MINIMALISTIN MAANANTAI osa44: Teen enemmän tekemällä vähemmän

Aurinko laskee nurmikukkulan taa. Tulin juuri kotiin puistosta pelaamasta mölkkyä.
Olen opetellut tekemään vähemmän. Teemasta puhuminen sopii oivallisesti hetkeen, jolloin kello on yhdeksän illalla ja seuraavana aamuna pitäisi julkaista blogissa jotain, eikä ole vielä edes aloittanut. Elikkä tässä olisi oivallinen paikka itsensä soimaamiseen ja huokailuun. Että miksi jätän kaiken viime tippaan ja miksi tää on aina tämmöstä ettei saa edes sunnuntaina olla rauhassa!

Mutta olen viime aikoina treenaillut moisen ajatusketjun katkaisemista. Olen treenannut sietämään odotusteni ja kykyjeni välistä kuilua, kuron sitä umpeen laskemalla niitä odotuksia. Kyllä ne kyvyt siitä kasvaa. Niin kuin se aamuhölkkäily, josta viimeksi mainitsin. En ollut ikinä viitsinyt aloittaa, kun mietin etten jaksa heti aamusta puolen tunnin juoksua. Ettei huvita lähteä ollenkaan, jos ei tule mahtisuoritus. Meditaation kanssa vähän sama. Ei kannata tehdä yhtään, jos ei voi tehdä kauheesti heti.

Paitsi että olis ihan tosi paljon parempi tehdä säännöllisesti vähän kuin ei yhtään koskaan. Niinpä aloitin maanantaina sillä, että kävelin vartin ulkona herättyäni ja that's it. Oikeen kellosta katsoin aikaa ettei mennyt yli. Seuraavana päivänä sama. 7,5 minuuttia yhteen suuntaan ja sitten samaa tietä kotiin. Siitä tulee vartti. Kolmantena päivänä laitoin juoksukengät jalkaan ja otin muutaman hölkkäaskeleen. Neljäntenä jo mietin, että pitäisikö nostaa rimaa ja mennä pidempi reissu, mutta päätin että ei. Pysyn vartissa kunnes olen aivan varma, että jaksan enemmän. Pidän huolen, että ne tavoitteet ja taidot pysyy balanssissa. Vartti aamussa tekee kuitenkin viikossa jo pari tuntia. Kaksi tuntia juoksemista! Se on ihan tosi tosi paljon parempi saldo kuin ei yhtään!

Meditaation aloitin syksyllä mahtipontisesti tunnin sessioilla. Sitten rupesin stressaamaan kun en voinutkaan aina ottaa kokonaista tuntia tyynyllä istumiseen ja koko homma jäi moneksi viikoksi kokonaan. Alkoi kiukuttaa, etten tätäkään nyt sitten osannut. Lopulta oli pakko ottaa aikarajaksi se vartti. En sentään kellosta katso, mutta sillä ajatuksella taittelen jalat lootukseen, että kunhan nyt vähän edes tekee. Taidot ja tavoitteet menee niin helposti epätasapainoon, tavoitteet ryöpsähtää rehottamaan koiranputkina ja ne heiveröiset taidot siellä kedonkukkasina väräjää. Lekmo puhuu luennoilla usein, kuinka rauhan pisaroista kasvaa lopulta tyyneyden valtameri jos vaan päättäväisesti tekee harjoitusta. Sillä tavalla tavoitteellisesti, mutta rennosti. Ei pidä puristaa.

Niin minä kirjoitan nyt sen verran kun kerkeän ja sitten olen tyytyväinen. En anna valtaa sille ajatukselle, että pitäisi olla nerokasta sanottavaa tai että pitäisi tulla pitkä sepustus. Tulee sellainen kuin tulee. Tärkeintä ei ole laatu vaan määrä, olennaista on lähinnä se, että tekee ja paljon. Silloin väkisin eksyy lopulta nerokkuuden äärelle. Muistan Sarasvuonkin puhuneen tästä aiheesta, että jossain keramiikkakerhossa testasivat määrän ja laadun suhdetta. Oli niin, että toinen ryhmä sai tehtäväksi tehdä mahdollisimman huolella ja toinen mahdollisimman paljon. Siis ihan vaa'alla punnitsivat, että montako kiloa pyttyä tulee. Molemmilla oli sama aika käytössä. Loppunäyttelyssä ero oli ilmeinen: paljon tehneiden tuotokset olivat parempia kuin huolella hinkatut vaasit.

En siis sano, että tämä teksti olisi nerokas vain koska se on neljäskymmenesneljäs postaukseni tässä vuoden sisällä. Ei säännöllisyys tarkoita, että aina tekee timanttia. Mutta on siinä isommat todennäköisyydet vahingossa välillä onnistua kuin ettei tekisi ollenkaan. Jos miettisin sohvannurkassa, että lopetan koko blogin tähän kun en halua kiireessä enkä väsyneenä jotain vaan raapustaa niin etenisi homma aikas paljon hitaammin. En ollut aiemmin hoksannut, että se onkin vähän väärin ajateltu. Näillä tiedoilla rohkaisisin kaikkia, että raapustakaa vaikka kiireessä ja väsyneenä! Kunhan raapustatte! Tärkeintä on että tekee. Toistossa on koko jutun ydin.

Ulkona on valoisaa, vaikka kello on jo lähellä kymmentä. Joka puussa konsertoi satakieli ja ensimmäiset ujot kukkaset ovat uskaltautuneet meidänkin varjoisalle pihamaalle. Tänään oli hidas ja lempeä päivä. Siemailin aamukahvia kunnes se kylmeni lasiin, editoin siskontytön ideoimia leluvideoita ja heittelin frisbeetä kavereiden kanssa puistossa. Pyöräilin Maxin perässä kotiin, upotin minttuteehen kukkuraisen lusikallisen hunajaa. Ja sitten vähän kirjoittelin. Rauhassa, kevyesti.

Ennen olisin miettinyt, että tästä tuli nyt vähän nysä. Että aika vaatimatonta ja suoraviivaista, ehkei kerennyt ajatus kasvaa ihan täysiin mittoihinsa.
Mutta nyt mietin, että tämä oli tällainen pisara.
Joku päivä sitä huomaa edessään avautuvan valtameren.

302. HEPPARASIA

Hoksasin, että suurin osa rasioista nököttää tätänykyä hyllyillä tyhjinä! Minimalisointi alkaa tuottaa tulosta. Tämän heppa-askin sain ensi-iltalahjaksi, olisikohan ollut kesäteatterista kyse. Traagisesti väritön kynsilakka vuosi tuohon päälle ison vanan.

303. PUINEN RASIA

Tässä säilyttelin ennen rihkamaa tai pinssejä tai jotain. Sittenpä hankkiuduin niistä eroon ja nyt lähtee lootakin. On muuten ihanaa availla lipastonlaatikoita nykyään kun vastassa ei olekaan enää myllertävä kaaos.

304. LATURI

Huolella olin pakkaamassa laturia Maxin mukaan, kunnes miekkonen huomautti että tämä kuuluukin edelliseen puhelimeen. Miksi minä olen tätä sitten laatikossa hillonnut!?






305. KYNSILAKKOJA

Olisi oikeasti pitänyt heittää kaikki lakat roskiin, mutta aloitin nyt näistä tylsän värisistä ja vanhentuneista. Jäi sinne vielä kymmenen pikkupurkkia kolisemaan. Kauheaa ongelmajätettä nämäkin, lasin sisällä kemikaaleja ja päällä muovia. Kynsilakasta menee aina loput roskiin. Ei noita tule koskaan käytettyä ihan kokonaan.

306. HOPEALUSIKAT

En mä näitä nyt roskiin ole laittamassa, mutta vähän nousi kysymys, että teenkö tällä kokoelmalla mitään? Onko hopealusikkasarja sellainen juttu, joka jokaisella pitäisi olla kaapin perällä?

307. DUKAATTI

Sain lahjaksi tämänmoisen kirjan. On oikein kaunis ja vaikuttava, painava. Kovasti vaan epäilen, ettei ikinä tule luetuksi...

308. FRANS LANTING: AUGE IN AUGE

Ostin Berliinin vaihto-oppilaskesänä eläinvalokuvakirjan kun ei ollut toimivaa nettiä kämpillä ja halusin piirtää elikoita. Kotona tällaiset kirjat ovat lähinnä painavia ja pölyisiä. Näemmä säilytin opusta auringossa kun kansipaperiin on kellastunut jännittävä väriliukuma.



(Vielä 57 esinettä. Tai enää 57, miten päin sen nyt haluaa ajatella. Ei ehkä olekaan ihan helppo löytää niin paljon roinaa siisteiksi käyneistä komeroista. Joskus kysyin itse itseltäni, että onko 365 esinettä paljon vai vähän.
On se aika paljon.
On siinä ihan tekemistä.)

MINIMALISTIN MAANANTAI osa43: Mahdottomuuksien maailma

Salli Kari 2017

Selkää juilii. Maksoin sen juiliuttamisesta 60 euroa - kävin siis eilen fysioterapiassa. Olen jäänyt siihen hommaan vähän koukkuun. Lääkärin määräyksellä ensin siellä ravasin ja akuutissa hädässä vaan, mutta nyt huomasin varaavani uutta käyntiä vaikka kroppa pelaa suunnilleen oikein eikä kelakorvaustakaan enää heru. Tulin jotenkin siihen tulokseen, että parantavien käsien murjomaksi pääseminen on yksi parhaista asioista, joihin ihminen voi rahansa laittaa. Kun en kerran käy enää lainkaan baareissa tai edes Alkossa, en ulkomaanmatkoilla tai maksullisessa jumpassa, harvemmin edes teatterissa, en museoissa... Niin käyn sitten fyssarilla. Se on vähän että voi valita säästääkö pennosensa päästäkseen pari kertaa vuodessa Berliiniin piipahtamaan vai käykö pitkin vuotta itteään hoitamassa. Jälkimmäinen tuntuu tärkeämmältä nyt. Ja siitä jää semmonen hyvä krapula, että vaikka sattuu niin se on kuitenkin hoitavaa kipua.

Luulen, että se sytostaattihommailu osaltaan kitki minusta halukkuuden päihtyä. Kun kroppaa huuhdeltiin tiukalla kemikaalicocktaililla kuukausikaupalla niin tuli mömmömittari kerralla täyteen. Muistan myös ensimmäisen kännäilyn, jolla juhlistin hoidoista suoriutumista: sen jälkeen olotila olikin peeveli vie pahempi kuin yksikään niistä tiputuksista! Ja nyt oli kyseessä juhlistus!!! Kävi kerralla selväksi kuinka epäloogista hommaa on ajatella ilolle sopivaksi hinnaksi sitä, että laatoittaa kylpyhuonetta koko seuraavan ehtoon. (Meitsiä on siis siunattu erityisen ärhäköillä dagen eftereillä. Ei ole mitään luovaa möhinää se, vaan enemmän vatsatautiin vertaisin...) Niin luovuin sitten krapuloista ja päädyin tähän fyssarin jälkeiseen juilimiseen.

Mistäköhän minä tässä olen kirjoittamassa? Mistä tämä ajatus lähti?
Niin, siitä että ympäristöäni kuulostelin aloitusta etsien ja selkä ehti ensimmäisenä ääneen. Tässäkin mielessä kropastaan kannattaisi pitää parempaa huolta, ettei väsyneen lihan valitus täytä aivoja kun pitäisi keksiä jotain sanomisen arvoista. Kerrottakoon, että aika pirun monta runoa meikäläisen pöytälaatikossa kuvaa lähinnä jumiutunutta niskaa, puutuneita jalkoja, kireää leukaa... Tuli itsellekin jälkeenpäin lukiessa yllätyksenä, että noin juntturassako jo olen? Ei kierrä päässä veri, ei saa aivot happea että jaksaisi raksuttaa. Tämä ei tietenkään ole vielä sytyttänyt sitä kipinää ihmisessä, että oikeasti lähtisi tuonne lenkkipolulle tempomaan. Ajattelin, että fysioterapia korvaisi sen liikuntahössötyksen. Että voisiko se nainen läimiä minut aina parin viikon välein mureaksi...

Ei se taida ihan niin toimia. Pahus.

Jos olisin tahdonvoimalla valeltu ihminen niin kävisin heti ensimmäiseksi aamulla vähän juoksemassa. Heti sängystä säntäisin tuonne lähimetsään. Saisi keuhkon täydeltä aamunrapsakkaa ilmaa, ei vielä kenenkään muun hengittämää. Linnut laulaisi ja valonsäteet kipunoisi vihreää lehtien lomasta. Ei tulisi ketään vastaan juoksulla tai korkeintaan joku terhakka eläkeläinen, jolle samastumisen merkiksi nyökätä. Hiekka rahisisi jalkojen alla ja sydän löisi uuden päivän onnea. Sitten aamiainen maistuisi entistä uljaammalta ja aamukahvikin ansaitulta. Olisipa se vaan jotain! Tätä ajatusta olen makustellut puolisen vuotta tässä, että jos vaan jaksaisi lähteä. Pitäisikö tehdä joku sellainen sopimus itsensä kanssa? Jos vaikka kuukauden ajan päättäisi, että on pakko käydä ennen puoltapäivää hölköttämässä. Vaikka olisi vaan vartin.

Huh, uskaltaisiko luvata?
Panttaan sitä lupausta vielä hetken. Kun sittenhän ei voi suoraan sängystä lötsähtää tähän lempinojatuoliinsa kirjoittamaan... kuvauksia selkäni jäykkyydestä.
(Tässä välissä mainittakoon, että ohessa kulkevat piirrokset eivät suinkaan ole jumahtaneita omakuvia, vaan elävää mallia Taidehallissa toissaviikolta. Aino kutsui luonnostelemaan ja olipa antoisaa hommaa pitkästä aikaa!)

Salli Kari 2017

Sitä mietin eilen ennen nukahtamista, kuinka asiat voisivat olla paremmin. En siis miettinyt henkilökohtaisia parannuksia vaan mietin itsessään sitä lausetta: "asiat voisivat olla paremmin". Ihmeellistä kuinka ihmisellä on kyky sellaiseen ajatukseen. Että näkee tämän hetken ja nämä olosuhteet ja kaiken mikä nyt on läsnä ja jostain tyhjästä tulee oivallus, että voisi muuten olla enemmänkin vielä. Niin kuin tuossa äsken sujuvasti elin todeksi sen jos olisi reippaampi, jos liikkuisi, jos tulisi saavutuksen tunne. Yleensä sellainen pohdinta tulee liitetyksi riittämättömyyteen ja kyltymättömyyteen, mutta sehän on vain kolikon toinen puoli. Toinen on se, että kykenen kuvittelemaan täydellistymisen. Kykenee kuvittelemaan sen mitä ei ole olemassa. Vielä.

Siis nyt tulee taas näitä buddhalaisuus-hommia, mutta kun tämä ihmismieli kiinnostelee niin väkisin tekee mieli testailla noita meditaatio-oppeja ajattelunsa kirittäjänä. Mutta kun se valaistuminen, tai vapautuminen edes, se on käsitteenä niin hämmentävä. Että kykenisi täysin vapautumaan negatiivisista ajatuksistaan ja alkaisikin samaistua myötätuntoon ja mielenrauhaan. Se tuntuu mahdottomalta, epäinhimilliseltä lähes. Kyllähän henkilön kuuluu saada raivota ja riehua, lannistua ja surkutella. Kuinka voisi olla ihminen ilman sitä? Mutta kuitenkin kykenen sen kuvittelemaan, se on mahdotonta ja samaanaikaan näen sen mielikuvitukseni markkinoilla. Mitä tahansa voi nähdä kun tarpeeksi pinnistää.

Niin sitä yritin ennen nukahtamista tavoittaa, että onko se jotenkin todiste ihmisyyden rajattomasta potentiaalista kun kykenee kuvittelemaan mahdottoman olevaksi? Liittyykö se kärsimyksestä vapautuminen jotenkin siihen, että oivaltaa kuinka mahdottomaksi luullusta tuleekin mahdollista mielen voimalla? Ööh, mahdottomalta tuntuu nyt ainakin yrittää lopettaa tämä pohdinta niin että kukaan siinä pysyisi yhtään mukana... Tuli yhtäkkiä aivan todella typerä ja epämääräinen tunne itsestä.

Salli Kari 2017

Mutta kuvittelen, että tietäisinkin mistä olisin puhumassa.
Kuvittelen, että olisi viisaus.
Sillä vaikka nyt tuntuisi mahdottomalta tulla johtopäätökseen, niin sellainen on kuitenkin olemassa. Jossain ajassa ja paikassa leijuu täydellinen lopetus tällekin tekstin rääpäleelle. Mutta se on tämän hetken tuolla puolen, sitä ei ole.
Vielä.

Tämän kuun lopussa voisi hakea taas yhtä apurahaa. Sitä varten pitäisi kehittää jälleen joku projekti, sillä niillä vanhoilla ei herunut enää mitään vaikka ovatkin kaikki kesken vielä. Siitä tämä pohdinta varmaan kumpuaa, kun tuntuu ettei ole yhtään ideaa. Ei ole mitään, pää tyhjää täynnä ja sitten täytyy kuvitella, että siitä tyhjyydestä nousee joku. Joku tekemisen arvoinen, joku jolla omaa taiteilijuuttaan taas todistaa. Ja ainahan sieltä lopulta nousee. Syntymänihme tapahtuu kerta kerran jälkeen, elottomasta elollista. Viimeksi puhuin siitä epäitsekkyydestä, sitä tietä olisi mukava opetella kulkemaan. Mietin, että jos alkaisi jatkossa kirjoittaa tätä blogia aina ulkona. Että teesinä olisi se, ettei saa olla kotona kyhjöttämässä. Sitä kautta niin kuin pakottaisi itsensä avautumaan hiukan maailmalle.

Mietin myös kirjan kirjoittamista, jonkinlainen henkinen jatko-osa Erlend Loen Supernaiiville. Sellainen kirja, joka pelaisi vähäeleisyydellä. Se päähenkilö eläisi minimalistista elämää ja aika paljon päänsä sisällä, olisi ulkopuolinen, sivustakatsoja. Sitten se yrittäisi avata itseään maailmalle, päästä niin kuin mukaan. En vaan tiedä mikä sen kirjan juoni sitten olisi. Pitäisikö siinä olla joku käänne ja ongelma? En minä haluaisi kirjoittaa mitään dynaamista ja menevää. Haluaisin kirjoittaa sellaisen kirjan, jossa istutaan puistonpenkillä muistikirjan kanssa tai juodaan suodatinkahvia halvasta Ikea-lasista. Ja siinä soitettaisiin bändissä, joka ei keikkailisi missään ja tehtäisiin taidetta, jota ei julkaistaisi ikinä. Elettäisiin lähinnä mahdollisiksi kuviteltujen mahdottomuuksien keskellä. Sellainen salainen kirja. Pienen pieni, yksiön kokoinen

Sitten oli idea työttömästä turtlesista. Siis teinimutanttininjakilpikonna työkkärissä, kun sillä on tosi paljon ominaisuuksia (teini-ikäisyys, mutanttius, ninjataidot, kilpikonnuus), mutta mikään niistä ei ole oikein valtti työmarkkinoilla. Kuvaisi omia tuntemuksia täällä yhteiskuntakelpoisuuden sivumarginaalissa, kun kauheasti koko ajan puuhaan enkä tiedä onko mistään näistä taidoista tienestin tuojaksi. Oon tällanen aikuissolumuunnoslavastajahörhö. Turtlesit oli myös kova juttu pienenä, lapsuudensankareita oikein. Ja eikö ysärinostalgia ole kova juttu nyt?

Kyllä sieltä tyhjyydestä siis aina jotain kumpuaa.
Ei nyt välttämättä mitään apurahan arvoista, mutta jotain.
Mahdottomia projekteja.
Vielä.

 295. LAULUOPPIJAKSO - OPPIKIRJA

Äiti näitä ihania mulla aina laittaa. Olisihan tämä läpyskä periaatteessa saanut tuolla laatikon perällä kyhnöttää, ei minulla mitään sitä vastaankaan ole. Alkaa vaan tehdä jo vähän tiukkaa löytää pois annettavaa tavaraa, on alkanut jo toinen kierros lipastojen kohdalla. Onhan se toisaalta sääli jos tämä laulukirjanen vaan nyhjää siellä lootan pohjalla kenenkään sitä ikinä avaamatta. Mieluummin löytäisin uuden kodin hälle.

 296. PESUPUSSI

Pussi pussissa. En ole siis ikinä ottanut tätä tuotetta pakkauksestaan, joten kenties en aivan tulenpalavasti sitä arkeeni kaipaa.















297. JURASSIC PARK -TEEPAITA

On ollut lenkkipaitojen osastossa. Se osasto on vaan niin tuhti ettei kaapinovi meinaa mennä kiinni. Kuinka monta hölkkäpaitaa ihminen tarvii? Varsinkaan jos ei ole neljään kuukauteen käynyt radalla...

 298. VÄLIKAUSITAKKI

Hankittiin yhteistoimin Maxille viitisen vuotta sitten. Pari viikkoa sitten hommattiin uusi. Vanhan röpön saa varmaan jo heivata. Vai pitääköhän tää varmistaa Maxilta vielä...















  299. MUSTA MEKKO

Tämä menee varmaan takaisin äidin kaappiin, kun on aikanaan äidin mitoille tehty hautajaisia varten. Koitin, että jos olisin ottanut sen käyttöön, mutta eihän meillä ole samat mitat tietenkään.

300. ASKARTELUHELMIÄ

Jee, kolmassadas roipe menossa! Kyllä nyt jo loppu häämöttelee tässä proggiksessa. Tyhjensin askartelulaatikon sisällön. Hetken siinä lajittelin ja puntaroin, mutta sitten totesin että menköön koko tilpehöörivarasto. Meitsi ei jaksa koruja nyplätä.

301. ASKARTELUROINAA

Yksinäinen korvis, hajonnut sytkäri, minipyykkipoika, kuivunutta kangasväriä... Miksi nämä oli siellä helmilaatikossa? Askartelu on kyllä pahin mahdollinen tekosyy säästää kaikenlaista tarpeetonta.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa42: Äitienpäiväruusu

Äitienpäivä. Olimme Maxin kanssa Annankadun Maithaissa syömässä. Kutsumme sitä "hipsuttelupaikaksi", koska ravinteli on aina niin hiljainen ja tarjoilijamiekkonen hiippailee kohteliaasti ympäriinsä tekemättä itsestään numeroa. Upea mesta, yksi meidän vakkareistamme. Laskun jälkeen sain tarjoilijalta ruusun. Sanoin etten ole kyllä äiti, muttei kuulemma haitannut. Tarjoilija totesi, että jos vaikka joskus tulevaisuudessa sitten. Harkitsin jättäväni kasvin vaivihkaa pöytään, mutta Maxin ilmeestä luin sanat "ota nainen nyt se kukka äläkä venkoile siinä". Niinpä lähdin vaaleanpunainen ruusu kourassa pihalle.

Tennispalatsin etuovella teinityttö tuli ujosti kysymään kelpaisiko kaksi leffalippua kun olivat jäämässä vanhoiksi. Kympillä kuulemma saisi, puoleen hintaan. Sanoin että kelpaahan toki ja rupesin kukkaroa kaivamaan, kun oli kerrankin käteistä. Sitten tuli mieleen, että saako ihminen nyt näin spontaanisti toiselta ostaa. Että keskellä katua ja entä jos ovatkin jo käytettyjä tai jotain. Otin sitten asiaksi kysyä, että pitäisikö minun nyt jotain epäillä tästä kaupasta. Kajaalisilmäinen lapsukainen oli valmis tulemaan lippuautomaatille vaikka mukaan, mutta en minä nyt sellaista. Kysyin vaan kun tuli olo, että pitää jotain kysyä. Annoin kympin ja kiitin ja hymyilin. Talsin Tennariin toisessa kädessä se ilmainen ruusu ja toisessa halvat leffaliput.

Harmitti kun pitikin käydä sitä teiniä epäilemään, saiko se nyt ihan kauhean kuvan aikuisista? Jäikö sadattelemaan, että olipa epäluuloinen eukkeli? No, lähetän edes näin jälkijunassa hyvän ajatuksen suuntaansa. Tuli niin iloinen mieli tästä tuntemattomien ystävällisyydestä. Siskonpojallekin oli käynyt pari viikkoa sitten kehnosti kun oli 50e livahtanut hupparin taskusta ja joku oli sen poiminut maasta omakseen poikasen estelyistä huolimatta. Tämä tarina oli sitten somessa levinnyt ja nyt useampikin tuntematon on ilmoittautunut voivansa maksaa takaisin menetetyn rahan, etteivät jää yksinhuoltajan lapset ilman viikonlopun juhlistusta. Maailmassa on paljon hyvää, ihmisissä on myötätuntoa ja anteliaisuutta. Sille ei vaan taida olla yhteiskunnassa tarpeeksi kanavia.

Noo, ehkä liioiteltu reaktio siihen teiniin, joka vaan halusi saada valuuttaa pian vanhenevista lipuistaan. Ja ehkä joku olisi ärsyyntynyt sellaisesta ruusun tuputtamisestakin. Paiskannut kukan tiskiin ja tuhissut, että "entä ne jotka ei saa lapsia, entä jos ei halua äidiksi!?". Kaikki on kiinni näkökulmasta. Totta myös tämä äsken mainitsemani puoli, mutta enemmän hyötyä saan kun tulkitsen tilanteet hyväntahtoisuutena. Hyötyä siis siinä mielessä, että ilostun. Tulee olo, että haluaisi antaa jotain takaisin ihmisille, kun taitavatkin olla pohjimmiltaan olla melko hyväsydämmistä porukkaa.
Syntyy pieni kipinä olla epäitsekkäämpi.

Eikä minun siis tästä pitänyt kirjoittaa, ei ollenkaan. Kaikenmoisia aiheentynkiä olin kehitellyt päivän mittaa, mentaalimuistiinpanoja siinä päivällisellä ja leffassa (käytiin tsekkaamassa tanssidokkari Mr. Gaga. Aivan hyvä oli. Hienoja tanssiklippejä.). Olin ajatellut, että siitä voisi kertoa mitä tälle blogille käy kun minimalismin vuosi tulee parin kuukauden päästä täyteen. Tai siitä leffasta voisin selittää, tai vaikka lauantain Euroviisu-finaalista. Mutta sormet muotoilee näppäimistöllä epäitsekkyyttä, tuntemattomien ystävällisyyttä. Niitä olen kovasti tässä viime viikkoina miettinyt.

 Tuntuu, että olen tässä viime vuosina saavuttanut monta henkilökohtaista tavoitetta. On koulu käyty ja parisuhde kunnossa. On kuunneltu sisäistä ääntä ja haettu apurahoja ja uskaltauduttu tekemään sitä mikä todella kiehtoo (vaikka se tarkoittaakin hyvin epävakaata tulevaisuutta). On joogattu, ruvettu vegaaniksi, absolutisksi, buddhalaiseksi. You name it. Ja ne on kaikki hienoja saavutuksia, elintärkeitä, välttämättömiä. Piirtämisestä puutunutta hartiaani taputan ja tyytyväisenä nyökkäilen. Nuo saavutukset ovat vaan melko pienen piirin puuhaa, niiden vaikutuksesta pääseen tällä hetkellä nauttimaan aikas pieni yleisö: minä-itte. Joo, jos ja kun se sarjis ikinä tulee valmiiksi, niin ehkä siitä ilahtuu joku toinenkin. Ja meditoimalla kiukuttelen inasen vähemmän, joten läheiset eivät joudu niin tiuhan piikittelyn kohteeksi.

Mutta nämä ovat kuitenkin vain askeleita kohti suurempaa tavoitetta. Ei ole sellainen fiilis, että nyt on henkilö täydentänyt tehtävänsä tällä planeetalla. Jotenkin mielessä häilyy, että tämän on harjoittelua jotain tärkeämpää varten.

Tämä epäitsekkyys asia ei ollut pälkähtänyt päähän ennen noita Buddha-luentoja. Tai sen verran, että olin tuskaillut kun on niin itsekäs olo välillä. Esim. että miten estää omaan napaan uppoutuminen jos jatkaa tällä lapsettomalla, hapuilevalla, herkällä, taivaanrannamaalari -tiellä? Enkä siis sano, että lapsettomuus olisi sama kuin itsekkyys, ei todellakaan. Mutta kaltaiselleni peilikuvan pussailijalle itseensä uppoutuminen on todellinen uhka ja aina kuvittelen, että lapsen saaminen on yksi varmimmista tavoista pakottaa itsensä ajattelemaan edes yhden toisen ihmisen hyvinvointia. Ikään kuin sellaista pakkomyötätuntoa. Eli suoraan sanottuna pelkäsin, että epäitsekkyys on niin vaikea juttu etten kykenisi siihen kuin pakottamalla.

Vaan onhan sitä pakon edessä nytkin, kun mielessä väijyy tarpeettomaksi käyvä ihmiselämä. Ei hotsita katkera katumus sillä toistuvasti maalailemallani "lähdön hetkellä" (dramaattinen äänenpaino). Omaa etua on tässä nyt tavoiteltu kolmisenkymmentä vuotta, mutta kun se ei vaan jotenkin täyty. Kun on aina vaan se riittämättömyys ja epävarmuus seurana. Ja sitä on koittanut ratkoa käpertymällä koko ajan vaan tiukemmalle kerälle. Pahoitellut perheelle, ettei ehdi kylään kun pitää pohtia näitä omia. Eikä kavereiden murheita jaksa kuunnella kun kuuntelee jo pään sisällä omia. Eikä luovassa ryhmässä halua olla toteuttamassa muiden idiksiä kun haluaisi vaan näitä omia. Se tuntui aiemmin maailman loogisimmalta johtopäätelmältä: jos ITSELLÄ on paha olla, niin tarvitaan lisää aikaa ITSELLE.

Mutta sitten menee buddhalaiselle luennolle ja siellä heti kättelyssä ilmoitetaan, että myötätunto on muuten avain onneen ja kaikkein kovimmat tyypit hankkiutuu itseydestä eroon kokonaan. Että kaikki tuska tulee siitä kun toivoo itselle hyvää ja kaikki onni siitä kun toivoo sitä muille (olisiko ollut Atisha-sitaatti tämä).

Outo ajattelua.
Uhkaavaa.
Tulee se sama refleksi kuin siellä leffateatterin ulkopuolella, että koitetaanko tässä nyt rahoja huijata vai mitä. Että jotain mätää Tanskan maalla.

Mutta olen tässä viime aikoina alkanut piruuttani vähän käytännössä testailla tätä epäitsekkyysjuttua. Alkanut vaivihkaa antaa pyytämättä vastinetta (niin kuin tässä roina-asiassa vaikka) ja ruvennut auttelemaan niitä sukulaisia. Eikä sen tarvitse olla mitään suurta ja ihmeellistä. Ei tarvitse lähteä Afrikkaan rakentamaan kouluja tai omistaa koko elämäänsä järjestötoimintaan. Ihan sellaista pientä vaan. Että antaa avopuolison valita mitä katsotaan illalla telkusta, että antaa ystävän voittaa lautapeli-illassa pari kierrosta (tai ei ainakaan suutu vaikka häviäisi ihan tyhmyyttään). Eikä sekään kokemattomalle ole aina helppoa. Tulee olo, että eikö kuitenkin saisi mennä oman pään mukaan ja möllöttää vaan kotona kun "on niin kiire ja pitäisi sitä ja tätä ja vähän väsyttää ehkä".

Vaan enpä ole kertaakaan katunut jos olen hoksannut valita myötätunnon tien. Ei ole kertaakaan jäänyt juilimaan, että hitsi olisi sittenkin pitänyt olla itsekäs ja inhottava ja omaa etuaan vaan tavoitella. Olin aiemmin ajatellut epäitsekkyydessä vaan sitä työlästä puolta, enkä tajunnut että palkkiohan on suorassa suhteessa siihen työn määrään. Että kun ponnistelee jonkun toisen eteen niin palkka tuleekin tuplana, kun ensin ilahtuu itse ja jos hyvin käy niin se toinenkin vielä! Henkilökohtaiset saavutukset kun ovat sitä "jes, mä tein sen" -osastoa ja muiden rooliksi jää vaan taputtaa olalle. Muut on suljettu ulkopuolelle siitä ilosta. Toisten eteen tehdyn työn tulokset pääsee jakamaan ihan toisella tavalla.

Ja tämä kaikki on tietysti hyvin itsestäänselvää ja paljastan tässä lähinnä oman keskenkasvuisuuteni pölöttämällä aiheesta, joka on toisille ollut selvää jo pitkään. Mutta en vaan ollut tajunnut, kuinka toisen kärsimyksen keventäminen keventää omaa kärsimystä. Että oman perheen auttaminen onkin suora vastalääke siihen tarpeettomuuden tunteeseen, jota istuin kotona märehtimässä. Ja että kavereiden murheita kuulemalla saa suoria vastauksia omiin pähkäilyihinsä. Ja kuinka ne toisten ideat ruokkii omaa ajattelua, kunhan malttaa olla tuomitsematta kaikkea idiotismiksi ennen kuin toinen on ehtinyt edes lopettaa lausetta.

Ehkä tämä pohdinta liittyykin siihen, mihin tämä blogi voisi edetä kun viikot tulevat täyteen ja omat kaapit on viimeinkin koluttu. Elämään on tullut ikään kuin tilaa jollekin uudelle. Ja vaikka monena sunnuntaina huokailen blogin päivittämisen raskautta, niin on tästäkin säännöllisestä tahdista ollut enemmän hyötyä kuin haittaa. Madaltuu se kirjoittamisen kynnys kun on säännöllisesti deadline horisontissa. Muutenkin 36 000 lukukertaa olisi sääli heittää hivaloon (vaikka iso osa tulee yhä Jenkeistä. What?).

Ehkä tämä onkin liikahtelua kohti ihan oikeaa aikuisuutta, eikä vaan turhamaista ikäkriiseilyä. Tuijottelen tuota repussa nuupahtanutta äitienpäiväruusua. Jos se äidiksi tuleminen ei olisikaan pelkästään kohtuaktiviteettia ja jälkeläistensä huoltamista. Jos sen näkisikin vähän laajemmassa merkityksessä. Jos äitiys onkin sitä, että näkee omat tarpeensa vähän vähemmän akuutteina kuin ennen. Äitiys on sellaista vahvuutta, joka jaksaa kantaa myös muita.

Jos äitiys tarkoittaakin epäitsekkyyttä.
En minä sellainen vielä ole, mutta kyllä se tavoitteeksi kelpaisi.
Että jos vaikka joskus tulevaisuudessa sitten.

 287. VANHAT LÄÄKKEET

Lol, tästä pilleriä jakoon!

No, en siis meinaa antaa näitä kellekään. Mutta symboliksi tähän nyt kuva siitä, että vihdoinkin raivaan lääkekaapista ne päiväyksensä ylittäneet nappulat. Apteekkiinhan nää pitää vissiin viedä.

 289. LEEVI AND THE LEAVINGS -KASETTEJA

En ole ikinä näitä edes kuunnellut. Enkä kuuntele jatkossakaan, kun ei tosiaan ole sitä soitinta. Ahneuspäissäni vaan otin äidin luota talteen. Nostalgia-arvo viehätti.

 290. MERIMIESKALENTERI

Siltä kesältä kun Max oli laivalla töissä. Ehkei tarvita enää.
















291. VANHOJA JOULUKORTTEJA

Olen säästellyt näitä kun ajattelin, että joku kerta askartelen niistä uusia. Mutta sitten aina värkkään omat jostain kierrätyspahvista ja paperin palasista. Joulukorteissa on vaan jotain ihanan kitschiä. Niin kuin lumiukko, jolla on punaiset posket. Miten lumiukolla voi olla punaiset posket!?

 292. RANNEKORUJA

En ikinä käytä. Tai tuota ohuinta, joka tuli kukkapuketin mukana, käytin aika pitkäänkin.

 293. RIHKAMAA

Smiley-sormus tuli Maxin tädiltä, avaimet taitaa olla leikkikäsiraudoista, susisormus teininä torilta, piparisydän saattaa olla Katilta ja yksinäinen lepakkokorvis kadulta. Tällaisia aarteita siellä korurasiassa. Heitä kiitän ja kumarran ja pistän eteenpäin.

294. KORVIKSET

Sain ihanat pikkukorvikset ensi-iltalahjaksi tuttavaperheeltä kun tulivat Jyväskylään asti esitystä katsomaan. Sydämeeni talletan tuon eleen ja tämän lahjan. En vaan kykene enää nappikorviksiin. Pidin näitä päivän ja tunsin itseni ihan Ressu Redfordiksi.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa41: Kultainen vuosi -94

Scott McCloud: Understanding Comics

Onko kolmekymppisyys sitä, että Vapun vaikutus tuntuu vieläkin vaikkei juonut hippaloiden aikana mitään seljankukkamehua vahvempaa? Miten voi olla ihminen näin jumahtaneessa tilassa päivä toisensa perään?

Syytän koivujen kukintaa ja kummia allergiaoireita, joista en ole aiemmin saanutkaan nautiskella. Syytän hormonaalista epätasapainoa ja näitä lämpenevien kelien myötä ärhäkämmäksi käyviä kuumia aaltoja. Syytä vatsatautibakteereja, jotka kaatoivat jo Maxinkin sänkyyn, vaikka siitä miehestä tartunnat valuu pois kuin pohjustamaton meikkivoide työmatkapyöräilijän naamasta. Kaikkea muuta syytän paitsi itseäni. Ei se nyt sitä voi olla etten ole jaksanut harrastaa liikuntaa tai tehdä kunnollista ruokaa kun talouden toinen aikuinen on keittokuurilla. Kyllä se on maailma joka on minua vastaan.

No jaa.

Sarjakuvahommailu on edennyt vaiheeseen, jossa olen viimein valinnut kuville toteutustavan ja tyylin. Rutiiniakin on sen verran, että nostin työtahdin päivittäisestä kahdesta sivusta jopa kolmeen, neljäkin onnistui kerran. Käsikirjoitusta on laadittu sivukaupalla ja kehtasin jopa näyttää tähän mennessä valmistuneita sivuja muutamille ystäville. Ja palautetta sain ja reagoinkin siihen (ensin harmistuksella ja pohjattoman väsymyksen tunteella, mutta sittemmin rakentavammin). Isoin probleemi tällä hetkellä on, ettei tarina kulje. Tai kulkee tavallaan, muttei haluttuun suuntaan. Parikymmentä sivua jo plakkarissa ja sivuutan koko ajan sen oleellisen, sen mistä ajattelin kertoa. Pidän kyllä kässäriä esillä, mutten suoranaisesti seuraa sitä.

Onkohan se vaan aloittamisen vaikeutta? Siis sekä sitä, etten ole vielä kokenut kertoja mutta myös sitä että tarinan alku on niin tärkeä kohta, että siitä on vaikeaa saada kerralla napakka. Pitäisikö vaan hypätä suoraan keskelle ja keriä siitä sitten taaksepäin? Onhan sitä kirjaviisauttakin tullut kerättyä tuosta tarinoimisen taidosta, mutta sen käytäntöön laittaminen onkin sitten aika paljon monimutkaisempaa.

Siivoamisen lomassa löysin kaapin perältä siniruutuisen vihkosen otsikolla "Sallin omat jutut". Sen sivulla vilahtaa vuosiluku 1994, eli meikäläisen tuotantoa 22 vuoden takaa. Ilmeisesti koulutehtäviä, joiden konseptina on kirjoittaa tarina annetun kuvan perusteella. Olen siis alkanut treenata tarinankerrontaa jo kahdeksan vuotiaana! Eli kyllä se pitäisi jo olla hanskassa!  Siihen on vaan kertynyt parin vuosikymmenen verran kuonaa ja ruostetta päälle.
Palataanpa siis perusasioiden ääreen...

Olipa kerran siili nimeltä Sami. 

Sami kävi joka yö laulamassa kuulle. 

Yhtenä yönä sami näki perhosen joka itki. 

Sami kysyi perhoselta mitä itket. 

Perhonen vastasi olen eksynyt 

enkä tiedä missä kotini on. 

Älä itke sanoi Sami minä vien sinut kotiin 

ja niin he lähtivät.

Katsotaas miten olen stooria lähestynyt. Heti alkuun päähenkilön esittely, nimi, toiminta, perustilanne: Sami-siili laulaa joka yö. Kyseessä on siis herkkä taiteilijasielu, yöaikaan kulkeva erakko, kuuta palvova romantikko. Hän tekee taidetta taiteen itsensä vuoksi, hän ei kaipaa yleisöä, ei kuuluisuutta. Samin elämässä asiat ovat mallillaan. Mutta sitten yllättävä käänne, toinen henkilö, ongelma - itkevä perhonen. Perhosen ongelma on luonteeltaan hyvin perustavanlaatuista luokkaa, jopa eksistentialistinen, voisi sanoa. Hänellä on kärsimystä, hän on eksynyt eikä löydä kotiaan. Perhonen, jonka elämänkaari on huomattavasti siilin kaarta lyhyempi. Hän on kosketuksissa kuolemaan, räpiköi haurailla siivillään maailman tuulissa. Ehkä hän on päiväperho, jonka yö on nyt tullut noutamaan.

Mutta Sami ei hätäänny. Hänen jokaöinen kuurituaalinsa on opettanut yhtä ja toista elämän arvaamattomasta luonteesta. Sami on syvien totuuksien äärellä. "Älä itke" hän lohduttaa yön syliin eksynyt tuntematonta. "Minä vien sinut kotiin." Kertomus loppuu kohtalokkaaseen lauseeseen "ja niin he lähtivät". Määränpää jää lukijalle vieraaksi, ehkä se on vieras myös henkilöille itselleen mutta he kohtaavat suuren tuntemattoman yhdessä.

Ei kun hetkinen. Hehän ovatkin tietysti yksi ja sama! Perhonen edustaa Samin sisäistä konfliktia, juuri sitä henkistä solmua joka saa siilin viettämään yönsä yksin kuuta palvoen. Riivattu taiteilija, joka ei saa lepoa vaan vaeltaa haitarinsa kanssa lohdutonta matkaa. Tarina kuvaa hetkeä, jolloin hän viimein tunnistaa ongelmiensa todellisen syyn, on löytänyt kriisin jota nyt eheyttää. "Ja niin he lähtivät" vihjaa ettei paluuta enää ole. Ei enää paluuta näihin yksinäisiin, yöllisiin serenaadeihin.

No huh huh, tiukkaa settiä itsensä kohtaamisesta tokaluokkalaiselta. Jättää aikas paljon lukijan tulkinnan varaan, vaatii kuorimista kerros kerrokselta kuin sipuli, mutta taidokkaasti tiivistetty näin suuri aihe. Joo, tästä voisi todella ottaa opikseen. Turhat hölinät pois ja suoraan pihviin! Älä aliarvioi lukijaa! Ja taas kerran vanha kunnon totuus: teot kertovat henkilöstä enemmän kuin kuvailu. Ei tarvitse maalailla Samin luonteenlaatua - hän laulaa öisin kuulle. Selvä homma.

Olipa kerran taikuri jonka nimi oli Timo. 

Timolla oli ongelma. 

Hän ei osannut taikoa muuta kuin jäniksiä hatusta. 

Timo halusi jotain uutta. 

Timo luki loitsuja. Sitten hän keksi. 

Sitten hän kokeili ja kokeili ja lopulta onnistui. 

Sellainen oli Timon tarina.

Loppu

Timon tarinan lähtökohta on kiinnostava, sillä yleensähän taikurit pitävät klassista "jänis hatusta" -temppua saavutuksena. Mutta Timolle se onkin ongelma. Timo haluaa jotain uutta. Hän ei pyri tarkemmin määrittelemään mitä tämä uusi on, mutta aikoo saavuttaa sen antautumalla jonkin itseään suuremman armoille, heittäytymällä tuntemattomaan. Lauseen "Timo luki loitsuja" voi tulkita tarkoittavan joko opiskelua, jossa loitsuja konkreettisesti luetaan kirjasta tai sitten hän löysi sisältään taianomaisia sanoja, joita ei ollut aiemmin kokeillut. Kuin kielillä puhumisen taito, joka puhkeaa ihmiseen kiivaan rukoilun myötä. Timo rukoilee muutosta, hän loitsuaa suurempaa voimaa.

Kyse on onnistujan tarinasta. Kertoja ei mystifioi päähenkilön matkaa huipulle vaan kuvaa sitä monipolvisena mutta päättäväisenä tarpomisena kohti tavoitetta. Vaaditaan loitsuja (uskoa omaan potentiaaliin, kykyä saavuttaa suuria), keksimistä (pohdiskelu, oivallus) sekä useita kokeiluja (päättäväisyys, periksiantamattomuus). Lopussa Timo on löytänyt oman narratiivinsa: "Sellainen oli Timon tarina." Nyt hän tietää kuka hän on. Hän on onnistuja, oman alansa uudistaja, elämänsä sankari.

Kuvan ja sanan yhteys on tässä esimerkissä tärkeä, sillä se kuvaa johtopäätöstä johon Timon sisäinen kamppailu hänet johti. Loputtomasti toistuvasta kanikuviosta mininorsuihin ja jättiläisrottiin. Selkeää kerrontaa, alku, keskikohta ja loppu aivan oikeilla paikoillaan. Tarinan keskeinen ongelma on yllättävä, toistoa käytetään taidokkaasti sisäisen kamppailun esilletuomiseen ja lopussa kootaan päähenkilön narratiivi. Upeeta settiä.

Olipa kerran Tomi. 

Hän oli hyvin hiljainen mies. 

Hän asui tornissa. 

Tomi ajatteli että kukaan ei välitä hänestä. 

Mutta eräänä päivänä Tomi uskalsi mennä läheiseen pensaaseen 

ja siitä lähtien se on ollut 

Tomin salainen kuuntelupensas.

Loppu

Tämä viiden virkkeen kuvaus maalaa eteemme Tomin tarinan. Nerokkaasti lauseet pitenevät tarinan edetessä samalla kun päähenkilön ymmärrys ympäröivästä maailmasta kasvaa. Vaikka kertoja on kaikkitietävä, se mukailee silti Tomin sisäisen monologin kehitystä. Tarinan alku luo myös hyvin toisenlaiset odotukset lopulle kuin mihin kertomus päätyy. Kuuntelupensas loppuratkaisuna voisi pitää jopa yllätyksenä. Lähtötilanne luo odotushorisontin, jonka perusteella lukija olettaa Tomin haluavan löytää ystäviä tai rakkautta. Sen sijaan hän löytääkin oman tapansa olla maailmassa. Hän on kuuntelija.

Tekstissä käytetään termiä "salainen kuuntelupensas", mutta termiä "salakuuntelu" ei suoranaisesti käytetä. Kuva implikoi vahvasti tämän tyyppistä toimintaa, mutta Tomin näkökulmasta kyseessä ei ole näin paheellinen puuha. Tarina antaa uuden näkökulman usein melko yksipuolisesti käsiteltyyn aiheeseen: mikä tekee henkilöstä salakuuntelijan, vakoojan. Tornista laskeutuminen ja pensaaseen asettuminen vaatii Tomilta uskallusta. Lukijalle ei avata mitä Tomi pensaassaan kuuntelee, näkökulma pysyy yksinäisessä tarkkailijassa. Kerronta eristää meidät ihmisistä kuten päähenkilön pelot eristävät hänet.

Torni ja pensas edustavat selvästi kahta vastavoimaa: korkeuksiin nouseva ihmisrakennelma ja mullasta puskeva pusikko. Fallisessa tornissa sekä mysteeripensaassa voi halutessaan nähdä myös mies-nais-teemaa. Kenties "läheiseen pensaaseen uskaltautuminen" on tutustumista vastakkaiseen sukupuoleen, tuohon suureen mysteeriin jonka edessä Tomi voi vain toimia vastaanottajana, tirkistelijänä. Hieno tarina tämäkin: suurimpien pelkojensa kohtaamista, löytää tapansa olla osana maailmaa johon ei koe kuuluvansa. Aivan tutuissa teemoissa pyörin jo ysärillä.

MEIDÄN LUOKKA SYÖ

Kun menemme aina syömään 

niin minä koitan olla aina hiljaa 

mutta joskus se vähän unohtuu. 

Minusta luokka on hiljempaa ruokalassa nykyään. 

Ennen oli kauhea melu. 

Ei kuullut edes sanoiko jo kiitos vai eikö. 

Kun olemme aina joskus ruokalassa 

niin jotkut vähän juttelevat 

ja joskus vähän minäkin juttelen.

Tällä kertaa on kyseessä selvästi omaelämänkerrallisempi lähestymistapa, kuvituskin on kirjoittajan itsensä luomus. Ensimmäisessä lauseessa useat "aina" -sanat viittaavat tilanteen toistuvuuteen. Kertoja käsittelee haluaan pysytellä vaiti ja noudattaa annettuja ohjeita, mutta myöntää jo ennen ensimmäistä pistettä tempautuvansa tilanteen jännittävyyteen. Kolme seuraavaa virkettä paljastavat tekstin todellisen teeman: melu ei tarkoitakaan pelkkää koululuokan ölinää vaan päähenkilön sisäistä kaaosta. "Ei kuullut edes sanoiko jo kiitos vai eikö." Hän on niin ajatustensa kaaoksessa, että ote arkitodellisuuteen alkaa lipsua. Kommunikaatio muiden kanssa monimutkaistuu kun ei kuule edes omia ajatuksiaan. On vaikeaa ottaa toiset huomioon kun pää on täynnä keskeneräisten ideoiden myräkkää.

Tätä kaoottisuutta korostaakseen on viimeinen lause monipolvisen harhaileva. Täytesanojen kiemuroissa kertoja paljastaa taas unohtavansa alussa itselleen asettamansa vaatimuksen. Hän ei ymmärräkään enää kuinka toistuvasta tilanteesta onkaan kyse ("aina JOSKUS"), hän vähättelee ongelman vakavuutta ("jotkut VÄHÄN juttelevat") ja paljastaa oman roolinsa tilanteessa ("MINÄKIN juttelen"). Tulkintatavasta riippuen vaikuttaa jopa siltä, että päähenkilö onkin yksi meluisuuden pääaiheuttajista. Jos hän ei muista edes kiittäneensä annetusta ateriasta, on hyvin oletettavaa että paljon muutakin livahtaa ohi tietoisuuden. Toisaalta lause "Ennen oli kauhea melu." viittaa pieneen selvänäköisyyden hetkeen, siihen että jotain parannusta on tapahtunut.

Kuinka vaikea omaa käytöstään onkaan muuttaa parhaasta aikomuksesta huolimatta. Ja kuinka paljon vaikeampaa vielä on sisäisen monologinsa muokkaaminen, kun suurimman osan ajasta ei edes tiedosta sen olemassaoloa. Oikeastaan herää kysymys kuka tämän tekstin "minä" oikeastaan onkaan?  Onko se tietoisuus, omatunto, ego? Ihan buddhalaisuuden perusjutuissa tässä ollaan, ihmismielen itsensä toimintamekanismeissa. Onko minä se Buddha-mieli ja ihmisyyden täysi potentiaali, joka epätoivoisesti raivaa tietään esiin kaikkien harhojen hässäkästä? Tämäkin teksti vaatii lukijalta paljon tarkkaavaisuutta, mutta palkitsee oivalluksillaan.

Olin siis tajunnut tarinankerronnasta 22 vuotta sitten jo kaiken tarvittavan:

• Älä selittele, pidä homma tiiviinä.
• Lyö keskeinen ongelma heti tiskiin!
• Luota lukijan kykyyn tulkita rivien väleistä.
• Yllätä!
• Teot kertovat henkilön luonteen.
• Toisto on tehokas korostaja.
• Vastavoimat kuvakielessä (esim. torni - salainen pensas).

Näillä neuvoilla uuteen viikkoon! Teroitan tarinaveitseni ja leikkaan suoraan luuhun ja ytimeen! Ei enää kuuman puuron kiertelyä! Jos heitin -94 näin kovaa legendaa, niin kyllä vieläkin pitäisi irrota! Pitäisi vaan oppia ymmärtämään se, että mitä vähemmän selitän asioita puhki niin sitä enemmän jätän tilaa vastaanottajalle.

Ehkä jonain päivänä...



Pistetään tähän loppuun vielä eeppinen Lauttamatka. Venytin kertojan kykyni äärimmilleen tässä viiden aukeaman saagassa. On kuvitukset ja kaikki.
Elokuvaversiota odotellessa.

LAUTTAMATKA

Olipa kerran pieni poika ja kissa. Pojan nimi oli Jaakko ja kissan nimi oli Misu. Jaakko ja Misu olivat köyhiä. He asuivat viidakossa lähellä rantaa. Mutta kerran Jaakko ehdotti lähdetään etsimään aarretta. Joo! huusi Misu. Mutta oli yksi sivu seikka sanoi Misu.

Missä on aarre. No sehän on päivän selvää huudahti Jaakko. No kerro jo Misu uteli. Jaakko vastasi satumaassa tietenkin. Mutta miten me sinne pääsemme sanoi Misu. Noo rakennetaan lautta. Joo! huudahti Misu jälleen. Mutta nyt jaetaan työt. Minä haen puut ja sinä saat kiivetä puihin ja ottaa liaanit että saamme nauhaa.

Ja niin kaverukset saivat pian lautan valmiiksi. Ja sitten koitti lähtö päivä. Misu oli hakenut puista suuren määrän hedelmiä. Jaakko sensijaan oli taas saanut kalaa. Ja niin he olivat valmiina ja niin lähdettiin. Meni vähän aikaa eikä näkynyt mitään. Meni taas ei vähän vaan vähän enemmän aikaa eikä näkynyt mitään.

Mutta sitten meni kaksi viikkoa. Eväät oli syöty ja Misu oli melkein koko ajan muka merisairas mutta se kylläkin teeskenteli. Ja sitten Jaakko huomasi että vedessä oli valtava kalan pyrstö. Jaakko otti siitä kiini ja niin he saivat ruokaa.

Sitten Misu huomasi että lännessä päin oli pieni saari. Ja lautta suunnattiin sinne. Ja niin alettiin kaivaa. Ja kohta lapio kolahti johonkin kovaan. Ja sieltä paljastui aarre ja niin he lähtivät kotiin eikä heillä ollut ikinä mitään hätää.

 281. TAITELTAVA KAMERA

Sain lahjaksi ja olen pitänyt pakettia esillä kun on niin hieno. Ajattelin, että joku kerta taittelen lootan kokoon ja otan jonkun upean kuvan sillä. Kunnes aloin lukea ohjeita ja siihenhän pitääkin ostaa oikeaa filmiä ja sitten se pitää käydä teettämässä ja... Meni vähän liian monimutkaiseksi. Joten laitan jakoon. Olisipa siistiä jos joku vaivautuisi tämän kokoamaan!

 282. KALVOJA

Piirtoheitinkalvoja olen saanut perhetutulta tällaisen neljän värin paketin. Ensin kadotin ne kaappiin pariksi vuodeksi, sitten taltioin niitä pari vuotta tuolla askartelutarvikkeiden seassa... Vaan ehkä on aika myöntää ettei ole kalvoilla käyttöä. Ei vaikka ovat siististi paketissa. (Oma haasteensa on heittää pois huolella arkistoitua tavaraa. Mutta ei roina ole säästämisen arvoinen vain siksi, että sillä on kaapissa lokoisa lovi.)

 283. KANGASKASSEJA

Rintasyöpäaiheisella logolla varustettuja kangaskasseja. Tärkeän asian puolesta on nämä painettu. Mutta eivät ne oikein asiaansa edusta tuolla kaapin perukoilla.

 284. LAHJAKASSEJA

Näitäkin olen huolella säästänyt vuosikausia. Kun onhan ihmisellä hyvä lahjakasseja olla, totta kai. Kuitenkin viimeksi eilen tein synttäripaketin eikä käynyt mielessäkään laittaa lahjaa johonkin pussin pohjalle lojumaan. Tää on kai makukysymys. Oon enemmän käärepaperinaisia.

 285. SEPPO SARASPÄÄ: LEIRI MAAILMAN LAIDALLA

En pistänyt tätä aiemmin kiertoon kun oli sen verran iloisesti yllättävä kirja, että elättelin uudelleen lukemisen ideaa. Vaan sattui kohdalle ystävän kolmekymppiset ja mietin, että kenties hän tykästyisi opukseen myös. Niin annoin sitten pois.

Mutta hyvä kirja, tykkäsin.

 286. PAHVILAATIKOITA

Tyhjille tuotepakkauksille oli Marie Kondolla aivan oma lukunsa, että ei niitä pitäisi säästää ollenkaan. Mutta kun ne tuntuvat niin tärkeiltä ja tukevilta ja siinä on sen tuotteen kuva, niin se on melkein kuin osa sitä ostosta! Kaapista tyhjeni melkein kokonainen hylly kun kaivoin nämä ulos. Pahviahan ne vaan on. Haen jätehuoneesta sitten lisää jos tulee tarvis. (Tuon salaa välillä pahvikeräyksestä kenkälaatikoita ja muita kotiin. En voi vastustaa hienoa, tukevaa lootaa. Tähän astisista löydöistäni paras oli Villeroy&Boch -aterinlaatikko, jossa säilön keskeneräistä sarjakuvaani. Oikein arvoboxi!)

287. RIPSISEERUMI

Yksi erikoisimmista keikkapalkkioistani tämä seerumi. Liittyi noihin rintasyöpähommiin, kun oltiin vertaistukitapahtumassa Lupusten kanssa esiintymässä ja heillä oli tällainen sponsori siellä. Kun sytohommissa ripsetkin ohenee. Antaisiko tämän vaikka mammalle, kun äitienpäiväkin jo lähenee. Vai kaipaisiko joku muu kipeästi ripsiinsä poweria?

MINIMALISTIN MAANANTAI osa40: Vappuinen Havahtuminen

Hyvää Vappua, rakkaat ihmiset! Niinhän sekin räntäsateesta taas aurinkoon kehittyi tämä keli.
Minimalismin tietä olisi vielä 12 viikkoa jäljellä, vielä ehtisi sanoa jotain sanomisen arvoista.

Kirjoitin viimeksi kuolemasta ja pelosta. Mielessä kävi pitäisikö tällä kertaa valita jokin kevyempi aihe, jokin joka harhauttaa ajatukset pois noista vaikeista. Vaan luultavasti sitä ei tarvitse surra, sillä onhan luvunhetkellä keväänjuhla ja ihmiselon raskas taakka kohoaa kuplina taivaalle. Mutta juuri nyt tuntuu vaan, että monella läheisellä on paljon sitä surua ja pelkoa. Tuntuu ettei tämä kevään katkokävelyinen esiinmarssikaan helpota tilannetta yhtään, kurkut vaan turpoaa siitepölystä umpeen eikä tiedä valuuko poskilla allergian vai väsymyksen veet.

Sain postilaatikkoon toimitettuna sen Anthony de Mellon Havahtumisen, josta viimeksi mainitsin. Ohukainen kirja, mahtuu luukusta ja viisi euroa maksoi. Juuri siinä on oma kauneutensa, siinä vaatimattomuudessa. Kevyt läpyskä, kannessakin lähinnä valkoista ja kuva jostain ihme mutterista. Ei mitään pömpöösiä, ei turhaa meteliä itsestään. Ei se havahtuminen ei ole kultakirjailluista kansista
kiinni, ei viiden kilon painosta, ei tarvita toistatuhatta sivua. Näissä asioissa on kai parempi olla tiivis, sillä ei kai kukaan väsyneenä jaksa puhelinluetteloa päntätä. Ollapa tiivis, mutta perinpohjainen. Siinä taito treenattavaksi.

Selaanpa uudella ajatuksella läpi tätä Anthony de Melloa. Liikenisikö sieltä jokin toivon sana itsen tai läheisten tueksi...

"Luuletteko, että autan ketään? 

En auta! Voi en, en, en! 

Älkää odottako minun auttavan ketään. 

Mutta en myöskään aio aiheuttaa kenellekään vahinkoa. 

Jos vahingoitutte, aiheutitte sen itse; 
ja jos saatte apua, autoitte itse itseänne. 

Teitte todellakin sen itse!"

(Havahtuminen, s.8)

Jaha. Heti alkuun de Mello toteaa siis, ettei kukaan muu voi auttaa ihmistä kuin hän itse. Se on sanoma täynnä turhautumista, mutta toivoa myös. Toivoa siinä, ettei tarvitse odottaa messiasta tai ihmevoimia kyetäkseen nousemaan suonsa silmästä, sillä ne kyvyt on jokaisella jo itsessään. Turhautumista siinä, ettei se silti ole helppoa. Vaikka toinen heittäisikin sen köyden ja tarjoutuisi vetämään tasamaalle niin itse siihen köyteen täytyy silti tarttua. Itse täytyy puristaa kämmenet ruvelle, että se pelastusköyden veto voittaa suon imun. Ja turhauttavaa se on sille, joka siellä köyden toisessa päässä maanittelee ja rukoilee, että ota siitä nyt kiinni. Ota nämä neuvot nyt todesta ennen kuin turve nielaisee sinut kokonaan.

Kaipaisin niin keinoa olla avuksi ja onnellisuudeksi kaiken tämän surumielisyyden keskellä. Kaipaisin niitä taikasanoja, sitä oikeaa tapaa olla. Tiedän etten voi kenenkään puolesta taakkaa kantaa, mutta jos voisi sitä keventää edes. Edes tarjota levähdyspaikan. Voiko blogilla auttaa? Luultavasti ei. Mutta muuhun en näillä rajallisilla taidoilla juuri nyt kykene, kuin harjoittelemaan virtuaalisen päiväkirjan muodossa sitä vakuuttelemisen taitoa. Ja toisaalta: ei pidä sortua siihen että ravaa ympäri suota ja heittelee niitä köysiä sinne tänne eikä jääkään pitämään toisesta päästä kiinni. Huikkaa vaan "että pidäs hetki tota" ja juoksee pois.

Olenhan itsekin tästä kaikesta kirjoittaessani lokoisan syvällä omassa suonsilmässäni väistelemässä muiden apuyrityksiä. Ystäväni lainasi minulle tämä kirjan, jota nyt rakkaudella siteeraan. Hän vaivautui kuuntelemaan pohdintojani, vaivautui kaivamaan Anthony de Mellon hyllystään, suositteli sitä sydämestään ja sanoi että "Lue tämä, tiedän että pidät siitä. Sen lukee nopeasti.". Ja minä kiitin ja kohteliaasti punnitsin pokkaria käsissäni ja laitoin kotona hyllyyn. Ajattelin, että ehkä myöhemmin sitten. Että minulla on tässä nyt muuta. Lieneekö ystäväni nerokasta taktiikkaa laittaa pian perään viesti, että tarviseekin kirjasen takaisin jo parin päivän päästä enkä kehdannut palauttaa lukematta. Tuli deadline. Ja niin minä pienen painostuksen alla luin ja rakastin joka sanaa. Mutta ihan itse piti sivut kääntää.

Antti Laitinen, Omakuva suolla

"Sanoin, että me emme halua olla onnellisia.

Haluamme muita asioita.

Tai tarkemmin sanottuna: emme halua olla onnellisia ilman ehtoja.

Olen valmis olemaan onnellinen, mikäli saan sitä ja tätä.

Todellisuudessa tämä tarkoittaa, 
että sanomme ystävälle, Jumalalle tai kelle tahansa:

"Sinä olet minun onneni. 

Jos en saa sinua, kieltäydyn olemasta onnellinen."

Emme voi tajuta olevamme onnellisia ilman noita ehtoja.

Meidät on opetettu sijoittamaan onnellisuutemme niihin."

(Havahtuminen, s.12)

Järisyttävä lausunto. Miten joku voisi tosissaan kuvitella tuntevansa minut niin, että kehtaa väittää minun välttelevän onnellisuutta?! Totta kai minä haluan onnea! Totta kai jokainen haluaa. Minun vain täytyy saada olla ystävieni seurassa, olla itsenäisesti toimeentuleva, olla terve, elää pitkään, saavuttaa tavoitteeni, saada vastarakkautta... Eihän onnea voisi olla ilman näitä. Minä hankin ne ja sitten niistä aiheutuu onnellisuus. Ihan perusasioista, hyvän elämän edellytykset.

Mutta de Mellon mukaan näin ei olekaan. Hänen mukaansa syvä, kestävä onnellisuus on nyt ja tässä, on ihmisessä itsessään kokonaisena ja rikkumattomana, mutta me emme suostu näkemään sitä muilta kiireiltämme. Minusta terveys on hyvän elämän perusta, mutta miksi tuo parantumattoman diagnoosin saanut nainen pitää Ted-puhetta onnellisuudesta? Minulle toimeentulo on kaikki kaikessa, mutta miksi buddhalaismunkit antavat omaisuutensa pois vapautuakseen kärsimyksestä? Jos nuo vaatimukset todella edustaisivat onnellisuutta, niin maailmassa ei voisi olla ainuttakaan onnellista köyhää tai invalidia. Toisaalta, ei pitäisi olla myöskään yhtään onnetonta vanhusta tai miljonääriä, hehän ovat saavuttaneet pitkän iän ja varakkuuden, joista sen onnen piti rakentua...

Ei, mutta se on nimenomaan noiden kaikkien olosuhteiden yhdistelmä joka tuo onnen, tarkennan toivelistaani. Keskitie on sitä, että kaikki palaset on sopivasti kohdillaan. Mutta eikö tämä ole vain entistä tiukempi vaatimus? Että kaiken pitää olla justiinsa tismalleen täsmälleen mukavasti, että onnenkipinä suostuu syttymään. Eikö ihminen silloin ole kauheassa paineessa tilanteen ylläpitämiseksi myös silloin kun kaikki sattuu olemaan kohdillaan ja eikö tuo paineisuus puhalla sen pienenkin kipinän sammuksiin. "Juuri nyt on kaikki hyvin, mutta kohta varmaan jotain hirveää tapahtuu. Nyt olen Kanarialla, mutta huomenna lähtee lento takaisin räntämaahan."

Juuri tuon ajatusvirheen kautta onnenmetsästys muuttuu loputtomaksi taisteluksi elämän arvaamattomuutta vastaan, kuin yrittäisi nyrkkeillä pyörremyrskyä leppeäksi kesätuuleksi. De Mello tuntuu kysyvän, kumpi on työläämpää: yrittää muuttaa ne asiat joihin ei itsellä ole mitään vaikutusvaltaa vai ne asiat joihin voi päästä käsiksi. Kuten omaan käsitykseen onnellisuudesta.

"Elämä on juhla-ateria.

On surullista, että useimmat ihmiset nääntyvät nälkään.

Juuri tästä aiheesta aion puhua.

Sattuipa kerran niin, että joukko haaksirikkoisia ajelehti lautalla

Brasilian rannikon edustalla nääntymäisillään janoon.

Hei eivät aavistaneet lainkaan ajelehtivansa makeassa vedessä.

Joki virtasi mereen sellaisella voimalla, 

että se ulottui parin mailin päähän rannikosta.

Ja niinpä juuri lautan ajelehtimispaikalla oli makeaa vettä.

Mutta heillä ei ollut siitä aavistustakaan.

Samalla tavalle meitä ympäröi ilo, onnellisuus ja rakkaus."

(Havahtuminen, s.26)

De Mello sanoo, että kuunteleminen ja katsominen ovat maailman vaikeimpia asioita, sillä ne saattavat muuttaa ihmistä. Muuttuminen on tuskallista, oppiminen on tuskallista, koska silloin täytyy myöntää olleensa väärässä. Ei kukaan halua oivaltaa olleensa väärässä. Elämä on muutenkin tarpeeksi harmillista, miksi tässä täytyy vielä jotain moitteitakin kuunnella. Mutta entä jos olenkin väärässä väittäessäni elämää tuskalliseksi. Eikö sellaisessa asiassa haluaisikin tulla oikaistuksi? Ei, ei haluaisi sillä niin paljon ihminen muutosta pelkää. Tuttu / turvallinen, vieras / vaarallinen. Jos otan tämän uuden ajatuksen osaksi elämääni, niin mistä tutusta ja turvallisesta joudun silloin luopumaan?

Brasilian edustalla kelluvat haaksirikkoiset olisivat joutuneet luopumaan ajatuksesta ettei merivettä voi juoda. He olisivat joutuneet luopumaan janostaan. Ei kaikki ole turvallista vain siksi, että se on tuttua. Tuttu / tuskallinen. Minulla itselläni on miljooni huonoa tapaa, jotka ovat minulle läpikotaisin tuttuja ja joista olisin aivan valmis luopumaan. En vaan tiedä mitä saan tilalle jos niistä luovun. Jos lopetan facebookissa kökkimisen, niin katoaako elämästäni lupsakka rentous? Jääkö jäljelle vain loputon suorittaminen jos en suo itselleni tuota pientä irtiottoa? En tiedä mitä tapahtuisi ilman kissavideoita, joten en uskalla lopettaa niiden katsomista (vaikka usein epäilenkin, että voisin käyttää aikani paremmin).

Onnellisuusoppaita on kaikkialla, tämä dieetti muuttaa elämäsi, viisi askelta tasapainoisempaan arkeen. Ne ovat merivettä. Lenkkeile itsesi iloiseksi, vihanneksilla virkeiksi, hyvällä unella uudeksi ihmiseksi. Merivettä. Jeesus pelastaa, Buddha rakastaa, yksisarvisten parantava voima virtaa kehoosi. Merivettä kaikki, sitä juomalla ei jano lähde. Lue tämä kirja, ystäväni sanoi ja kippasi merivettä kuppiini. Kohteliaasti kiitin ja siirsin tarjotun juoman vaivihkaa sivuun. Huomiotani tavoitellaan joka suunnasta, minä olen kuolemassa janoon keskellä hyvien neuvojen valtamerta. Sain kerran huonon neuvon ja niinpä tuomitsin kaikki onnellisuusohjeet suolaisiksi. Olin lapsena tapakristitty, joten nyt kaikki uskonnot ovat suolaa.

Ei pidä kyynistyä, kyynisyydestä ei ole mitään hyötyä. Ihminen kuvittelee suojelevansa sillä itseään, mutta todellisuudessa se saa pakahtumaan janoon keskellä makean veden virtaa. Ei pidä tuomita ennen kuin on yrittänyt (toki kannattaa ensin kokeilla kielenkärjellä, eikä kitata maistamatta koko tuoppia). Olen ajatellut opetella kuuntelemaan ja näkemään. Opetella onnelliseksi vaikka olosuhteet on ihan hanurista (niin kuin ne useimmiten ovat).

Generic Art Solutions, The Raft

"Teidän ei tarvitse tehdä mitään onnen saamiseksi.

Suuri mestari Eckhart sanoi hyvin kauniisti:

"Jumalaa ei saavuteta lisäämällä jotakin sieluun,

vaan vähentämällä siitä jotakin."

Vapautuaksenne ette tee mitään vaan heitätte jotakin pois.

Silloin pääsette vapaaksi."

(Havahtuminen, s.72)

Ei tarvitse pelästyä sanaa Jumala. Se on ihmisen kehittämä käsite, ei se pure tai aivopese tai tee kenestäkään itselleen vierasta. Se on sana, jota saa tulkita, josta saa tehdä omansa (näin olen antanut itseni ymmärtää). Jumala voi olla ihmisessä itsessään tai se voi olla pilvenhattaralla. Se voi olla mielentila, rauha ja viisaus. Olen viimein alkanut oivaltaa, kuinka usko on ihmiselle tärkeää. Usko itseen, usko parempaan, usko omiin voimavaroihin, usko siihen ettei kaikkea voi käsittää ja hallita. Ei tuota uskoa pidä kieltää itseltään vaan koska ei pidä jonkun toisen dogmaattisista määritelmistä. Ei pidä heittää lasta kaivoon, koska pesuvesi on likaista.

Ihminen ei tarvitse mitään lisää ollakseen onnellinen, näin mestari Eckhartin sanat tulkitsen. Ei tarvita "oikeita" olosuhteita, ei tiettyjä ihmisiä, ei rahoja, ei edes vakaata terveydentilaa. Nuo asiat ovat ihmisen ulkopuolella, mutta onni on tunne ja tunne on ihmisen sisäpuolella. Olosuhteilla itsessään ei ole mitään ominaisuuksia, sade ei ole hyvä tai paha. Sade on vain tilanne, jossa taivaalta tippuu vettä. Se on ihminen itse, joka seisoo katoksessa puiden nyrkkiä taivaalle tehden vakaan päätöksen ettei aio olla onnellinen tänäänkään, koska kosteuspiste on saavutettu. Ja salaa kaikkien niiden päätösten, epäluulojen ja surkuttelujen alla on se onni. Se on jo siellä, maailman paras piilopaikka, sillä kuka ikinä voisi uskoa ettei tarvitse hankkia mitään lisää löytääkseen sen. Täytyy vaan luopua: luopua pelosta löytääkseen toivon, luopua vihasta löytääkseen myötätunnon.

Jos luopuisi epäluulostaan löytäisi uskon. Uskonto ei ole sama kuin usko, ensimmäinen on oppijärjestelmä ja toinen on kokemus, tunne. Ne saattavat liittyä toisiinsa tai sitten eivät lainkaan. Usko on sitä, että ihminen voi auttaa itse itseään. Usko on sitä, että vaikeassa paikassa löytää selittämättömät voimavarat, joita ei tiennyt omaavansa. Usko tuo ongelmiin apua hämmentävältä suunnalta, niin että huomaa yhtäkkiä hörppivänsä makeaa vettä keskellä merta. Usko auttaa ymmärtämään muutoksen.

Minua voi kutsua hurahtaneeksi tai kolmenkympin kriisiyttämäksi, totta varmaan molemmat. Itse kallistun viikko viikolta enemmän tuonne Buddhan suuntaan, mutta muiden vakaumuksilla ei ole minulle väliä. Viisaus puhuu monella suulla. Ehkä kolmekymppisyyteen kuuluu myös se pompöösi kuvitelma, että voisi todella omilla teoillaan ja sanoillaan vaikuttaa muiden elämään, jopa parantaa sitä. Neljänkympin kriisissä varmaan jo hymähtelen tälle kaikelle (jos niin pitkälle saa täällä maanpäällä möhniä).

Toivo on sitä, että tietää asioiden olevan kohta paremmin.
Usko on sitä, että tietää niiden hyvin jo nyt.

 274. MUCHA-SEINÄKALENTEREITA

Näistä voisi leikellä ja kehystää ittelleen monta sisustustaulua. Löysin arkistoista ehkä kuusi saman aiheen kalenteria männävuosilta. Sukulaiset pistivät aikanaan merkille, että art deco kiinnostelee.

Muistan kun sain ensimmäisen Mucha-kirjan kätöseeni. Olin varmaan 13-14 hujakoilla ja itkuun puhkesin kun oli niin kauniita minusta ne kuvat. Jäi mieleen se hetki kun tuli niin voimakas reaktio. Tässä 15 vuoden aikana on kuitenkin skannattu noita teoksia jo niin moneen kertaan, että hiukan ylikäytetyiltä jo tuntuvat. Kaukana ovat ne viattomat päivät, jolloin kuvakirjan tenhosta kyynellyin. (Vaikka itken kyllä edelleen kaikelle. Esim. silloin kun teki mieli mämmiä ja sit Max lähti mua varten sitä ostamaan.)

 275. PAPEREITA, LUONNOKSIA

Kävin läpi lukuisia piirustuskansioitani ja paljon sinne oli piiloutunut tavaraa, jotka eivät joukkoon kuuluneet. Jonkun verran keskeneräisiä töitä, siis sellaisia juuri ja juuri aloitettuja. Suttuisia luonnoksia, alastonmalli krokeja... you know, 10 vuotta taidekouluissa niin sitä paprua tulee. Ja tulee yhä tänä päivänä jatkuvalla syötöllä.

 276. TAULUPOHJIA

Näitä näköjään piisaa aina vaan, vaikka yhden satsin heitin jo pihalle. Nyt on tarjolla pientä settiä, tuo suurin on A4-luokkaa. Yhden näytän päättäväisesti jo pohjustaneen siniseksi. Liekö ollut joku idea siinä?

 277. VIITTOMAKORTTEJA

Ovat olleet jääkaapin koristeena ja ulko-ovessakin kun tuo luuseri-merkkiä näyttävä on niin hauska minusta. Mutta meille on tulossa vappuna vieraita ja sehän tarkoittaa sitä, että jääkaappimagneetit ja -koristeet täytyy järjestellä uudelleen! Vanhat siis hivaloon!!

(Meillä ei siis käy ikinä vieraita ja nyt olen taas aivan helisemässä, että tänne tulee joku. Kompensoin siivoamalla aivan holtittomalla tarkkuudella. Mutta nautinnolla. Meidän jääkaapinovi on nyt ehkä hienoin ikinä.)

 278. TULITIKKUASKI

Tämä saksalaisilla sanomalehdillä päällystetty tikkuaski taisi olla lahja tai tuliainen joltain ystävältä. Mutta kun en ihan muista, että keneltä ja milloin niin ei oikeen toimita muiston virkaa. Sisällä siis palanut tikku, pinni ja kolikoita. Ihana kokoelma sinänsä. Sen nyt sydämeeni talletan.

 279. MUOVISORMUS

Bussin lattialta noukin sormuksen taskuun. Laitan sen nyt roskiin sitten kuitenkin. Kun on jo kihlarinkulatkin ostettu silloin aikanaan.

280. PELTIPURKIN KANSI

Hiukan antikliimaksina täällä pohjalla tämä purkistaan irtaantunut kansi... Ei kun se purkki taitaa olla mun kynäteline, virkkasin siihen vaan hupun päälle. Kannen säästin kun ajattelin, että tuikkua poltan siinä. Tällasta se sitten on kun ei osaa laittaa tavaraa pois. Jotain metallin kappaletta sitten hilloaa vuosikausia lipaston laatikossa.