Hyvää Vappua, rakkaat ihmiset! Niinhän sekin räntäsateesta taas aurinkoon kehittyi tämä keli.
Minimalismin tietä olisi vielä 12 viikkoa jäljellä, vielä ehtisi sanoa jotain sanomisen arvoista.
Kirjoitin viimeksi kuolemasta ja pelosta. Mielessä kävi pitäisikö tällä kertaa valita jokin kevyempi aihe, jokin joka harhauttaa ajatukset pois noista vaikeista. Vaan luultavasti sitä ei tarvitse surra, sillä onhan luvunhetkellä keväänjuhla ja ihmiselon raskas taakka kohoaa kuplina taivaalle. Mutta juuri nyt tuntuu vaan, että monella läheisellä on paljon sitä surua ja pelkoa. Tuntuu ettei tämä kevään katkokävelyinen esiinmarssikaan helpota tilannetta yhtään, kurkut vaan turpoaa siitepölystä umpeen eikä tiedä valuuko poskilla allergian vai väsymyksen veet.
Sain postilaatikkoon toimitettuna sen Anthony de Mellon Havahtumisen, josta viimeksi mainitsin. Ohukainen kirja, mahtuu luukusta ja viisi euroa maksoi. Juuri siinä on oma kauneutensa, siinä vaatimattomuudessa. Kevyt läpyskä, kannessakin lähinnä valkoista ja kuva jostain ihme mutterista. Ei mitään pömpöösiä, ei turhaa meteliä itsestään. Ei se havahtuminen ei ole kultakirjailluista kansista
kiinni, ei viiden kilon painosta, ei tarvita toistatuhatta sivua. Näissä asioissa on kai parempi olla tiivis, sillä ei kai kukaan väsyneenä jaksa puhelinluetteloa päntätä. Ollapa tiivis, mutta perinpohjainen. Siinä taito treenattavaksi.
Selaanpa uudella ajatuksella läpi tätä Anthony de Melloa. Liikenisikö sieltä jokin toivon sana itsen tai läheisten tueksi...
"Luuletteko, että autan ketään?
En auta! Voi en, en, en!
Älkää odottako minun auttavan ketään.
Mutta en myöskään aio aiheuttaa kenellekään vahinkoa.
Jos vahingoitutte, aiheutitte sen itse;
ja jos saatte apua, autoitte itse itseänne.
ja jos saatte apua, autoitte itse itseänne.
Teitte todellakin sen itse!"
(Havahtuminen, s.8)
Jaha. Heti alkuun de Mello toteaa siis, ettei kukaan muu voi auttaa ihmistä kuin hän itse. Se on sanoma täynnä turhautumista, mutta toivoa myös. Toivoa siinä, ettei tarvitse odottaa messiasta tai ihmevoimia kyetäkseen nousemaan suonsa silmästä, sillä ne kyvyt on jokaisella jo itsessään. Turhautumista siinä, ettei se silti ole helppoa. Vaikka toinen heittäisikin sen köyden ja tarjoutuisi vetämään tasamaalle niin itse siihen köyteen täytyy silti tarttua. Itse täytyy puristaa kämmenet ruvelle, että se pelastusköyden veto voittaa suon imun. Ja turhauttavaa se on sille, joka siellä köyden toisessa päässä maanittelee ja rukoilee, että ota siitä nyt kiinni. Ota nämä neuvot nyt todesta ennen kuin turve nielaisee sinut kokonaan.
Kaipaisin niin keinoa olla avuksi ja onnellisuudeksi kaiken tämän surumielisyyden keskellä. Kaipaisin niitä taikasanoja, sitä oikeaa tapaa olla. Tiedän etten voi kenenkään puolesta taakkaa kantaa, mutta jos voisi sitä keventää edes. Edes tarjota levähdyspaikan. Voiko blogilla auttaa? Luultavasti ei. Mutta muuhun en näillä rajallisilla taidoilla juuri nyt kykene, kuin harjoittelemaan virtuaalisen päiväkirjan muodossa sitä vakuuttelemisen taitoa. Ja toisaalta: ei pidä sortua siihen että ravaa ympäri suota ja heittelee niitä köysiä sinne tänne eikä jääkään pitämään toisesta päästä kiinni. Huikkaa vaan "että pidäs hetki tota" ja juoksee pois.
Olenhan itsekin tästä kaikesta kirjoittaessani lokoisan syvällä omassa suonsilmässäni väistelemässä muiden apuyrityksiä. Ystäväni lainasi minulle tämä kirjan, jota nyt rakkaudella siteeraan. Hän vaivautui kuuntelemaan pohdintojani, vaivautui kaivamaan Anthony de Mellon hyllystään, suositteli sitä sydämestään ja sanoi että "Lue tämä, tiedän että pidät siitä. Sen lukee nopeasti.". Ja minä kiitin ja kohteliaasti punnitsin pokkaria käsissäni ja laitoin kotona hyllyyn. Ajattelin, että ehkä myöhemmin sitten. Että minulla on tässä nyt muuta. Lieneekö ystäväni nerokasta taktiikkaa laittaa pian perään viesti, että tarviseekin kirjasen takaisin jo parin päivän päästä enkä kehdannut palauttaa lukematta. Tuli deadline. Ja niin minä pienen painostuksen alla luin ja rakastin joka sanaa. Mutta ihan itse piti sivut kääntää.
 |
| Antti Laitinen, Omakuva suolla |
"Sanoin, että me emme halua olla onnellisia.
Haluamme muita asioita.
Tai tarkemmin sanottuna: emme halua olla onnellisia ilman ehtoja.
Olen valmis olemaan onnellinen, mikäli saan sitä ja tätä.
Todellisuudessa tämä tarkoittaa,
että sanomme ystävälle, Jumalalle tai kelle tahansa:
että sanomme ystävälle, Jumalalle tai kelle tahansa:
"Sinä olet minun onneni.
Jos en saa sinua, kieltäydyn olemasta onnellinen."
Emme voi tajuta olevamme onnellisia ilman noita ehtoja.
Meidät on opetettu sijoittamaan onnellisuutemme niihin."
(Havahtuminen, s.12)
Järisyttävä lausunto. Miten joku voisi tosissaan kuvitella tuntevansa minut niin, että kehtaa väittää minun välttelevän onnellisuutta?! Totta kai minä haluan onnea! Totta kai jokainen haluaa. Minun vain täytyy saada olla ystävieni seurassa, olla itsenäisesti toimeentuleva, olla terve, elää pitkään, saavuttaa tavoitteeni, saada vastarakkautta... Eihän onnea voisi olla ilman näitä. Minä hankin ne ja sitten niistä aiheutuu onnellisuus. Ihan perusasioista, hyvän elämän edellytykset.
Mutta de Mellon mukaan näin ei olekaan. Hänen mukaansa syvä, kestävä onnellisuus on nyt ja tässä, on ihmisessä itsessään kokonaisena ja rikkumattomana, mutta me emme suostu näkemään sitä muilta kiireiltämme. Minusta terveys on hyvän elämän perusta, mutta miksi tuo parantumattoman diagnoosin saanut nainen pitää Ted-puhetta onnellisuudesta? Minulle toimeentulo on kaikki kaikessa, mutta miksi buddhalaismunkit antavat omaisuutensa pois vapautuakseen kärsimyksestä? Jos nuo vaatimukset todella edustaisivat onnellisuutta, niin maailmassa ei voisi olla ainuttakaan onnellista köyhää tai invalidia. Toisaalta, ei pitäisi olla myöskään yhtään onnetonta vanhusta tai miljonääriä, hehän ovat saavuttaneet pitkän iän ja varakkuuden, joista sen onnen piti rakentua...
Ei, mutta se on nimenomaan noiden kaikkien olosuhteiden yhdistelmä joka tuo onnen, tarkennan toivelistaani. Keskitie on sitä, että kaikki palaset on sopivasti kohdillaan. Mutta eikö tämä ole vain entistä tiukempi vaatimus? Että kaiken pitää olla justiinsa tismalleen täsmälleen mukavasti, että onnenkipinä suostuu syttymään. Eikö ihminen silloin ole kauheassa paineessa tilanteen ylläpitämiseksi myös silloin kun kaikki sattuu olemaan kohdillaan ja eikö tuo paineisuus puhalla sen pienenkin kipinän sammuksiin. "Juuri nyt on kaikki hyvin, mutta kohta varmaan jotain hirveää tapahtuu. Nyt olen Kanarialla, mutta huomenna lähtee lento takaisin räntämaahan."
Juuri tuon ajatusvirheen kautta onnenmetsästys muuttuu loputtomaksi taisteluksi elämän arvaamattomuutta vastaan, kuin yrittäisi nyrkkeillä pyörremyrskyä leppeäksi kesätuuleksi. De Mello tuntuu kysyvän, kumpi on työläämpää: yrittää muuttaa ne asiat joihin ei itsellä ole mitään vaikutusvaltaa vai ne asiat joihin voi päästä käsiksi. Kuten omaan käsitykseen onnellisuudesta.
"Elämä on juhla-ateria.
On surullista, että useimmat ihmiset nääntyvät nälkään.
Juuri tästä aiheesta aion puhua.
Sattuipa kerran niin, että joukko haaksirikkoisia ajelehti lautalla
Brasilian rannikon edustalla nääntymäisillään janoon.
Hei eivät aavistaneet lainkaan ajelehtivansa makeassa vedessä.
Joki virtasi mereen sellaisella voimalla,
että se ulottui parin mailin päähän rannikosta.
Ja niinpä juuri lautan ajelehtimispaikalla oli makeaa vettä.
Mutta heillä ei ollut siitä aavistustakaan.
Samalla tavalle meitä ympäröi ilo, onnellisuus ja rakkaus."
(Havahtuminen, s.26)
De Mello sanoo, että kuunteleminen ja katsominen ovat maailman vaikeimpia asioita, sillä ne saattavat muuttaa ihmistä. Muuttuminen on tuskallista, oppiminen on tuskallista, koska silloin täytyy myöntää olleensa väärässä. Ei kukaan halua oivaltaa olleensa väärässä. Elämä on muutenkin tarpeeksi harmillista, miksi tässä täytyy vielä jotain moitteitakin kuunnella. Mutta entä jos olenkin väärässä väittäessäni elämää tuskalliseksi. Eikö sellaisessa asiassa haluaisikin tulla oikaistuksi? Ei, ei haluaisi sillä niin paljon ihminen muutosta pelkää. Tuttu / turvallinen, vieras / vaarallinen. Jos otan tämän uuden ajatuksen osaksi elämääni, niin mistä tutusta ja turvallisesta joudun silloin luopumaan?
Brasilian edustalla kelluvat haaksirikkoiset olisivat joutuneet luopumaan ajatuksesta ettei merivettä voi juoda. He olisivat joutuneet luopumaan janostaan. Ei kaikki ole turvallista vain siksi, että se on tuttua. Tuttu / tuskallinen. Minulla itselläni on miljooni huonoa tapaa, jotka ovat minulle läpikotaisin tuttuja ja joista olisin aivan valmis luopumaan. En vaan tiedä mitä saan tilalle jos niistä luovun. Jos lopetan facebookissa kökkimisen, niin katoaako elämästäni lupsakka rentous? Jääkö jäljelle vain loputon suorittaminen jos en suo itselleni tuota pientä irtiottoa? En tiedä mitä tapahtuisi ilman kissavideoita, joten en uskalla lopettaa niiden katsomista (vaikka usein epäilenkin, että voisin käyttää aikani paremmin).
Onnellisuusoppaita on kaikkialla, tämä dieetti muuttaa elämäsi, viisi askelta tasapainoisempaan arkeen. Ne ovat merivettä. Lenkkeile itsesi iloiseksi, vihanneksilla virkeiksi, hyvällä unella uudeksi ihmiseksi. Merivettä. Jeesus pelastaa, Buddha rakastaa, yksisarvisten parantava voima virtaa kehoosi. Merivettä kaikki, sitä juomalla ei jano lähde. Lue tämä kirja, ystäväni sanoi ja kippasi merivettä kuppiini. Kohteliaasti kiitin ja siirsin tarjotun juoman vaivihkaa sivuun. Huomiotani tavoitellaan joka suunnasta, minä olen kuolemassa janoon keskellä hyvien neuvojen valtamerta. Sain kerran huonon neuvon ja niinpä tuomitsin kaikki onnellisuusohjeet suolaisiksi. Olin lapsena tapakristitty, joten nyt kaikki uskonnot ovat suolaa.
Ei pidä kyynistyä, kyynisyydestä ei ole mitään hyötyä. Ihminen kuvittelee suojelevansa sillä itseään, mutta todellisuudessa se saa pakahtumaan janoon keskellä makean veden virtaa. Ei pidä tuomita ennen kuin on yrittänyt (toki kannattaa ensin kokeilla kielenkärjellä, eikä kitata maistamatta koko tuoppia). Olen ajatellut opetella kuuntelemaan ja näkemään. Opetella onnelliseksi vaikka olosuhteet on ihan hanurista (niin kuin ne useimmiten ovat).
 |
| Generic Art Solutions, The Raft |
"Teidän ei tarvitse tehdä mitään onnen saamiseksi.
Suuri mestari Eckhart sanoi hyvin kauniisti:
"Jumalaa ei saavuteta lisäämällä jotakin sieluun,
vaan vähentämällä siitä jotakin."
Vapautuaksenne ette tee mitään vaan heitätte jotakin pois.
Silloin pääsette vapaaksi."
(Havahtuminen, s.72)
Ei tarvitse pelästyä sanaa Jumala. Se on ihmisen kehittämä käsite, ei se pure tai aivopese tai tee kenestäkään itselleen vierasta. Se on sana, jota saa tulkita, josta saa tehdä omansa (näin olen antanut itseni ymmärtää). Jumala voi olla ihmisessä itsessään tai se voi olla pilvenhattaralla. Se voi olla mielentila, rauha ja viisaus. Olen viimein alkanut oivaltaa, kuinka usko on ihmiselle tärkeää. Usko itseen, usko parempaan, usko omiin voimavaroihin, usko siihen ettei kaikkea voi käsittää ja hallita. Ei tuota uskoa pidä kieltää itseltään vaan koska ei pidä jonkun toisen dogmaattisista määritelmistä. Ei pidä heittää lasta kaivoon, koska pesuvesi on likaista.
Ihminen ei tarvitse mitään lisää ollakseen onnellinen, näin mestari Eckhartin sanat tulkitsen. Ei tarvita "oikeita" olosuhteita, ei tiettyjä ihmisiä, ei rahoja, ei edes vakaata terveydentilaa. Nuo asiat ovat ihmisen ulkopuolella, mutta onni on tunne ja tunne on ihmisen sisäpuolella. Olosuhteilla itsessään ei ole mitään ominaisuuksia, sade ei ole hyvä tai paha. Sade on vain tilanne, jossa taivaalta tippuu vettä. Se on ihminen itse, joka seisoo katoksessa puiden nyrkkiä taivaalle tehden vakaan päätöksen ettei aio olla onnellinen tänäänkään, koska kosteuspiste on saavutettu. Ja salaa kaikkien niiden päätösten, epäluulojen ja surkuttelujen alla on se onni. Se on jo siellä, maailman paras piilopaikka, sillä kuka ikinä voisi uskoa ettei tarvitse hankkia mitään lisää löytääkseen sen. Täytyy vaan luopua: luopua pelosta löytääkseen toivon, luopua vihasta löytääkseen myötätunnon.
Jos luopuisi epäluulostaan löytäisi uskon. Uskonto ei ole sama kuin usko, ensimmäinen on oppijärjestelmä ja toinen on kokemus, tunne. Ne saattavat liittyä toisiinsa tai sitten eivät lainkaan. Usko on sitä, että ihminen voi auttaa itse itseään. Usko on sitä, että vaikeassa paikassa löytää selittämättömät voimavarat, joita ei tiennyt omaavansa. Usko tuo ongelmiin apua hämmentävältä suunnalta, niin että huomaa yhtäkkiä hörppivänsä makeaa vettä keskellä merta. Usko auttaa ymmärtämään muutoksen.
Minua voi kutsua hurahtaneeksi tai kolmenkympin kriisiyttämäksi, totta varmaan molemmat. Itse kallistun viikko viikolta enemmän tuonne Buddhan suuntaan, mutta muiden vakaumuksilla ei ole minulle väliä. Viisaus puhuu monella suulla. Ehkä kolmekymppisyyteen kuuluu myös se pompöösi kuvitelma, että voisi todella omilla teoillaan ja sanoillaan vaikuttaa muiden elämään, jopa parantaa sitä. Neljänkympin kriisissä varmaan jo hymähtelen tälle kaikelle (jos niin pitkälle saa täällä maanpäällä möhniä).
Toivo on sitä, että tietää asioiden olevan kohta paremmin.
Usko on sitä, että tietää niiden hyvin jo nyt.
Näistä voisi leikellä ja kehystää ittelleen monta sisustustaulua. Löysin arkistoista ehkä kuusi saman aiheen kalenteria männävuosilta. Sukulaiset pistivät aikanaan merkille, että art deco kiinnostelee.
Muistan kun sain ensimmäisen Mucha-kirjan kätöseeni. Olin varmaan 13-14 hujakoilla ja itkuun puhkesin kun oli niin kauniita minusta ne kuvat. Jäi mieleen se hetki kun tuli niin voimakas reaktio. Tässä 15 vuoden aikana on kuitenkin skannattu noita teoksia jo niin moneen kertaan, että hiukan ylikäytetyiltä jo tuntuvat. Kaukana ovat ne viattomat päivät, jolloin kuvakirjan tenhosta kyynellyin. (Vaikka itken kyllä edelleen kaikelle. Esim. silloin kun teki mieli mämmiä ja sit Max lähti mua varten sitä ostamaan.)
Kävin läpi lukuisia piirustuskansioitani ja paljon sinne oli piiloutunut tavaraa, jotka eivät joukkoon kuuluneet. Jonkun verran keskeneräisiä töitä, siis sellaisia juuri ja juuri aloitettuja. Suttuisia luonnoksia, alastonmalli krokeja... you know, 10 vuotta taidekouluissa niin sitä paprua tulee. Ja tulee yhä tänä päivänä jatkuvalla syötöllä.
Näitä näköjään piisaa aina vaan, vaikka yhden satsin heitin jo pihalle. Nyt on tarjolla pientä settiä, tuo suurin on A4-luokkaa. Yhden näytän päättäväisesti jo pohjustaneen siniseksi. Liekö ollut joku idea siinä?
Ovat olleet jääkaapin koristeena ja ulko-ovessakin kun tuo luuseri-merkkiä näyttävä on niin hauska minusta. Mutta meille on tulossa vappuna vieraita ja sehän tarkoittaa sitä, että jääkaappimagneetit ja -koristeet täytyy järjestellä uudelleen! Vanhat siis hivaloon!!
(Meillä ei siis käy ikinä vieraita ja nyt olen taas aivan helisemässä, että tänne tulee joku. Kompensoin siivoamalla aivan holtittomalla tarkkuudella. Mutta nautinnolla. Meidän jääkaapinovi on nyt ehkä hienoin ikinä.)
Tämä saksalaisilla sanomalehdillä päällystetty tikkuaski taisi olla lahja tai tuliainen joltain ystävältä. Mutta kun en ihan muista, että keneltä ja milloin niin ei oikeen toimita muiston virkaa. Sisällä siis palanut tikku, pinni ja kolikoita. Ihana kokoelma sinänsä. Sen nyt sydämeeni talletan.
Bussin lattialta noukin sormuksen taskuun. Laitan sen nyt roskiin sitten kuitenkin. Kun on jo kihlarinkulatkin ostettu silloin aikanaan.
Hiukan antikliimaksina täällä pohjalla tämä purkistaan irtaantunut kansi... Ei kun se purkki taitaa olla mun kynäteline, virkkasin siihen vaan hupun päälle. Kannen säästin kun ajattelin, että tuikkua poltan siinä. Tällasta se sitten on kun ei osaa laittaa tavaraa pois. Jotain metallin kappaletta sitten hilloaa vuosikausia lipaston laatikossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti