MINIMALISTIN MAANANTAI osa52: Loppusoitto

 Nyt se on käsillä, vuodenpituisen projektin viimeinen viikko. Kaappien koluamisen, lipastojen järjestelyn, laatikoiden asettelun maalilinja häämöttää. 265 tavaraa on valittu ja täytetty niillä about kahdeksan banaanilootaa, kolme ikea-kassillista ja lukematon määrä nyssäköitä ja myssyköitä. Jotain sieltä täältä lahjoitettu kavereille, monta lastia kirjaston kierrätyshyllyyn ja kirppareille. Ja roskiin tietty. Löytyihän sieltä arkistojen aarteista aika monta kassillista puhdasta roskaa.

Ja silti: muuttuiko mikään? Otin vastaparin kuvalle, jolla aloitin blogini tasan vuosi sitten. Kuva näyttää siltä kuin se olisi otettu samana päivänä, ei juuri mitään näkyvää muutosta. Aina vaan kaappi täynnä roinaa, aina vaan sama muikkeli sieltä seasta kurkistelee.

Mutta tietysti asiat ovat muuttuneet. Annoin pois tuon paidan joka oli vuosi sitten yllä, pois tuon lampun ja tyynyn ja monet muut roinat jotka hyllyltä roikkuu. Löysin paremmat paikat niille jotka jäivät jälkeen, tuokin lamppu on nykyään äidin keittiössä. Ylähyllylle on ilmestynyt meditaatiotyyny. Olen laihtunut pari kiloa (mitä ei huomaa koska vuoraan itseni aina niin valtavilla vaatteilla). Ja ennen kaikkea saanut tunteen kontrollista, saanut tunteen saavutuksesta kun pitäydyin suunnitelmassani kokonaisen vuoden.

Ja tärkein muutos noiden kahden kuvan välillä on tietysti tuo hymy. Olen kuluneen vuoden aikana hymyillyt valokuvissa estottomammin kuin ennen. Yleensä kun näen otoksia itsestäni käynnistyy pään sisäinen kriitikko: "onpas paksut posket, onpa vino suu, onpa pöljän näköinen eukko, jne jne". Mutta pakko myöntää, että näiden hymykuvien kohdalla naamani näyttää aika hauskalta. Kun eihän tuollaista onnelista höhlää tee mieli kritisoida. Iloisuus on parasta kosmetiikkaa. En ollut sitäkään aiemmin hoksannut vaan koitin esittää kaunista suu mutrussa.

Mutta pysytään vielä aikaansaadun muutoksen konkretiassa ja käydään läpi hiukan tarkemmin mitä roinakuuri kodissamme aiheutti. Tein tällaisia ennen/jälkeen -kuvakollaaseja. Olisin saanut muutoksesta näyttävämmän rajaamalla kaaoksen pois tai lavastamalla tilannetta hiukan, mutta päädyin sitten realismiin. Jälkeen-osio edustaa siis puhtaasti kotimme nykyistä tilaa eli sitä statusta jossa hyllyt pysyvät enempiä siivoilematta.

Työhuoneen kaappi: okei, roinan määrä ei näytä huomattavasti vähentyneen (vaikka se on!), mutta tärkein pointti on järjestyksessä. Nykyään kaikki taidetarvikkeet, paperit, askarteluhommelit ja roinat ovat samassa osoitteessa. Ylähyllyllä on pelkästään valokuvia, sen alla kontaktimuovit ja kuumaliimat, sitten hiukan sekalaisessa kokoonpanossa paperia ja maaleja ja alimpana lisää paperia. Ei ehkä maailman esteettisintä, mutta toimivaa.

Kirjahylly: tästä muutoksesta olen aika ylpeä, sillä aiemmin kaappi oli aivan totaalinen kaaos. Oli hyvä idea kerätä kaikki romaanit yhteen paikkaan (taidekirjat on erikseen). Tuli sellainen minikirjasto. Tätä kaappia katselee nykyään kyllä ilolla!

Työhuoneen levyhylly: tärkeimpänä pointtina epämääräisten kasojen poistuminen. Tavaraa on nykyään sen verran, että kaikelle on about oma paikka. Ja alttarin saapuminen arkipäivään on iso juttu. Raivasin myöskin alahyllyn sille taideprojektille, joka on parhaillaan vaiheessa. Nyt siellä on sarjakuva- ja lastenkirjaluonnoksia.

Keittiön laatikko: yksi asuntomme kauhukohdista, se paikka johon vaan syytää roinaa heti kotiin päästyään. Ei se nyt vieläkään tyhjä ole, mutta vähän vähemmän kauhistuttava. Taatelilaatikot tuovat lokeromaisuutta.

Makuuhuoneen laatikko: toinen horror-piste. Tämä kyllä tyhjeni kerta kaikkiaan, päästään jo vähän KonMari-fiilikseen. Oikein ihmettelen kun avaan laatikon nykyään: eihän siellä ole enää mitään! Ja tuostakin osa turhaa. Olisi oikeastaan pitänyt laittaa tuo Maxin pelilaitekin pois, kun se sammuilee kesken käytön. Mutta jätetään jotain ensi kertaan.

Paljon sitä lähti. Uskomatonta miten kahteen huoneeseen ja keittiöön saattoikin mahtua kahdeksan banaanilaatikollista, pari ikeakassillista ja lukemattomia nyssyköitä turhaa!

Olisipa mukava osata sanoa jotain hienoa, kun on viimeinen Minimalistin maanantai kyseessä. Pitäisi nyt lanseerata seuraava proggis tai uhota lopettavansa kokonaan. Mutta en minä tiedä. En tiedä aloitanko heti perään uutta. Tämä järjestelmällisyys on tehokasta mutta raskasta myös (vaikka jossain vaiheessa siirryinkin julkaisemaan maanantai-blogia tiistaina... tai keskiviikkona). Toisaalta en meinaa lopettaakaan, sillä lopulta kuluneen vuoden tärkein anti ei ollutkaan siivoamisessa vaan kirjoittamaan oppimisessa. Ja siinä ihanassa palautteessa, jota olen ystäviltä ja sukulaisilta saanut. Monet ovat vaivautuneet kertomaan kuinka näitä jorinoita on mukava lukea ja kannustaneet tekemään lisää. Jokainen rohkaiseva sana on kallis jalokivi, jonka talletan visusti sydämeeni. On maailman suurin lahja saada kuulla antaneensa ajattelemisen aihetta, ehkä jopa iloa arkeen.

Kirjoittamista en jätä. Olen todella syttynyt huomaamaan kuinka tärkeää se minulla onkaan. Ja kuinka se on todellista minimalismia, niin kuin meditaatio-opettajani kanssa kerran juttelin. Kirjoittaminen on syvällisesti immateriaalista, raapustuksia paperilla, pään sisäistä puhetta. Hänkin kannusti minua jatkamaan kirjallista polkua mikäli minimalismi kiinnostaa.

Jotenkin aihetta sivuten:
Olen palannut taas aamusivuihin. Vaasasta palattuani olen kirjoittanut kolme sivua heti sängystä nousun jälkeen (siis ennen aamupalaa, ennen mitään muuta) ja alan pikkuhiljaa päästä taas siihen nautinnolliseen kirjoittamisen flowhun, jossa hetkellisesti pistäydyin joskus viime syksyn aikaan. Kun sanat tulevat omalla painollaan ja rytmillään, eikä tarvitse yrittää mitään. Katselee vaan vierestä sitä ajatuksen virtaa ja ihmettelee, että kuka siinä onkaan äänessä. Tänä aamuna pohdin kuluneita vuosia ja sitä mistä tällä hetkellä unelmoin. Koitin päästä sen ytimeen mitä tässä nyt seuraavaksi haluaisi tehdä. Ei siis blogissa vain, vaan elämässä, kaikessa.

"Aina kun tuskailen Maxille etten tiedä mikä minun elämästäni pitäisi tulla ja saavutanko koskaan unelmiani, kysyy Max että mitä unelmani sitten ovat? Mitkä ovat ne saavutukset, joiden puuttumista pidän potentiaalisen epäonnistumisena?

Koulusta valmistumisesta on nyt viisi vuotta. Jos elämä etenee 5-7 vuoden aikakausissa, niin saattaa olla että yksi on nyt loppumassa. Elämän ensimmäiset 7 vuotta ovat kiireistä aikaa, ei niistä paljon edes muista. Silloin oppii elämään, olemaan, puhumaan, tekemään, oppii olemaan ihminen. Sitten alkaa koulu. Ala- ja yläaste, heti perään lukio - siinäpä kaksi 7 vuoden episodia putkeen. Aikaa jolloin identiteetti rakentuu, itsenäistyminen tuo tuskaa, taidot ja heikkoudet käyvät selvemmiksi, ystävyyssuhteita muodostuu, ensirakkaus, etäisyyttä vanhempiin, omillaan olemista, tulevaisuuden suunnittelua.

Taidekoulu oli oma ajanjaksonsa. Se toi mukanaan täysi-ikäistymisen, ammatti-identiteetin, oman paikan yhteiskunnassa, taiteilijuuden, ensirakkauden menetyksen, uuden rakkauden, vaihto-opinnot, äidin sairastumisen. Ne kuusi vuotta kasvattivat paljon. Selkeää etenemistä, selkeitä välietappeja ja tavoitteita. Opettajia ja kollegoita ympärillä. Laitoselämän loppumetrit, 7-vuotiaana sisään ja 24-vuotiaana ulos. Aikamoinen putki.

Ihmekö jos maailma tuntuu sen jälkeen kaoottiselta ja epävarmalta. Yhteisö katoaa, aikataulut katoavat, samoin tavoitteet, rutiinit, opettajat, tuet, kaikki se jonka mukaan tottui opintoputken aikana elämään. Opiskelijastatus katoaa ja uusi onkin sitten työtön. Sitä tuntee jossain sisimmässään, että siinä missä opiskelijuus on täynnä toivoa ja lupausta, on työttömyydessä lähinnä epäonnistumisen stigmaa. Sitten vaan odottelee ja ihmettelee kissanpentuna lemmikkikaupan ikkunassa. Toivoo kelpaavansa johonkin. Pelkää katoavansa jos ei pian löydä jotain omaa.

Lopulta töitä alkaa pikkuhiljaa ropista. Alkaa tutustuminen siihen mikä se huolella opiskeltu ammatti todellisuudessa onkaan, mitä on aikuisuus, mitä omillaan oleminen, freelancerius. Ympärillä ystävät muuttavat muotoaan koulukavereista isiksi ja äideiksi, menevät naimisiin ja tekevät lapsia. Sukupolvilinkki hajoaa lopullisesti: laitoksessa kaikki tapahtui kaikille tismalleen samalla aikataululla. Kaikki me olimme syntyneet samana vuonna, kaikki käyneet läpi samat välietapit. Valmistumisen jälkeen ihmiset katoavat maailmalle. Vasta silloin on todella omillaan.

Sain itsekin kokea muodonmuutoksen, mutta se liittyikin sairauteen. Luulin kohtaavani elämän ja tulikin kuolemaa (jälkeenpäin ajateltuna melko loogista, eihän ole toista ilman toista). Kaikki nuoruuden itseriittoisuudella kyhätyt hiekkalinnat katosivat hetkessä. Ensimmäistä kertaa todella ymmärsin aikani rajallisuuden. Ymmärsin epäonnea, elämän arvaamattomuutta, sitä alkoi mielessään luopua kaikesta ihan vaan varmuuden varalta.

Mutta sitten sitä jäikin henkiin eikä toivuttuaan tiennyt onko vanhempi vai nuorempi kuin ikätoverinsa. Vanha siinä, että on käynyt ennalta maistamassa luopumisen tuskaa. Nuori siinä ettei ole muuttunut äidiksi, ei oman alansa ammattilaiseksi, ei vastuunkantajaksi tai edes aikuiseksi. Viimeisestä viidestä vuodesta olen ollut puolet taidekoulusta valmistunut untuvikko ja puolet syövästä toipuva raajarikko. Ihmekö jos on heiveröinen olo välillä, ne on vaikeita titteleitä. Etäinen muisto siitä kuinka joskus olikin niin varma kaikesta, sellainen luottava, kaukaisuuteen katsova. Nyt ei uskalla edes tukkaa kasvattaa jos tuleekin uudet sytot ja vietäisiin sekin vähä.

Kuitenkin tuntuu, että alan pikkuhiljaa toipua. Olen viimeisen vuoden aikana vaivihkaa rakentanut itselleni jotain uutta identiteetin kaltaista. Se on vasta sellaista kokoonkyhättyä romumetallia, ajopuuta ja sekalaista rojua, mutta muoto alkaa vähä vähältä hahmottua. En ole enää se viiden vuoden takainen, vaan joku aivan toinen. Nyt tämä uusi minä pitäisi ottaa käyttöön, työntää se autotallissa rakennettu lentohärveli jyrkänteen reunalle. Mutta minä yhä epäröin. En uskalla luottaa vielä, vaikka pieniä testiajoja tässä on jo tehty. Olisiko näytönpaikka?

Siihen minun unelmani liittyvät. Että tulisi se näytönpaikka, että näkisin mikä tämä nykyinen muotoni onkaan. Näen ympärilläni muotonsa löytäneitä, mutta mikä minä olen? En jaksa enää olla mikään vanha minä. Ehkä tämä konkretisoituu työhön ja omaan paikkaa yhteiskunnassa. Jotenkin tämä liittyy maailmalle aukeamiseen, ettei enää olisikaan olemassa vain itseään varten.

Niin, siihen se unelma liittyy. Että löytäisi oman tapansa olla muitakin kuin itseään varten. Tulla äidiksi taiteensa, työnsä kautta. Saada aikaan jotain, jonka voi jakaa toisille. 

Pian on aika työntää se rämisevä, nitisevä lentohärveli jyrkänteen reunan yli ja testata 

kantaako ne siivet."

 358. MUSTA PAITA

Periaatteessa ihan ok, mut tylsä. Mulla on edelleen aivan hitokseen kaiken maailman huppareita ja svetareita. Ei ihminen ehdi käyttää niin montaa.

 359. DAVID BOWIE -HUPPARI

Ostin kirpparilta Devari Bowari -teepaidan ja ompelin kuvan hupparin selkään. Ei kuitenkaan tullut paljon käytettyä. Lyhythihainen huppari ei jotenkin passaa meitsille.

 360. REISITASKUHAME

Käytin lukioaikana paljon. Niistä ajoista on jo muutama vuosi...

 361. PIPO

Äidin kutoma pipo, joka kastuttuaan venähti muodottomaksi. Kelpaisi jollekin rastapäälle.

362. LAATIKKO

Tässä pahvilootassa olen vuosien ajan säilyttänyt kynsilakkojani. Tässä vuoden mittaa loota pikkuhiljaa tyhjeni. Ja tajusin etten edes tykkää koko boxista. Mikä ihmeen Goebel?

363. KIETAISUNEULE

Tämä tummanvihreä neule on ollut kaapissani varmaan 13 vuotta. Muistan kun hyvä ystävä joskus kehui, että sopii minulle hyvin. Se kommentti jäi päähän sellaiseksi mantraksi, etten raaskinut heivata kauhtanaa aiemmin vaikkei tule käytettyä.

 364. KAULAHUIVI

Huiveja kerääntyy naulakon ylähyllylle ikään kuin huomaamatta. Kun on vaan yksi kaula, niin ei kai niitä ihan lukemattoman paljon tarvitse.

 365. KANGASKASSI

Tässä se nyt on, vuoden viimeinen roina. Ei mikään ihmeellinen, ei mikään grande finale. Vähän väkisin keksitty, mikä tarkoittaa sitä että 365 oli juuri tarpeeksi. Kaapit kevenivät turhasta taakasta, mutteivät kuitenkaan täysin tyhjenneet. Jäljelle jäi tärkeät ja pari vähemmän tärkeää.
Juuri sopivasti.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa51: Uusi otsis muutti elämäni!

Mainitsinko ehkä viime viikolla jotain orastavasta ikäkriisistä? Että näytin mielestäni Powerparkissa lähinnä jonkun äidiltä. Sanoinko sitten, että tekisi mieli vaihtaa kampausta ja tyyliä, mutta eihän se todellisuudessa mitään muuta?

Ja hitot! Uusi tukka muuttaa kaiken! Kattokaa nyt minkälaisen otsiksen leikkasin eilen ittelleni vessanpeilin edessä! Siis todellakin elämästä tulee parempaa tämän tyyppisten oivallusten myötä. Joo, en ehkä oo meditoinut pariin kuukauteen ja saattaa ajatus vähän harhailla tarpeettomuuksiin. Vähän kasaantuu sellasta levottomuutta ihmiseen. Mutta kyllähän uusi kampaus senkin varmaan korjaa, eikö vaan?

Sitte aloin visioida kuinka voisin tuunata itselleni muutenkin ihan uuden tyylin. Kun kaikki mun vaatteet on jokatapauksessa kirpparilta parilla eurolla löydettyjä, niin ihan hyvin voisin rohkeammin maalata ja tuunata niitä. Sitten selasin Pinterestistä kaikkia siistejä vaatetuunauksia ja pläräsin Vaasan kirjastossa muotikirjoja. Musta voisi tulla taas punkkari! Koska mä oon aikuinen ja saan näyttää just siltä miltä haluun eikä tarvi pelätä, että aletaan kiusaamaan tai koulussa syrjimään. Niin ei tää oo iän kieltämistä vaan sen juhlimista. Meitsi on kolkyt ja saan tehä just mitä haluun!

Jotenki mietin kans sitä, että jos maalaisin vaatteeni, niin sitten ihmiset heti näkis että aha, toi maalaa. Sellasta "dress for the job you want" -ajattelua. Että jos haluaa löytää yleisön, niin sitten täytyy asettaa itsensä katseelle alttiiksi, opetella olemaan huomionkohteena välillä. Niin sitä kautta mietin noita silmäkuvia. Ikään kuin piirrän itseeni taikamerkkejä löytääkseni katseen.

Tää kuulostaa vähän keinotekoiselta brändäämiseltä ja kalastelulta. Vähän nolottaa tämmönen. Oonko mä nyt ihan piinallisen pinnallinen ja pöljä kun mietin tällasta? Onks tää ihan tyhmää? Toisaalta oon menossa taas parin kuukauden päästä tekemään pukusuunnittelua, että sinänsä muodista kiinnostuminen olisi ihan paikallaan. Ja tämä on myös ele kertakäyttö-massatuotanto-vaateteollisuutta kohtaan. Ettei sitä omaa identiteettiä tarvitse ostaa kaupasta vaan sen voi rakentaa itse. Eikä kaiken tarvi olla niin vakavaa ja tylsää. Vois tehdä kaikkea ihan kreisiä ja epäkäytännöllistä (mutta mukavaa, mukavuudesta en luovu).

Ja eikö brändääminen ole aina vähän keinotekoista? Siinä kun pyritään tiedostamaan oman tyylin olennaiset osat ja sitten korostamaan niitä. Mutta eikö kaikki taiteilijat tee niin? Vai oliko Frida Kahlo vaan sattumalta niin loputtoman coolin näkönen muikkeli? Eikö Warhol käynyt nenäleikkauksessa? Onko se sitten pinnallisuutta vai true esteetikon elämää?

Emmä tiä. Ei mulla tässä nyt mitään kovin ihmeellistä sanomaa ole. Huomasin vaan että peilikuva näyttää nykyään aika väsähtäneeltä ja sit tajusin, että sillehän voi tehdä jotain. Sit innostuin tosta taiteilija-punkkarin larppaamisesta. Kun tuntuu etten oikeen tiedä mikä olen, niin entä jos kokeilis esittää jotain tyyppiä?

No joo, mistäköhän tää homma edes lähti? Tästä tukasta varmaan, ikäkriisistä. Siitä että tekee pitkästä aikaa mieli tehdä taas käsitöitä. Tuskastuttaa joka paikkaan leviävä koneella istuminen ja virtuaalisuus. Tekee mieli kaivaa esiin pensselit ja kutimet, kokeilla kaikkee. Maalasin Vaasassa Maxin äidille numeroituja kuppeja kun ajatuspäissäni itselleni hyvin epätyypillisesti rikoin kaksi iso teemukia ja piti hyvitellä rikettä edes jotenkin. Alelaarista löytyi iloisia raitamukeja ja vastaanottava osapuoli keksi tuon numerojutun, etteivät mene kahvipöydässä sekaisin. Niistä tuli kyllä aika hauskoja. Tulee mieleen joulu tai leffateatterin popcorn-tötterö.

Niin tässä olisi sitten käsitöitä luvassa. Ja pitäisi opetella taas kirjoittamaan, keskittymään, meditoimaan. Kotiin palaaminen aiheutti tietysti sellaisen pienen "onko loma nyt loppu, pitääkö alkaa tehdä taas järkeviä juttuja?" -ahdistuksen. Varmaan keksin ittelleni tyhjänpäivästä tekemistä vältelläkseni oikeita juttuja. Kun eihän heinäkuussa tarvi tehdä mitään järkevää, eihän?

Ajatus karkailee sinne tänne. Pitäiskö lenkille, pitäiskö syödä jotain, pitäiskö sanoo vielä jotain fiksua? Yritän saada pääni kasaan ensi viikon grande finalea varten.
En voi luvata mitään.

 351. RUSKEA VILLAPAITA

Kävin vaatekaapin läpi tällä uudella tyyliajatuksella ja poistin kaikki tylsät ja visioon sopimattomat. Näissä rytkyissä ei siis sinänsä ole mitään vikaa, mutta ovat vähän sellaisia hätävaravaatteita. Ei mitään erityisen innostavia kledjuja vaan korkeintaan ihan ok. Niin kuin tämä pleini neule, jonka sain pari vuotta sitten lahjaksi. Se on ihan ok. Eli tylsä.

 352. HUPPARI

Otin pari vuotta sitten Kierrätyskeskuksen ilmaislaarista. Vähän turhan pieni, alkaa haista nopeasti.

 353. KUKKATUNIKA

Tätä kirpparilöytöä olen oikeastaan käyttänyt jonkin verran, mutta punakukkaisuus ei ole kyllä yhtään sitä mihin suuntaan meinasin mennä. Alkaa myöskin haista nopeasti. Takaisin torille!

 354. VAALEANPUNAINEN PAITULI

Vau, meitsin kaapissa oli jotain vaaleanpunasta! On ollu jo 7 vuotta, sillä ostin tämän paitulin aikanaan Berliinistä. Piirsin kaulukseen pari pääkalloa ettei mene ihan nynnyilyksi. Todella harvoin tuli käytettyä, en jää kaipaamaan.

 355. KESÄPAITA

Tämän noukin ilmaiseksi kellarista (vitsi mun kaappi on kyllä täynnä arvotavaraa). Pidin paitaa näinkin kauan henkarissa, koska ihan pahimpina hellepäivinä vaaleat löyhykkeet tulee tarpeeseen. Niitä hellepäiviä vaan ei ihan loputtomasti ole tarjolla... Plus huomasin kuvatessa valtavan hikiläikän vasemman kainalon kohdalla (kun en leikkauksen jälkeen hikoile oikealta puolelta). Siinä siis menee mun hellevaruste, mutta onneksi se ei taida olla tänä(kään) kesänä ongelma.

 356. SOLMUVÄRJÄTTY MEKKO

Oon vähän pihkassa Indiskan vaatteisiin, tuo nimilappu jouduttaa usein ostopäätöstä kirpparilla. Niin tuli sitten hankittua hihaton ja ihonmyötäinen vaate vaikken ikinä käytä hihattomia ihonmyötäisiä. Kangas on kuitenkin sillä tavalla ihmeellistä, että venyy parin tunnin käytön jälkeen muodottomaksi. Ensimmäinen vaate, johon olen nähnyt muodostuvan pyllypussin. Ei hyvä.

357. HÖYHENTUNIKA

Ostin Vaasan HenkkaMaukasta pari talvea sitten vuodenvaihteen lähetessä. Tuli äkillinen tarve tyttömäisyyteen, kun Maxin sisko ja äiti aina niin hienoksi laittautuvat juhlia varten. Tämä oli meitsin yritys olla siisti. Jäänyt sitten vähälle käytölle, häiritsee rypistyvä kangas.

Mut hetkinen. Miten tokavikan viikon saldo voi olla 357? Eihän siitä tule luku täyteen. Eikö vuodessa olekaan 365 päivää? Kun eihän 52x7 ole kuin 364. Hetkinen... (menee kysymään Maxilta kalenterivuoden toimintaperiaatteen)
Jaa, niin. Pitää lisätä yksi päivä siihen päälle vielä. No, ensi viikolla kahdeksan roinaa sitten. Sitten se on siinä! Sitte on siivottu kaapit ja laatikot!!! 

MINIMALISTIN MAANANTAI osa50: Pwr prk

Kolme viikkoa Vaasassa. Päällä totaalinen kesälomamoodi, ajattelu hidastunut minimi tempoon, vaikea keskittyä mihinkään. Mieluummin pelaan vaan pasianssia kuin kirjoitan. Ja kokoajan on nälkä, mikä siinäkin on? Olemme Maxin isän luona. Omakotitalo täynnä porukkaa, ruokapöydän ääressä on käynnissä pienimuotoinen sukukokous, ruotsinkielistä rupattelua. Piiloudun pieneen makuuhuoneeseen keittiön taakse. Perheen valtava susikoira lönkyttelee paikalla ja heittäytyy lattialle makaamaan. Taitaa olla liikaa tungosta sillekin. Pari yksinäistä sutta täällä piilottelee. (Tai sitten olen lauman epäilyttävin jäsen ja minua pitää vahtia.)

Eilinen meni Powerparkissa. Kokonainen päivä paahteisessa huvipuistossa käyskentelyä, välillä ranskiksia, poppareita ja karusellia. Olin etukäteen kuvitellut pitäytyväni puhtaasti sivustakatsojan roolissa, oli kamera ja luonnosvihko mukana. Meinasin että piirrän vaan ja kuvaan, kun jo seuraavaksi ranneketta teipattiin ranteeseen. Oli kuulemma niin edullinen, että piti koko porukalle saada täysi access. Ensin tuli paineita etten löydä neljää mielusti vekotinta ja menee hukkaan se pääsymaksu. Huolestuneena pälyilin niitä vuoristoratoja ja kuolonsilmukkavempeleitä ja mietin, että en minä noihin. Suunnittelin, että jos kummitustalo on ainoa mihin uskallan mennä, niin sitten menen sinne viisi kertaa putkeen että saan rannekkeeni kannattamaan.

Mutta oli siellä muutakin sitten lopulta. Maailmanpyörään menin ja kahteenkin erilaiseen karuselliin. Ja sinne kummitusluolaan pariin otteeseen. Pahoinvointilääkettä vaan naamariin ja pyörimään, tuli tätiinkin vähän liikettä. Suurin osa jäi kuitenkin ajamatta. Jotenkin olen päättänyt olla sillä tavalla arka, etten halua pää alaspäin roikkua. Varmaan kontrollifriikkiyttä, pakko pitää kaikki narut kokoajan kädessä. Tai sitten se on se, kun on pää niin pyörällä jo valmiiksi. En halua sitä sekoittaa enää yhtään enempää.

Kuitenkin siinä keinukarusellin pyörityksessä tuli sellainen pieni välähdys huolettomuudesta. Kun vauhti kiihtyi vaan kovemmaksi eikä maisema pysynyt enää paikallaan. Katse ei ehtinyt kiinnittyä mihinkään, alkoi vähän vatsassa velloa. Mutta ei siitä poiskaan päässyt. Ei voinut huutaa, että painakaan stoppia, meinaa olla liian jännää! Niin sitten oli pakko rentoutua. Kun en muutakaan voi niin päästin sitten irti huolestani ja roikuin vaan mukana. Suljin silmät ja hellitin otetta turvakaiteesta, jota olin puristanut rystyset valkoisina. Kuvittelin, että olen ihan pieni vaan ja joku suuri minua kieputtaa. Tuuli humisi korvissa. Vatsanpohjassa tuntui hyvää kuohuntaa, ja jossain kallonpohjassa, lantionpohjassa kihelmöi.

Se oli varmaan maistiainen siitä riemusta, jonka muut huimapäät huvipuistoista saavat. Kun tajuaa hellittää ja kieppuu vaan mukana. Kerrankin ei tarvitse kontrolloida kaikkea, joku muu hoitaa. Saa olla täysin ja kokonaan vietävänä. Sellainen tekisi meikäläiselle oikeastaan todella hyvää, hellittää vähän otetta. Sitä minä varmaan kirjoittamalla yritän. Tavoittaa jotain tukahdutettua, jotain nimeämättä jäänyttä. En tiedä onnistuuko se vain yritänkö vaan kontrolloida lisää?

Katselin myös kuvaani vessan peilistä, karusellin kiiltävästä pinnasta, peliluolan näyttöjen heijastuksista. Kaikkien niiden lapsukaisten keskellä tajusin näyttäväni jonkun äidiltä. Että pian jostain kulman takaa pitäisi kirmata luokseni pari poninsaparoista pikkutyttöä kinuamaan lisää jätskirahaa tai mies lastenrattaiden kanssa. Olen sen ikäinen, että minulla voisi olla kouluikäisiä lapsia. Ihmettelin kuka se on se aikuinen, joka heijastuksesta yhtäkkiä takaisin tuijottelee? Sellaisella vakavalla, arkisella katseella vastasi pälyilyyni. Tuli pieni huoli omasta tavanomaisuudesta. Kävi mielessä, että pitäisi värjätä taas tukka kirkkailla väreillä. Tai laihtua vaikka, pukeutua jotenkin villimmin.

Mutten halua enää uppoutua sellaiseen itsekritiikkiin. En jaksa enää uskotella itselleni, että korjaisin kaikki epämiellyttävät mielentilat toisenlaisella kampauksella tai vaatekerralla. Eihän sillä oikeasti ole mitään väliä miltä näyttää. Salaa olen kuitenkin sisältä tosi kumma tyyppi ja lapsellinen ja villi. Niin annoin sen peilikuvan olla juuri niin aikuisen näköinen kuin se on. Hymyilin sille, koitin tasoittaa huoliryppyjä otsalta. Ajoin karusellin kiiltävällä leijonalla ja olin ajattelematta mitään.
Kun oppii tarvittaessa tyhjentämään päänsä turhuuksista, niin pystyy ennen pitkään mihin vaan.

Mutta ei minun oikeastaan tästä pitänyt kirjoittaa...

Piti miettiä sitä, että blogiprojektia on enää kaksi viikkoa jäljellä! Mitä sitten? Pidänkö taukoa? Jatkanko jollain toisella teemalla? Vuoteen on mahtunut monenlaisia päivityksiä, tärkeitä ja ehdottoman tarpeettomia. On aika tehdä lista plussista ja miinuksista.

Syyt jatkaa blogia:

1. Kirjoittamisen rutiini säilyy kun sitoutuu julkaisemaan tietyllä aikataululla.
2. Avoimuus, kerrankin teksti ei jää vain pöytälaatikkoon vaan joku saattaa halutessaan jopa tutustua meikäläisen tuotoksiin.
3. Saavutuksen tunne kun on kyennyt ylläpitämään jotain kokonaisen vuoden ajan.
4. Tulee kokeiltua kaikenlaisia ideoita kun tekee vaan suunnittelematta sen enempää.

Syyt lopettaa blogin pitäminen:

1. Menee aina sunnuntait kirjoittaessa. Stressaa jos olisi muutakin tekemistä.
2. Välillä tulee kirjoitettua todella huonosti. Nolottaa.
3. Rasittaa jos kukaan ei käy lukemassa. Välillä tuntuu ettei hommassa ole mitään pointtia, epämotivaatio.

Okei, syyt lopettamiselle on aika tyhmiä. Ja niitä on vähemmän. Mutta mikä se uusi projekti sitten olisi? Mihin sitä viitsisi sitten vuodeksi sitoutua? Sukukokous on siirtynyt olohuoneeseen, siellä katsellaan jotain tv-ohjelmaa. Max lähti äitinsä luo auttamaan rakennustelineen purkamisessa enkä osaa päättää pitäisikö piilotella siihen asti kunnes turvahenkilö palaa vai uskaltautua sukulaistensa seuraan ihan soolona. Olenhan minäkin tietysti osa perhettä, pyörinyt kuvioissa jo seitsemän vuotta. Ja olen aikuinen. Aikuisten pitäisi olla reippaita eikä enää piilotella makuuhuoneessa vieraita aikuisia.

Pitäisi ja pitäisi.
Sussari tuhisee syvässä unessa lattialla. Se on niin suuri, että pää on kadonnut sängyn alle ja eläin näyttää lähinnä huokailevalta taljalta. Ehkä saan odottaa, että Max tulee kotiin ennen kuin rupean sosiaaliseksi. Ehkä saan pelata vähän pasianssia, olla aivottomassa lomamoodissa. Mietin salaa sitä uutta blogiprojektia.


 

 344. NAPPIKUULOKKEITA

Tämä tavaraosio on jo ajat sitten mennyt ihan pilipaliroinaksi. En enää kuvittelekaan, että kukaan näitä haluaisi. Niin kuin esim. nämä laatikon pohjalle myttyyntyneet nappikuulokkeet. Minkälainen korva pitää ihmisellä olla, että mokomat nappulat edes pysyvät päässä? Ostin tuollaiset korvakoukutkin, eikä pysy siltikään!

 345. KANGASTA

Kesäteatterilavastuksesta jäi palanen mustaa kangasta. Tärkeä oli säästää.

 346. HAME

Ostin viime kesänä HenkkaMaukasta hameen, joka oli uskomattoman nyppyyntyvää kangasta. Sitä sai keriä jokaisen käyttökerran jälkeen ja meitsi ei pienistä nukkaantumisista välitä! Päätin etten enää osta siitä tyhmästä kaupasta mitään, kun ei ne kestä.

Sitten ostin sieltä uuden mustan hameen ku oli nii halpa.

 347. VYÖNSOLKI

Löysin laatikosta. Max kai ajatteli, että siitä voisi saada toimivan vielä. Mutta ehkä me vaan hankitaan hälle uusi vyö...

 348. VANHOJA LÄÄKKEITÄ

Sinänsä hyvä, että menevät vanhaksi. Ei ole niin kovia vaivoja, että pitäisi pillereihin ryhtyä.

 349. NÄYTEPAKETTI

Vanhentunut näytepaketti... jotain.

350. NENÄSUIHKE

Nenän limakalvojen kosteuttajaa. Tuli tarpeen silloin sytojen aikana kun joka niistolla pisaroi nokasta verta. Hitto se oli kyllä yksi rasittavimmista sivuoireista. Kerrankin tuhahdin viihdyttyneesti kaverin sutkautukselle ja lensi sieraimesta punaisia pisaroita kahvipöydälle. Ei ehkä sovi ihan teekutsujen etikettiin.
Onneksi en ole siis tarvinut tätä moneen vuoteen!

MINIMALISTIN... JOKU PÄIVÄ osa49: Lintsaan ku oisin Lintsillä!

Oho, mitä lintsaamista! Normaalistihan valmistelen tämän kirjoituksen sunnuntaina ja heti seuraavana aamuna julkaisen. Tai jos oikein hankalaksi menee niin maanantai-iltana vasta, kerran taisi mennä tiistaille. Mutta nyt on, mitä... keskiviikko? Deadlinesta kaksi päivää myöhässä ja pikkuhiljaa alan tässä vasta naputella. Mitä ihmettä?

No, tietysti sitä että on kesä ja loma ja Vaasa eikä sitä nyt jaksa niin tikkana olla. Että vaikka ei etelään pääsekään lomailemaan niin silti voi harrastaa hasta mañana -asennetta. Tai meitsillä näköjään hasta pasado mañana, kun ylihuomiselle menee...

Vaasassa sataa ja on kylmää ja harmaata. Paitsi silloin yhtenä päivänä kun aurinko ehti olla esillä juuri niin pitkän hetken, että rakensin työpisteeni parvekkeelle ja ikuistin tilanteen kameralla. Sarjakuvavälineet on täälläkin mukana (ei tässä siis ihan siestalla olla) ja tarinaa on nyt kasassa about 80 sivua. Omat tunnelmat projektin suhteen vaihtelevat tyytyväisyydestä syvään epätoivoon. Kun en osaa sanoa onko siitä nyt sitten tulossa hyvä tai edes yhtään sellainen kuin oli tarkoitus. Ja kuinka pitkäksi stoori venyy. Ja kuinka loputtoman kauan sen tekemiseen menee. Ja onko missään mitään pointtia...

Mutta teen vaan. Opettelen olemaan välittämättä lopputuloksesta. Tätä samaa lausetta kirjoitan tänne blogiinkin joka viikko. Teen vaan, yksi sivu kerralla, yksi lause kerralla, yksi viiva... Opettelen muistamaan, ettei tämä muutenkaan ole järin vakavaa puuhaa. Teen vaan kun jotain täytyy ihmisen puuhata pysyäkseen järkipäisenä. Päämotiivini on tekeminen itsessään, ei lopputulos.

Niin, mutta lintsaamisesta. Meitsihän on siis armoitettu lintsaaja. Ala-asteen lopulla tajusin ettei kouluun olekaan pakko mennä ihan joka päivä ja yläasteella aloin testata tätä teoriaa käytännössä. Meillä oli sellainen poissaolokirja, johon piti aina saada huoltajan allekirjoitus ja kertoa joku syy. Oli aika paljon vatsatautia siinä sitten... Jouduin tietysti väärentämään äidin nimen koko kolmen vuoden ajan, sillä kerran aloitettuani enhän voinut näyttää väärennöksin koristeltua kirjasta kotona. Pahoittelut äiti tästä, muistan kyllä jo aiemminkin tunnustaneeni tämän synnin.

Mutta lintsatut tunnit ovat kyllä ihmisen laatuaikaa! Varastettuja hetkiä, itselle omittuja luvattomia tuokioita. Tottelemattomuuden sokeroimia. Tietysti pidin siis huolen, että kaikki pakolliset puuhat tuli tehtyä ja arvosanat olivat kelvollisia. Enhän ollut mikään kouluvihaaja. Tein vain juuri sen verran kun oli pakko. Todettuani ettei jokaikinen oppitunti olekaan elimellisen tärkeä, päätin suosiolla jättää osan niistä väliin. Siis sehän on pelkkää byrokratiaa, että täytyy mennä samaan aikaan samaan paikkaan vuodesta toiseen. Ei ihminen toimi sillä tavalla. Ihminen on eläin, jolla on kaksi jalkaa ja vapaa tahto. Niitä täytyy käyttää!

Niinpä jalkani kuljettivat minut joinain aamuina kirjastoon, jonka lukuhuoneessa saatoin ahmia kerralla kokonaisen romaanin. Tai jos äiti oli työreissulla niin palasin iltapäiväksi kotiin katsomaan telkkaria. Tai mitä sitä nyt ikinä tulikaan tehtyä, lintsaamisessa ei ole tärkeintä se tekeminen vaan oleminen itsessään. Se vapaus! En minä eilenkään mitään oleellista tehnyt, pasianssia pelasin ja kuuntelin radiota. Ihan hyvin olisin voinut kirjoittaa. Ei vaan huvittanut yhtään. Huvitti enemmän lintsailla ja testata, että onko se blogihomma nyt niin velvoittava, että ihan joka maanantai täytyy. No, eihän se ole. Ei mikään ole. Mutta kyllä minä tämän lopulta sitten halusin valmiiksi saada, kun isäkin puhelimessa ihmetteli blogihiljaisuutta (iskä on yks mun tärkeimmistä lukijoista).

En tiedä mikä siinä lintsaamisessa on? Onko se vaan vastuun pakoilua vai voisiko sitä pitää jonkunmoisena armollisuutena? Kun olenhan minä kuitenkin tätä kirjoitusprojektia pitänyt yllä muutamaa viikkoa vajaan vuoden. Se on varmaan minun tapa sitoutua, että pysyn päätöksessä sillä ehdolla, että joskus saa olla laiska ja saamaton ihan ilman lupalappuja. Niin kuin tässä lavastamisessakin. Teatterityössä on monta rasittavaa ja käsittämätöntäkin puolta, mutta ne kaikki korjaantuvat se ettei ikinä tarvitse raportoida menojaan kellekään. Sanoo vaan, että tuolloin en pääse ja sitten ei pääse. Toki sen työn joutuu sitten tekemään myöhemmin, mutta ihan itse valitsemallaan ajanhetkellä.

Ihme kyttäämistä sellainen, että aina tiettyyn aikaan tietyssä paikassa pitää jotain tehdä. Muistan kun olin kaksi päivää puhelinmyyjänä lehtiä kauppaamassa. Siinä puheluiden välissä sitten ajattelin pitää pienen hengähdyshetken ja tallustin keittiöön hakemaan kahvia. Ehdin juuri keittimen kahvaan tarttua kun esimies ryntäsi perään ja ilmoitti, ettei nyt ole virallinen kahvihetki! Että se on vasta 23,5 minuutin päästä ja siihen asti puhelimen pitää olla kiinni kuuloelimessä!

Otin loparit seuraavana aamuna. Ihan tarpeetonta nillitystä, kun olin kuitenkin saanut niitä typeriä julkaisua ihmisille tuputettua. Jos sitä ei saa edes kahvilla juhlia niin on se kumma! Niin, sitä se tavallaan on se lintsaaminen. Siinä on kumman juhlava fiilis, sellainen jonka joku toinen tavoittaa vain varaamalla viikonloppureissun Pariisiin. Meitsillä ei ole halua matkustella tai pistää kuuppaa sekaisin päihteillä. En halua hypätä korkealta kumivaijeri nilkkojen ympärillä tai kiljua vuoristoradan ensimmäisessä vaunussa.

Noiden sijaan minulla on nämä itselle varastetut tunnit. Lintsaaminen on mun Lintsi. Kun tietää, että ihan ehdottomasti pitäisi olla tekemässä jotain muuta ja oikeen tuntee kuinka deadline paahtaa ohi. Silloin pokkana vaan klikkaa vaan uuden jakson tv-sarjaa pyörimään. Siitä pitää nauttia! Eikä pidä sitten jälkikäteen pilata hyvää lintsausta jollain syyllisyydellä. Katumisessa menee vaan kaikkien aikaa hukkaan.

Niin, että pahoitteluni kun tuli postaus monta päivää myöhässä.
Oli se sen arvosta!

337. PAINOINDEKSITAULUKKO

Tämän paperilappusen poistaminen on suuri ele. Niin lukemattomat kerrat olen tätä taulukkoa päntännyt ja haaveillut, että "jos painaisi 68 tai 66 tai vitsi jonain päivänä 64!". Varsinkin teini-iässä tämä oli yksi pääharrastuksistani, alemmilla kilomäärillä makustelu. Nyt sen voisi jo lopettaa. Jos käyttäisi seuraavat 30 vuotta vaikka itsensä hyväksymiseen.

 338. HUULIRASVA

Huulirasvaa ei kyllä ikinä saa käytettyä ihan loppuun asti. Ei varsinkaan tällaista johon täytyy tunkea sormi sisälle. En edes tiedä mitä vuosikertaa rasva edustaa...

 339. MUCHA-MUOVIKASSI

Tää on paha. Pari kertaa olen kassia jo hypistellyt ja pakannut sitten takaisin laatikkoon. Mutta nyt loppuu roinat ja on pakko pistää peliin viimeisetkin turhakkeet. Loppujen lopuksi kyseessähän on siis muovinpala johon on printattu kuva. Ehkä pärjään ilman sitä. Tai ehkä sitä voisi edes käyttää.

 340. PAPERIKASSI

Tismalleen samaa kategoriaa kuin edellinen. Ehkä pärjään ilman tai josko ottaisi kantovälineen edes käyttöön.














341. RASVAA

Hmm, kutsuva töräys päiväämätöntä rasvaa kakkanäytepurkissa. Sisko varmaan joskus antanut hydrokortisonia tai jotain. Jonain vuonna.

 342. RÄTTEJÄ

Hylätyn maalauslaukun pahnanpohjimmaisia.

343. HIUSLENKKEJÄ

Meidän huushollissa on vieläkin enemmän näitä lenkkejä kuin itse tukkaa!