Fanitus: Riddarna-pohdintaa (Salli ja Max)

Riddarna on ihana ruotsalainen rockporukka, jonka pääsimme viimeinkin näkemään livenä, kun he jalkautuivat ensimmäistä kertaa Suomeen 2014 marraskuussa. Keikasta innostuneina koitimme Maxin kanssa tavoittaa syitä bändin vetovoimaisuudelle.
 
 Max ja Salli keskustelevat Riddarnasta

S: Kuinka löysit bändin?
M: Kuuntelin Spotifysta.
S: Niin, ehdottiko Spotify tätä bändiä?
M: Joo, olikohan se Vånna inget -bändin “related artists”-osiossa.

S: Miten kuvailisit bändin musiikkia?
M: Jos käytän musiikkityyli referenssejä kuten musalehdistöllä on tapana niin Riddarna on grungen ja postpunkin epäpyhä liitto. Tai niiden äpärälapsi, jolla silti on kummisetä: proge. Proge-kummisetä ei sinänsä ole sukua, mutta etäisesti kasvatuksessa mukana. Joo, tätä kielikuvaa käyttäisin.

S: Ja vakuutuit heti ensikuulemalta?
M: No, ensin kuuntelin vain yhden kappaleen ja myöhemmin koko uusimman levyn. Siitä olin aika vakuuttunut. Kun sillä on niin suttuinen olemus.
S: Suttuinen?
M: Rumpuraidat on paikoitellen niin särötetty, että ne on aika epäselviä ja laulukin säröytyy. Ja siinä on ne epämääräiset raidat biisien välissä, niin siitä tulee sellainen epäselvä vaikutelma. Tai sellainen ääriviivoja haihduttava. Sellanen, suttunen.

 S: Ja miten suttuisuus on positiivista?
M: Se on hieno vastareaktio tai korjausliike suhteessa siihen kun musiikintuotannossa muuten arvostetaan aina selkeyttä ja erottelevuutta. Se on vastareaktio sille ja sen lisäksi mua kiinnostaa tämmöset… jotenki viimeistelemättömät jutut. Niin kuin Zappan Uncle meat: siinä on paljon eri asioita, joita tuodaan esille mutta joita ei viimeistellä. Se jättää kuulijalle enemmän tekemistä tai vapauksia. Romuinen soundi luo jännitettä.

S: Mistä se jännite tulee?
M: Tulee tunne ettei tilanne ole ihan hallinnassa. Jos se ei äänittäjälläkään ole. Ei tiedä minne on päätymässä.

S: Voisko niiltä oppia jotain?
M: Arvostan niiden tilankäyttöä. Kuinka he käyttävät vähiä elementtejä. Vaikka he ovat trio, niin uskaltautuvat silti jättämään välillä soittimen pois.

S: Mä ajattelen, että niiden biisit on tosi simppeleitä.
M: Joo, siis periaattessahan ne on ihan kolmen soinnun biisejä. Se juju onkin niissä sovituksissa. Ja niissä koukeroissa mitä siihen ympärille rakentuu.
S: Kun itse pidän yksinkertaisuutta aina heikkoutena omassa biisin kirjoituksessani.
M: Ei, eihän se ole mikään heikkous. Sitten jos homma tuntuu yksinkertaiselta vaikka ei olisi tarkoitus niin se on ongelma.

S: Se on jotenkin maagista saada simppeli biisi toimimaan.
M: Se vaatii aika paljon hinkkausta. Kyllähän mekin päädyttin tuota Över gränsen -biisiä hinkkaamaan. Onhan se aika työlästä kokeilla juttuja. Ei vaan saa antaa periksi. Tai siis pitää olla valmis omaksumaan aina uusi kulma juttuun ja luopua edellisistä. Ja pitää olla valmis melko radikaaleihin luoviin harppauksiin. Samaa ratkaisua ei voi käyttää kovin montaa kertaa.

S: Niin, me puhuttiin joskus siitä kovan ja pehmeän tasapainosta Riddarnan musiikissa.
M: No, oikeastaan raskas ja kevyt on parempi dikotomia. Macho ja räyhäkäs rock ja tummat soundit ja säröt, mutta toisaalta vastapainona heleää kitarasoundia ja falsettilaulua peräti stemmoissa. On myös kiinnostavaa kuinka paljon ne panostaa tähän visuaaliseen puoleen. Ja kuinka ne siinäkin on onnistunu välttämään kliseitä.
S: Vaik ne on niin vähäeleisiä siinäkin.
M: Niin, ja ikonisia olematta kliseisiä.

M:Onko sulla jotain tiukkaa analyysiä tästä kuvallisuudesta noin taidekoulun käyneenä?
S: Ainakin heti näkee, että on ammattilaiset asialla. Oletan, että vähintää joku bändin ukoista toimii ammatikseen kuvien parissa. Ja kovasti arvostan tuota minimalismia, joka on myös visuaalisissa jutuissa mukana. Se käsi on mahtava teema. Ei mikään pöljä logo vaan enemmänkin kuvallinen referenssi.

M: Miksi se ei ole pöljä?
S: Ehkä kun se on niin monitulkintainen. Kun bändin nimi on Ritarit niin tyhmä logo olisi hevonen tai haarniska. Käsi on aika mystinen, miten se liittyy mihinkään. Ja vähän humoristinen kanssa: tulee mieleen se Addams -familyn hahmo.

S: Miten sä kitaristina ajattelet Riddarnaa?
M: En mä taida ajatella “kitaristina”. Mä ajattelen biisejä, niillä on mahtavia biisejä. Siinä mielessä ne on punkkareita, että ne kävelee “sisältö jalka edellä”.
S: Mikä?
M: No, se ei ole se “kuorrute jalka”. Että ei niinkään ne kitarasoolot tai yksityiskohtainen, tekninen soitto. Niillä on selkeästi fokus siinä materiaalissa.

S: Minkälaisia Riddarnat oli livenä?
M: Tosi intensiivisiä ja siinä oli iso energialataus. Ne pisti kaiken peliin. Mä olin erityisen yllättynyt siitä kuinka hyvin ne veti ne laulustemmat. Se ei ole ihan tavallista tollaisessa mökäisessä musiikissa. Tai Suomessa muutenkaan. (naurua)

S: Mun on jotenki vaikea analysoida, että mistä niissä niin tykkään kun ne pelaa niin vähillä elementeillä. Ei se kerro mitään jos sanon, että “niillä on oma tyyli”.
M: Musta olennaista niissä on just se kahtiajakoon keskittyminen, se kevyt ja raskas. Siihen keskittymällä ne tutkii mitä on rock. Siihen raskaan rinnalle tulee toinen yhtälailla vetävä voima. Ne luo yhtä lailla tunnelmaa, mutta on myös meininkibändi. Yleensä näitä pidetään vastakohtina.

S: Ehkä just ton vastakkain asettelun takia se Simma hem -kappale oli niin kova veto livenä. Kun ulkoisilta ominaisuuksiltaan niin “macho” mies huutaa isää ja äitiä auttamaan. Muutenkin laulujen kertoja on tosi alistuva ja sitoutumishaluinen. Vähän sellainen runopoika ja sivustaseuraaja. Mutta ei kuitenkaan sulkeutuneella tavalla, vaan se haluaa kehottaa ihmisiä heräämään kuolleista. Tosi samaistuttava hahmo.

(Max alkaa näppäillä kitaralla Riddarnan Skuggan -kappaletta)

Innostuimme myöhemmin treeniksellä kuvaamaan oman versiomme Ritarien Över gränsen -kappaleesta ja välitimme sen ukoille itselleenkin ikään kuin kiitoksena Suomen vierailusta. Tykkäsivät. Ja lupasivat tulla uudestaan käymään. Jes!

Mystisiä kuvauspaikkoja (Salli)

Uh, hommat etenee taas kun kävimme toissa viikolla ihastuttavalla teollisuusalueella kuvaamassa uutta videota. Olen koulun kautta päässyt osaksi teatterilavastajien pientä, mutta tiivistä yhteisöä ja tämä tarjoaa silloin tällöin mahdollisuuksia päästä seikkailemaan kummallisiin paikkoihin. Olin viime kuussa auttamassa hyvää ystävää ja kollegaa, joka on osana hienoa paikkasidoinnaista esitystä (en kai tässä viitsi paljastaa jutun nimeä kun esitykset ovat vielä käynnissä enkä halua spoilata tilaa tulevilta katsojilta) ja raksahommien palkaksi saimme käydä kameran kanssa tilassa hörhöilemässä Lupus-porukalla. Tällä kertaa meikäläinen kuvasi ja miekkoset poseerasivat. Tuli aika kiinnostavaa matskua jylhissä puitteissa. Kiva päästä välillä pois kotistudiosta (eli vessasta).

Pitää jatkossa enemmänkin harrastaa tätä lokaatioiden metsästystä. Olenhan tilasta kiinnostunut, mutta tähän asti keskittynyt nimenomaan näyttämöihin ja siihen tiettyyn keinotekoisuuteen, joka teatterilavastamiseen liittyy. Kun pitää itse tyhjästä rakentaa koko maailma mustaan teatteritilaan ja leikitellä symboleilla ja illuusioilla. Mutta kameran kanssahan voi mennä minne vaan! Koko maailma on käytössä, tarvitsee vain valita mitä haluaa näyttää. Nyt aukesi taas aivan uudet mahdollisuudet tämän videoamatöörin päässä. Juuri tämän takia on hauskaa tehdä asioita, joita ei osaa ollenkaan: jatkuvaa oivaltamisen riemua. Toisaalta myös tuskaa siitä, kun ei osaa vielä toteuttaa visioitaan ja kaikki täytyy oppia kantapään kautta. No, toistaiseksi jatkuva mokailu ja suuret ahaa-elämykset ovat pysyneet tasapainossa.

Kantapään kautta opittuja:

• Kannattaa näköjään panostaa valaistukseen ja kuvausympäristöön. Rumista pätkistä on aika hiton haastavaa rakentaa hienoa kokonaisuutta.
• On ihan kiva, että joku toinen kuvaa. Kuvaajan ja esiintyjän pesti on aikamoinen tuplabuukkaus.
• Pakko myöntää, että välineiden kannattaa olla kunnossa. Onhan se kivampi nyt tehdä kun kamera ei sammu kesken eikä editointiohjelma kaatuile.
• Kandee miettiä mahdollisimman tarkkaan etukäteen minkälaisia kuvia tarvitsee, koska kuvatessa aika loppuu kuitenkin kesken ja jotain unohtuu. Varsinkin jos on itse jutun ohjaaja-lavastaja-kuvaaja-valaisija-esiintyjä-puvustaja.

Olen siis oppinut jo monta asiaa. Eli seuraavasta videosta tulee aivan sairaan hyvä! Nyt vielä muutaman viikon sitä hiomme ja joulukuussa pistämme pakettiin kuusen alle. Jeah!

Peruspäivä: Kaadoin päähäni litran piimää (Salli)

Viestin video tuli kuin tulikin valmiiksi! Kiitos helppokäyttöiset Macbook Pro ja iMovie, joiden avulla tällainen epäteknisempikin henkilö kykenee videohommiin. Tuo iMovie on toki ilmainen ohjelma ja siten varustettu melko rajoitetulla työkaluarsenaalilla, mutta se riittää toistaiseksi. Enemmän päänvaivaa aiheuttaa tällä hetkellä kameran vajavaisuudet kuvanlaadun ja akun keston suhteen, mutta ehkä joku joulu- tai veronpalautuspukki tuo tykimmän laitteen tullessaan. Enkä jaksa jäädä surkuttelemaan teknistä toteutusta loputtoman pitkään. Punk-rämäpäisyydellä sitä mennään musiikin teossakin, miksei siis videoissa.

Olen tyytyväinen lopputulokseen. Ihan ite tehtiin kaikki. Hyvä me!

Jotain making of -pätkää on tosiaan tarkoitus laittaa jakoon kunhan keretään. Minusta on luontevaa pitää homma paljaana ja avata tekotapoja, eikä rakennella jotain taiteilijamyyttiä tai harkittua imagoa. Taiteen tekeminen on isoilta osin harjoittelua ja kokeilua, eikä mitään mystisiä inspiraation hetkiä. Kyllä kaikki osaa! Taidot eivät ole ihmiseen sisäsyntyisesti ohjelmoituina vaan niitä täytyy kehittää ja ylläpitää. Tästä syystä koitan siis hillitä itsesensuuria ja jakaa keskeneräisiäkin juttuja.

Joten ei jäädä laakereille makaamaan vaan samantien seuraavaa videota kuvaamaan! Nyt kun aukesi käyttöön tällainen uusi ilmaisukanava, tulvii päähän kaikenlaisia ideoita, joita pitää päästä kokeilemaan. Tein kotistudiossa (eli vessassa) samantien muutaman testiotoksen. Miten sitä muutenkaan harmaata arkipäivää viettäisi kuin maalaten naamansa mustaksi ja kaataen sen jälkeen päähänsä litran piimää kameran edessä. Ja pesten sen jälkeen koko kylpyhuoneen. Ja useita pyyhkeitä. Ja kameran.

Joku saattaisi pitää tätä outona puuhailuna, mutta koen olevani ihan koulutustani vastaavassa hommassa. Maailma on itseilmaisun mahdollisuuksia täynnä ja jokaisella arvalla voittaa.

Fanitus: Ismo Alanko (Salli)

 Tulin tietoiseksi Ismo Alangosta teininä äidin tilattua levykerhosta boksin, joka esitteli Ismon tuotanto neljän cd:n verran. Levyille oli kerätty hittejä ja harvinaisuuksia Hassisen koneesta Sielun veljien kautta aina Ismon soolotuotantoon asti. Kyllä oli yläasteella yksinäistä kun kaverit kuuntelivat vain Linkin parkia ja Kornia (jälkimmäistä kuuntelin toki porukan mukana itsekin) eikä kukaan ikätoveri intoillut kanssani Ismon lyriikoiden ja melodioiden kummallisuuksista.

Ensimmäisen sielunkumppanin löysin vasta lukiosta, kun bongasin Torkkelin käytävällä tytön, jolla oli itse neulottu Sielun veljet -villapaita yllään. Oli kuulemma laskenut vihreän kallon silmukoiden määrän lp:n kannesta. Hänen kanssaan (ja itse asiassa alaikäisenä hänen papereillaan) uskaltauduin ensimmäisen kerran Tavastialle Ismon keikalle. Olin tuolloin ehkä 16 ja muistan voivotelleeni äidilleni, että Alanko ehtii kuitenkin lopettaa uransa ennen kuin ehdin täysi-ikäiseksi ja pääsen häntä laillisesti katsomaan. No, 11 vuotta on kulunut ja miekkonen vetää yhä täysillä. Ei huolta.

Minulle rakkaimmiksi levyiksi Ismo Alangon monipolviselta uralta ovat valikoituneet Sielun veljien L'amourha, soolona julkaistu Irti ja Ismo Alanko Säätiön levytys Sisäinen solarium. Näiden kolmen pariin palaan toistuvasti ja niitä kuljetan aina mukanani mp3-soittimessa. Sielun veljien kultakautta en koskaan päässyt todistamaan, enhän ollut edes syntynyt L'amourhan julkaisuvuonna 1985, mutta silti yhtye edustaa minulle täydellisen rockbändin ruumiillistumaa. L'amourha ei ehkä ole saumaton kokonaisuus, mutta sisältää ainutlaatuisia helmiä, jotka ovat minulle rockin peruskiviä. Esimerkiksi Ikävä on kappale, jota koitan kerta kerran jälkeen kirjoittaa uudelleen tehdessäni omia kappaleita. Siinä ei ole mitään ylimääräistä, vaan se on yksinkertaisuudessaan puhdasta nerokkuutta. Tietysti Siekkarit oli livebändi. Vanhojen keikkaklippien selaaminen saa aina hymyn venymään korvasta korvaan, kun nuoret miehet kohkaa ja venkoilee elämänsä voimalla. Itsehän sain todistaa Siekkareiden lavakarismaa vasta 2000-luvulla meiningin jo hieman rauhoituttua, mutta sainpahan nähdä lempiyhtyeeni edes kerran.

Näytteeksi Ikävän live-rykäisy Moskovasta vuodelta 1987:

1996 julkaistu Irti on maagillinen vaellus jonnekin ihmisyyden ytimeen. Tämä reissu alkaa elinvoimaisesta iloittelusta (Piste) siirtyen arkipäivän surkuhupaisaan tuskaan (Kriisistä kriisiin) ja tätä kautta elämän viimeisille pysäkeille (Elämä on hauras, Aika kuolla). Matka ei kuitenkaan tyssää kuolemaan vaan siitä sukelletaan alitajunnan ja libidon alueille (Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen, Miespaholainen) ja lopulta palataan alkuun ja lapsuuteen (Lasten laulu). Neljä vuotta myöhemmin levytetty Sisäinen solarium on puolestaan kuin 2000-luvun Kalevala. Se on täynnä nykypäivän kaupunkilaisia loitsuja ja rukouksia hienolla instrumentaatiolla toteutettuna. En usko noiden sovituksien vanhenevan koskaan.

Sisäinen solarium sopii nimensä mukaisesti loistavasti kaamoslevyksi talven pimeisiin aamuihin. Avausraita Kirskainen hyvätyinen:

On mahdotonta kirjoittaa auki, mikä kaikki Ismo Alangon musiikissa minua puhuttelee. Olen jo viettänyt niin paljon aikaa hänen taiteensa parissa, että meillä on yhteinen historia. Nyt lauluja kuunnellessani muistan missä olin kohdatessani ne ensikerran, missä elämäntilanteessa kulutin mitäkin levyä tai miten jokin teksti on vuosien varrella muuttanut merkitystään. Noiden kappaleiden tahdissa olen myös opetellut laulamaan ja varmaankin juuri Ismon matalan karheaa ääntä seuraillessani on omakin äänialani kehittynyt eniten syvän rintaäänen suuntaan.

Ismo Alanko on opettanut minulle paljon musiikista. En ole koskaan opiskellut musiikin teoriaa vaan jotenkin salakavalasti omaksunut jotain hiljaista tietoa korvakäytävien kautta. Kun aloimme tehdä Maxin kanssa kappaleita yhdessä, kommentoi hän aina välillä kummallisia sävelkulkujani, että "niin niin, siis semmonen ismo alanko -juttu". Itse en osannut edes tiedostaa esikuvani kuuluvan paikoitellen niin selvästi omista valinnoistani. Minulle kun ne "ismo alanko -jutut" ovat "musiikin perusjuttuja".
Sanoittajana kävelen kyllä Alangon kanssa eri polkuja. Hänen hallitsemansa lyyrinen ja rikas mystisyys ei luonnistu minulta, joten koitan ilmaista viestini melko selkein sanoin. Vaikka olen kuunnellut joitain Ismon kappaleita 10 vuoden ajan, en vieläkään tiedä mistä ne kertovat ja silti olen vakuuttunut niissä piilevästä suuresta viisaudesta. En käsitä miten laulujen maailma voi yhtä aikaa olla niin kummallinen ja niin tunnistettava. Kun Suomi putos puusta -kappaleen sanoitus oli joskus äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa tekstianalyysin aiheena. Enpä olisi ikinä uskaltautunut siihen analyysiin, vaikka kyseinen teos on minulle tuttuakin tutumpi. Olen ajatellut, etten osaa lukea runoja mutta Ismo Alangon myötä osaan kuunnella niitä. Jos olen jotain hänen sanoistaan omaksunut niin varmaan rytmiä: sitä miten tavuja asetellaan melodiaan.

Voi, Ismo. Yhteinen taipaleemme on ollut pitkä ja toivottavasti sitä on vielä monta vuotta jäljellä. Kirja, johon on painettu laulujesi tekstejä on minun pakanallinen virsikirjani, josta laulan värssyjä omaksi ilokseni ja turvakseni aina kun levottomuus valtaa alaa. Musiikkisi ei ole ollut pelkästään elämäni soundtrack, vaan se on välillä ollut myös sitä eteenpäin kannatteleva voima. Kiitos.

Eilen satoi ensimmäinen kunnon marraskuun räntä ja se innoitti filmaamaan Ismo-tribuutin. Tässä pieni palanen suomalaista mielenmaisemaa:

Musiikkivideon editointiongelmia (Salli)

Oh my god, kaikki on niin vaikeaa! Minä kun olin levottomana henkilönä tietysti kuvitellut, että tällä päivämäärällä viime treeneissä kuvattu video olisi jo editoitu ja julkaistu. Johan mulla oli valmis suunnitelma päässä, että sehän on sitten jo puoliksi tehty. No, ei todellakaan! Ja tästä syytän tekniikkaa! Pirun koneet! Nyt tulee tietokonepaasausta (joka varmaan paljastaa lähinnä oman avuttomuuteni näissä asioissa).


Kun kuvausten jälkeen huolettomana rupesin ensimmäistä versiota leikkaamaan, paljastuikin joka käänteessä rasittavia teknisiä ongelmia. Muutamaa päivitystä vailla oleva editointiohjelma WindowsMovieMaker kun oli jaksanut ihan riittävästi vastata vaatimuksiimme aikaisempia simppeleitä videoita pyöritellessämme. Olin tuota palikkaohjelmaa oppinut sen verran käyttämään, että kuvittelin tämänkin projektin samalla työkalulla luonnistuvan. Juu, onhan siinä ongelmia (MovieMaker ei puhu samaa kieltä kamerani kanssa, joten kaikki materiaali pitää erikseen konvertoida ja liian ison tiedoston alla ohjelma tuppaa kaatuilemaan), mutta optimistina en antanut asian häiritä.

Homman mahdottomuus paljastui kuitenkin melko nopeasti ruvettuani projektiin, jossa on paljon nopeita leikkauksia ja vaatimus kuvan ja äänen synkroniasta. Ääniraita ei nimittäin pysynyt paikoillaan editointipöydällä! Oman aikani veivasin ajoituksia edestakaisin, kunnes hoksasin, että syynä ongelmiin onkin jokin mystinen viive, joka tuli ja meni pistäen homman välillä epäsynkkaan. Koitin kiertää tätä ongelmaa pätkimällä neljän minuutin videon viiteen pätkään, joita työstin omina projekteinaan. Mutta on se nyt kumma ettei ääntä ja kuvaa saa samaan tahtiin menemään!

Seuraava iso rasite olikin sitten ohjelman kaatuilu. Kun olin nyt kuvannut edellisiä videoita suuremmalla resoluutiolla, niin eihän se ruppana MovieMaker jaksanut sitä materiaalia pyörittää. Heti kun aloin liian innostuneesti klikkailla, meni ruutu harmaaksi ja oho "program is not responding". Sinne meni kaikki edellisen tallennuksen jälkeen tehdyt muutokset. Tätä koitin kiertää tallentamalla maanisesti koko ajan. Mutta on se hidasta käynnistää joka käänteessä ohjelmaa uudelleen.

Jotenkin luulisi, että tämän tyyppiset isot ongelmat olisivat saaneet minut piankin luovuttamaan ja etsiytymään muiden ratkaisujen ääreen, mutta ei. Minähän zombina tahkosin epäsynkkaavaa, kaatuilevaa ohjelmaa 10 tuntia putkeen saadakseni edes yhden version videosta valmiiksi. Yhden, hiton neliminuuttisen edes raakaleikattua. Kun sitten esittelin muille tämän ensimmäisen version, tuli bändijätkiltä heti niin monta osuvaa muutosehdotusta, että piti mököttää melkein viikko ennen kuin kykenin myöntämään, että olivat ihan oikeassa. Eihän siitä hyvä tullut. Parempi oli luovuttaa ja etsiä paremmat työvälineet...

Joten eilen menin ja ostin MacbookPro:n! Ne, jotka minut tuntevat tietävät kuinka hämmentävä ele tämä allekirjoittaneelta oli. Minullahan ei tähän asti ole siis ollut tietokonetta lainkaan. Aina olen pyörinyt avopuolison koneella tai saanut koulusta tai työpaikalta sen verran lainata. Yksin asuessani menin aina koululle käyttämään nettiä, kun ei vain tuntunut niin oleelliselta hankkia konetta kotiin. Oli minulla sellainen ikivanha joltain sukulaiselta peritty hidas läppäri, jolla kirjoitin gradun, mutten koskaan edes yrittänyt surffailla sillä. Mutta nyt tämä videon editoiminen sytytti niin suuren palon, että raotin säästötilini kantta ja hankin oikein bränikän vehkeen. Huh, kyllä nyt pitäis syntyä!

Tietysti tämä päivä on sitten mennyt huokaillessa tätä Macin kummallisuutta PC:n tottuneelle. Eikä tuo iMovie ole tuttua maastoa ollenkaan. Muutaman opetusvideon olen nyt katsonut, mutta jännittää ruveta puuhaamaan. Osaankohan tätäkään hommaa? Mihin minä, epätekninen henkilö olen oikein ruvennut? Mutta kun halu olisi kova ja päässä visio! Pakko opetella, ei voi muuta. Että nyt kuppi kahvia ja uutta opetusvideota putkeen.

Fanitus: Deerhoof (Max)

Minua on taiteessa aina kiinnostanut enemmän dekonstruktio kuin perinteiden vaaliminen ja muodon mestarillinen hallinta. Se vaan on niin kutkuttavaa kun joku hajottaa tutun kaavan ja kokoaa siitä jotain uutta, joka hädin tuskin pysyy kasassa. Esimerkiksi jos vertaa insinöörin suunnitelemaa tasaisesti liitävää lentokonetta sellaiseen, joka on koottu ilmastointiteipillä ja syljellä. Jälkimmäisen lento on paljon tunteikkaampi kokemus kaikille osapuolille, niin lentäjille kuin sivullisille. Tästä syystä punk-musiikki on minulle lähinnä sydäntä.

Nykyään vaan harva yhtye elää tässä hengessä, mikä harmittaa minua. Punk on nykyään vain yksi muoto, jonka voi hallita kuten muitakin musiikin muotoja. Kakkahätä-77 ei juurikaan riko rock 'n' rollin perusteita löytääkseen uutta polkua poljettavaksi, vaan he ylläpitävät pian neljäkymmentä vuotta vanhaa soundia. Deerhoof on yksi harvoista tämän päivän orkestereista, jotka tuhoavat luodakseen uutta. Siksi olen innoissani bändistä kuin pieni apina banaanimaitoammeesta. Kävimme Sallin kanssa Lontoossa asti Deerhoofin keikalla vuonna 2011. Niin kova juttu se on.

Deerhoof paloittelee rockin osasiksi ja heittää pois kaiken ummehtuneen machoilun, jättäen jäljelle rockin energian, tarttuvuuden ja hauskuuden. Ja kumouksellisuuden.

 

Deerhoof on mahtava bändi, koska he yhdistävät typerän tarttuvia melodioita meteliin. Ja meteli ei tarkoita heille ainoastaan särökitaravallia, vaan myös harkittuja dissonansseja ja tahallisia rytmisiä heilahduksia. Deerhoofilla tilanne on koko ajan tasapainoilemassa hallinnan ja kaaoksen ohuella terällä, eikä ikinä tiedä kumpi on kumpaa.

Toisaalta heillä on myös haastavia ja hienovaraisia ratkaisuja biiseissään. Juuri kun mieli ehtii asettua kauneuden keskelle vedetään siltä matto alta ja putoaminen jatkuu aina vain syvemmälle.

Jokainen bändin levy on erilainen, kuin samalla toimintamallilla oltaisiin lähestytty eri musiikkityylejä (Offend Maggien klassinen rock, Friend Opportunityn pop) tai ajatusta (Milk Manin teematarina, Reveillen luonnonsuojeluteema). Ja nyt marraskuussa yhtye julkaisee uuden levyn La Isla Bonita.

Biisin kirjoitusta ja muita käsitöitä (Salli)

Kävinpä viettämässä viisi päivää Lapissa Ylimuonion kylällä isää tervehtimässä. Ei ollut talvi vielä lumen muodossa saapunut Lappiinkaan, mutta oli sentään pakkasta, revontulia ja ukkometso. Puulämmitteisessä talossa on oma lempeä tunnelmansa ja aukea piha ulkorakennuksineen tarjoaa loputtomasti askaretta. Kyllä ittellekin hankin vielä joskus sen puuverstaan ja alan tehä niitä moottorisahaveistoksia, on ne ulkohommat sen verran rentouttavaa puuhaa. Ja polttopuiden latomisesta tykkään kanssa. Ei saa rivitalossa sellasta tehä.

Pimeä laskeutuu tähän vuoden aikaan melko aikaisin ja kun pihalla ei nähnyt enää puuhata, oli illat pakko viettää sisällä eikä siellä ollut muutakaan tekemistä kuin kitaran hipelöinti. Tylsistyminen on luovuudelle ehdottoman tärkeä motivaattori. Ainakin itse teen ison osan askarteluista, piirroksista ja biiseistä ihan vain itseä viihdyttääkseni. (Tästä syystä ihmisellä pitäisi aina välillä olla tylsää eikä koko ajan ärsykeviidakko ympärillä!) Tuolla ylimuoniolaisella vintillä päädyin sitten jatkokehittelemään kappaletta aiemmin päähän eksyneen hokeman ympärille. Edellisellä viikolla olin kotona rämpytellyt kitaraa huutaen: "Tarvitseeko joku täällä häpeää, aion antaa omani pois!". Monta päivää takaraivossa kyti, että mihin tuollaisesta toteamuksesta voisi edetä ja omakotitalon rauhassa lause sai viimein jatkoa.

Omat soittotaitonihan kattavat noin viisi sointua (sekä sarjan jotain soinnun kuuloisia viritelmiä), joten keskityn lähinnä laulumelodioiden metsästykseen ja lyriikan hiomiseen. Kitaraa käytän usein perkussion omaisesti rytmiä antamaan ja päädyn hakkaamaan kolmea sointua melko umpimähkään läpi koko kappaleen. Kunhan meiningin ja sanat vain saa kohdalleen ja vähän rakennetta hahmoteltua, tehdään loput bändin kanssa. En jaksa yksinäni hioa biisiaihioita kovinkaan kauaa. Paree vaan mahdollisimman nopeasti kokeilla porukalla lähteekö ideasta syntymään jotain. Tällä metodilla sellaisia puolivalmiita biisintynkiä jää iso kasa pöytälaatikkoon pölyttymään, mutta varmaan hyvä niin. Uskon ahkeruuteen ja siihen, että paljon pitää hoilotella joutavuuksia ennen kuin ajatus kiteytyy muille jaettavaan muotoon.

Okei ja sitten ihan vähän askartelujuttuja, koska askartelu on kuiteski aika mahtavaa ja kohta on Joulu ja kaikkea!

Niin kuin jo mainitsin, oli käytössä iso piha ulkovarastoineen ja verstaineen, joten puuhaamista riitti. Työnjako meni vähän niin, että isä keksi projektin ja minä toteutin. Ihan hyvää vaihtelua, itse kun olen aina muita käskemässä. Käytiin mettästä hakemassa havuja ja väännettiin kranssia ja köynnöstä. Pimeneviä iltoja varten viriteltiin kaikenmoisia näyttäviä valo- ja lyhtyasetelmia. Puuverstaalla sain vihdoin kokeilla veistelyä ja lopputuloksena oli todella hellyyttävä, etäisesti hevosta muistuttava palikka. Mutta kiva oli naputella. Ja sitten päällystin vielä peltipurkkeja kukkatapetilla, että isä voi niitä sitten joulutorilla kaupitella. Oikein ihanaa näpertelyä oli koko viikko!

Ja loppuun vielä kuva kitarasta niin pysyy pääpiirteissään musiikkiaiheisena tämäkin postaus. Seuraavaksi ruvetaan Maxin kanssa muokkaamaan bändisovitusta noista meikäläisen sahaamasta kolmesta soinnusta. Toivottavasti saadaan jotain yhdessä soitettavaa siitä aikaiseksi. Tai sitten tuli pöytälaatikkoon lisää täytettä.

Videokuvauksia treeniksellä (Salli)

Eilinen treenivuoro omistettiin biisien hiomisen sijasta kuvaushommille, sillä tarkoituksena on omin voimin kyhätä video kappaleelle nimeltä Viesti. Kun olisi mukavampi omaa musiikkiaan internetissä levitellä jos saisi liikkuvaa kuvaa siihen oheen. Itse ainakin tsekkailen entuudestaan tuntemattomia bändejä mieluiten videoiden kanssa. Mää kun olen tällanen visualisti. Ja visualistihan tekee tietysti omat videonsa (varsinkin kun ei ole varaa palkata ketään ammattilaista hommaan).

Kovasti oli tavoite, että kaikki tarvittavat otokset saataisiin kolmen tunnin aikana purkkiin. Eihän sitä kullan arvoista treenisaikaa halua mihinkään epäolennaiseen käyttää, kun olisi uusia kappaleitakin valmisteilla. Olin siis parhaani mukaan funtsaillut kaiken etukäteen valmiiksi ja laatinut jopa kuvauslistan. Haastavaksi homman teki kyllä se, ettei meillä ollut kuvaajaa. Itse aina näpäytin kameran päälle ja juoksin jätkien viereen sokkona heilumaan. Ja koko ajan sai pelätä akun loppuvan, niin ettei oikein viitsinyt käyttää virtaa jo kuvatun materiaalin hyväksi toteamiseen. Eli todella pro meininki. Mutta ainakin etukäteen suunniteltu lista saatiin kuvattua. Ja tuli hiki eli energiat oli kohdallaan.

Olin monta viikkoa antaumuksella askarrellut koko porukalle puvustusta, joka kyllä näyttää mukavalta mutta oli sitäkin epämukavampaa yllä. Asusteet rajoittivat näköä, kuuloa ja koordinaatiota siinä määrin, että tuli soitettua aika ärjyjä versioita Viestistä. Täytynee joskus julkaista tätä materiaalia aidolla ääniraidalla, vaikka making of -videon muodossa. Virheet ovat iloinen asia, niistä nauttikaamme. Nyt vaan jännityksellä käymään materiaalia läpi editointiohjelmassa, että mitäköhän ihmettä sitä tuli heiluttua.

Naamari päähän ja kuvaushommiin

Max tilutteli aina kun oli hetki aikaa ottojen välissä

Valotesti vetää vakavaksi ja kalpeaksi

Ja niin, enhän mä ittestäni taas muistanu ottaa treeniksellä yhtään valokuvaa, kun pyörin lähinnä kameran takana ja häsläsin kaikkea mahdollista. Kotona dokumentoin sen, että olin kerrankin jaksanut meikata. Olennaista on laittaa tarpeeksi mustaa kajaalia, kaulus pystyyn ja ottaa katsekontakti kameraan. Se on rock ja pop ja yeah.

Lapsus lupus studiossa 2014 (Max)

 

Meidän Keravalla äänitetystä ensimmäisestä EP:stä tuli hiotun kuuloinen, mutta seuraavaksi halusimme kokeilla jotain vähemmän nättiä. Halusimme (tai ainakin minä halusin...) yhdistää treenihuoneen tai keikkatilanteen raakuuden ja tietyn rasittavuuden studioäänitteiden kontrolliin ja balanssiin. Päätimme siis äänittää toisen EP-levymme  Artlabstudiolla Joelin ystävän Jussi Liukkosen kanssa pääsiäisenä 2014.

Osa biiseistä oli jo vuoden vanhoja ja hinkattu kasaan keikkoja varten, mutta osa syntyi ihan muutama viikko ennen äänityksiä. Tällä kertaa biisit olivat räkäisempiä ja tempoisempia kuin vuotta aiemmin. Ehkä me oikeasti ollaan punk-bändi, mene ja tiedä.

Minä itse halusin jättää soittoon tietyn määrän virheitä, koska virhe voi syntyä ainoastaan kerran. Äänitettynä se on uniikki kurkistus menneeseen aikaan, kun taas täydellisesti harjoiteltu ja suoritettu soitto on toistettavissa. Ajatus on varmaankin lähtöisin Deerhoofin musiikista, jossa meteli-rock ei ole pelkkää kaaosta, vaan yllättäviä pudotuksia temposta tai epävireisiä sointuja.

Liukkosen kanssa oli erityisen mukava tehdä töitä, kun hän vaikutti olevan avoin tälle lähestymistavalle. Häneltä tuli myös mahtavia parannusehdotuksia, joita paikoitellen ymmärsimme toteuttaa. Esimerkiksi Heikkouden merkki -kappaleeseen tahdoimme lisää meininkiä, mihin Liukkonen rumpalina ehdotti perkussioita. Joel innostui tästä, kunnes selvisi että luvassa olisi minuutin verran tiukkaa kuudestoistaosasäksätystä ja bongokomppia. Vartin jälkeen hän ilmestyi äänityskopista kädet väsyneenä, hikikarpalot otsalla.

Se Vallilan studio on mahtava mesta. Se on viimeisen päälle varustettu, mutta silti tunnelmaltaan avoimen härö. Tai ehkä tämä vaikutelma syntyi kun rakenteet olivat vielä osittain vaiheessa kun menimme äänittämään biisejä. Sopiva paikka härölle lähestymistavallemme.

Salli kuvasi pokkarillaan hiukan materiaalia äänitysten aikana, josta koostimme pienen musiikkivideon kaltaisen. Biisi on Bilingo, eli kaksikielisten ongelmalaulu.

Tällä kertaa materiaali saatiin nopeasti purkkiin, miksaus sujui ripeästi ja Sallilla oli kansikuvaksi akvarelli jo valmiina, eli levyt saatiin painettua kaksi kuukautta sessioiden alun jälkeen. Nyt biisejä voi kuunnella Bandcampissä, Soundcloudissa tai levyltä, jonka voi ostaa Levykauppa Äx:stä tai suoraan meiltä keikkojen yhteydessä.

Keikkamuisteloita (Salli)

Lapsus lupus on soitellut tässä kokoonpanossaan vuodesta 2012. Sitä ennen mukana oli toinen kitaristi Jussi Isojärvi ja yhtyeen nimenä DRS. Kysyttäessä kukaan ei tainnut virallisesti tietää mihin nuo kolme kirjainta viittasivat: yksi vastasi Dr. Satan ja toinen selitti sen olevan onomatopoeettinen ilmaus, joka kuvaa musiikkiamme (ddrrrrrsssss...). No, noiden kolmen kirjaimen kanssa ehdimme käydä muutamilla keikoilla ja äänittämässä jokin demontyyppinen Valo- ja äänisuunnittelunlaitoksella. Tätä demoa ei kuitenkaan koskaan kovin mittavasti eteenpäin jaettu, netissä se oli aikansa kuunneltavissa. Jussi Isojärvi jäi porukasta pois muiden kiireiden vuoksi ja kokoonpanon muuttumisen myötä vaihdettiin nimeäkin.

Mutta tekeepä mieli kaivella hiukan kuvakansioita ja asettaa esille muutama otos meidän menneistä lavakeekoilusta. Oma huono muistini ylettää juuri ja juuri tuonne viiden vuoden päähän...

DRS:n ensimmäinen keikka Jussi Kiovan ystävän valmistujaisissa Kappelin kellarissa. Vuosi taitaa olla 2009. Jännittipä ihan hemmetisti. Kohokohtana mainittakoon, että vielä silloin settiimme kuulunut slovari innoitti muutamat yleisönjäsenet paritanssiin. Jäi oikein hyvä mieli siitä.

DRS ehti esiintyä myös Darkside-klubilla. Mukana taustakangas, joka oli itseasiassa koulutyö kurssilta, jossa tutustuttiin suurkuvatulosteisiin (tätä lavastamisen ihmeellistä maailmaa). Siihen päälle kun teippaa bändin nimen ni voila. Taustakangas. Taidetaan olla vuodessa 2011. Samana iltana esiintyivät myös Drn Drn ja Huithapelit (sittemmin siis Älyvarkaat).

Sitten noin vuosi eteenpäin Katriinamiesklubille Kustaa Vaasaan, jossa Lapsus lupus soitti yhden ensimmäisistä baarikeikoistaan. Sitä ennen oltiin lähinnä möykätty kavereiden synttäreillä tai opiskelijabileissä tai kuka nyt ikinä meidät mukaan huoli. Katriinamies oli osunut aiemmin kanssamme samalle lavalle Ravintolalaiva Väiskissä ja syntyi idea viedä Lapsukset heidän klubilleen esiintymään. Tuon improduon, eli Karrin ja Antin, tunnen jo Taideteollisen korkeakoulun kautta ja olen päässyt kuuntelemaan heidän tuulesta temmattuja laulujaan ensimmäisistä esiintymisistään lähtien. Ja aina nauran vedet silmissä, joka kerta.

Lava oli niin pieni, että jopa meidän nelikkomme meinasi olla sille liikaa. Olimme hakeneet laumahenkeä vetämällä kaikki kaulaamme tuollaiset räsyhörselöt, jotka olin tehnyt. Oikeastaan ne ovat osa isompaa asukokonaisuutta, jota luultavasti esittelen myöhemmin. Pitää varmaan tehdä siitä video... No, meininki tuolla keikalla oli kova. Pieni baari oli täynnä porukkaa, joka kuunteli keskittyneesti. Uuden taustakankaankin olin maalannut vanhalle lakanalle. Klubin muina esiintyjinä tuona iltana Lydia, Sielurisat ja eräs trubaduuri, jonka nimi on jo päässyt muistista liukenemaan.

Ulkoilmakeikka Suomenlinnassa 2013 osana kesäistä rockpiknikkiä. Tuunattiin t-paidat esiintymisasuiksi (kuvassa Joel kyllä näyttää jo hukanneen omansa) ja tietysti reteästi spraymaalilla. Maalin katku ei tainnut paidoista koskaan kaikota. Tätä emme osanneet ennakoida, pakko myöntää. Ulkoilmakeikat ovat osoittautuneet susilaumallemme ongelmallisiksi energian jotenkin kummasti levitessä avaraan tilaan. Vaatii harjoittelua. Ruoka- ja juomapalkalla oltiin (kuten aina), mutta kun cateringin hoiti Cafe Valimo oli se sen arvoista. Tällä sunnuntaisella keikalla heilui myös Älyvarkaat, Nok nok, Octopie ja Artur U and the New City Limits.

Semifinalissa 2013 V A L O :n lämppärinä. Tällä kertaa annettiin jokaiselle luova vapaus vaatetuksen suhteen ja panostettiin enemmänkin lavan koristeluun. Iloisella ilmapallolinjalla olemme olleet siitä lähtien. Oli mahtava meininki.

LeBonk viime heinäkuussa ja taas V A L O :n lämmittelijänä. Jaa, saimmekohan yleisöä kovin kuumenemaan. Eivät ainakaan eturiviin uskaltautuneet. Jotain kyllä kuumensimme, sillä alkuroudauksen aikana laukesi palohälytin ja kaikkien piti rynnätä ulos palomiehiä odottelemaan. Komeat oli puitteet ja lavalla leveyttä.

Kyllä noita keikkakokemuksia on enemmänkin kertynyt, mutta niiden tallentaminen ei aina kaiken säätämisen, roudaamisen ja jännittämisen keskellä mahdu mieleen. Pitääpä koittaa pertata sillä saralla. Eli jatkoa luvassa...

Lapsus lupus studiossa 2013 (Salli)

Huhtikuussa 2013 Lapsus lupus äänitti ensimmäisen EP:nsä Keravalla kellaristudiossa Jussin vanhan kaverin Toni Näykin hellässä huomassa. Biiseiksi valikoituivat meriaiheinen rakkauskuvaelma Mun mot mun, junakompilla eteenpäin ryskyttävä Viesti, The Dead Weather -yhtyeelle kumartava Keinuhevonen sekä riemukas punkrykäisy Lappeenranta. Max oli hakenut ja saanut hommaan pientä rahallista tukea Svenska Kulturfondenilta, joten ihan koko urakkaa ei tarvinut tällä kertaa omasta pussista maksaa.

Ensimmäisen viikonlopun aikana saatiin narulle suurin osa soitto-osuuksista. Itse pyöriskelin mukana taustanauhoja äänittelemässä ja yleisesti vaan fiilistelemässä. Kun ei ole juurikaan kokemusta noista nauhoituskuvioista niin pitihän päästä alusta alkaen paikan päälle kyyläämään prosessia. Tarkoitus oli rykäistä homma loppuun heti seuraavan viikon lopulla, mutta erilaisten sattumusten sanelemana (mm. studion yläpuolella sijaitseva baari kärsi putkivuodosta ja valutti viemärivetensä suoraan soittotiloihin) livahti kahden soittosession väliin hiukan tarkoitettua pidempi tovi. Muutamaa viikkoa myöhemmin siis viimeistelimme soitannot ja meikä purkitti lauluosuutensa. Viimeisenä hoidettiin levyn päättävä yhteishoilotus, joka vedettiin erityisen lämpimissä tunnelmissa reteästi koko nelikon voimin.

Pojjaat soittaa ja täti virkkaa

Tonin laaduntarkkailuasento

Innostuneet yhteishoilottajat

Äänitysten ja lopullisen miksauksen väliin sujahti muutama kuukausi, kun oikean saundin kanssa soudeltiin edestakaisin. Harri Petjakko kuunteli kärsivällisesti ensimmäistä EP:tään hiovan, saundiaan etsiskelevän yhtyeen toiveet ja marraskuussa lätty oli viimein valmis. Max muokkasi kansikuvan käyttäen pohjana valokuvaa, jonka olin muuten ostanut kirpputorilta Berliinistä. Voisi sanoa, että prosessi oli melko verkkainen, mutta hoidettiinpa homma ainakin huolella. Ei sitä hutiloimaan kannata ruveta, kun on koko elämä aikaa.

Noiden päivien tuotosta saapi kuunnella Lapsus lupuksen Bandcamp-sivuilta tai Soundcloud:sta. Ja jos oikeen fyysisenä levynä sen haluaa kokoelmaansa koristamaan voi marssia Keltaiseen jäänsärkijään Urho Kekkosen kadulle, tilata Levykauppa Äx:n nettisivuilta tai hakea meiltä keikan jälkeen. Huolella teimme ja  tyytyväisiä olemme. Ni.

Meikän tuliaiseksi tuoma naamari viihdytti meitä moneen otteeseen

Like a couple of bosses

Rock´n´roll ja käsityöt rules

PS. Lapsus lupus sai Keravalta muutakin kuin EP:n... nimittäin uuden ystäväbändin! Toni ja Harri vaikuttavat yhtyeessä nimeltään V A L O ja he ovat ottaneet meidän susilaumamme jo muutamaan kertaan kanssaan yhteiskeikalle. Yhteistyötä on toivottavasti luvassa jatkossakin. Tässä näyte heidän musiikistaan akustisessa muodossa ja kuten varmaan tunnistatte, kuvattuna tuossa samaisessa keravalaisessa kellarissa: V A L O - Valoja vastaan unplugged

Hei, onhan mulla musiikkivideokokemus: PMMP ja Heliumpallo! (Salli)

Sattuipa tuossa mieleen omaa videota funtsaillessa, että onhan meikäläisellä ihan virallistakin työkokemusta tästä aiheesta. Teatteria olen opiskellut, mutta pääsinpä pari vuotta sitten laajentamaan reviiriäni kun koulusta tuttu ohjaaja Juhana von Bagh soitti ja kysyi lähdenkö lavastamaan musavideota PMMP:n uuteen sinkkuun. No, totta hitossa lähdin! Nyt jo edesmennyt PMMP kuuluu ehdottomasti omiin lemppareihin ja jo työpariksi muodostunut Juhana on mielestäni niin huikea ohjaaja ettei voi tulla ko timanttia.

Homma tehtiin melkomoisella sutinalla ja olemattomilla rahoilla (niin kuin olen ymmärtänyt, että Suomessa musavideoita monasti tehdään), joten koitin vain pysyä vauhdissa mukana ja etsiä tarvittavaa roinaa mahdollisimman edulliseen hintaan. Kovin tarkkaan en aina edes tiennyt mitä oltiin tekemässä, kun liikkuvan kuvan kanssa työskentely on ihan uutta hommaa ja Juhanan ideointivaihe välillä melko lennokas. Oma luova panokseni näkyy lähinnä pahvijoutsenessa, jonka innostuin rakentamaan ja kiinalaisissa toivomuslyhdyissä, joita tilasin ihan vaan... koska ne on niin siistejä. Ajattelin, että jos ei muuta niin työryhmän iloksi. Pääsivät onneksi mukaan videollekin, ihanaksi loppukuvaksi.

Kuvauspäiviä oli kaksi, joista ensimmäinen heiluttiin erään työryhmäläisen remontoitavassa kämpässä Vallilassa ja toinen Kallvikin rannassa ja metsikössä. Kun noin lokaatiossa kuvattiin ei lavastajan hommaksi jäänyt kuin asetella huonekaluja ja rekvisiittaa näkyville. Jäi mukavasti aikaa sivusta seurata sitä kuvauspaikan hulinaa kun on valaisijat ja kuvaaja ja maskeeraaja ja tuottaja ja ohjaaja ja näyttelijä ja puvustaja ja ties ketä, kaikki kerralla paikalla ja hoitamassa tonttiaan sitä yhtä maagista kohtausta varten. Teatterissa hommat hoidetaan jotenkin vuorotellen pitkin harjoituskautta, joten tuollaista intensiivistä talkoo-tekemisen-meininkiä ei välttämättä synny. Oli hienoa sivusta tsiigailla kun taitavat ihmiset loihtivat vähistä elementeistä näyttäviä kuvia.

Toinen kuvauspäivä rämmittiin keväisessä lumihangessa ja välillä syötiin pizzaa lämmitetyssä bussissa. Oli pitkä ja tarkkaan aikataulutettu kuvauspäivä, kun kaikki piti saada purkkiin ennen valon katoamista. Itse pääsin melko helpolla, kun ei sitä mettää kauhiast tarvinnu lavastaa, mutta hangessa tarpoville esiintyjille ja kuvaajalle oli tiukat olosuhteet. Ei tarvinnut näyttelijöiden paljoa esittää, kun köytettiin sänky selkään ja sanottiin että rämmipä sen kanssa pari tuntia mäkeä ylös ja alas. Mira ja Paulakin joutuivat makoilemaan kosteassa keväthangessa ihan liian vähissä vaatteissa ja ihana nuori Vida Hulkko siellä tuulisella rannalla pelkkä mekkonen yllään. Voi, laps raukat! Kuvaaja sai juosta upottavassa hangessa painavan kameran kanssa, että saatiin hieno kamera-ajo. Oikeen sissihommaa tällaiseen siistiin sisätyöhön tottuneen mielestä.

Tunnelma pysyi kuitenkin koko puuhaamisen ajan innostuneena ja energisenä ja yläfemmoja heiteltiin ja kivaa oli. Videosta tuli mielestäni hieno ja olipa hauska olla mukana säätämässä. Ja eksoottisintahan oli kun päästin videon julkistamisessa juomaan kuoharia ihan oikean, ison levy-yhtiön toimistossa. Taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Musiikkivideovalmisteluja (Salli)

Kotona vietetyt syksyiset iltapäivät toivat mukanaan innostuksen pahvin ja väripaperien kanssa pelaamiseen. Minulla kun on teatterilavastajan koulutus ja muutamia kokemuksia näyttämöpuvustuksesta niin tällainen fantasiapäiden askartelu alkaa olla jo melko luontevaa puuhaa. Mitenkäs sitä mielekkäämmin voisikaan ihminen aikaansa käyttää? Ja kun ei näitä aikaansaannoksia viitsi vain omiin nurkkiinsa jättää pölyyntymään niin syntyipä ajatus kuvata Lapsus lupukselle musiikkivideo. Yhden musiikillisen videon jo sponttaanisti kuvasin tuohon Ofelia-kappaleeseen, sellaisen maanantain piristyksen yhdellä otolla omassa kylpyhuoneessa. (Tai jos totta puhutaan, niin suunnilleen seitsemän ottoa tarvittiin ennen kuin meni kaikki suunnitelmien mukaan. Onneksi ei enempää sillä tekoviiksien liimaaminen naamaan jesarilla alkoi jo aiheuttaa punoitusta.) Lopputuloksena oli kuitenkin oikein vitsikäs pieni video:

Nyt olisi kuitenkin tarkoitus tehdä jotain koko porukalla. Ensi treenivuorolla kuvataan eli neljä päivää aikaa saada askartelut loppuun. Hetken haaveilin, että saataisiin koko systeemi purkkiin ja editoitua Halloweeniin mennessä, mutta saattaapi mennä pidempään kun on suuret suunnitelmat ja siinä välissä vielä Lapin reissu. Saa nähdä pääseekö lopputulos lähellekään näitä päässä pyöriviä visioita... Kun ei videokokemuksellakaan voi vielä turhaan koreilla. Mutta itte ko tekee ni saa just sellasen ko haluaa. Tai siis sellasen ko osaa. Punk-asenteella vaan ja tee-se-itse, metsään meneminenkin on elämänkokemusta.

Sitten vaan kuumaliimapyssy tulille ja väripaperia silpomaan!

Työvaihe kerrallaan, neljä päivää meni pään valmistumiseen

Pari tyyppiä on jo valmiina

Lippusiimatkin on muuten mahtavia!