MINIMALISTIN MAANANTAI osa43: Mahdottomuuksien maailma

Salli Kari 2017

Selkää juilii. Maksoin sen juiliuttamisesta 60 euroa - kävin siis eilen fysioterapiassa. Olen jäänyt siihen hommaan vähän koukkuun. Lääkärin määräyksellä ensin siellä ravasin ja akuutissa hädässä vaan, mutta nyt huomasin varaavani uutta käyntiä vaikka kroppa pelaa suunnilleen oikein eikä kelakorvaustakaan enää heru. Tulin jotenkin siihen tulokseen, että parantavien käsien murjomaksi pääseminen on yksi parhaista asioista, joihin ihminen voi rahansa laittaa. Kun en kerran käy enää lainkaan baareissa tai edes Alkossa, en ulkomaanmatkoilla tai maksullisessa jumpassa, harvemmin edes teatterissa, en museoissa... Niin käyn sitten fyssarilla. Se on vähän että voi valita säästääkö pennosensa päästäkseen pari kertaa vuodessa Berliiniin piipahtamaan vai käykö pitkin vuotta itteään hoitamassa. Jälkimmäinen tuntuu tärkeämmältä nyt. Ja siitä jää semmonen hyvä krapula, että vaikka sattuu niin se on kuitenkin hoitavaa kipua.

Luulen, että se sytostaattihommailu osaltaan kitki minusta halukkuuden päihtyä. Kun kroppaa huuhdeltiin tiukalla kemikaalicocktaililla kuukausikaupalla niin tuli mömmömittari kerralla täyteen. Muistan myös ensimmäisen kännäilyn, jolla juhlistin hoidoista suoriutumista: sen jälkeen olotila olikin peeveli vie pahempi kuin yksikään niistä tiputuksista! Ja nyt oli kyseessä juhlistus!!! Kävi kerralla selväksi kuinka epäloogista hommaa on ajatella ilolle sopivaksi hinnaksi sitä, että laatoittaa kylpyhuonetta koko seuraavan ehtoon. (Meitsiä on siis siunattu erityisen ärhäköillä dagen eftereillä. Ei ole mitään luovaa möhinää se, vaan enemmän vatsatautiin vertaisin...) Niin luovuin sitten krapuloista ja päädyin tähän fyssarin jälkeiseen juilimiseen.

Mistäköhän minä tässä olen kirjoittamassa? Mistä tämä ajatus lähti?
Niin, siitä että ympäristöäni kuulostelin aloitusta etsien ja selkä ehti ensimmäisenä ääneen. Tässäkin mielessä kropastaan kannattaisi pitää parempaa huolta, ettei väsyneen lihan valitus täytä aivoja kun pitäisi keksiä jotain sanomisen arvoista. Kerrottakoon, että aika pirun monta runoa meikäläisen pöytälaatikossa kuvaa lähinnä jumiutunutta niskaa, puutuneita jalkoja, kireää leukaa... Tuli itsellekin jälkeenpäin lukiessa yllätyksenä, että noin juntturassako jo olen? Ei kierrä päässä veri, ei saa aivot happea että jaksaisi raksuttaa. Tämä ei tietenkään ole vielä sytyttänyt sitä kipinää ihmisessä, että oikeasti lähtisi tuonne lenkkipolulle tempomaan. Ajattelin, että fysioterapia korvaisi sen liikuntahössötyksen. Että voisiko se nainen läimiä minut aina parin viikon välein mureaksi...

Ei se taida ihan niin toimia. Pahus.

Jos olisin tahdonvoimalla valeltu ihminen niin kävisin heti ensimmäiseksi aamulla vähän juoksemassa. Heti sängystä säntäisin tuonne lähimetsään. Saisi keuhkon täydeltä aamunrapsakkaa ilmaa, ei vielä kenenkään muun hengittämää. Linnut laulaisi ja valonsäteet kipunoisi vihreää lehtien lomasta. Ei tulisi ketään vastaan juoksulla tai korkeintaan joku terhakka eläkeläinen, jolle samastumisen merkiksi nyökätä. Hiekka rahisisi jalkojen alla ja sydän löisi uuden päivän onnea. Sitten aamiainen maistuisi entistä uljaammalta ja aamukahvikin ansaitulta. Olisipa se vaan jotain! Tätä ajatusta olen makustellut puolisen vuotta tässä, että jos vaan jaksaisi lähteä. Pitäisikö tehdä joku sellainen sopimus itsensä kanssa? Jos vaikka kuukauden ajan päättäisi, että on pakko käydä ennen puoltapäivää hölköttämässä. Vaikka olisi vaan vartin.

Huh, uskaltaisiko luvata?
Panttaan sitä lupausta vielä hetken. Kun sittenhän ei voi suoraan sängystä lötsähtää tähän lempinojatuoliinsa kirjoittamaan... kuvauksia selkäni jäykkyydestä.
(Tässä välissä mainittakoon, että ohessa kulkevat piirrokset eivät suinkaan ole jumahtaneita omakuvia, vaan elävää mallia Taidehallissa toissaviikolta. Aino kutsui luonnostelemaan ja olipa antoisaa hommaa pitkästä aikaa!)

Salli Kari 2017

Sitä mietin eilen ennen nukahtamista, kuinka asiat voisivat olla paremmin. En siis miettinyt henkilökohtaisia parannuksia vaan mietin itsessään sitä lausetta: "asiat voisivat olla paremmin". Ihmeellistä kuinka ihmisellä on kyky sellaiseen ajatukseen. Että näkee tämän hetken ja nämä olosuhteet ja kaiken mikä nyt on läsnä ja jostain tyhjästä tulee oivallus, että voisi muuten olla enemmänkin vielä. Niin kuin tuossa äsken sujuvasti elin todeksi sen jos olisi reippaampi, jos liikkuisi, jos tulisi saavutuksen tunne. Yleensä sellainen pohdinta tulee liitetyksi riittämättömyyteen ja kyltymättömyyteen, mutta sehän on vain kolikon toinen puoli. Toinen on se, että kykenen kuvittelemaan täydellistymisen. Kykenee kuvittelemaan sen mitä ei ole olemassa. Vielä.

Siis nyt tulee taas näitä buddhalaisuus-hommia, mutta kun tämä ihmismieli kiinnostelee niin väkisin tekee mieli testailla noita meditaatio-oppeja ajattelunsa kirittäjänä. Mutta kun se valaistuminen, tai vapautuminen edes, se on käsitteenä niin hämmentävä. Että kykenisi täysin vapautumaan negatiivisista ajatuksistaan ja alkaisikin samaistua myötätuntoon ja mielenrauhaan. Se tuntuu mahdottomalta, epäinhimilliseltä lähes. Kyllähän henkilön kuuluu saada raivota ja riehua, lannistua ja surkutella. Kuinka voisi olla ihminen ilman sitä? Mutta kuitenkin kykenen sen kuvittelemaan, se on mahdotonta ja samaanaikaan näen sen mielikuvitukseni markkinoilla. Mitä tahansa voi nähdä kun tarpeeksi pinnistää.

Niin sitä yritin ennen nukahtamista tavoittaa, että onko se jotenkin todiste ihmisyyden rajattomasta potentiaalista kun kykenee kuvittelemaan mahdottoman olevaksi? Liittyykö se kärsimyksestä vapautuminen jotenkin siihen, että oivaltaa kuinka mahdottomaksi luullusta tuleekin mahdollista mielen voimalla? Ööh, mahdottomalta tuntuu nyt ainakin yrittää lopettaa tämä pohdinta niin että kukaan siinä pysyisi yhtään mukana... Tuli yhtäkkiä aivan todella typerä ja epämääräinen tunne itsestä.

Salli Kari 2017

Mutta kuvittelen, että tietäisinkin mistä olisin puhumassa.
Kuvittelen, että olisi viisaus.
Sillä vaikka nyt tuntuisi mahdottomalta tulla johtopäätökseen, niin sellainen on kuitenkin olemassa. Jossain ajassa ja paikassa leijuu täydellinen lopetus tällekin tekstin rääpäleelle. Mutta se on tämän hetken tuolla puolen, sitä ei ole.
Vielä.

Tämän kuun lopussa voisi hakea taas yhtä apurahaa. Sitä varten pitäisi kehittää jälleen joku projekti, sillä niillä vanhoilla ei herunut enää mitään vaikka ovatkin kaikki kesken vielä. Siitä tämä pohdinta varmaan kumpuaa, kun tuntuu ettei ole yhtään ideaa. Ei ole mitään, pää tyhjää täynnä ja sitten täytyy kuvitella, että siitä tyhjyydestä nousee joku. Joku tekemisen arvoinen, joku jolla omaa taiteilijuuttaan taas todistaa. Ja ainahan sieltä lopulta nousee. Syntymänihme tapahtuu kerta kerran jälkeen, elottomasta elollista. Viimeksi puhuin siitä epäitsekkyydestä, sitä tietä olisi mukava opetella kulkemaan. Mietin, että jos alkaisi jatkossa kirjoittaa tätä blogia aina ulkona. Että teesinä olisi se, ettei saa olla kotona kyhjöttämässä. Sitä kautta niin kuin pakottaisi itsensä avautumaan hiukan maailmalle.

Mietin myös kirjan kirjoittamista, jonkinlainen henkinen jatko-osa Erlend Loen Supernaiiville. Sellainen kirja, joka pelaisi vähäeleisyydellä. Se päähenkilö eläisi minimalistista elämää ja aika paljon päänsä sisällä, olisi ulkopuolinen, sivustakatsoja. Sitten se yrittäisi avata itseään maailmalle, päästä niin kuin mukaan. En vaan tiedä mikä sen kirjan juoni sitten olisi. Pitäisikö siinä olla joku käänne ja ongelma? En minä haluaisi kirjoittaa mitään dynaamista ja menevää. Haluaisin kirjoittaa sellaisen kirjan, jossa istutaan puistonpenkillä muistikirjan kanssa tai juodaan suodatinkahvia halvasta Ikea-lasista. Ja siinä soitettaisiin bändissä, joka ei keikkailisi missään ja tehtäisiin taidetta, jota ei julkaistaisi ikinä. Elettäisiin lähinnä mahdollisiksi kuviteltujen mahdottomuuksien keskellä. Sellainen salainen kirja. Pienen pieni, yksiön kokoinen

Sitten oli idea työttömästä turtlesista. Siis teinimutanttininjakilpikonna työkkärissä, kun sillä on tosi paljon ominaisuuksia (teini-ikäisyys, mutanttius, ninjataidot, kilpikonnuus), mutta mikään niistä ei ole oikein valtti työmarkkinoilla. Kuvaisi omia tuntemuksia täällä yhteiskuntakelpoisuuden sivumarginaalissa, kun kauheasti koko ajan puuhaan enkä tiedä onko mistään näistä taidoista tienestin tuojaksi. Oon tällanen aikuissolumuunnoslavastajahörhö. Turtlesit oli myös kova juttu pienenä, lapsuudensankareita oikein. Ja eikö ysärinostalgia ole kova juttu nyt?

Kyllä sieltä tyhjyydestä siis aina jotain kumpuaa.
Ei nyt välttämättä mitään apurahan arvoista, mutta jotain.
Mahdottomia projekteja.
Vielä.

 295. LAULUOPPIJAKSO - OPPIKIRJA

Äiti näitä ihania mulla aina laittaa. Olisihan tämä läpyskä periaatteessa saanut tuolla laatikon perällä kyhnöttää, ei minulla mitään sitä vastaankaan ole. Alkaa vaan tehdä jo vähän tiukkaa löytää pois annettavaa tavaraa, on alkanut jo toinen kierros lipastojen kohdalla. Onhan se toisaalta sääli jos tämä laulukirjanen vaan nyhjää siellä lootan pohjalla kenenkään sitä ikinä avaamatta. Mieluummin löytäisin uuden kodin hälle.

 296. PESUPUSSI

Pussi pussissa. En ole siis ikinä ottanut tätä tuotetta pakkauksestaan, joten kenties en aivan tulenpalavasti sitä arkeeni kaipaa.















297. JURASSIC PARK -TEEPAITA

On ollut lenkkipaitojen osastossa. Se osasto on vaan niin tuhti ettei kaapinovi meinaa mennä kiinni. Kuinka monta hölkkäpaitaa ihminen tarvii? Varsinkaan jos ei ole neljään kuukauteen käynyt radalla...

 298. VÄLIKAUSITAKKI

Hankittiin yhteistoimin Maxille viitisen vuotta sitten. Pari viikkoa sitten hommattiin uusi. Vanhan röpön saa varmaan jo heivata. Vai pitääköhän tää varmistaa Maxilta vielä...















  299. MUSTA MEKKO

Tämä menee varmaan takaisin äidin kaappiin, kun on aikanaan äidin mitoille tehty hautajaisia varten. Koitin, että jos olisin ottanut sen käyttöön, mutta eihän meillä ole samat mitat tietenkään.

300. ASKARTELUHELMIÄ

Jee, kolmassadas roipe menossa! Kyllä nyt jo loppu häämöttelee tässä proggiksessa. Tyhjensin askartelulaatikon sisällön. Hetken siinä lajittelin ja puntaroin, mutta sitten totesin että menköön koko tilpehöörivarasto. Meitsi ei jaksa koruja nyplätä.

301. ASKARTELUROINAA

Yksinäinen korvis, hajonnut sytkäri, minipyykkipoika, kuivunutta kangasväriä... Miksi nämä oli siellä helmilaatikossa? Askartelu on kyllä pahin mahdollinen tekosyy säästää kaikenlaista tarpeetonta.