MINIMALISTIN MAANANTAI osa9: Karutar

Joskus lausetta aloittaessaan ei ole mitään aavistusta mihin se tulee päättymään. Joskus valkoinen sivu tuntuu äärettömältä suola-aavikolta, jossa ei voisi kuvitella minkään ikinä kasvavan. Huulet rohtuneina katse laahustaa kulmasta kulmaan etsien jotain kiintopistettä. Jotain mistä aloittaa.

Tämä on minun tapani sanoa etten tiedä miten aloittaa. Aivoissani ei liiku mitään, on sunnuntai-iltapäivä, olen juuri syönyt lounaan, varpaat palelevat verettömyyttään villasukkien kätköissä ja päässä humisee (tai sitten se on vatsa vai onko tuo ilmastointi vai mikä täällä?). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö aikoisi kirjoittaa. Mitään edellä mainituista seikoista ei voi käyttää pätevänä syynä kirjoittamisen välttelemiselle. Muuta en kirjoittamisesta tiedä kuin sen, ettei sitä saa lopettaa.

Aion vakaalla päättäväisyydellä saada tämän tekstin nyt valmiiksi, vaikka tekisin mieli nukahtaa, katsoa nettivideo, syödä lisää kylläisyyden päälle, lukea kirjaa. Mieluiten olisin passiivinen vastaanottaja, joka mahdollisimman mukavassa asennossa imee itseensä jonkun toisen aikaansaannosta tokaisten välillä haukotusten lomasta, että "olipa huono" tai "sehän oli hauska" ennen siirtymistään seuraavaan. Mutta pakotan itseni väkisin aktiiviseksi, sillä minä olen tekijä enkä sivustakatsoja. Tämä on asenne, jota täytyy tietoisesti harjoitella (ellei ole sitä itseensä lähtemättömästi sisäistänyt jollain maagisella tavalla. Esim. päätrauman seurauksena lapsena syöttötuolista pudotessaan.). Keskittymiskyvyttömyys on helppoa, passiivisuus on helppoa, muiden arvostelu on helppoa, mutta tekeminen on aivan helvetin vaikeaa.

Tekeminen vaatii idean, innostuksen, suunnitelman, kyvyn saattaa idea käytännön tasolle, kokeiluja, harjoittelua, luonnoksia, nöyrtymistä, kyvyn vastaanottaa kritiikkiä, päättäväisyyttä ohittaa pään sisäiset sensuuriviranomaiset, keinoja sietää hetkellistä hybristä ja sitä seuraavia odottamattomia takaiskuja. Täytyy kohdata oman kykynsä rajat, todeta olevansa väärässä ja uskaltaa jakaa tämä oivallus maailmalle. Täytyy repäistä katse irti hypnoottisena väreilevästä kuvasta, ajatukset harhapoluilta, sulkea verhot ja avata mieli.

Miten tämä liittyy kirjoitukseni otsikkoon?

Alkuperäinen tarkoitukseni oli esitellä Karutar. Kertoa kuinka se on sooloprojektini, julkaisuväylä kaikille niille lauluille joita en ole saanut bändikonseptiin mahtumaan, tee-se-yksin-naisen jääräpäisyyden ylistys ja tapa pitää laulunkirjoituskynä terävänä Lapsus lupuksen odottaessa uusien biisien miksautumista. Laulujen teksteiksi valikoin tarinoita valkoisten sivujen suolatasangoilta eli niiltä loputtomilta harharetkiltä, kun en tiennyt mitä kirjoittaa mutta kirjoitin silti. Äänitykset ja miksauksen hoidan itse Maxin tarkat korvat ja tekninen ymmärrys apunani ja julkaisukanavana toimii luultavasti YouTube, Soundcloud tai jokin muu ilmaissivusto. Tämä työskentelyn omavaraisuuden ylläpitämiseksi. Karutar on minä harjoittelemassa tekemistä ja itsen paljastamista. Minä kokeilemassa kompromissitonta lähestymistapaa ja röpelöisten reunojen viimeistelemättömyyttä.

Tämän halusin sanoa, en vain tiennyt miten.
Alla Karuttaren ensimmäinen video.

57. KUNINGATAR KUNTIN OPETUKSET

Laitetaan samantien esille taloutemme toinenkin Krishna-kirja, kun eräs uskontoja tutkaileva ystävä lupasi teoksille loppusijoituspaikan. Kuningatar Kunt - jos ei muuta, ni upee nimi.

 58. THE THORN IN THE HEART

Olin penkomassa Kierrätyskeskuksen ilmaislaaria, kun käsiin sattui Michel Gondryn ohjaama dokkari. Innoissani tungin leffan reppuun, sillä fanitanhan suuresti ohjaajan muita tuotoksia. Puolisen tuntia dokumenttia tuijoteltuamme minulle ja Maxille kävi kuitenkin selväksi miksi dvd oli eteenpäin luovutettu: siinä ei tapahdu mitään. Tämä on videomateriaalia Gondryn vanhasta tädistä, joka kiertää Ranskan maaseutua esitellen vanhoja työpaikkojaan. Ööh, joo. Ehkä elokuva toimii perhesimulaattorina niille, joilla ei itsellään ole vanhoja, höpötteleviä sukulaisia. Minulla on.

59. PIRATES OF THE CARIBBEAN

Oi, vanhat kunnon Disney-merirosvot. Pirates kolahti kovaa ilmestymisvuonnaan, sillä 17-vuotiaana valitsin vielä elokuvani päähenkilöuroiden räpsyripsien pituuden perusteella (nyt väitän siis valitsevani jollain toisella periaatteella). Varmaan aivan hyvä leffa vieläkin, mutta ehkä sitä ei tarvitse katsoa enää kuudettakymmenettä kertaa.

60. HOW TO MARRY A MILLIONAIRE

Juoneltaan upean aivoton, estetiikaltaan ihanan fiftari. Sai Oscar-ehdokkuuden pukusuunnittelusta, joten kimalluskolttua piisaa! Huumoria siitä kuinka Marilyn Monroe ei voi käyttää silmälaseja tulevan miehensä nähden, koska rillithän luonnollisesti tekisivät hänestä luotaantyöntävän ällöttävän noita-akan. Selvä.

61. MAAILMOJEN SOTA

Nappasin leffan mukaan siskon kirpputoritavaroista joskus sata vuotta sitten. Aina välillä on mukava katsoa kuinka maailma tuhoutuu. Tai siis, lähinnä Pohjois-Amerikkahan siinä yleensä menee. Ne kaatuilevat pilvenpiirtäjät ja lentelevät autot jotenkin rentouttaa. Nykyään minulla on von Trierin Melancholia. Muuta ei tarvita, sillä katastrofeista suurimmat synnyttää ihmisen henkinen kärsimys. (huom. lisää tähän joku loppukevennys siitä kuinka tom cruisen pitäisi olla maailmojen sodassa oikeastaan niiden ulkoavaruuden tyyppien puolella, koska skientologia )

62. PAAVO PESUSIENI - THE MOVIE

Paavoja katsoin teininä paljon. Paavo on hauska. Spoileri: sisältää kohtauksen, jossa surffataan David Hasselhoffilla.

63. FUCKIN ÅMÅL

Nappasin mukaan jostain kierrätyshyllystä, kun piti Maxia valistaa tästä teiniklassikosta. Ehkä leffa oli iskevämpi silloin kun oli itse kohderyhmää, mutta siis onhan tää aina hyvä. Parasta on se kuinka kaiken angstailun, itsemurha-yrityksen ja päihdekokeilujen jälkeen viimeisessä kohtauksessa päähenkilöt juovat keittiönpöydän ääressä kaakaota. Ruotsalaiset on ihania. Ei niin pahaa tilannetta olekaan etteikö kaakao sitä korjaisi.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa8: Tee-se-yksin-nainen

Kuva Antti Wuokko

Yllä oivallinen otos hetkeä ennen kuin nousimme lavalle Hotelli Haagan Siskopäivillä viime lauantaina. Jos jotain olemme Siekkareilta oppineet niin poseerauksen: silmät ymmyrkäisinä ja suu auki niin a vot! Alla olevan esimerkin mukaan ilmaisua saa näköjään vetää vieläkin överimmäksi.

Kuva Poko Rekords

Lupukset puuhailevat hyvinkin aktiivisesti vaikka emme aina muistakaan siitä joka paikassa tiedottaa. Kesäkuussa käytiin äänittämässä neljä uutta biisiä, joita parhaillaan mixaillaan ja hiotaan. Nämä kipaleet laitetaan jakoon vielä tämän vuoden puolella ja tietysti videoiden kera. Keikkoja on ollut parina viikonloppuna putkeen, uudet tarrat olisivat painoa vaille valmiina, levynkannetkin jo maalattu... Kyllä tähän bändiharrastukseen saa menemään justiinsa niin paljon aikaa kun vaan jaksaa laittaa.

Kokoonpanomme elää tällä hetkellä Joelin perhetilanteen mukaan, joten välillä vedetään vanhalla porukalla ja välillä Antti on rumpumestarina. En osaa sanoa miten laumamme muotoutuu pitkällä tähtäimellä, juuri nyt pauhaamme eteenpäin yksi etappi kerrallaan. Rumpukoneen ohjelmoinnistakin on puhuttu, kun meitsillä olisi samplerikin ostettuna. Toki on harmillista että kuusi vuotta yhdessä puksuttanut porukkamme joutuu vaihtuvien elämäntilanteiden myötä höllentämään siteitään, mutta toisaalta olosuhteet pakottavat muuttumaan ja muutos on aina jännää. Ehkä ääntelymme kehittyy tästä vieläkin kummallisempaan suuntaan...

Yhdet videokuvauksetkin ehdittiin viime viikolla järjestää, kun tallensimme Marian sairaalassa Ainon kehollisen tulkinnan Nina soittaa -kappaleesta. Mainitsin aiemmin osallistuneeni Neuromaani-teokseen lavastusassarina ja vastineeksi hommasta pyysin pari kuvauspäivää videoiden tekemiseen. Koko elämänsä tanssia harrastanut Aino ilmoittautui vapaaehtoiseksi pääosaan. Materiaali on siis aikalailla purkissa, mutta jouduimme Maxin kanssa tilaamaan tuhdimman suorituskyvyllä varustetun tietokoneen, kun raskaat videosoftat eivät läppärillä pyöri. Näin se homma pikkuhiljaa kehittyy: tällä kertaa tajusin pysyä pelkästään kameran takana, panostin pukusuunnitteluun ja tilaan enemmän kuin koskaan ja jälkikäsittelyynkin on pian paremmat välineet.

Otos Maria-sessioista (Kuva Salli Kari)

Vielä kun tajuaisin pyytää ihmisiltä enemmän apua, sillä halusinhan välttämättä taas hoitaa koko videokakun yksin. Tajusin etten oikeastaan ole tee-se-itse-nainen vaan enemmänkin tee-se-yksin-nainen. Ihmekö välillä suupielet kääntyy alaspäin ja homma alkaa tuntua liian raskaalta kun väkisin haluaa olla vastuussa sekä musiikin teosta että esittämisestä, levynkansista, tiedottamisesta, videoiden lavastus-puvustus-kuvaus-ohjaus-käsikirjoitus-editoinnista, promotarroista, bändipaidoista, keikkojen järkkäämisestä, aikataulujen sopimisesta, roudaamisesta, laitehankinnoista... Jos vaan tajuaisi pyytää välillä apua, kertoa avoimesti muille mitä on tekemässä ja ottaa ideoita vastaan. Tähän asti olen kai kipuillut ryhmätyöidentiteettiäni, siis sitä jonka teatteritöillä viimeisen kymmenen vuoden aikana rakensin. Olihan pakko päästä kokeilemaan minkälaista on toimia projektin vetäjänä eikä aina pelkkänä toteuttajana.

Mutta mehän olemme ryhmä, Lapsus lupus on bändi, jossa on neljä jäsentä (tai nythän se vähän vaihtelee). Josko seuraava tavoitteeni olisikin selvittää minkälainen voima yhdessä tekemisessä piilee, minkälaisia nerokkaita ideoita muilla on ja koittaa lajitella työt yhden ihmisen visiota vaativiin ja porukalla hoidettaviin. Vaikeaa. Tämä kuulostaa hyvin vaikealta. Nöyrtymisen paikka, työtapojen muutos, huh huh. Mutta lupaan yrittää. Otan täst´edes kunnia-asiakseni pyytää viisaammilta apua.

Ja muutenkin, tässähän on kyse vain rock-musiikista. Jos ei saada rumpalia treeneihin niin ohjelmoidaan kone naksuttamaan tai hakataan vaikka kattiloita. Jos keikka tehdään ilman soundtsekkiä ja yleisöä niin sitten vedetään kahta kauheammalla pauhauksella. Aina löytyy ratkaisu, joka on tässä pelissä useimmiten kyse asenteesta. Rockin kuuluukin olla hullua ja outoa ja vakavuutta välttelevää. Tätä mantraa olen viime aikoina itselleni hokenut, kun biisi ei meinaa löytää muotoaan, jännittää suolet solmuun ennen keikkaa tai huokailee mahtipontisten suunnitelmiensa työläyttä. Tämä on vaan rockia. Tehdään täysillä ja tavoitteet taivaissa, muttei olla liian tosissaan. Suut tötterölle, silmät kieroon ja menoksi!

Siekkari-naamaa voi kokeilla myös levymyynnissä. Tulokset olivat vaihtelevat. (Kuva Antti Wuokko)

50. VARVASSANDAALIT

Kylläpä näyttävät Vapahtajan tossuilta vanhat läpsyttimeni tässä kuvassa. Joskus oli kai kesätkin niin kuumia, että saattoi varvassandaaleissa kuljeskella. Nyt on suvi lauhtunut ja ääreisverenkierto heikentynyt siihen pisteeseen, etten viime kesänäkään riisunut sukkia juuri lainkaan (toisin kuin karaistunut isäni, joka samoaa Muonion metsiä avojaloin vuodenajoista välittämättä). Vähäisestä käytöstä huolimatta omistan näitäkin narukenkiä useamman parin. Heitänpä nyt vanhimmat roskalaariin.

51. PUHDISTUSVOIDE

Tämä kuuluu samaan sarjaan, jonka sain siskolta lahjaksi (en edes muista kuinka monta joulua sitten). Olen käyttänyt jokapäivä, siis jokapäivä (!) eikä purkki vaan lopu. Otanko kerralla liian vähän? Käykö Max salaa välillä vaihtamassa tuubin uuteen? Onko tämä nyt se ehtymätön Graalin malja? Harmittaa heittää hyvää pois, mutta näppyläinen ihoni kaipaa jo vaihtelua. Mutta riittävyydessään uskomaton tuote.

52. TYÖKENGÄT

Nämä hyvin palvelleet saapikkaat on kai aika heivata. Tajusin viimein ottaa työkäyttöön hiukan lysyyn astuttuja talvikenkiä ergonomisemmat jalkineet. Roiskeista näkee hienosti meikäläisen runsaan värinkäytön lavastuksissa: valkoista harmaalla.

53. SATIININEN AAMUTAKKI

50 esinettä takana ja on viimein aika raottaa vaatekaapin ovea... Aloitetaan roikkuosastolta: aamutakki lähti matkaan Kaapelitehtaan kierrätystapahtumasta, kun etsiskelin tanssidemoon riepuja. Takki leyhäyttelee ympärilleen elähtänyttä parfyymia, joka ei pesemällä täysin poistunut. Säästin silti kaapissa, kun kuvittelin viettäväni aamuja elegantisti pitkässä satiinikaavussa. Kulahtanut t-paita ja legginssit vastaavat paremmin totuutta.

 54. HIPPIMEKKO

Jotenkin minulla on vahva mielikuva miltä haluaisin tämän mekon näyttävän. Eteerisesti hulmuavat hiukset, lempeä katse, pitkät helmat luonnonkukkaniityllä... Olen pitänyt mekkoa kaksi kertaa ja kuvien perusteella näyttänyt lähinnä ennustajaeukolta. Plus että meitsillä on yleensä siniset tai vihreät tai sateenkaarenväriset hiukset, jotka eivät mätsää tähän palettiin. Mutta joku varmaan osaisi näyttää tässä upealta... Eli vahva usko mekon potentiaaliin säilyy!


















55. SEEPRAPAITA

Eläinkuosit on mun juttu, joten tämä seeprakaapu lähti innolla mukaan kierrätyskeskuksesta. Joku siinä vaan mättää eikä tule käytettyä. "If u don´t use it, lose it", sanoos amerikkalainen.

56. YLIOPPILASMEKKO

Aina välillä kehtaan kuvitella kykeneväni järkipäätöksiin sen suhteen mitä säilytän... ja sitten tämä: mekko jota olen pitänyt KERRAN 12 VUOTTA SITTEN. Olin silloin hoikassa kunnossa, pudotin pari kiloa lisää ja ostin tämän justiinsa päälle mahtuvan mekon ylioppilasjuhliini. Eli en ole 12 vuoteen mahtunut kyseiseen kolttuun ja silti tärkeänä pidän sitä kaapissa! "Motivaatiovaate" on todella koukuttava ja todella huono idea. Jopa ylioppilaslakista olen luopunut, mutta tämä vaan roikkuu mukana. Nyt loppu. Nyt annan sen mennä. Faktat tiskiin: meikän vartalo ei varmaan enää ikinä ole niissä mitoissa, joissa olin lukiossa ja se on aivan jees. Täytän kohta kolkyt, elän terveellisemmin kuin ikinä ja aion olla just sen kokoinen kuin olen. Jos vyötärö liikunnan myötä vielä joskus kapenee niin kiva, mutten jaksa enää kuihduttaa itseäni väkisin tiettyyn mittaan paisuakseni taas parin kuukauden päästä toiseen. Opettelen ostamaan vaatteita jotka sopii tälle kropalle nyt ja tänään, enkä varastoi rytkyjä jollekin imaginääriselle rinnakkaistodellisuus -henkilölle.

Nih.

Mutta siis oivallinen musta perusmekko ja kerran käytetty. Ottakaa. Koko M.

Tänään se tapahtui: toinen banaanilaatikko. Kyllä tuohon ensimmäiseen vielä jotain saa tungettua ja kirjaston kierrätyshyllykeikka on tekemättä, mutta kyllä tässä piakkoin olisi ollut pakko kahteen laajentaa. Kirahvi ja hirviöpää vartioivat aarretta. Alareunassa myös äidin tekemä aurinkovillasukka, koska syksy.

Pysykää ihmiset terveinä ja pusseli pus!

MINIMALISTIN MAANANTAI osa7: Lihamyllyn kauneudesta

On sunnuntai-iltapäivä. Syyskuu on muuttunut auringoksi ja hieksi ja minä vedän verhot kiinni. Se ei ole draamallinen ele. Häpeä "kauniin päivän hukkaanheittämisestä" loppui viisi vuotta sitten luettuani valosuunnittelija-ystävältäni lainaaman kirjan nimeltään Varjojen ylistys. Siinä kerrottiin hämärän viipyilevästä estetiikasta, jota ei aina länsimaissa ymmärretä. Täällä vessat vuorataan kliinisyyttä kirkuvilla kaakeleilla, tarinat printataan elottomaksi valkaistulle paperille ja teekupin kiiltävää pintaa hiotaan tiskiharjalla, kunnes viimeinenkin tahra on luovuttanut. Kirjassa pysähdyttiin kuuntelemaan sormien rahinaa kellastuneilla sivuilla ja valeltiin tuhansien teeseremonioiden patinoimia kannuja vielä uudella kerroksella höyryävää juomaa. Luonnonvalo on sokaisevaa, valkoista valoa. Laitan vain filtteriksi punaisen verhon.

Meillä oli lauantaina keikka Lapsus lupuksen kanssa. Ystävä järjestää tasaiseen tahtiin klubia Laitoskeittiö-nimellä ja tällä kertaa paikaksi valikoitui Oranssi. Oranssi on mukava mesta esiintyä, ehdottomasti hämäryyden estetiikkaa mukaileva, värikäs, päihteetön, tilava, lynttään istuttuja sohvia ja termoksessa kahvia tarjolla koko illan. Paikan ainoa heikkous on se detalji, ettei yleisö löydä sinne. Esiinnyimme neljälle ihmiselle (jos miksaajia ja lipunmyyjiä ei lasketa. He kyllä nyökyttelivät hyväksyvästi, mutta olivat toisaalta velvoitettuja pysymään huoneessa.) Tämä oli kuitenkin odotettavissa, joten en aio tilannetta turhaan dramatisoida. Paikalla olleet neljä olivat sitä paitsi rakkaita ja hyväsydämisiä tovereita, joiden kannustavat kommentit esiintymisen jälkeen riittivät oivallisesti palkaksi, talon tarjoaman kasvispöperön ja loputtoman kahvivuon ohessa.

Pidän esiintymisestä joka tapauksessa, oli paikalla sitten yksi tai 40 katsojaa (neljäkymmentä taitaa olla tämän hetkinen ennätyksemme). Aina ennen keikkaa tuskailen ja äksyilen Maxille, ravaan vessassa ja mietin että kaikkeen sitä ihminen suostuukin. Mutta viimeistään ensimmäisen kappaleen jälkeen mieliala kohoaa, usko meidän pieneen orkesteriimme syttyy eikä olekaan enää kiire mihinkään. Ehkä joskus saamme soittaa suuremmalle yleisölle tai sitten vielä 20 vuodenkin päästä veivaamme niille muutamille tärkeimmille. Näistä jutuista ei voi ikinä tietää.

Koitan olla kehittelemättä tarinaa päässäni liian pitkälle, sillä en kestä ajatusta toistuvista epäonnistumisista. Vaikka eihän tämä edes ollut epäonnistuminen.

On vaikea olla ajattelematta toistuvien epäonnistumisten mahdollisuutta.

Siirrän ajatukseni lihamyllyyn. Se odotti minua roskakatoksessa viime torstaina.

Kolistelen säilyke- ja lasipurkit niille kuuluviin säiliöihin katseeni osuessa tarjolle asetettuun pahvilootaan. Sen kannessa eräs käytöstä jäänyt keittiöväline kimaltaa auringonlaskussa uljaana kuin 80-luvun actiontähti tai upouusi V8-moottori. Täynnä räjähtävää voimaa ja lupausta. Meat mincer. Fleischhacker. Lihamylly.

Uskomaton mainoskuva uskomattoman puoleensavetävästä esineestä. Lihamylly on niin kaukana minun kasvissyöjä-soijarouhe-einespinaattilettu-arjestani. Miksi joku on tuonut opiskelija-asuntolaan lihamyllyn? Miksi hän haluaa siitä nyt eroon? Miksi hän jätti sen näytille tänne roskien keskeen kuvitellen, että joku voisi sen vielä haluta? No, minähän haluan!

Nostan lihamyllylaatikon syliin ja tuon kotiin. Asettelen sen työpöydälle muiden viime päivinä keräämieni aarteiden joukkoon: minulla on jo makaroonivellin värinen lankapuhelin, kinkun sävyinen makuupussi, hennon tahrainen kypäräpipo ja nyt iltaruskossa välkehtivä lihamylly. Näistä tulee jotain hienoa. Minulla on monta ideaa, minulla on innostusta, minulla on intuitiivinen tarve tuoda nämä esineet yhteen. Pääni linkoaa ajatuksia niin, että kolina käy. En muista yhtään ajatella toistuvien epäonnistumisten mahdollisuutta.

Seuraavana päivänä selaan nettisivua, jolla on lista apurahansaaneista. Hoen itselleni ääneen, ettei minun nimeni nyt sitten ole tällä listalla ja kuinka se on ihan ok, sillä minulla on paljon ideoita eikä niiden toteuttamiseen tarvita apua tai rahaa ja minä olen itsenäinen tekijä, joka etsii materiaalinsa vaikka roskiksesta ja käytän hyväkseni kaikki mahdollisuudet enkä romahda epäonnistumisten edessä, en ainakaan tällaisten pienten yksittäisten.

Mutta minun nimeni on sillä listalla.

Ensin soitan äidille. Sitten pakkaan banaanilaatikkoon seitsemän kirjaa.

 43. MARYA HORNBACHER: ELÄMÄ KATEISSA

Teininä luin loputtomalla kiinnostuksella tarinoita syömishäiriöistä, päihderiippuvuksista ja yleisesti sekavissa elämäntiloissa kaahailevista ihmisistä. Se oli varmaan jotain teiniangstin purkamista ja sensaation nälkää. Tämänkin kirjan olen ahminut monta kertaa kannesta kanteen. (Onko "ahmia" vääristynyt termi kun on kyseessä bulimiaa käsittelevä teos? Vai onko se juuri kuvaava?) Ehkä elämäni ei ole enää "kateissa", ehkä voin laittaa tämänkin tarinan eteenpäin. Hyvä kirja, jos on kiinnostunut aiheesta.

 44. OSCAR WILDE: THE PICTURE OF DORIAN GRAY

Kirjassa aukeaman vasen sivu on englanniksi ja oikealla sama teksti saksaksi. Ostin tämän Berliinistä tajuttuani ettei vaihtokouluni tarjonnut lainkaan englanninkielisiä luentoja vaan saksalla oli pärjättävä. En jaksanut lukea ensimmäistä kymmentä sivua enempää, mutta en taida muutenkaan innostua Dorian Grayn tarinasta. Vaihto-opinnoissa keskityin luentojen sijasta piirtämiseen.

 45. MARKIISI DE SADE: SODOMAN 120 PÄIVÄÄ

Tämäkin menee teiniosastolle ja sensaationnälän -alajaostoon. Aika vitsikäs kirja pitää esillä hyllyssä, mutta menköön. Olen liian häveliäs kertoakseni vuosien takaisesta seksuaalisesta heräämisestäni sen enempää.

 46. SEPPO JA ARI-PEKKA LAHTI: METSÄSTÄJÄ

Lavastusopintojen alkuvaiheessa innostuin perisuomalaisesta kuvastosta, kaurismäkeläisestä koruttomuudesta ja kotimaisuuden sanattomasta lakonisuudesta. Ensisysäys oli varmaan Klemolan Kokkola-näytelmän lukeminen ja sitten tietty Smedsin tuntemattomat ja muut. En enää muista miten Lahden veljekset osuivat eteeni, mutta ajattelin heidän edustavan mukavasti samaa genreä. Metsästäjä on muistaakseni aivan hyvä kirja. Ei ehkä niin päräyttävä että lukisin uudestaan, mutta aivan hyvä.








47. KRISHNA-KIRJA

Ollaan Maxin kanssa niin hipinnäköisiä ja kilttejä, että hare krishnat ja feissarit spottaavat meidät aina jo kaukaa. Päädyttiin tahoillamme molemmat ostamaan oranssikaapuiselta kaupustelijalta joskus kirja. Tämä on se Maxin ostos. Löysin niteen kaapin perältä edelleen muoveissa, joten voin jo varmaan laittaa eteenpäin. Meitsin kirja on vessalukemisena. Ei oo vaan vielä niin kovaa vatsaa ollut, että olisin päässyt toiselle sivulle.









 
48. NELJÄ RUUSUA -NUOTTIKIRJA

Tätä selailin kovasti teininä, kun opettelin rämpyttämään kitaraa ja Ruusutkin kiinnosteli. Kummastakaan en vaan jaksanut kovin syvällisesti innostua: kitarasta osaan yhä vain ne neljä
tärkeintä sointua ja tämän kirjan biiseistä kykenen soittamaan ehkä puolet (sillä yllättäin useissa biiseissään on enemmän kuin ne tärkeimmät neljä). Luotsivene oli mun bravuuri ja Poplaulajan vapaapäivä, tietty.







49. LISÄÄ VANHOJA KALENTEREITA

Oon säilytellyt kaapissa vuosien 2014 ja 2015 kalentereita, syynä taas "jos kirjotinkin sinne jotain tärkeetä jota vielä tarviin". Eipä sivuilta löytynyt muuta säilömisen arvoista kuin tämä kaksi vuotta vanha lista "ajankäytöllisiä ehdotuksia". En laittanut otsikoksi to-do, koska se on jotenkin liian amerikkalaista ja tehokasta. Osaa tuon listan ehdotuksista tosiaan teen viikoittain, mutta pukuluonnoksia ja perspektiivioppia en jaksa harjoitella, runoja luen harvakseltaan eikä siitä vaatteiden ompelusta mitään tullut. Raamattua todella rupesin tavaamaan, mutta se vaikuttaa sivu sivulta tankaten aika puisevalta. Aika paljon toistoa, kun se evankeliumikin tulee monta kertaa putkeen... Jonglööraamista kolmella pallolla harjoittelin hämmentävällä tarmolla. En sitä oppinut. Vielä. (Sivun alalaitaan on kirjoitettu KVASIORKOR, koska se on upean näköinen sana, johon törmäsin Puolikas keltaista aurinkoa -kirjassa. On muuten mahtava kirja, suosittelen!)

Ensimmäinen banaanilaatikko on nyt käytännössä katsoen täynnä. Olen sekä innoissani että huolestunut 365:n esineen paljoudesta. Jos 50 tavaraa on yksi banaanilaatikko, niin niitähän täytyy täyttää vielä kuusi! Toisaalta nyt olen laittanut sinne aika isoja juttuja, joten ehkä siirryn pian korulaatikko/kynäpurkki/klemmari -osastolle. Joka viikko ajattelen, että mitä ihmettä keksin pois laitettavaksi ja aina löytyy roinaa, jota en todellakaan jää kaipaamaan. Siis rohkeasti eteenpäin!

MINIMALISTIN MAANANTAI osa6: Tarjolla tarpeettomia ajatuksia.

Maanantai aamu. 

Max lähti kouluun, lukukauden ensimmäinen kurssi alkaa.

Minulla ei ala mikään erityinen.

Minulle tämä on tismalleen samanlainen päivä 

kuin eilinen

ja sitä edellinen,

tai mikä tahansa.

Mutta tämän päivän nimi on maanantai 

ja se asettaa tiettyä painetta toimia.

Nyt eletään syyskuuta, nyt eletään post-apurahahakemus-deadline-kautta ja odotellaan, että tulisiko sieltä jotain. (Ei sieltä varmaan tule, nyt on varmaan miljoona hakijaa, ne näkee meitsin bluffin läpi etten ole mikään oikea, että keksin vaan juttuja saadakseni rahaa. CV:ni on vain puolitoista sivua pitkä!) Hain viideltä eri taholta, ensimmäinen vastaus pitäisi tulla tämän kuun aikana ja sitten tasaiseen tahtiin vuodenvaihteeseen asti. Olisipa rankkaa jos tulisi vain tyrmäyksiä. Koko loppuvuosi tyrmäyksiä. (Kyllä sieltä varmaan jotain tulee, kun hain niin monesta paikasta. Ja parin viikon hiomisen jälkeen työsuunnitelma oli kyllä jo aika timmi. Siis ei niistä ensimmäisistä varmaan tipu rahaa, mutta näihin viimeisimpiin uskon.) En kestä ajatella kaikkia mahdollisia tyrmäyksiä yhtäaikaa, vaikka vuorotellenhan ne tulisivat.

Kahvia, niin saan aamuisen huminan hiljenemään. En pidä addiktioista, mutta kofeiinista en pääse eroon. Kun en ole ihan varma kannattaako siitä hankkiutua eroon. Yritin vuosi sitten jälleen kerran lopettaa kahvin juomisen kokonaan ja olin itkuinen ja hermoheikko monta päivää. Sattui juuri olemaan lääkärintapaaminen ja vastaanotollakin itkeskelin melko holtittomasti. Syyksi kerroin kahvinjuonnista luopumisen. Lääkäri kysyi, että miksi minä nyt niin menin tekemään. Vastasin, että eikö se nyt ole jotenkin epäterveellistä ja pitää varmaan lopettaa. Lääkäri kertoi anekdootin isoisästään, joka kittasi sumppia joka päivä kuppi kaupalla ja eli 90-vuotiaaksi. Että ei sitä kannata lopettaa, vatsasyöpääkin ehkäisee. Joten juon kahvia niin, että aamuisin päässä humisee. Pidän lääkäristäni, turvallinen nainen. Kuin mahonkipöytä.

Ajattelen kaikkia ystäviäni, joista on yhtäkkiä tullut isiä ja äitejä. Ajattelen heidän vauva-arkeaan, taaperoarkeaan, päiväkotiin-viemis-kurahousun-pukemis-hampaiden-laskemis-arkeaan. Ajattelen, että se on ehkä merkityksellisempää kuin minun asettelen-esineitä-banaanilaatikkoon-arkeni. Ajattelen, että he pitävät minun arkeani kenties välillä merkityksettömänä. No, en oikeasti. En oikeasti usko perheen perustamisen kasvattavan sellaista ajattelua. Ei heillä varmaan ole aikaa ajatella muiden arkia. Heitä varmaan väsyttää, huolettaa, ilostuttaa, liikuttaa, vihastuttaa, rakastuttaa, hämmentää, mietityttää. Elämä on varmaan täynnä kaikenlaisia tunteita, kun on tehnyt maailmaan uuden ihmisen. En osaa kuvitella minkälaisia ajatuksia sellainen herättää. 

Saattaa olla etten pysty tekemään maailmaan uusia ihmisiä, mutta juuri nyt se ei huolestuta minua. Kun eihän siitä ikinä tiedä. Mistään ei voi ikinä tietää, ei tulevasta ainakaan. Se huolestuttaa minua.

Näin viime yönä unta, että esiinnyin siinä monologissa, jota en päässyt apurahahakemusten täyttämiseltä katsomaan. Roolini oli "se Hamletin toinen nainen". Jouduin esitykseen harjoittelematta lainkaan, niin kuin unissa on tapana ja olin totaalisen pihalla. Onneksi katsojat eivät saapuneet paikalle.

Tänä iltana menen taas meditaatiohuoneeseen kuuntelemaan buddhalaisuuteen vihkiytyneen nunnan paperinohutta ääntä. Muista: älä laita liian tiukkoja housuja, jos meinaat istua tyynyllä risti-istunnassa, sillä verenkierron lakkaaminen alaraajoissa häiritsee keskittymistä. Ensimmäisellä kerralla jouduin pidättelemään ilmeitäni kaiken sen pyhyyden keskellä. En ole tottunut siihen vakavuuteen joka uskontoihin liittyy. Pelkäsin koko ajan purskahtavani nauruun ihan vain siksi ettei varmaan saisi. Perinteinen pakkoajatus tilanteesta, jonka selvitteleminen olisi kauhistuttavan noloa. Harjoituksen jälkeen kuunnellaan laulettu rukous ja hymistään mukana. Ensimmäisellä kerralla pyörittelin henkisiä silmiäni kappaleen korniudelle. Viimeksi harkitsin jo mukana laulamista. Nunnan harkittu puhetapa ja ajeltu pää rauhoittavat minua. Ja se hymy, jonka hän yllättäin väläyttää sanojensa painoksi. Kuin aurinko karkaisi pilven takaa. Hermostuessani koitan visualisoida tuon lempeän naisen eteeni, koitan visualisoida meditaatiohuoneen, seinien lämpimän sävyn, nunnakaavun kirkkauden, seitsemän piripintaan täytettyä vesimaljaa.

Se ei ole toistaiseksi helpottanut kiukkukohtauksiani, mutta on miellyttävää tietää tuon rauhallisen huoneen sijaitsevan päässäni. Pidän siitä, että kotona monet hyllyt ja laatikot ovat viime kuun aikana siistiytyneet ja ennen päämäärättöminä ajelehtineet esineet ovat asettuneet paikoilleen. Pidän lusikkalaatikostamme. Pidän eteisen huivi-pipo-lapanen-laatikosta. Pidän banaanilaatikosta. Laitan sinne nyt seitsemän esinettä lisää.

 36. NÄLKÄPELI -POKKARI

Minulla on aina välillä tapana lukea bestsellereitä. Näen jonkun arvion tai juonitiivistelmän ja päätän, että tuo pitääkin tsekata. Sitten malttamattomana asettun kirjaston pitkään jonotuslistaan odottamaan kirjaa, jota kaikki juuri sillä sekunnilla hamuavat. Nälkäpelin kanssa kävi niin, että Maxille surkuttelin kirjastojonoa ja sain tämän pokkarin häneltä lahjaksi. Harmi vaan, että olin bongannut teoksen jo bestseller-hyllystä ja imaissut itseeni edellisenä viikonloppuna. Kuten monet äkkihitit, ei tämäkään taida kestää toista lukemista.

 37. YLEISPUHDISTUSAINE

Tämä on ainoa siivousosaston heräteostos, johon olen sortunut. Oltiin äidin kanssa "isossa kaupassa" ja silloin tällainen pikkukaupan valikoimaan tottunut saattaa hetkeksi herpaantua kaikkien ennennäkemättömien tuotteiden keskellä. Ostinpa siis pesuaineen, koska hieno etiketti. Pesin lattian kerran ja meinasin tukahtua hajusteiden määrään. Sitten luin takapuolelta tekstin "may cause allergic reactions". Voi, uutuuden viehätys - niin hekumallista, niin ohimenevää.

 38. LINNAMUUSIKUD -KASETTI

Menee sarjaan "random c-kasetit, ei soitinta".

39. LEE M. SILVER: GEENIT JA KLOONIT

Lukion jälkeen kuvittelin hetken jatkavani opintoja luonnontieteiden parissa. Kävi kuitenkin ilmi, että pärjäsin biologiassa hyvin vain ollessani ihastunut opettajaan. Ehkä turhan riskialtista rakentaa kokonainen tutkijanura ihastumisten varaan. (Vaikka enhän tosin tiedä kuinka puoleensavetäviä luennoitsijoita biologian laitoksella pyörii.)











40.- 42. KOEDA-KOKOELMA

Nämä ovat olleet kuvioissa jo isosiskoni lapsuudessa, joten perinteen nimissä menevät seuraavaksi varmaankin hänen tyttärelleen. Kypsässä viiden vuoden iässä Veera osaa jo arvostaa minimaalisen pienten muovinpalojen järjestelyä osana leikkiä. Tähän kokoelmaan kuuluu vielä neljäskin kokoontaitettava asumus, jonka taisin viedä äitini luo (nykyisiin siis mummolaan) jo etukäteen.

Muistan leikkineeni näillä paljon ala-asteikäisenä. Leikki oli tosiaan lähinnä

riisinjyvänkokoisten ruokien ja huonekalujen asettelua, sillä kuka kykenee tekemään mitään muuta järkevää noin pienillä objekteilla? Innostavin juoni, jonka muistan keksineeni oli "ensin tää siivoaa kaiken paikalleen ja sit tää toinen sotkee ja sit tää taas siivoaa". Ehkä näillä jutuilla on joku pinsettiotetta harjoittava vaikutus. Omaan autistisuuteeni miniatyyrien hiplailu sopi aika hyvin.

Usein nimenomaan leluja säästetään muistoesineinä. Itsekin välillä haikaan kirpputorilla myytyjen barbien ja ponien perään. Niiden säästäminen olisi ollut luontevaa jos vanhempani asuisivat yhä lapsuudenkodissani ja ullakolle voisi näppärästi kärrätä kaikenlaista käytöstä pois jäänyttä. Meidän perheessä on kuitenkin aina muutettu tiuhaan, joten menneisyyden katakombit on avattu jo moneen kertaan. Ja hyvä niin. Olen alkanut ajatella, että jokaisella esineellä on hintansa: vastineeksi leluihin liittyvien muistojen ylläpitämisestä joutuu muutossa pakkaamaan ja kantamaan laatikoita selkä vääränä, valikoimaan asunnon säilytysmahdollisuuksien mukaan, siirtelemään roinaa pois tieltä siivotessaan ja lopulta jättää kuolinpesänsä selvittelemisen muille. Ja kaikki siksi, että muistaisi miltä tuntui lapsena järjestellä juuri näitä muovinpaloja.

Ehkä liioittelen. Ehkä kadun vanhojen lelujen kierrättämistä vielä. Joka tapauksessa, parempi että nämä pastelliset autot ja jäätelökojut ovat Veeran ilona kuin laatikossa kellastumassa.