä ihminen on epämieluisan tuomion jäljiltä niin kiihtyneessä tilassa, että kysymys valitusoikeudesta polttaa huulilla heti salista lähdettäessä. Ehkä siinä ei halua jäädä odottelemaan vaan ihan jo hovioikeuden aulassa on pakko googlata.

Ja toisaalta, onko Google nyt sitten niin epäluotettava?
Ehkä hakukonedemokratia voittaa jossain vaiheessa inhimillisen päätösprosessin.
Ehkä parin vuoden päästä ne siellä korkeimmassa oikeudessa itse googlaa, että "monta vuotta saa pahoinpitelystä?".

MITEN TEHDÄÄN FRITSU?

Nyt ollaan oikeiden asioiden äärellä! Fritsut ja kuinka ne tehdään. Sehän on helppoa: monnimaisesti imukuppina kiinnitytään vierustoverin kaulaan ja siinä roikutaan kunnes imemisen paine aikaansaa verenpurkauman, joka mustelmaisena läiskänä loistaa henkilön iholla.

Ei se tekeminen niin hämmennä vaan enemmän se motiivi. Mikä on fritsun funktio? Kuka sen koko jutun keksi? Miten siitä tuli käsite, että mustelmoidaan parittelutoverin kaula? Onko se vaan lesoilua varten, sellaista seksuaalisen heräämisen todistelua?

Tämän viisastelun päätteeksi todettakoon, ettenhän siis ole koskaan fritsua itse tehnyt. Maxilla oli kyllä tapana imutella kaulaani kun aloimme seukkailla, mutta koin 24-vuotiaana olevani vähän vanha sellaiseen teinihömpöttelyyn. Että ehkä yläasteella hauska läppä, mutta korkeakoulussa jo vähän kiusaannuttavaa. Siellä joku huivi kaulussa kulkea. Sitten Maxia läksytin, että nyt loppuu tällainen pelleily. Että anti olla viiminen kerta.

Salaa olin vähän otettu.

MITEN PARANTAA ITSETUNTOA?

Huh, ei oo yksinkertanen kyssäri. Itsetunto on kai sitä, kuinka hyvin henkilö itsensä tuntee. Että kuinka realistinen käsitys ihmisellä on omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Itseen tutustumista siis suosittelisin, sellasta hiljentyvää peiliin tuijottelua.

Meditaatiota suosittelisin tietysti, mekin juuri viime luennolla pohdimme kuinka ei pidä samaistua negatiivisiin tunteisiinsa ja huonoihin tapoihin vaan siihen potentiaaliin, jonka ansioista kuka tahansa voi valaistua ja ruveta vaikka minkälaiseksi superhenkilöksi. Mutta on niitä varmaan muitakin tapoja tutustua itseen. Opetella uusia taitoja, ympäröidä itsensä kannustavilla tyypeillä, kuunnella muiden kokemuksia ja oppia niistä, rentoutua, luottaa... Emmä tiiä. Tää on kyllä vaikee.

Tähän kysymykseen sitä tavallaan koittaa omalla sarjisproggiksellaan muotoilla vastausta. Että edes itse ymmärtäisi vähän paremmin itseään. Tuleehan sitä haaveiltua, että toisillekin osaisi jonain päivänä helpottavia taikasanoja loitsia. Mutta ensin pitäisi nämä omansa ratkaista. Google varmaan tarjoaa tähän jotain naistenlehtien artikkeleita vastaukseksi. Siksi niitä lehtiä niin pirusti myydäänkin.

MITEN OPPIA RÄPPÄÄMÄÄN?

Ihana kysymys! Siis todellinen vastaushan on ihan supertylsä (treenaa, kuuntele, kokeile), mutta tän googlettaminen on jotenkin mahtavaa! Tän tyyppistä sponttaaniutta meitsi rakastaa, oon ite just tällanen! "Hei, haluisin ehkä ruveta tekee tätä sikavaikeeta juttua, mutten jaksa perehtyä hommaan kauheesti. Oisko joku googleversio?".

Räppääminen on kyllä vaikeeta enkä tiedä siitä mitään. Mulla oli pari vuotta sitten ajanjakso, jolloin yritin opetella räppihommaa, mutta ei siitä ehtinyt mitään tulla. Tai ehkä sen verran, että kyllästyin siihen lopputavujen metsästämiseen ja kirjoitan nyt ihan riimitöntä tavaraa. Siis räbäyttelyä täytyy harjotella niin loputtomalla innolla ennen kuin kykenee tekemään mitään tekemisen arvoista. Ja iso asia siinä on kirjoittaminen, kun tekstiä täytyy tuottaa aivan ehtymättömällä tarmolla. Moni varmaan miettii enemmän sitä ulosantia, mutta väittäisin että sen on lähinnä tekniikkaa verrattuna siihen sisällön kehittelemiseen. Kannattaa enemmän keskittyä siihen, että on timanttiset läpät. Kyllä niitä tyhjänhuutajia aina menee ja tulee.

Mutta ei oo ihan iisiä kirjoittaa biisi biisin jälkeen kiinnostavaa tekstiä. Yhtä kolmeminuuttista poppiralliakin on välillä vaikea saada lyriikan tasolla kasaan, saati sitten räppimonologia.

Mun neuvo olis, että kirjoita ihan hemmetisti.
Kirjoita koko ajan.
Aina. Bussissa. Koulussa. Töissä. Yöllä. Aamulla. Aina.
Ja sit aina välillä käyt yleisön edessä kokeilemassa.
Tee sitä 10 vuotta ja nauti treenaamisesta.
Tai sitte löydä joku pikakuuri Googlesta.
(Ja kirjota siitä pikakuurista kirja!)

MITEN LADATA POKEMON GO?

Hiton Vaporeon...

MITEN KOTIUTTAA KISSA?

Osta sille menolippu ja pakkaa lentokoneeseen.
Anteeksi, superhuono vitsi. Hämmentää vaan nämä pakkokotiutusuutiset ja toisaalta laitetaan joku miljoona euroa siihen, että saadaan yksi kiinalainen maahanmuuttaja viihtymään... siis se Ähtärin panda. Mieluummin elättäisin hengenhädässä olevia pakolaisperheitä kuin pandoja sillä rahalla.

Mutta alkuperäisessä kysymyksessä on kyse varmaan siitä prosessista, kun kissa kotiutuu ihmisen asuinpaikkaan. Taas tylsä vastaus: anna sille aikaa. Syötä sitä, älä häiritse liikaa, raivaa hyllynpäälliset että se saa seikkailla katonrajassa, heiluta lelua, rapsuta jos mahkuja siunaantuu. Meillähän ei siis asu mitään elikkoa, kun omassakin hyvinvoinnissa on vielä ihmettelemistä. Mun toistuva painajainen on pienet eläimet, joiden kärsimystä en osaa helpottaa. Että silleen aistin sen huolen, joka tähän kysymykseen liittyy. Uusi omistaja pelkää, ettei nyt vaan tekisi mitään vahingossa väärin.

Mutta peruskissa on vissiin aika helppo. Eiks se about hoida itse itsensä. Paitsi sitten kun tulee joku mato tai tulehdus ja eläinlääkäriltä tonnin lasku. Itse siis ehkä mieluummin hankkisin Vaporeonin tai fritsun.

MITEN FOODORA TOIMII?

Ilmeisesti ihan tosi hyvin kun joka ruokapaikassa näkyy nykyään niitä lähettejä neliöreput ojossa tilausta vartoomassa. Mullakin oli ekaluokkalaisena sellainen laatikkoreppu. Siinä oli kuva Tenavien Ressusta. Ei se ihan kylmälaukun kokoinen ollut, mutta aika massiivinen silti. Miksi ekaluokkalainen edes tarvii niin isoa reppua? Ei kai siinä heti niin painavaa kirjastoa aleta kantaa, että pitää olla sellainen rinkka?

Varmaan se oli enemmän sellainen itsetunnon jatke, ettei tuntisi itseään ihan pieneksi siellä koulun pihalla. Vähän niin kuin business-miehillä salkku, että vaikka olisi tyhjä niin silti tärkeänä kanniskellaan joka paikkaan.

Ehkä niillä Foodoran-läheteillä onkin vähän sama meininki. Ehkä ne laukut onkin tyhjää täynnä ja tyypit vaan patsastelee ruokabaarien nurkassa vähän niin kuin elävinä mainoksina. Ehkä sitä onkin vaikea käyttää, ehkä pitää etsiä sellainen lähetti ja kysyä siltä suoraan. Saa jonkun salaisen koodin ja turvasanan ja kohtaamispaikan. Ehkä se onkin tosi eksklusiivista hommaa. Miks tää muuten olis viime vuoden googlatuin kysely?

MITEN HENKILÖTUNNUS MUODOSTUU?

Niin, tosiaan ne viimeiset numerot siellä. Oiskohan se jotenkin järjestysnumero? Että sinä vuonna syntyneet laitetaan järkkään ja kun tulee tarpeeksi iso numero, niin vaihdetaan kirjainkategoriaa? Vai arvotaanko ne kirjaimet vaan? Itse oon joulukuun lapsi ja tunnuksessa on S.

Tää on oikeastaan aika kiinnostava kysymys. Sellanen kahvipöytäkeskustelun piristys. Vaasassa on monta kahvipöytää. Pitäisiköhän katsoa tämä fakta ja sitten arvuutella koko perheen voimin...

(Katoin tän.
Ei muuten oo ihan simppeli systeemi.
Vähänkö tuun käyttämään tätä tietoa keskustelun kiihdyttäjänä!)

MITEN KÄY OSAKKEILLE VELKASANEERAUKSESSA?

Olen miettinyt, että pitäisi opetella suhtautumaan rahaan vähän rakentavammin. Opetella vähän kiinnostumaan siitä, just sen verran ettei joutuisi liikaa miettimään. Kun rahahan mietityttää eniten silloin kun sitä on liikaa tai liian vähän, niin jos oppisi muokkaamaan taitojaan valuutaksi juuri sopivassa määrin. Itsellä on tapana lamaantua kun rahasta tulee kyse. Siis silleen, että ensin piirtää onnessaan tuntikausia ja sitten joku tarjoaa että "Tässä sulle satanen, maalaa mun makkariin taulu" ja heti jähmetyn, että omg kauhea vastuu. Että pitää saada huntille vastinetta, en mä osaa, apua työlästä!

En siis osaa hinnoitella tekemisiäni lainkaan. Mutta toisaalta hyvä puoli on se, että välttelen isoja ostoksia tai sitoumuksia koska tajuan olevani taitamaton rahanainen. Ei esim. tulisi mieleen ostaa osakkeita. Tällä asenteella ei rikastu, muttei toisaalta joudu myöskään velkasaneeraukseen. Ehkä.

Olen kuunnellut toistuvasti Sarasvuon radiomonologia otsikolla "Raha tulee rahasta nätisti puhuvien luokse". En ihan vielä sisäistänyt jutun ydintä, mutta sen itsessäni tunnistin että pitäisi ymmärtää oma arvonsa paremmin eikä pelätä osaamisensa hinnoittelua. Kun eihän se raha itsessään ole mikään pahuuden ilmentymä. Se on se ahneus, jonka ihminen siihen helposti liittää. Sitä ahneutta minä pelkään. Mutta toisaalta itsenäisyyden puutetta pelkään myös, että joutuu luopumaan intohimoistaan kun ei kykene elättämään itseään.

Eli tavoitteeni on jonain päivänä osata vastata tähän kysymykseen.
Tai että uskaltaisin edes kokeilla.

Eli näiden hakujen perusteella suomalaiset pelasivat viime vuonna Pokemon Go:ta, valittivat hovioikeuteen, harjoittelivat fritsuja, kaipasivat parempaa itsetuntoa ja räppitaitoja, hankkivat kissoja, ihmettelivät Foodoraa ja henkilötunnusta sekä huolehtivat velkasaneerauksen vaikutuksesta osakkeenomistukseen. Joo.
Kyllä noista aihioista meitsiä lähimpänä on selkeesti toi itsetunto-kysymys.
Jatkan valitsemallani polulla.

 309. LISÄÄ LUONNOKSIA

Aina vaan epämääräisiä, ryttyisiä, hiilentahraisia luonnoksia pursuaa kansioista. On kyllä tullut treenattua tuota kynän pitelemistä. Säästin vain ne parhaat, niin jää jälkipolville se mielikuva että piirsin pelkkää timanttia. Heh.

 310. ÄIKÄN VIHKO

Täällä ei oikein ollut mitään mojovia tarinoita, lähinnä kielioppiharjoituksia.

 311. KIITOSKORTTI

Kuusi vuotta olen tätä Rovaniemen kaupunginteatterin printtaamaa paperinpalaa arkistoinut. Kun siinä lukee kiitos, niin se on vähän niin kuin kiitoskortti sitten. Vaan ehkä muistan olla kiitollinen ilmankin.

 312. VANHA PASSI

Pistin talteen, kun mietin että rekvisiitaksi vaikka. Tai että jonkun installaation teen.

313. TOINEN VANHA PASSI

Öö, minkäköhän maastamuuttomusikaalin meinasin rekvisitoida kun Nnäitä tulee vähän joka laatikosta? Tässä pasaportessa oli vielä kuvasivu jäljellä. Siellä joku esiteini pallonaama myhäilee. On muuten aikas vapaamuotoinen kuva passikuvaksi, kun tuolla tavalla sivulta ja virnettäkin on. Nykyisessä kuvassa näytän vankimielisairaalaan kirjautuneelta, kun piti olla psykoottisen ilmeetön ja eleetön ja tukan kampasin pitkin päätä ettei vaan peitä kasvoja. Ysärillä oli iisimpää.

314. NIMIKYLTTI

Viime kesänä Neuromaanissa sain puuhata tällä tittelillä. Kuvittelin kenties käyttäväni sitä uudelleenkin. Vaan taisivat olla kertaluontoisia ne neuroesteetikon hommat. (Ja alkaa olla vähän painetta löytää vielä viitisenkymmentä roinaa, että saa listan täyteen. On laatikot jo melko tarkkaan pengottu.)

315. KATTOLAMPPU

Äidille annetaan ikuisuuslainaan. Jäi valaisimia yli kun yhdistettiin kodit Maxin kanssa. Jotenkin ne mun lamput päätyivät kattoon ja Maxin omat kaapin perälle. Kauhea nainen ajaa omia sisustusagendojaan yhteisessä kodissa...