 |
| Scott McCloud: Understanding Comics |
Syytän koivujen kukintaa ja kummia allergiaoireita, joista en ole aiemmin saanutkaan nautiskella. Syytän hormonaalista epätasapainoa ja näitä lämpenevien kelien myötä ärhäkämmäksi käyviä kuumia aaltoja. Syytä vatsatautibakteereja, jotka kaatoivat jo Maxinkin sänkyyn, vaikka siitä miehestä tartunnat valuu pois kuin pohjustamaton meikkivoide työmatkapyöräilijän naamasta. Kaikkea muuta syytän paitsi itseäni. Ei se nyt sitä voi olla etten ole jaksanut harrastaa liikuntaa tai tehdä kunnollista ruokaa kun talouden toinen aikuinen on keittokuurilla. Kyllä se on maailma joka on minua vastaan.
No jaa.
Sarjakuvahommailu on edennyt vaiheeseen, jossa olen viimein valinnut kuville toteutustavan ja tyylin. Rutiiniakin on sen verran, että nostin työtahdin päivittäisestä kahdesta sivusta jopa kolmeen, neljäkin onnistui kerran. Käsikirjoitusta on laadittu sivukaupalla ja kehtasin jopa näyttää tähän mennessä valmistuneita sivuja muutamille ystäville. Ja palautetta sain ja reagoinkin siihen (ensin harmistuksella ja pohjattoman väsymyksen tunteella, mutta sittemmin rakentavammin). Isoin probleemi tällä hetkellä on, ettei tarina kulje. Tai kulkee tavallaan, muttei haluttuun suuntaan. Parikymmentä sivua jo plakkarissa ja sivuutan koko ajan sen oleellisen, sen mistä ajattelin kertoa. Pidän kyllä kässäriä esillä, mutten suoranaisesti seuraa sitä.
Onkohan se vaan aloittamisen vaikeutta? Siis sekä sitä, etten ole vielä kokenut kertoja mutta myös sitä että tarinan alku on niin tärkeä kohta, että siitä on vaikeaa saada kerralla napakka. Pitäisikö vaan hypätä suoraan keskelle ja keriä siitä sitten taaksepäin? Onhan sitä kirjaviisauttakin tullut kerättyä tuosta tarinoimisen taidosta, mutta sen käytäntöön laittaminen onkin sitten aika paljon monimutkaisempaa.
Siivoamisen lomassa löysin kaapin perältä siniruutuisen vihkosen otsikolla "Sallin omat jutut". Sen sivulla vilahtaa vuosiluku 1994, eli meikäläisen tuotantoa 22 vuoden takaa. Ilmeisesti koulutehtäviä, joiden konseptina on kirjoittaa tarina annetun kuvan perusteella. Olen siis alkanut treenata tarinankerrontaa jo kahdeksan vuotiaana! Eli kyllä se pitäisi jo olla hanskassa! Siihen on vaan kertynyt parin vuosikymmenen verran kuonaa ja ruostetta päälle.
Palataanpa siis perusasioiden ääreen...
Olipa kerran siili nimeltä Sami.
Sami kävi joka yö laulamassa kuulle.
Yhtenä yönä sami näki perhosen joka itki.
Sami kysyi perhoselta mitä itket.
Perhonen vastasi olen eksynyt
enkä tiedä missä kotini on.
Älä itke sanoi Sami minä vien sinut kotiin
ja niin he lähtivät.
Katsotaas miten olen stooria lähestynyt. Heti alkuun päähenkilön esittely, nimi, toiminta, perustilanne: Sami-siili laulaa joka yö. Kyseessä on siis herkkä taiteilijasielu, yöaikaan kulkeva erakko, kuuta palvova romantikko. Hän tekee taidetta taiteen itsensä vuoksi, hän ei kaipaa yleisöä, ei kuuluisuutta. Samin elämässä asiat ovat mallillaan. Mutta sitten yllättävä käänne, toinen henkilö, ongelma - itkevä perhonen. Perhosen ongelma on luonteeltaan hyvin perustavanlaatuista luokkaa, jopa eksistentialistinen, voisi sanoa. Hänellä on kärsimystä, hän on eksynyt eikä löydä kotiaan. Perhonen, jonka elämänkaari on huomattavasti siilin kaarta lyhyempi. Hän on kosketuksissa kuolemaan, räpiköi haurailla siivillään maailman tuulissa. Ehkä hän on päiväperho, jonka yö on nyt tullut noutamaan.
Mutta Sami ei hätäänny. Hänen jokaöinen kuurituaalinsa on opettanut yhtä ja toista elämän arvaamattomasta luonteesta. Sami on syvien totuuksien äärellä. "Älä itke" hän lohduttaa yön syliin eksynyt tuntematonta. "Minä vien sinut kotiin." Kertomus loppuu kohtalokkaaseen lauseeseen "ja niin he lähtivät". Määränpää jää lukijalle vieraaksi, ehkä se on vieras myös henkilöille itselleen mutta he kohtaavat suuren tuntemattoman yhdessä.
Ei kun hetkinen. Hehän ovatkin tietysti yksi ja sama! Perhonen edustaa Samin sisäistä konfliktia, juuri sitä henkistä solmua joka saa siilin viettämään yönsä yksin kuuta palvoen. Riivattu taiteilija, joka ei saa lepoa vaan vaeltaa haitarinsa kanssa lohdutonta matkaa. Tarina kuvaa hetkeä, jolloin hän viimein tunnistaa ongelmiensa todellisen syyn, on löytänyt kriisin jota nyt eheyttää. "Ja niin he lähtivät" vihjaa ettei paluuta enää ole. Ei enää paluuta näihin yksinäisiin, yöllisiin serenaadeihin.
No huh huh, tiukkaa settiä itsensä kohtaamisesta tokaluokkalaiselta. Jättää aikas paljon lukijan tulkinnan varaan, vaatii kuorimista kerros kerrokselta kuin sipuli, mutta taidokkaasti tiivistetty näin suuri aihe. Joo, tästä voisi todella ottaa opikseen. Turhat hölinät pois ja suoraan pihviin! Älä aliarvioi lukijaa! Ja taas kerran vanha kunnon totuus: teot kertovat henkilöstä enemmän kuin kuvailu. Ei tarvitse maalailla Samin luonteenlaatua - hän laulaa öisin kuulle. Selvä homma.
Olipa kerran taikuri jonka nimi oli Timo.
Timolla oli ongelma.
Hän ei osannut taikoa muuta kuin jäniksiä hatusta.
Timo halusi jotain uutta.
Timo luki loitsuja. Sitten hän keksi.
Sitten hän kokeili ja kokeili ja lopulta onnistui.
Sellainen oli Timon tarina.
Loppu
Timon tarinan lähtökohta on kiinnostava, sillä yleensähän taikurit pitävät klassista "jänis hatusta" -temppua saavutuksena. Mutta Timolle se onkin ongelma. Timo haluaa jotain uutta. Hän ei pyri tarkemmin määrittelemään mitä tämä uusi on, mutta aikoo saavuttaa sen antautumalla jonkin itseään suuremman armoille, heittäytymällä tuntemattomaan. Lauseen "Timo luki loitsuja" voi tulkita tarkoittavan joko opiskelua, jossa loitsuja konkreettisesti luetaan kirjasta tai sitten hän löysi sisältään taianomaisia sanoja, joita ei ollut aiemmin kokeillut. Kuin kielillä puhumisen taito, joka puhkeaa ihmiseen kiivaan rukoilun myötä. Timo rukoilee muutosta, hän loitsuaa suurempaa voimaa.
Kyse on onnistujan tarinasta. Kertoja ei mystifioi päähenkilön matkaa huipulle vaan kuvaa sitä monipolvisena mutta päättäväisenä tarpomisena kohti tavoitetta. Vaaditaan loitsuja (uskoa omaan potentiaaliin, kykyä saavuttaa suuria), keksimistä (pohdiskelu, oivallus) sekä useita kokeiluja (päättäväisyys, periksiantamattomuus). Lopussa Timo on löytänyt oman narratiivinsa: "Sellainen oli Timon tarina." Nyt hän tietää kuka hän on. Hän on onnistuja, oman alansa uudistaja, elämänsä sankari.
Kuvan ja sanan yhteys on tässä esimerkissä tärkeä, sillä se kuvaa johtopäätöstä johon Timon sisäinen kamppailu hänet johti. Loputtomasti toistuvasta kanikuviosta mininorsuihin ja jättiläisrottiin. Selkeää kerrontaa, alku, keskikohta ja loppu aivan oikeilla paikoillaan. Tarinan keskeinen ongelma on yllättävä, toistoa käytetään taidokkaasti sisäisen kamppailun esilletuomiseen ja lopussa kootaan päähenkilön narratiivi. Upeeta settiä.
Olipa kerran Tomi.
Hän oli hyvin hiljainen mies.
Hän asui tornissa.
Tomi ajatteli että kukaan ei välitä hänestä.
Mutta eräänä päivänä Tomi uskalsi mennä läheiseen pensaaseen
ja siitä lähtien se on ollut
Tomin salainen kuuntelupensas.
Loppu
Tämä viiden virkkeen kuvaus maalaa eteemme Tomin tarinan. Nerokkaasti lauseet pitenevät tarinan edetessä samalla kun päähenkilön ymmärrys ympäröivästä maailmasta kasvaa. Vaikka kertoja on kaikkitietävä, se mukailee silti Tomin sisäisen monologin kehitystä. Tarinan alku luo myös hyvin toisenlaiset odotukset lopulle kuin mihin kertomus päätyy. Kuuntelupensas loppuratkaisuna voisi pitää jopa yllätyksenä. Lähtötilanne luo odotushorisontin, jonka perusteella lukija olettaa Tomin haluavan löytää ystäviä tai rakkautta. Sen sijaan hän löytääkin oman tapansa olla maailmassa. Hän on kuuntelija.
Tekstissä käytetään termiä "salainen kuuntelupensas", mutta termiä "salakuuntelu" ei suoranaisesti käytetä. Kuva implikoi vahvasti tämän tyyppistä toimintaa, mutta Tomin näkökulmasta kyseessä ei ole näin paheellinen puuha. Tarina antaa uuden näkökulman usein melko yksipuolisesti käsiteltyyn aiheeseen: mikä tekee henkilöstä salakuuntelijan, vakoojan. Tornista laskeutuminen ja pensaaseen asettuminen vaatii Tomilta uskallusta. Lukijalle ei avata mitä Tomi pensaassaan kuuntelee, näkökulma pysyy yksinäisessä tarkkailijassa. Kerronta eristää meidät ihmisistä kuten päähenkilön pelot eristävät hänet.
Torni ja pensas edustavat selvästi kahta vastavoimaa: korkeuksiin nouseva ihmisrakennelma ja mullasta puskeva pusikko. Fallisessa tornissa sekä mysteeripensaassa voi halutessaan nähdä myös mies-nais-teemaa. Kenties "läheiseen pensaaseen uskaltautuminen" on tutustumista vastakkaiseen sukupuoleen, tuohon suureen mysteeriin jonka edessä Tomi voi vain toimia vastaanottajana, tirkistelijänä. Hieno tarina tämäkin: suurimpien pelkojensa kohtaamista, löytää tapansa olla osana maailmaa johon ei koe kuuluvansa. Aivan tutuissa teemoissa pyörin jo ysärillä.
MEIDÄN LUOKKA SYÖ
Kun menemme aina syömään
niin minä koitan olla aina hiljaa
mutta joskus se vähän unohtuu.
Minusta luokka on hiljempaa ruokalassa nykyään.
Ennen oli kauhea melu.
Ei kuullut edes sanoiko jo kiitos vai eikö.
Kun olemme aina joskus ruokalassa
niin jotkut vähän juttelevat
ja joskus vähän minäkin juttelen.
Tällä kertaa on kyseessä selvästi omaelämänkerrallisempi lähestymistapa, kuvituskin on kirjoittajan itsensä luomus. Ensimmäisessä lauseessa useat "aina" -sanat viittaavat tilanteen toistuvuuteen. Kertoja käsittelee haluaan pysytellä vaiti ja noudattaa annettuja ohjeita, mutta myöntää jo ennen ensimmäistä pistettä tempautuvansa tilanteen jännittävyyteen. Kolme seuraavaa virkettä paljastavat tekstin todellisen teeman: melu ei tarkoitakaan pelkkää koululuokan ölinää vaan päähenkilön sisäistä kaaosta. "Ei kuullut edes sanoiko jo kiitos vai eikö." Hän on niin ajatustensa kaaoksessa, että ote arkitodellisuuteen alkaa lipsua. Kommunikaatio muiden kanssa monimutkaistuu kun ei kuule edes omia ajatuksiaan. On vaikeaa ottaa toiset huomioon kun pää on täynnä keskeneräisten ideoiden myräkkää.
Tätä kaoottisuutta korostaakseen on viimeinen lause monipolvisen harhaileva. Täytesanojen kiemuroissa kertoja paljastaa taas unohtavansa alussa itselleen asettamansa vaatimuksen. Hän ei ymmärräkään enää kuinka toistuvasta tilanteesta onkaan kyse ("aina JOSKUS"), hän vähättelee ongelman vakavuutta ("jotkut VÄHÄN juttelevat") ja paljastaa oman roolinsa tilanteessa ("MINÄKIN juttelen"). Tulkintatavasta riippuen vaikuttaa jopa siltä, että päähenkilö onkin yksi meluisuuden pääaiheuttajista. Jos hän ei muista edes kiittäneensä annetusta ateriasta, on hyvin oletettavaa että paljon muutakin livahtaa ohi tietoisuuden. Toisaalta lause "Ennen oli kauhea melu." viittaa pieneen selvänäköisyyden hetkeen, siihen että jotain parannusta on tapahtunut.
Kuinka vaikea omaa käytöstään onkaan muuttaa parhaasta aikomuksesta huolimatta. Ja kuinka paljon vaikeampaa vielä on sisäisen monologinsa muokkaaminen, kun suurimman osan ajasta ei edes tiedosta sen olemassaoloa. Oikeastaan herää kysymys kuka tämän tekstin "minä" oikeastaan onkaan? Onko se tietoisuus, omatunto, ego? Ihan buddhalaisuuden perusjutuissa tässä ollaan, ihmismielen itsensä toimintamekanismeissa. Onko minä se Buddha-mieli ja ihmisyyden täysi potentiaali, joka epätoivoisesti raivaa tietään esiin kaikkien harhojen hässäkästä? Tämäkin teksti vaatii lukijalta paljon tarkkaavaisuutta, mutta palkitsee oivalluksillaan.
Olin siis tajunnut tarinankerronnasta 22 vuotta sitten jo kaiken tarvittavan:
- Älä selittele, pidä homma tiiviinä.
- Lyö keskeinen ongelma heti tiskiin!
- Luota lukijan kykyyn tulkita rivien väleistä.
- Yllätä!
- Teot kertovat henkilön luonteen.
- Toisto on tehokas korostaja.
- Vastavoimat kuvakielessä (esim. torni - salainen pensas).
Ehkä jonain päivänä...
Pistetään tähän loppuun vielä eeppinen Lauttamatka. Venytin kertojan kykyni äärimmilleen tässä viiden aukeaman saagassa. On kuvitukset ja kaikki.
Elokuvaversiota odotellessa.
Olipa kerran pieni poika ja kissa. Pojan nimi oli Jaakko ja kissan nimi oli Misu. Jaakko ja Misu olivat köyhiä. He asuivat viidakossa lähellä rantaa. Mutta kerran Jaakko ehdotti lähdetään etsimään aarretta. Joo! huusi Misu. Mutta oli yksi sivu seikka sanoi Misu.
Mutta sitten meni kaksi viikkoa. Eväät oli syöty ja Misu oli melkein koko ajan muka merisairas mutta se kylläkin teeskenteli. Ja sitten Jaakko huomasi että vedessä oli valtava kalan pyrstö. Jaakko otti siitä kiini ja niin he saivat ruokaa.
Sain lahjaksi ja olen pitänyt pakettia esillä kun on niin hieno. Ajattelin, että joku kerta taittelen lootan kokoon ja otan jonkun upean kuvan sillä. Kunnes aloin lukea ohjeita ja siihenhän pitääkin ostaa oikeaa filmiä ja sitten se pitää käydä teettämässä ja... Meni vähän liian monimutkaiseksi. Joten laitan jakoon. Olisipa siistiä jos joku vaivautuisi tämän kokoamaan!
Piirtoheitinkalvoja olen saanut perhetutulta tällaisen neljän värin paketin. Ensin kadotin ne kaappiin pariksi vuodeksi, sitten taltioin niitä pari vuotta tuolla askartelutarvikkeiden seassa... Vaan ehkä on aika myöntää ettei ole kalvoilla käyttöä. Ei vaikka ovat siististi paketissa. (Oma haasteensa on heittää pois huolella arkistoitua tavaraa. Mutta ei roina ole säästämisen arvoinen vain siksi, että sillä on kaapissa lokoisa lovi.)
Rintasyöpäaiheisella logolla varustettuja kangaskasseja. Tärkeän asian puolesta on nämä painettu. Mutta eivät ne oikein asiaansa edusta tuolla kaapin perukoilla.
Näitäkin olen huolella säästänyt vuosikausia. Kun onhan ihmisellä hyvä lahjakasseja olla, totta kai. Kuitenkin viimeksi eilen tein synttäripaketin eikä käynyt mielessäkään laittaa lahjaa johonkin pussin pohjalle lojumaan. Tää on kai makukysymys. Oon enemmän käärepaperinaisia.
En pistänyt tätä aiemmin kiertoon kun oli sen verran iloisesti yllättävä kirja, että elättelin uudelleen lukemisen ideaa. Vaan sattui kohdalle ystävän kolmekymppiset ja mietin, että kenties hän tykästyisi opukseen myös. Niin annoin sitten pois.
Mutta hyvä kirja, tykkäsin.
Tyhjille tuotepakkauksille oli Marie Kondolla aivan oma lukunsa, että ei niitä pitäisi säästää ollenkaan. Mutta kun ne tuntuvat niin tärkeiltä ja tukevilta ja siinä on sen tuotteen kuva, niin se on melkein kuin osa sitä ostosta! Kaapista tyhjeni melkein kokonainen hylly kun kaivoin nämä ulos. Pahviahan ne vaan on. Haen jätehuoneesta sitten lisää jos tulee tarvis. (Tuon salaa välillä pahvikeräyksestä kenkälaatikoita ja muita kotiin. En voi vastustaa hienoa, tukevaa lootaa. Tähän astisista löydöistäni paras oli Villeroy&Boch -aterinlaatikko, jossa säilön keskeneräistä sarjakuvaani. Oikein arvoboxi!)
Yksi erikoisimmista keikkapalkkioistani tämä seerumi. Liittyi noihin rintasyöpähommiin, kun oltiin vertaistukitapahtumassa Lupusten kanssa esiintymässä ja heillä oli tällainen sponsori siellä. Kun sytohommissa ripsetkin ohenee. Antaisiko tämän vaikka mammalle, kun äitienpäiväkin jo lähenee. Vai kaipaisiko joku muu kipeästi ripsiinsä poweria?
Voi jeekura. Nyt oli niin monisisältöinen ja mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tämä kokonaisuus, että päätä huimaa. Ehdottomasti samaistuin moneen olentoon ja asiaan. Koen olevani se tyyppi, joka uskaltautui ulos erakkokodistaan ja meni pensaaseen tarkkailemaan. Minä, äitisi, teen samaa. Könyän täällä ja jos vaikka vien roskat tai käyn Alepassa, on se jo suuri tapahtuma, jonka aikana voi tarkkailla ja kuunnella vaikka mitä ja ketä ja tulla oivalluskroisoksena takaisin erakkokotiinsa. Ja sitten sellainen juttu, että tiesin tietysti kuinka luova olet ollut varmaan Jorvin sairaalan synnytysosastolta saakka, mutta noi 8-vuotiaan jutut. Huhhuh. Tiesi oli viitoitettu ah niin aikaisin. Aarteeni on kuvatarina äidistä (siis öhöm, minusta) jonka viimeisellä sivulla on täysin Muumi-filosofinen lause: "Mutta usein mietin, että kuka lohduttaisi äitiä". Etkä taatusti ollut siepannut sitä Janssonilta, vaan se oli luonnollinen siirtymä edelliseltä sivulta, jossa kerroit minun lohduttavan sinua, kun jotain ikävää on tapahtunut. Nyyh. Taidan kehystää kaikki sivut ja tuijottaa niitä viimeiset vuoteni.
VastaaPoista