MINIMALISTIN MAANANTAI osa22: Kuusi ja puoli tuntia Vaasaan

(Tätä on postausta on kirjoitettu halki Suomen. 

Se on hyppivä, sekava, taitto alkoi kiukutella...

Mutta se on kirjoitettu. Se on tärkeintä.)

1. tunti

 

Olen matkalla Vaasaan Maxin ja perheensä luo vaihtamaan vuotta. Olemme muodostaneet perinteeksi viettää Vaasassa vuosittain kaksi pitkää sessiota, yksi kesällä, toinen talvella. Tämä on viides vuosi tällä systeemillä ja taas kerran alan selata junalippuja niin myöhään, että hinnat ovat jo katossa ja viimeinenkin alennuspaikka varattu. Hitot. Minähän en maksa viittäkymppiä yhdestä junalipusta! Otan Onnibussin. Säästän kolkytviis euroa! Matka tosin kestää kuusi ja puoli tuntia. No, jos on aika on rahaa niin minä olen miljonääri. Show me what you got, Mr. Onnibus.

Lähtö on puoli yhdeksältä Tapaninpäivän aamuna. Silloin lähiömme on vielä täydessä unessa. Se nukkuu konvehtipöhnää vanhempien sohvalla, koomailee pyhäpäivää unirytmiä sekoittaen. Raahaan vetolaukkuni sata metriä ovelta bussikatokseen: hiljaisuudessa ääni on kuin asfalttipora. Muutama orpo bussipysäkillä värjöttelijä kääntyy katsomaan mekastustani. Mihinkä nekin ovat menossa? Tähän aikaan? Ripsuttaa vettä ja tuulee. Jään kuitenkin laukkuni kanssa kunnioittavasti kahden metrin päähän katoksesta. Sunnuntailisä henkilökohtaisen tilan tarpeessa.

Kampin kaukoliikenteen lähtölaiturit ovat maan alla. Ihmiset kerääntyvät vakavaksi, väljäksi jonoksi lasiovien taakse. Bussin kurvatessa esiin kaikki tepastelevat malttamattomina vetolaukkujaan lähemmäs kihnuttaen. Ryhmä tiivistyy automaattiovien suhahtaessa auki, lipuntarkastajan pirteä "hyvää huomenta" kaikuu maanalaisen hallin betoniseinistä. Kaksikerroksisessa bussissa on hyvin tilaa kaikille, istumme mieluummin päällekkäin kuin vierekkäin. Sujahdan alakerran lähimmälle vapaalle penkkiparille. Nostan repun ja takin viereeni ja alan rapistella esiin pahoinvointilääkkeitä. Ilman niitä kirjoittamisesta tai lukemisesta ei tulisi mitään. Ilman niitä 6,5 tunnin istumisesta ei tulisi mitään.

Autossa on viileää. Moottori surahtaa käyntiin ja mutkittelemme läpi kalliolabyrintin kunnes ramppi pullauttaa meidät pintaan. Maan päällä on pimeämpää kuin keinovalaistussa tunnelissa. Kaupunki lönköttelee väsyneenä ohi, haalistuu taajamaksi. Pian bussin tuplaikkunoiden väliin kerääntyy kosteutta niin, että maisemasta jää jäljelle vain usvaisia linjoja. Käytävän toisella puolen pikkupoika hyräilee hiljaa laatikolliselle Pokemon-kortteja. Muut torkkuvat.

2. tunti

Tampereen kohdalla bussi pakkautuu täyteen, kerään hätäisesti viereiselle penkille levittelemäni roinat, vaatteet, eväsleipien jäänteet. Kuski on vaihtunut ja uusi esittäytyy rahisevassa kaiuttimessa Turusen Jussiksi. Lörpöttelee letkeään sävyyn turvavöistä, tulevista pysäkeistä ja vessan vetämisestä. Ajamme tunneliin, joka jatkuu kunnes korvissa rutisee. Ilmeisesti tuore kallioväylä kun Turunenkin siitä erikseen mainitsee. Vieressäni nuori nainen naputtaa kiivaasti älypuhelintaan. Arvioisin hänet sivusilmällä parikymppiseksi, en kehtaa kääntää päätäni sillä katseemme saattaisivat kohdata. Menisi liian intiimiksi kun istumme jo valmiiksi käsivarret toisiaan hipoen. Nainen suorittaa vastahankaiselta kuulostavan puhelun ilmeisesti lähisukulaisen kanssa... Joo, ehdottomasti parikymppinen.

Ikkuna on niin likainen, että maiseman päällä on ylimääräinen kerros harmaata. Väsyttää ja pitäisi mennä vessaan. Pitäisi syödä voileipä ja juoda vettä. Mutta ei voi juoda ennen vessaa, ei voi syödä ennen juomista. Edessäni on raa´an lihan värinen nahkaistuinpari. Niiden takaa pilkottaa hiustupsuja ja keski-ikäisten naisten äänet jauhavat "onpas vetinen joulukeli" -dialogia. Vilkuilen tupsuja kuin lakonista nukketeatteria. Pikkupoika on pelannut äitinsä kanssa erän Arfikan tähden -matkaversiota ja hipeltää nyt kosketusnäyttöä. Parikymppinen aloittaa toisen puhelun. Tämäkin keskustelu vaikuttaa vastahakoiselta.

Olen ajanut tämän matkan kerran aiemminkin edestakaisin. Maxin veljenpojan ristiäisistä saimme tiedon niin myöhään etteivät junalippujen hinnat antaneet myöten, joten päädyimme Onnibussiin. Luulimme olevamme fiksuja valitessamme yöversion. Tajusimme sen katalaksi virheeksi jo muutaman tunnin jälkeen: olimme viikonloppureissussa kevyellä kesäkuun varustuksella ja aamuyöllä hytisimme horkassa bussin ilmanvaihdon puskiessa kylmää. Penkit olivat niin kapeita ettei Max kyennyt edes istumaan suorassa, saati vaihtamaan asentoa nukkuakseen. Aamukolmelta alkoivat hymyt hyytyä. Varsinkin kun edessä oli vielä sama matka takaisin...

Tämä päiväversio on paljon parempi idea.
Paljon paljon parempi.

3. tunti

Vessa herättää eläväisiä mielikuvia avaruusmatkailusta. Tai sukellusveneistä. Paperi on loppu, mutta minulla on aina taskussa nenäliinoja. Taittelen telineeseen muutaman seuraavallekin kävijälle. Könyän takaisin paikalleni parikymppisen viereen. Olemme jossain Jalasjärven tienoilla. Turunen kertoo seuraavan pysähdyksen olevan hiukan pidempi, neljä minuuttia, että siinä ajassa ehtii pienelle happihyppelylle tai vaikka isompaan vessaan. Minusta neljä minuuttia on lyhyt aika, vain yksi kokonainen ja kolmasosa euroviisua (lasken minuutit aina euroviisuissa, ne kun ovat kolmeminuuttisia). En aio nousta paikaltani. Olisi kauhistuttavaa nähdä bussin kaasuttavan tiehensä ja jäädä yksin Jalasjärvelle... Ei siis millään pahalla jalasjärveläisiä kohtaan.

Väsyttää ja vatsassa velloo aina välillä tuntemus, jota voisi kuvata lähinnä termillä "blyörg". Pitäisiköhän ottaa toinenkin pahoinvointilääke? Sytostaattien jäljiltä minulla on upea arsenaali kuvotusta poistavia pillereitä. Laskin kotona vettä vanhaan puolukkamehupulloon, mutta lasipullosta juominen tuo lähinnä mieleen Kossun. Ajatus Kossusta nostaa ehdottomasti "blyörgin". Rapistelen esiin pienen valkoisen tabletin ja päälle huikka kirkasta. Parikymppinen on varmaan sivusilmällään diagnosoinut minut kovan luokan narkkariksi.

4. tunti

Uskaltauduin kuitenkin pihalle yhden euroviisun ajaksi. Vihertävää nurmikkoa peitti ujo lumipeite, olemme ajaneet jo tarpeeksi vaihtaaksemme säätä. Viimeistään nyt voisi olla oiva hetki kehitellä joku aihe, jokin omaperäisyyttä imitoiva ajatus tämän kirjoituksen kruunuksi. Muuten kyseessä on vaan tylsistyttävän bussimatkan kuvailu, huijaus vetää lukijan samaan tylsyyteen mukaan.



Tylsyys. Se on tärkeää. Jouluna äiti ohjelmoi digiboksinsa tallentamaan about kaikki ohjelmat kaikilta kanavilta kertoillen samalla kuinka hänen lapsuudessaan oli vain yksi kanava ja sielläkin tarjontaa iltaisin vain muutaman tunnin ajan. Mitä te sitten oikein teitte, kysyin. Olenhan itsekin muumi-disney-vhs-pikkukakkos-lapsi, joka liimautui mieluusti tv:n eteen tuntikausiksi. Äiti vastasi, että tuli tuijoteltua aika paljon testikuvaa. Heh.
Pohdimme pitääkö tabletti-älypuhelin-diginatiivi-3D-lapsista olla huolissaan? Pitäisikö heidän tylsistymistään vaalia? Siinä mielessä pitää olla huolissaan, että edellisten sukupolvien kuuluu huolestua seuraavista. 30-vuotiaana minunkin biologinen tehtäväni on ihmetellä puolta nuorempien toilailuja. Niinhän hekin ihmettelevät minun toilailujeni vähäisyyttä.

Toisiamme tuijotamme välillämme vuosikymmenten kuilu.
Luulemme sitä ylittämättömäksi.
Todellisuudessa katselemme vain valovuosipeiliin:
olemme saman hetken monta muotoa.




5. tunti

Pikkupoika ja äiti jäävät Seinäjoella, niin myös parikymppinen. Matkaa on jäljellä vajaa tunti. Loska kuohuu näyttävinä kaarina bussin tieltä kun jatkamme matkaa halki Pohjanmaan. Imeskelen italialaista salmiakkiraetta. Paketissa lukee isolla Saila ja se näyttää jopa Gifu-pakettia suomalaisemmalta.

Mietin pitäisikö kirjoittaa jotain jouluista. En kuitenkaan tunne siihen mitään erityistä kutsumusta. Kaikki meni siis aivan hyvin, siskontytön kanssa avattiin lahjoja ja laatikoita syötiin ja perheen naiset kokoontuivat vuorokaudeksi yhteen. Ja olenhan tässä matkalla rakkaani perheen luokse Tapaninpäivää juhlistamaan. Mutta oikeastaan omat synttärit ja se Köpiksen voimansiirto-buddha-juttu olivat niin isoja tapahtumia etten jaksa enää hippelöidä. Tänä vuonna joulu ei jotenkin vaan tuntunut ihmeelliseltä h-hetkeltä.

Mutta juhlaa on kyllä päästä pois tästä bussista.
Kohta kuusi tuntia täynnä. Jossain pilvipeiton takana aurinko alkaa jo laskea.

148. LE NU MASCULIN -PIIRUSTUSOPAS

Olemme varmaan ostaneet tämän äidin kanssa Pariisista. Elävää mallia on tullut sen verran rustattua, että ei se enää opaskirjoilla parane. Oppiiko joku oikeasti piirtämään näiden oppaiden avulla?

149. LASI

Tällainen random-lasi vaan. Yhden kappaleen löysin kaapista. Jostain syystä tulee mieleen, että siitä pitäisi juoda punaista sekamehua.















 150. PIENIÄ PELTIRASIOITA

Isällä on tapana lähettää joululahjana iso laatikollinen erilaisia ruokatarvikkeita ja kaikkea pientä ihanaa. Nämä pienet venäläiset peltipurkit olivat jonain vuonna mukana, taisivat sisältää karkkia. En keksinyt mitään järkevää niihin säilöä, joten pistän eteenpäin. (Terkut iskälle: saaristolaisleipä ja pikkuleivät menivät heti. Upeaa tavaraa.)

151. OLTERMANNI-JUUSTOKUPU

Saimme joskus juusto-ostoksemme kylkiäisenä, mutta vegaanistuvassa kotitaloudessamme ei ole enää sijää kyseiselle tuotteelle. Vegaanijuustotkin tulevat kuutioissa. Ja maistuvat kauhistuttavilta.

152. KOIRAN MUOTOINEN TISKIHARJA

Vitsikkäästi muotoillun käyttöesineen hyvä puoli on se, että se on söpö. Huono puoli on se, ettei sitä voi käyttää. Koiran korvat eivät mahdu kapeaan lasiin ja paksu varsi hankaloittaa kiinni pitämistä. Harja edusti useamman vuoden tiskipöydän kupeessa, mutta ehkä se on jo tehtävänsä hoitanut.

153. JEFFREY EUGENIDES: VIRGIN SUICIDES

Aivan hyvä kirja, kirjaston poistohyllystä napattu. Natisee jo niteistään. Pitäisiköhän laittaa vaan roskiin kun sivutkin kohta irtoavat?

MINIMALISTIN MAANANTAI osa21: Askartelu-bonanza!

Jouluviikko.

Mä en halua tehdä mitään. En MITÄÄN! 

Mun mielestä tästä päivästä eteenpäin seuraavat kaksi viikkoa ihmisen pitäisi vaan maata selällään konvehtilaatikko pötsin päällä ja katsoa Gilmore Girlssiä vaihtamatta kertaakaan pyjamahousuja tai pesemättä tukkaa. Eikö siinä Joulurauhassa ole jostain sellaisesta kysymys? Kenenkään ei todellakaan pitäisi joutua tekemään enää töitä, ei raahautua kauppakeskusruuhkassa, ei jonottaa Prismassa jättiostoksia, ei siivota hulluna sukulaisia varten. Nyt pitäisi ihan vaan möllöttää. Aivan kerta kaikkiaan hylätä kaikki velvollisuuksiksi kuvitellut askareet ja jäädä niille sijoilleen kuin puudutettu etana.

Tällä perusteella olen siis itse ollut tekemättä töitä joulukuun ekasta päivästä lähtien... Kun on niin pimeetä ja väsyttää ja luovaprosessi ja öh. Suomeksi sanottuna siis laiskottaa vaan. Laiskottaa aivan hemmetisti. Niin paljon laiskottaa että tämänkin blogipostauksen aloittaminen jää iltapäivään vaikka yleensä olen naputellut homman oikolukua vaille valmiiksi jo sunnuntaina.

Mutta hei c´mon, vuoden pimeimmät päivät menossa. Kello on jotain kolme ja ulkona jo sinertyy. Ei kuulukaan ihmisen pimeässä häsätä. Tulee joku haaveri vielä. Pidän kannastani kiinni viime joulusta viisastuneena: paahdoin pää sauhuten monta kuukautta putkeen suostuen pysähtymään vasta kun väsymys ruumillistui hengenahdistuksena, joka esti nukahtamasta kun pelkäsin etten enää herää. Siinä sitten makasin selälläni sängyssä ja päässä soi Jenni Vartiaisen Mä en haluu kuolla tänä yönä ja mietin että onpa niin korni kappale ja niin totta. Lopulta raahauduin yksityiselle lääkärille, jonka määräämien lihasrelaksanttien koomassa mietin, että pitäisi varmaan oppia lepäilemään silloin kun väsyttää.

Niin nyt mua väsyttää.

Ni en tee mitään.

Paitsi kaikkia kivoja juttuja teen! Järkkäilen pois laitettavia roinia laatikoihin, kirjuuttelen päiväkirjoja ja askartelen. Ai että, Joulu on askartelijan kulta-aikaa. On aika listata tämän viikon projektit top 3!

1. SAMPO-PIÑATA

Mun ihanalla ystävällä Sampolla oli synttärit männäviikolla ja päähäni pälkähti upea idea tehdä sen kunniaksi piñata! En oo ikinä tehny sellasta, en oo ikinä nähny sellasta livenä - pakko toteuttaa! Katoin netistä ohjeen, ratsasin askarteluvarastoni, tein pienen reissun Hobbypointtiin (upea mesta) ja rupesin hommiin.

Piñatan runko on helppo tehdä ison ilmapallon päälle. Itse aloitin liisteröimällä sanomalehteä (koska mulla oli edellisestä askartelusessiosta vielä liisteriä kaapissa, kelläpä ei olisi), mutta ensimmäisen kerroksen jälkeen totesin liisterin olevan niin kimmoisaa että siirryin liima-vesi-seokseen niin kuin ohjeessa neuvottiin. Tietenkään ei voi heti tehdä ohjeen mukaan vaan pitää itse testata neuvojen paikkansa pitävyys... Narun kiinnitin ilmapallon hännän ympärille heti alussa. Liisterit ja liimat kannattaa muuten sekoittaa pois heitettäviin purkkeihin. Edellisellä kerralla tein seoksen ämpäriin ja sen peseminen oli tarpeetonta tuskaa.

Annoin jokaisen kerroksen kuivua kunnolla ennen seuraavan lisäämistä. En ole tosiaan ikinä ennen tällaista tehnyt, joten oli vaikea arvioida monestako paperikerroksesta tulee tarpeeksi kestävä että karkit pysyy inessä, mutta niin ohut että hajoaa lyötäessä. Päädyin neljään.

Sitte silppusin silkkipapereita ja kuumaliimasin ne rungon päälle. Kuvan ottamisen hetkellä Max totesi tekeleeni näyttävän lähinnä Cthuhulta. Tein silmät ja nenän erillisistä paloista, jotka kiinnitin runkoon. Naamaan laitoin pienempää paperisilppua ja hiuksiksi pidempää. Ennen koko rungon päällystämistä leikkasin takaraivoon reiän. Vähän jännitti puhkaista runkoa tukenut ilmapallo, mutta onneksi homma pysyi kasassa. Huh. Laitoin karkit sisään ja liimasin reiän kiinni. Ömeizing.

Sitten laitoin loppusilaukseksi kruunun (osin koska ilmapallon soikeus teki muodosta kummallisen) ja annoin päivänsankarille! Sampolla oli katossa sopiva koukku, ripustimme tekeleen roikkumaan, päivänsankari veti villapipon päähän ja sohi sokkona rumpukapuloilla kunnes sai piñata-kuninkaan seivästettyä. Neljä kerrosta lehteä meinasikin tehdä kuoresta liian paksun. Mutta oli hauskaa! Hykertelin koko tekoprosessin ajan: askartelu on niin parasta.

2. JOULUKORTIT

Viime viikollahan oli myös yksi himoaskartelijan tärkeimmistä dediksistä: joulukorttien lähetyspäivä! Havahduin tietysti tilanteeseen edellisenä iltana, niin kuin joka vuosi. Mutta ei tunnu missään, koska meitsillähän on aina kaikki tarvittava jo kaapissa. Vähän googlailin ideoita, leikkasin vanhasta pahvilaatikosta korttipohjat, rynttäsin valkoista maalia porkkanalla (piti olla perunaleima, mutta oletin että kaikki juurekset käy), viimeistelin musteella ja oranssilla kartongilla. Lopuksi rustasin vielä joka ukolle pienen viestin kirjoituskoneella. Voilá. Kaikki kortit yhessä illassa.

Yleensä meillä on lavastusluokan kanssa oikein korttitalkoot, joissa tehdään kaikki ihan sairaan hyviä kortteja. Me ollaan niin taitavia askartelemaan, ai että. Näitä hetkiä varten kannatti hankkia ne maisteripaperit.

Nyt on sitte Postin vastuulla hoitaa nää perille...

3. LINTUVIIRIT

Tämä projekti oli lojunut keskeneräisenä jo pitkään. Aloin innolla treenata akvarelleja varmaan pari vuotta sitten, mutta lippusiiman valmistuminen jäi muutamasta viiristä kiinni. Löysin motivaation vasta kun hoksasin, että voisin antaa nämä ystävien ihanalle lapsukaiselle joululahjaksi. Josko vaikka pääsisivät lastenhuonetta koristamaan ja osaksi lajien tunnistustreenejä. Tai ei sillä väliä minne päätyvät. Tuli vaan hyvä mieli kun sain viimein valmiiksi.

Tässä roinan vähentämisen sivutuotteena onkin itseasiassa tullut sellainen tarve viimeistellä kesken jääneitä projekteja. Tulee sellainen ilmava ja keskittymiskykyinen olo kun ei ole tavarakasoja joka kulmassa. Tuntuu kuin olisi enemmän aikaakin. Onko ulottuvuudet jotenkin kytköksissä sillä tavalla? Että kun on enemmän tilaa niin on aikaa?

Njoo, on tässä siis jotain tullut tälläkin viikolla puuhattua vaikka koen olevani lähellä koomapotilaan aktiivisuus tasoa. Mutta ei minusta niin toimetonta saakaan etten askartelemaan rupeaisi. Sehän on yksi ihmisen perustarpeista.

Niin kuin myös tarpeettomaksi käyneen omaisuutensa luettelointi:

141. MAKUUPUSSI

Tässä kuvassa makuupussi näyttää harhaanjohtavan pieneltä, mutta on todellisuudessa puolimetrinen mötkäle. En tiedä miten se vie niin paljon tilaa. Telttaretkellä muiden makuupussit menivät aina kolmisen kertaa pienempään pakettiin. Toisaalta tämä on kolme kertaa helpompi pakata, kun ei tarvi äheltää niin tiukalle. Olen nukkunut tässä pussissa viimeksi jotain... 10 vuotta sitten? Vai 13? 16? Jos ikinä enää meinaan epämukavasti nukkua niin ostan sitten uuden.

142. PANTTERIT

Pienempi pantteri on nimeltää Pakku ja isompi on sen äiti. Ovat kulkeneet mukana ainakin 20 vuotta: ensin tärkeänä osana leikkejä ja lopulta vain koristeina. Vähän sydäntä jäätää laittaa heidät pois, mutta sääliksi käy tönöttämisensäkin. Leluilla kuuluu minusta leikkiä ja he kaipaavat jo uusia seikkailuja. Siskontytölle täytyy kyllä nyt kehittää joku tarina, kun aina kyselee panttereiden kuulumiset...

143. KHALED HOSSEINI: TUHAT LOISTAVAA AURINKOA

Hyvä kirja, mutta tuskin luen toistamiseen. Hieno ja rankka.

144. KORTTIPELIT JA PASIANSSIT -KIRJA

Tämän kohtalo täytyy varmistaa äidiltä. Saattaa olla liian nostalginen pois annettavaksi. Pasianssi on mahtava tapa nollata aivot. Hämmentävästi vielä pari vuotta sitten minulla oli tapana pelata sitä tuntikausia musiikkia kuunnellessa. Tein sen tosin tietokoneella. Pelaakohan kukaan enää pasianssia? Silleen ihan oikeilla korteilla?

145. RINTANAPPIKOKOELMA

On ruvennut ahdistamaan kaikenlaisten kokoelmien haaliminen ja vaaliminen. Identifioiduin joskus vahvasti rintanappien keräilijäksi. Kummallinen leima, näin jälkeenpäin ajateltuna. Laitanpa siis kokoelmani jakoon (muutamaa spesiaaliaarretta lukuunottamatta).

146. TEE-SE-ITSE JONGLÖÖRIPALLOT

Nyt on random-tavaraa... Olen siis lykännyt näiden poistamista 20 viikkoa, koska aina kun avaan sen laatikon jota möykyt asuttavat, läikähtää sydämessäni vahva toive osata vielä joskus jonglöörata kolmella pallolla! Harjoittelin sitä melko tosissani muutama vuosi sitten ja melkein opinkin. Olisi niin hienoa vaan kasuaalisti jossain kahvihuoneessa poimia pöydältä pari omenaa ja vähän pallotella. Kyllä vielä jonain päivänä... Lupaan tehdä silloin uudet. Tai ehkä ostan ihan oikeat sirkuskaupasta!





147. MAXIN TALVITAKKI

Shopattiin Maxille uusi talvitakki niin vanha saa mennä. Tämä maksoi UFFilla 4e. Palveli ansiokkaasti useamman vuoden. Onkohan muuten huijausta laittaa listaan puolison tavaroita? Tätä täytyy vähän makustella.












Laatikkotilanne eskaloitui nopeasti kun pantterit, makuupussi ja talvitakki olivat niin tilavia. Keräsin myös roinaa valmiiksi jo koko vuodenvaihdetta ajatellen, sillä onhan ensiviikolla luvassa perinteinen Vaasailu. Jaksankohan katsella näitä laatikoita vielä kahdeksan kuukautta vai olisiko keväällä tarpeen välityhjennys?

No, se selvinnee. Hyvää Joulua rakkaat ihmiset!
Muistakaa laiskotella.
(Gilmore Girlsin tunnari soi jo taustalla)

MINIMALISTIN MAANANTAI osa20: Entä jos haluaa vaan luolaan?

Olen lauantaireissulla Kööpenhaminassa. Matkan tarkoitus on osallistua paikallisessa Dharma-keskuksessa järjestettävään Avalokiteshvara-voimansiirtoon. Se on buddhalainen seremonia, josta en tiedä paljon mitään. Lähdinpä vaan reissuun kun lähiömme meditaatiohuoneen naiset kutsuivat mukaan. Seremonia on vähäeleinen, taittotuoleilla istuskelua, luento, meditointia ja lopuksi halukkaat saavat sen voimansiirron. Itse keskityn lähinnä nauttimaan tunnelmasta. H-hetki on kun opettaja koskettaa pyhällä marsipaanipatsaalla vuorotellen jokaisen päälakea ja sanoo mantran, jonka myötä pieni myötätunnon Buddha ilmeisesti hypähtää sydämeeni. Aivan hyvä. Tätä kiukuttelijaa ei haittaisi yhtään pieni myötätunto-boosti. Nyt omaan ilmeisesti erityiset powerit käyttää OM MANI PÄME HUM -mantraa. Sanomme sen porukalla heti 108 kertaa. Kova meininki.

Kadampa buddhalaisuudessa on oma määränsä tällaista seremoniallisuutta: on kumarruksia, ruokalahjoja alttarilla, pyhää marsipaania, kellojen kilistelyä... Onhan kyse kuitenkin satoja vuosia vanhasta traditiosta, että kyllä siinä kaikenlaista puuhaa tulee kehitettyä. Mitään erityistä toimintaa ei kuitenkaan vaadita päästäkseen messiin. Saa ihan rauhassa istua ja ihmetellä, rentoutua ja juoda teetä kivojen tyyppien kanssa. Suhtauduin hommaan pari ekaa kuukautta ihan vaan stressinpoistona, mutta kyllähän ne alttarit ja muut alkoivat pian kiehtoa mieltä. Huomasin meditaatiosta tulevan keskittyneempää tiettyjen valmistelevien eleiden jälkeen. Pelkkä tyynyllä istuminen ja hengittely kun käy nopeasti tylsäksi.

Niinpä sitä yhtäkkiä löytää itsensä Kööpenhaminasta vastaanottamassa pomppivia Buddhia. No, mikäs siinä. Hauska reissu.

Paitsi että...

Tilaisuuden jälkeen meillä on useampi tunti aikaa ennen paluulentoa. Muut haluavat kierrellä kaupungilla joulumarkkinahulinassa. Yleensä pakenen tuollaisista ryhmätilanteista, mutta tällä kertaa ajattelen, että no solidaarisuuden hengessä. Sinne vaan hulinaan! Pyhää marsipaania otsaan ja menoksi. Kaikki menee melko ok, kunnes laumamme saapuu kauppakeskuksen ovelle. Väenpaljoutta, räikeitä valoja, tavarakasoja, jinglejä, parfyyminkatkua ja muovikuusia monessa kerroksessa - upeat tarjoukset ja pahimmat painajaisesi nyt kaikki saman katon alla! Tajuan heti, että nyt taitaa heilahtaa ärsykelasti yli meikäläisen staminan, mutta tungen vaan porukan perässä sisään. Luovimme tietämme eteenpäin, kerros kerrokselta aina huipulle asti helvetin esikartanon vitostasolle ylihintaista sumppia jonottamaan.

Yritän keskittyä solidaarisuuteen. Sitten mietin sitä pientä myötätunto-tyyppiä sydämessä. Mietin marsipaania. Mietin mantraa. Mietin kuinka kaikki on hemmetin rasittavaa ja kuka ikinä jaksaa olla tällaisessa mekkalassa ja MITÄ HITTOA! Ihan perseestä joutua istumaan tässä ja kahvikin on pahaa!! Tiuskaan jotain vastaukseksi vierustoverin kysymykseen. Minä nyt jaksa mitään jutella tässä... Tajuan vilkuilevani pöytäseuruetta murhanhimoisesti. Tajuan heidän katselevan takaisin huolestuneina. Minäkö tässä äksyilen kanssameditoijilleni? Olenko siis ihan pokkana kävellyt ulos buddhalaisesta seremoniasta kiukuttelemaan "kun on vähän meluisaa"?! Voi hyvää päivää meikäläisen kanssa. Alkaa nolottaa oma typeryys niin pirusti, että tunnen itkun nousevan kurkkuun. Epämääräisesti pahoitellen sopotan lähteväni tästä nyt kentälle. Ei mitään huolta, vakuuttelen. Jääkää te vaan. Tönin itseni ulos ja nieleskelen kyyneleitä metrossa. Toivoton tapaus. Ei auta meditaatiot, ei mitkään.

Kastrupin lentokentällä on autuaan hiljaista keskustaan verrattuna. Tax freen parfyymiosastolla torvisekstetti soittaa joululaulua. Pysähdyn tuntemaan pasuunan matalan väreilyn. Ostan kolmioleivän ja vetäydyn hiljaiseen nurkkaan. Katselen lasiseinän läpi pimeää kiitorataa, pienet merkkivalot vilkkuvat tähtinä. Katselen heijastuksesta vakavaa naamaani pimeyttä vasten. Hiton erakko. Pitikö nyt niin kiivastua yhdestä ostoskeskuksesta? Pitikö päästää se hälinä pään sisään? Mitäköhän ne muutkin nyt ajattelee...

Tekisi mieli jo rauhoittua. Vedän syvään henkeä ja jostain nousee muisto luolasta, jonka kohtasimme Visbyn matkalla pääsiäisenä. Patikoimme porukalla ihailemaan Gotlannin pystysuoria kallioita, jotka aika oli veistänyt kivestä isolla kädellä - tosta noin vaan 30 metriä pystyyn ja pistetääs pari kilsaa vaakaan... Maisema kuin vanhuksen katse, paljon nähnyt, hiljaisena nyökkäävä, lempeän harmaa. Horisontin leveydeltä merta, rannat täynnä veden silittelemiä kiviä. Ja siellä yhtäkkiä: luola. Ei mikään valtava onkalo, ei mahtipontinen luonnonkatedraali vaan ihan sellanen vaan pieni syvennys kallionseinässä. Jättiläisen pikkusormen painauma.

En voinut jättää tilaisuutta käyttämättä: asetuin risti-istuntaan ja pyysin Maxia ottamaan kuvan. Vähän noloa turistihommaa tuollainen poseeraaminen, mutta oli pakko saada ikuistetuksi se täydellisen rauhan tyyssija. Tiedätkö kun neuvotaan, että ajattele jotain rauhallista paikkaa... Tuo luola oli tismalleen se minun paikkani! Edessäni aukesi ikiaikaisen kallion kehystämä kuva merestä, ulappa ohuena viivana taivaan ja maan rajalla. Kuulin muiden astelevan jo kauemmas, äänet loittonivat. Hetken oli vain tuulen humina. Nöyrinä kumartelevat pensaat ja kiireiset pilvet. Aaltojen loputon vaellus.

Siellä minä haluan olla. Siellä luolassa enkä missään tavaratalon joulukilkatuksessa! Onko siinä jotain pahaa, että haaveilee luolasta? Sehän on toiveista vaatimattomin?

Mutustan leipääni ja tuijotan pimeyteen Kastrupin lentokentällä. Onko toive luolaan pakenemisesta vaatimattomuutta? Todellisuudessa tuollaisilla toiveilla on kai aina vaatimuksensa. Ne vaativat huomiota, vaativat oman edun tavoittelua ja tästä hetkestä luopumista. Tämä toive vaati minua pilaamaan kahvihetken, koska paikka oli väärä. Sinänsä on ihan sama haluanko paeta luolaan vai luksusristeilylle - halu itsessään tekee olon sietämättömäksi. Muut halusivat olla tavaratalossa. Tavaratalo ei itsessään ole paha tai hyvä. Se on vain kokoelma huoneita, esineitä, ihmisiä, ääniä, liikkeitä. Jostain syystä olen päättänyt, että luola edustaa hyvyyttä, ostoskeskus pahuutta. Onko tuosta jaottelusta todellisuudessa mitään hyötyä? Mitä iloa saan päätöksestä inhota jotain paikkaa?

Monimutkaista. Ajatuspolku tuntuu loogiselta, muttei vielä itsessään helpota kauhua ihmisvilinään uppoamisesta. Meditaatio taitaa olla juuri sitä varten, että rakentaa polun järjestä tunteeseen. Muistan aiemmin hokemamme mantran, vilkaisen kuulokkeilla läppäriin kytkettyä vierustoveriani ja kuiskaan pyhät tavut pari kertaa ujosti itselleni. Odotan jännittyneenä jotain maagista reaktiota sisälläni. Odotan että pomppivat Buddhat ja muut saattavat nyt äkisti aktivoitua... Mutta ei mitään kummempaa, tietenkään. Kerään roinani ja lähden paarustamaan kohti lähtöporttia. 

Olo on oikeastaan jo vähän parempi. Taisi olla nälkäkin. Ruoalla on yleensä tapana auttaa, niin myös pohdiskelulla, kirjoittamisella, hengittelyllä. Eihän se nyt niin paha tilanne ollutkaan, minä vaan hermostuin. Tällä kertaa annoin mielenrauhani pois, mutta ehkä jo ensi kerralla osaan pitää siitä hiukan kauemmin kiinni. Minullahan on nyt ajatus luolasta. Minulla on kalliot, rantakivet ja taivaankansi kaikki mukanani, kaikki sisälläni vaikka ympärillä ryskäisi Hullut päivät.

Jostain läikähtää yhtäkkiä aika turvallinen olo,

sellainen kiitollinen.

PS. Kolmekymppiset menivät oivallisesti. Maxin äiti ja sisko olivat korvaamattomana apuna ruokaostoksilla Jätti-Prismassa ja muutenkin järkkäämässä. On se juhlien tekeminen vähän stressaavaa pienessäkin mittakaavassa, ei taida tulla bilekoordinaattoria meikästä. Mutta oli ihana pitkästä aikaa saada ystäviä kylään. Näki oman asuntonsakin uudessa valossa kun sai muille esitellä aarteitaan. Pitääpä ottaa tavaksi kutsua porukkaa kotiinsa (siis ehkä jo parin vuoden päästä uusiks...). Muuten elämäni on pysynyt melko tunnistettavana tämän kolmosella alkavan iän kanssakin. Aivan hyvä niin.

Loppuun pari viihdyttävää yksityiskohtaa Köpiksen lentoasemalta:

1. HJERTERSTARTER! En kai oo ainoa, jolla alkaa saman tien soida Prodigy päässä? Lentoasemalla oli siellä täällä tarjolla defibrillaattoreita. Jotenkin kiehtovaa. Onko matkustaminen niin rankkaa vanhuksille että sydäreitä tulee vai onko se rakkaistaan eroon joutuminen joka sydämiä särkee?

2. Kyseenalaisesti nimetty lastenvaateliike. Voisi tietysti olettaa että kyseessä on epäonninen sattuma, mutta tanskalaisten sairaan huumorintajun tietäen en menisi vannomaan... Saattaa vaikeuttaa suomen markkinoille kasvamista. (Pienen googlailun jälkeen totesin, että näköjään ei vaikeuttanut. Kyllä Suomestakin saa Moloa.)

 134. SOLMUVÄRJÄTYT PITKÄT KALSARIT

Ystävä piti vaatteiden värjäysbileet ensimmäistä lapsukaistaan odottaessaan. En silloin löytänyt kaapistani muuta vaaleaa kuin vanhat pitkät kalsarit. Taiteilimme lahkeisiin eteeriset pilvikuviot. Sinivalkoiset tykit jakoon viime viikon Itsenäisyyspäivän kunniaksi!

 135. SATIINIBOKSERIT

Valtava yövaatteiden arsenaali kaipaa edelleen harvennusta (mainittakoon tässä etten yleensä edes käytä öisin vaatteita - nakupaljastus!). Siispä satiinibokserit banaanilaatikkoon.

 136. HARMAA HUPPARI

Nappasin mukaan jostain kirpparilta kun ajattelin, että "hupparihan on cooleja, miksen ikinä käytä hupparia?". Kävi ilmi ettei kaikki hupparit olekaan cooleja. Tämä esimerkiksi on vaan tylsä. Tai sitten minä olen. Tämä huppari nostaa minun tylsyyteni esille.






137. HAIPYYHE

Edellisen liinavaatesession jälkeen löysin lisää pyyhkeitä pyykkikorista ja uimakassista! Tämä Canarias-tekstillä varustettu kuivausväline on ilahduttava omaperäisyydessään, mutta karsiutui joukosta ripustunlenkin puuttumisen myötä. Mun elämään ei mahdu enää yhtään lattialle putoavaa pyyhettä!

138. PALJETTIPAITA

Aina haikaan mustan paljettipaidan perään, mutten ole vielä löytänyt sellaista jota todella käyttäisin. Tämä on yksi niitä epäonnistuneita yrityksiä. Ehkä paljetit sopii sittenkin parhaiten askarteluun (kohta on muuten aika väsätä joulukortit!).

139. LUISTIMET

Myönnettävä se on: olen pukenut nämä jalkaan ehkä kolmisen kertaa elämässäni ja edellisestäkin tapauksesta on vuosia. Kuvittelin luikkaroinnin olevan hauska talvilaji, mutta ympyräähän siinä vaan potkitaan. Varpaat jäätyy ja nilkat kipeytyy. Ja retkiluisteluun olen liian nynny, en vaan kerta kaikkiaan luota jäähän. Se on vettä! Ei kuulu ihmisen mennä veden päällä! Paitsi jos on mukana vene. Tai Jeesus.






140. KIRJAVA MEKKO

Kirpparilla mummuli möi vaatteitaan ja korjasin tämän talteen. Se on ehkä itsetehty, kun ei ole pesulappuakaan. Hauskan vappuisa mekkoli, mutta jää liian usein kaappiin ummehtumaan. Se ei käy enää päinsä - tämän koltun pitää päästä vielä elämässään tansseihin!

MINIMALISTIN MAANANTAI osa19: Jo oli aikakin täyttää 30 ja lukea se KonMari!

Moi, meitsi täyttää tänään 30!!!

Jee! Onneks oon saanu treenata uuden kymmenyksen kohtaamista koko vuoden kun kaikki kaverit on vuorollaan pyöreänsä juhlistaneet. Eikä ne oo siitä iästä mihinkään muuttuneet. Ei sillä nimen perään kirjattavalla numerolla taida niin paljon väliä ollakaan. Vuoden alussa ajatelin, että kauheet paineet kun pitäis elämä nyt olla jotenkin kuosissa kun tulee näin tärkeä ikä täyteen. Että 30-vuotias on jo aikuinen ja silloin pitäis olla homma hanskassa ja siinä paineessa tuli säntäiltyä vuorotellen joka ilmansuuntaan. Sitten uupuneena iltaisin mietti, että miksei homma etene. Onko se sitten se aikuisuus, joka on pikkuhiljaa lisännyt keskittymiskykyä ja vähentänyt hötkyilyä.

No, varmaan se on meditointi joka sitä hötkyä karsii. Buddhalainen meditaatio kun ei ole pelkkää hengitysharjoitusta ja stressin poistoa, vaan siinä järjestelmällisesti käydään läpi suhdetta itseen ja sitä kautta muihin. Otetaan vähän etäisyyttä siihen negatiiviseen tyyppiin, joka pään sisällä säksättää ja keskitytään kuuntelemaan sitä toiveikkaampaa, hiljaisempaa kaveria siellä taustalla. Siinä oppii suhtautumaan itkupotkuraivareihinsa myötätuntoisen viihdyttyneesti ja jos hyvin käy, jättää ne lopulta kokonaan väliin. Meditaatiovetäjämme on sanonut, ettei meditaatiolla yritetä muuttaa itseä vaan että se on kasvamista ja potentiaalin löytämistä. Ei siis niin että "oon väärä ja haluan olla kokonaan toinen" vaan "oon upee ja musta vois tulla vielä 100-kertaa upeempi!". <- Mun tulkinta siis.

Ehkä oon vähän jo kasvanut, edes sen verran että voin hyväksyä uuden ikäni. Oikeestaan aika siistiä olla kolkyt, luulen että se sopii mulle aika hyvin. Siinä vaiheessa en kuitenkaan vielä oo, että jättäisin itkupotkut pois. Jostain syystä synttärit tapahtumana saa mut aina kiukuttelemaan. Yleensä se johtuu siitä etten järjestä juhlia ja sitten h-hetkellä suutun ittelleni (eli kaikille muille), että miksei oo järjestetty mitään! No, tällä kertaa ajattelin väistää ongelman ja järkkään juhlat. Toimii ihan ok: oon suuttunu Maxille vasta kaks kertaa, kun stressaa niin paljon tää järkkääminen. Katotaan jos sit 40-vuotisbileissä oisin iisimpi...

Hmm, mul on päässä miljoona asiaa josta meinasin kirjottaa. Ja sit miljoona asiaa, jotka liittyy tähän synttäritouhotukseen!

Ensinnäki joulukuun on alkanu eli kai kaikki seuraavat netin upeinta virtuaalijoulukalenteria eli Kissakalenteria! Meitsi fanittaa jo kolmatta vuotta. Toissa vuonna laitoin tekijöille erikseen mailia, et upee meininki! Sit ne vastas, et kiitsa säki oot upee! Upeet!!

Toinen juttu oli se, että jos tykkää uskoa johonkin "maailmakaikkeuden viesteihin" niin on aivan sairaan hauskaa, että tunnustettuani seuraavani tämän blogin klikkimääriä, universumi ratkaisi asian  kymmenkertaistamalla määrän viikossa! Nyt siis tavallisen 150 klikkauksen sijaan tekstit ovat keränneet viikossa 1200 painallusta. Ja ne katselut tulee Pohjois-Amerikasta!? En keksi tähän mitään muuta syytä kuin, että laitoin yhdeksi tunnisteeksi Michael Jackson. Voiko tosiaan olla niin, että tuon taikasanan kirjoittaminen nostaa tällaisenkin blogiräpellyksen jonkun hakukoneen kärkeen? Internet on outo. So, hello my new american friends! Nice to see you here! Welcome to my blog. Hang in there with the new president and... stuff. Sorry, we dont have small talk here in Finland. But the silence is amazing.

Sit halusin kans jakaa sen kuinka ihana siskontyttö Veera pyysi mua virkkaamaan Pomppu-jänikselle villapaidan kun rakkaan pehmonsa edellinen vaatekerta oli halailtu loppuun. No, tein villapaidan, josta tulikin aika hieno, vähän tuollainen merimies-henkinen. Sai Pompun vaikuttamaan oikein kokeneeltakin seikkailijalta. Seuraavalla tapaamisella Veera oli aikaansaannoksestani niin liekittynyt, että tilasi samantien myös sukat ja hatun. Äkkipäissäni jotain värkkäsin ja yhtäkkiä Pompusta tuli jotenkin... vähän, öh. Niin kuin se nainen siinä Flashdancessa. Tulin yhtäkkiä hyvin tietoiseksi, ettei tällä jäniksellä ole housuja. Max sanoi jopa, että nuo sukat on pornot. Apua, muokkasin siskontyttöni lempipehmosta moraalisesti epäilyttävän! Enkä ehdi tehdä sille nyt housuja kun on ne bileet järkättävänä. Vai ongelmoinko taas liikaa?

Nimimerkki: Porno-täti -86

Sitte halusin kans kertoa, että luin viimeinkin sen KonMari-kirjan. Ottaen huomioon blogin aiheen, olisin voinut käsitellä teosta huomattavasti aiemminkin. Ihan jopa aloittaa sen siteeraamisesta. Kyseessähän on japanilaisen Marie Kondon kirjoittama kodin järjestelyopas, bestseller alaotsikolla "siivouksen elämänmullistava taika". Yksi syy lukukokemuksen viivästymiseen oli, että jonotin sitä kirjastosta neljä kuukautta. Tästä jonottelusta voi päätellä toisen syyn: oletin kirjan olevan niin pöljä ettei sitä kannata omistaa. Taiteen maisterilla taas vanha kunnon LH-metodi käytössä eli "lukematta huono".

No, perjantaina sain teoksen vihdoin käsiini. Suhtauduin siihen kuten bestsellereihin yleensä: tartuin kirjaan innokkaasti päästäkseni viimein toteamaan teoksen typeryyden. Mutta... ei se sitten ihan niin tyhmä ollutkaan. Aika kiva, oikeastaan. Kevyt ja helppo kyllä, mutta eihän se nyt huonoa tarkoita. Itseasiassa tuli sellainen fiilis, että ehkä pitäisikin laittaa koti kerralla kuosiin eikä tälleen yksi esine kerrallaan hissutella. KonMari-metodi perustuu siihen, että asunnon kaikki tavarat käydään läpi, yksi kategoria kerrallaan ja jokaisen kohdalla kysytään tuottaako esine omistajalleen iloa. Jos ei tuota niin pois, jos tuottaa niin etsitään esineelle arvoisensa paikka. Kirja siis opettaa omistamisen iloa vastapainoksin ostamisen ilolle. Jos osaa arvostaa ja pitää huolta siitä mitä jo on, ei janoa kokoajan lisää. Tämä periaatteen allekirjoitan täysin.

On KonMarissa toki vieraannuttavat elementtinsäkin. Ensimmäisenä naamaan lyö kirjan ylireipas-asenne, sellainen 50-luvun nuortenkirjojen Tiina hoitaa -meininki, jossa pirteä nuori nainen kohtaa hassuja arkipäivän kommelluksia mutta selviää niistä hymyn tai kellohameen kertaakaan rypistymättä. Tähän liittyen teoksen sukupuoliasenteen tuntuvat hiukan vanhanaikaisilta. Siisti ja vähäeleinen koti on "naisellinen" eikä kotiasuna kannata pitää nuutunutta t-paitaa vaan (suora sitaatti Marie Kondolta) "Jos olet nainen, käytä yövaatteina jotain naisellista ja eleganttia". Tällainen maailmakuva on toki odotettavissa henkilöltä, joka on pitänyt naistenlehtiä raamattuna jo ennen lukemaan oppimista.

KonMarissa on kuitenkin omat hienoutensa. Esim. kenkien kehuminen ja asunnon tervehtiminen aina kotiin saapuessa sekä kirjojen "hengen" herättäminen taputtamalla niille ennen siivoamista. Ja siis onhan järjesteleminen upeaa, siksihän ihmiset rakastaa tetristäkin. Kun saa roinansa juuri oikeille paikoilleen, loksahtamaan juuri sopivaan asentoonsa niin onhan se upeeta! Tässä pari demonstraatiota:

Olen säilyttänyt lankarullia aina rapisevassa hedelmäpussissa. Siis muutosta toiseen kuskannut tätä epämääräistä möykkyä, vaikka laatikkoon aseteltuna ne on A) helpompi löytää ja B) näyttää paremmalta. Tuo loota on vanha taatelirasia, jota olin pistämässä pois. Aikaa meni about minuutti, ei maksanu mitään.

Käytän tässä Maxin sukkalaatikkoa, koska järkkäsin omani ennen kuin ehdin ottaa siitä edes kuvaa (kyllä, olin tosiaan niin innoissani sukkalaatikosta). Sukkajutun pointti on se, ettei niitä kannata rullata, koska silloin vievät paljon enemmän tilaa ja joustoneule väsyy jatkuvasta venytyksestä. No, Maxin kohdalla ongelma oli myös 14 reikäistä sukkaparia... Päätimme yhdessä laittaa ne viimein roskiin. Että kiitos sukat kun piditte nuoren miehen jalat lämpiminä kaikki nämä vuodet!

KonMari on helppo lukea, mutta eihän sen lukeminen mitään vielä muuta. Pointti olisikin kääntää koko asuntonsa ympäri ja järjestää sitten uudelleen valaistuneella mielellä. Tähän en vielä lähtenyt, mutta pakko myöntää että ajatus houkuttelee kyllä. Saatanpa siis palata tähän KonMari-hommaan...

Mutta ensin järkkään ne juhlat!

126. LASILINTU

Joku numeropää saattaa huomata, että kävin jo 126. esineen viime kerralla. Sehän oli se MJ-laatikko. No, aloin nynnyillä, kun eräs tuttava huomautti että se kannattaisi varmaan säästää jälleenmyyntiarvon säilyttämiseksi. Kävin sitten Ebayssa katsomassa kyseisen nuken hintaa ja joku tosiaan pyysi laatikollisesta versiosta 340 dollaria!? En siis tiedä maksaako kukaan niin hullua summaa, mutta pakko myöntää että pieni ahneus iski... Ainakin sen kokoinen, että harkitsen vielä kertaalleen.

Tässä harkitessa pistän tällä viikolla peliin 8 tavaraa. Ensimmäisenä tämä lintu, jota olen säilyttänyt laatikossaan lipaston alaosassa 10 vuotta. Marie Kondon hengen opastamana annan sen nyt mennä. Lennä lintukainen, lennä!

127. PAKKAUSHEINÄÄ

Sopii viihdyttävästi edelliseen: tää on sitten varmaan ton linnun pesä. Joku asia oli ihanasti pakattu tälläiseen heinään, niin pitihän se sitten säilöä kaappiin myöhempään käyttöön. (Mikä käyttö?)










128. HIUSROINAA

Näitä tunkee edelleen vähän joka laatikosta. Tällä kertaa vuorossa panta ja muoviklipsu.

129. EPÄMÄÄRÄISIÄ SUKKIA

KonMaritin sukkalaatikkoni ja tämän sain saaliiksi. Ei yhtä näyttävä kasa kuin sieltä Maxin osastolta.

130. SÄÄRYSTIMET

Oon pitänyt näitä käsissä kun omistin lyhythihaisen villapaidan. Pari viikkoa sitten meni paita niin menkööt nyt hihatkin.

131. KALLOPAITA

Tavallaan tosi hieno paita, aikanaan Berliinin NewYorkerista ostettu kesähelteille. Kyseinen vaateketjuhan löytyy nykyisin stadistakin eikä niitä helteitäkään vaivaksi asti ole. Tämä oli paitakokoelmani ihonmyötäisin yksilö. En siis käyttänyt sitä juurikaan.







132. SKELETOR-PAITA

Sain vuosia sitten siskolta lahjaksi. Leikkelin paidan pieneksi niin kuin minulla oli yhteen aikaan tapana tehdä. Tuntuu, että leikeltyjen pääkallojen kausi on kohdaltani päättymässä. Pikkutyttönä pukeuduin Hemaniksi, parikymppisenä Skeletor - mikä on seuraava vaihe? Varmaan Battle Cat.

133. SAKSAN KIRJAT

Saksa on upea, mutta mahdoton kieli. Mahdoton siis hänelle, joka ei jaksa tankata kielioppia ja sanojen sukupuolia. Yritin näitä puolisen vuotta opiskella enkä päässyt puusta pitkään. Keskityn siis saksalaisen kohdatessani siihen minkä parhaiten osaan: näytän siltä että ymmärrän ja kuvittelen kuinka puhuvat varmaan jotain uskomattoman älykästä.