MINIMALISTIN MAANANTAI osa18: Kolme huonoa, mutta neljä hyvää

Tänään ei huvittaisi kirjoittaa. Tämä tunne on päällimmäisenä kun alan nyt kirjoittaa.

Olen ylläpitänyt tätä Minimalisti-sarjaa kohta 18 viikkoa. Se on jo kohtuullinen sitoumus, nelisen kuukautta. Alkuhuuma alkaa laimentua. Jos tämä olisi liikuntaharrastus harkitsisin jo lajin vaihtoa. Pidän alkuhuumasta. Ja vaikka pidän säännöllisyydestä ja rutiinista myös, on aloittamisen into se kaikkien paras. Nyt vaikutan saavuttaneeni pisteen, jossa se alkaa sekoittua tuttuuden turtumukseen.

Jäljellä on kuitenkin vielä 34 viikkoa mikäli aion pysyä alkuperäisessä suunnitelmassani. Ja minähän pysyn, ei tämä sitä. En vaan halua tehdä tästä itselleni raskasta. En halua pakottaa itseäni kirjoittamaan jos meinaa jatkua tämä tunne, tämä ettei tekisi oikeastaan mieli. Kun on viikolla joka päivä naputellut käsikirjoituksen parissa, pitänyt ehkä lauantain vapaata ja sitten tietää että sunnuntaina olisi keksittävä jotain blogiin. En halua 34 hankalaa sunnuntaita putkeen. (Tosin, sunnuntai on mielestäni viikonpäivistä vaikein. Maanantai on meikäläiselle ollut aina helpompi. Liittynee jotenkin vapaa-ajan vaikeuteen...)

Listaanpa tähän plussat ja miinukset blogin kirjoittamiseen liittyen. Niin minulla on tapana tehdä, kun alkaa epäilyttää jatkamisen miellekkyys tilanteissa, jossa koko projekti on täysin omissa käsissäni (niin kuin nuo Gotlannin rannalta kerätyt kivet aloituskuvassa... POOM! aasinsilta). Aloitan listani miinuksista, siitä mikä minua tässä jarruttaa...

Syyt lopettaa:

1. Riittämättömyyden tunne. Henkilökohtainen lemppariongelmani. On ruvennut tuntumaan ettei enää riitä jos kerron täällä omasta elämästäni. Mietin, että pitäisi sanoa jotain tärkeää. Lukea joku kirja ja referoida sitä, heittää oleellinen näkökulma kotimaani viime viikon tapahtumiin tai vaikka Trumpista jotain. Olla oikeen hemmetin tarkkanäköinen ja älykäs ja nokkela. Mutta en minä luonnostani oikein ole sellainen, ei minulla ole mitään sanottavaa valtameren takaisesta presidenttivalinnasta. Ihmettelen miten kaikilla täällä pienessä pohjolassa onkin siitä niin tarkkoja analyyseja. Haluan pidättäytyä spekulaatioista, jätän sen historiaa paremmin tunteville. Se kun kuulemma toistaa itseään. Historia siis.
2. Lukijatilastot. Harmittaa kun jokaisen postauksen kohdalla näen kuinka monta ihmistä sitä on klikannut. Nuo numerot ehdottavat liian helppoja vertailuja, että viime viikon teksti taisi olla aika huono ja epäkiinnostava, kun meni näin ja näin. Pari viikkoa sitten klikkauksia kerääntyi paljon enemmän. No, mitä minä sillon tein paremmin? Miten voisin tehdä sen saman uudestaan? Ahdistuneena seuraan klikkien määrää monta päivää postauksen jälkeen. En tykkää sellaisesta yhtään. Nasahtaa liian lähelle syvintä epävarmuuttani eli torjutuksi tulemisen pelkoa. Tulee olo, että pitäisi olla aina sairaan kiinnostava tai ei tehdä mitään. Ja klikkinälkä vaan kasvaa. Kerran kun onnistuu, niin ei enää riitä ne entiset lukijamäärät.
3. Oma tärkeily. Harmittaa se että harmittaa. Nolottaa. Ei kukaan muu ota tätä niin tosissaan kuin minä. Miksi pitää ottaa kaikki aina tosissaan? Nyt lukijaakin alkaa varmaan jo vaivaannuttaa tämä. Ei kukaan pidä minusta jos olen tällainen vakavikko ja vaikeilija. Pitäisi piristyä. En tykkää siitä kun joku sanoo, että pitäisi piristyä.

Syyt jatkaa:

1. Lupauksen pitäminen. Koko pointti on siinä, että teen tätä vuoden. Se oli lupaus itseltä itselle ja minä pidän lupauksista. Rakastan uudenvuodenlupauksia! Edelliskerralla se oli "100 päivää ilman lisättyä sokeria" ja se oli upeaa! Upean konkreettinen tavoite, suuri saavutuksen tunne aina kun kieltäydyin kaakkupalasta. Se myös vaikutti sokeritottumuksiini sadan päivän jälkeenkin: en vieläkään ole palannut karkin pariin entiseen malliin. Jokainen Maanantai-postaus ilahduttaa minua, että taas sain jotain tehtyä vaikkei kauheasti huvittanutkaan. Tahdonvoimaa itse asetetun haasteen edessä.
2. Roinan vähentäminen. Tähän olen aina vain motivoituneempi. En kaipaa pois laittamistani mitään takaisin (tai totuuden nimissä mietin sitä ylioppilasmekkoa välillä, sitä jota käytin kerran 12 vuotta sitten... kun olen onnistunut pudottamaan viimein neljä kiloa, osin edellämainitun sokerittomuuteni ansiosta). Kämppä pysyy entistä helpommin siistinä ja nyt haaveilen että kaapeissakin olisi tilaa eikä jokainen komero olisi niin täyteen sullottu. On humalluttavaa tajuta etten todella ole sidottu näihin esineisiin ja että niiden arvo on suurilta osin itse kuvittelemani. Ei ketään muuta kiinnosta minun roinani, ei muut niitä halua. Olen juuri niin vapaa kuin haluan olla.
3. Kirjoittaminen. Minä kyllä pidän kirjoittamisesta. Se ei ole minulle vaikeaa. Jälki ei ole nerokasta tai ainutlaatuisuudessaan korvaamatonta, mutta tavaraa tulee. Kunhan vaan tajuan aloittaa, niin jatkaminen ei ole ongelma. Aina jotain sanottavaa löytyy, jostain ajatuksesta viihdytyn sen verran että se kannattaa rustata. Ideoita piisaa kuin kauniita kiviä Gotlannin rannoilla (POOM! jo toinen perustelu alkukuvalle). Ja se on ilmiö, joka tuottaa loputonta nautintoa. Se etten jääkään enää aloittamisen vaikeuden vangiksi. Ja koska toisto on nautinnollista, toistan jo aiemmin sanomani: olen juuri niin vapaa kuin haluan olla.
4. Avautuminen. Oikeastaan tässä on ratkaisu kaikkiin syihini lopettaa. Tämä on se yksi hyvä syy, joka deletoi kaikki vastaväitteet. Avautuminen on minulle vaikeaa, koska 1) koen riittämättömyyttä ja luulen etteivät juttuni ole tarpeeksi kiinnostavia jaettaviksi, 2) pelkään torjutuksi tulemista enemmän kuin mitään ja 3) nolottaa paljastaa kuinka tosissani olenkaan. Avautumisen harjoitteleminen on lääke näihin kolmeen tautiin (tai varmaan ne ovat kaikki saman sairauden oireita). Voin väistää ongelmaa koittamalla olla nokkela, siteeraamalla viisaampia, tarttumalla vain trendikkäisiin aiheisiin. Voin väistää piiloutumalla vitsailuun ja ironiaan. Voin torjua lopettamalla projektin kesken. Mutten halua.

Niin, no siinähän se lopulta tuli. Se yksi hyvä syy jatkaa, enempää ei tarvita. Kyllästyttää se torjutuksi tulemisen väistely. Kyllästyttää aina niellä sanansa tietäen, että kuka tahansa kohtaamistani ihmisistä voi arvoni mitätöidä ihan vaan kuuntelemalla väärin jos puhuisin, reagoimalla väärin, väärällä vastauksella, väärällä keskeytyksellä, väärällä katseella. Tajuan itsekin, että he tekevät sen vahingossa. Eihän edes ole oikeaa reaktiota, sitä joka lopulta poistaisi minun pelkoni. Ehkä onnistun olemaan kiinnostava juuri nyt, mutta huomenna joku jo haukottelee kesken tarinani. Ehkä ensi viikolla kukaan ei ehdi klikeillään elvyttää minun henkihieveröistä omanarvontuntoani.

Minulla on kaksi vaihtoehtoa: olla hiljaa tai ottaa riski ja puhua. Olen niellyt jo niin paljon puhetta, ettei mahdu enää. Ei sanaakaan. Haluan olla rehellinen, vaikka se sitten tarkoittaisikin ongelmointia ja peloissa möhmeröintiä ja tarinoita, joista en usko kenenkään kiinnostuvan. Tämä on harjoitus, opettelen olemaan äänessä. Opettelen sietämään sen etteivät muut jaksa tai ehdi aina kuunnella. Enhän minäkään aina jaksa.

 Ja tuloshan oli muutenkin selvä: kolme syytä lopettaa, mutta neljä jatkaa.

120. HIUSPUUTERI

Upea tuote! Ollut käytössä about vuosia ja riittää aina vaan. Uumoilen kuitenkin ettei tässä päässä vähään aikaan ole niin pitkää kutria, että tarvisi puuteroida. Varmaan kelpaa jollekin ystävättärelle. Laitan tuonne säästettävien laatikkoon...

121. HIUSVAHA

Oikein rehvakkaasti meinaan laittaa nyt kaikki muotoilutuotteeni peliin. Varmaan puolen vuoden päästä olen sitten ostamassa niitä takaisin... mutta se on sen ajan murhe!

122. MUOTOILUSUIHKE

Nii, kaikki vaan! Mitään en jätä! Tai sen yrttisuihkeen jätän, jonka viime viikolla ostin kampaajalta kutisevaan päänahkaan. Sen jäljiltä tuoksuu kuin olisi hinkannut kupoliaan metsän hikiseen kainaloon. Upeaa tavaraa.











 
123. EEVA POLTTILA -PASTILLIRASIA

Sinänsä aika mahtava tuote. Muistelen, että Lasipalatsin kulmalla oli joskus Yle-kauppa, jossa vierailtiin isän kanssa. Tämän rasian vitsikkyys kirvoitti silloin ostopäätökseen. Ehkä se vitsi on kymmenessä vuodessa jo hymähdelty loppuun.












124. SALLI-SARJAKUVAKIRJA

Edellisen kerran kierrätyskeskusroinaa kerätessäni melkein jo annoin tämän mennä, mutta hellyin koska kannessa lukee suurin kirjaimin oma nimeni. Ja minulla on ollut tämä aina. Koska nimi.

Hmm. Jotenkin tämä nimiperuste omistussuhteelle ei enää toimi.

125. VIEW MASTER

Kuten kuvasta näkyy, on kyseinen laite rikki. Se on ollut rikki aina, minulla on toinen toimiva tuolla laatikossa. Pitää kysyä äidiltä onko tällä jokin erityinen historia vai miksi olenkaan sitä niin huolella säilönyt.

126. MICHAEL JACKSON -NUKEN LAATIKKO

Hetken arvoin laittaisinko koko nuken pois, mutta aloitetaans nyt iisisti laatikosta. Omistan siis MJ-nuken, joka napista painettaessa soittaa joko Black or Whitea tai Beat Ittiä (alla kevyen creepy kuva siitä miten kasetti vaihdetaan... jotenkin huolestuttava tunne suorittaa kyseinen avoleikkaus idolinkuvalleen). Nukella on kaksi vaatekertaa, oma kumpaankin kappaleeseen.
MJ-muistoesineet ovat roinaprojektini heikko kohta. Ainakin nyt luulen etten kykene niistä luopumaan. En ole vielä vakuuttunut etteikö osa lapsuudestani sittenkin olisi tallentunut niiden c-kasettien, vhs-nauhojen, t-paitojen, postikorttien, pinssien, kuvakirjojen ja kyseisen nuken muotoon.

En muista milloin nuken sain, mutta koskaan en ole sillä leikkinyt. Tämä on yksi niitä nimenomaan omistamiseen tarkotettuja esineitä, sillä ei ole mitään muuta funktiota. Se on muovia joka on tehtaalla prässätty etäisesti muistuttamaan miestä, jota en koskaan tuntenut mutta jonka kirjoittamat laulut herättivät kummaa liikehdintää nuoressa versiossa minusta. Tuota nuorta minää ei enää ole. Figuurin esittämää miestä ei enää ole. On vain muovia ja muistoja.

Pidän niistä kiinni vielä hetken ennen kuin vanhuuttaan kellastuvat ja haurastuvat. Elättelen ajatusta, että olisivat vielä jonain päivänä muiden silmissä yhtä arvokkaita kuin ovat minulle. Jarrutan kaiken katoavaisuutta, pistän tämän nuken edestäni sulkeutuvan oven tunkiksi. Sen joka sulkee minut väistämättä ulos menneisyydestäni.

Mutta laatikosta voin luopua.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa17: Aloittamisen pitkittämisen jalo taito

Olen työskennellyt apurahalla kohta seitsemän viikkoa. Koska olen sekä työnantaja että -tekijä, taitaa olla aika pienen kehityskeskustelun. Tai pidetään nyt ainakin sellainen toverillinen rupattelutuokio. Tässä vähän kahvia juodaan ja kuulumisia vaihdellaan, tittelit roskiin. Itse itselleen esittää nyt hän sen kuuluisan kysymyksen:

"Mites on menny, noin niin ku omasta mielestä?"

Viikko 1

Olen siis saanut kaksi apurahaa, toisen äidin kanssa lastenkirjaa varten ja toisen omaan sarjakuvaprojektiin. Jotenkin kuvittelin käyttäväni avustukset vasta ensi vuoden puolella, että tässä nyt kypsyttelen rauhassa pari kuukautta ja sitten pikkuhiljaa... Kunnes tajuan syyskuun lopussa ettei Työkkäri varmaan ole ajatellut maksaa minulle kypsyttelyajalta tukia. Pian on lokakuu ja onkin itseasiassa syytä ruveta hommiin asap eli kello käyntiin NYT JA LIIKKUU LIIKKUU LIIKKUU!

Totaalipaniikki! En ole yhtään valmis mihinkään! Miten minä nyt osaan jotain lastenkirjaa ruveta kuvittamaan tässä?! Minähän olen opiskellut piirtämistä vaan ala-asteelta lähtien, saanut stipendin yläasteella, neljä vuotta Kuvataidelukiossa ja vaivaiset kuusi vuotta Taideteollisessa. Mutta se oli eri asia, silloin oli opettajat ja mentorit ja kurssit ja nyt olen yksin! Osaanko minä, mitä hittoa, kauan se apuraha riittää, jotain 5kk, ei siinä ajassa ehdi kahta kirjaa millään, en minä saa yhtään kirjaa tehtyä, nyt on jo mennyt monta päivää, mitään en ole tehnyt, tästä tulee kauheat puoli vuotta!

Kolmannen päivän jälkeen vedän henkeä. Ostan polkupyörän. Ostan taidetarvikeliikkeestä paperia, siveltimiä ja musteen jonka nimi on Infinite Grey. Menen remontoituun Töölön kirjastoon ja lainaan 15 kauneinta kuvakirjaa. Sovin äidin kanssa palaverin. Maksan itse itselleni palkan apurahoja varten avaamaltani tililtä. Luen lähdeaineistoa, teen muistiinpanoja. Kuuntelen Yle Areenasta puheohjelmia ja vähän jotain piirtelen. Juon kahvia, luen lastenkirjoja ja totean itselleni välillä ääneen, että "tämä on nyt valmistautumista ja tämä on hyvin tärkeää".

Viikko 2

Olemme pitäneet palaverin äidin kanssa. Olen lähinnä "paltsannut" ammatikseni viimeiset kymmenen vuotta, mutta tämä istunto on hiukan erilainen, koska työkaverini on... no, äitini. Tuon pari luonnosta näytille, saan ylitsevuotavan lastin kehuja, juomme kahvia ja äiti heittää puolivitsinä, että voisin tehdä koko kirjan itsekseni kun olen niin yliluonnollisen taitava. (Kuulostaa kirjoitettuna kettuilulta, muttei suinkaan ole: meidän perheessä ei kehuja säästellä.) Tiedän että äitiä hermostuttaa kirjoittamisen aloittaminen samalla tavalla kuin minua hermostuttaa piirtämisen aloittaminen. Yritän rohkaista työpariani ja sovimme, että molemmat luonnostelevat tahoillaan. (Mainittakoon vielä tässäkin: Äiti, oot upee. Tästä tulee upee kirja, kun voidaan tehdä se yhdessä. Ei paniikkia. Meillä on kaikki maailman aika.)

Luonnostelen kotona jotain. Epämääräisenä agendana on etsiskellä tyyliä, mutta päädyn kokoajan piirtämään tismalleen samannäköisiä hahmoja. Yritän hahmotella päässäni aikataulua: jos kirjaan tulee noin 20 kuvaa ja piirtäisin yhden päivässä (viikonloput vapaat), niin tekemiseen menisi neljä viikkoa. Sitten vielä mahdolliset korjaukset ja taitto, toiset neljä viikkoa vähintään. Shit, eihän aika riitä millään kun olen jo käyttänyt kokonaisen viikon eikä tekstejäkään vielä ole! Enkä edes saa yhtä kuvaa valmiiksi per päivä, sillä yhtäkkiä kalenteriin on kerääntynyt kaikenlaista juoksevaa hommaa.

Tässähän tulee ihan älytön kiire! Yritän piirtää mahdollisimman paljon, mutta keskittymiskyky tuntuu riittävän vain muutamaan tuntiin päivässä. Äiti lähettää muutamia tekstejä ja muokkaan aiempia luonnoksia niihin sopiviksi. Kauhea kiireen tuntu vaikka työ on ihan alussa. Homma ei hahmotu yhtään, mitä minä edes olen tekemässä?! Piirrän myös iltaisin ja viikonloppuna, mutta riittämättömyys hyppää esiin heti kun lasken kynän kädestäni. Kaipaan mentoria, joka kertoisi miten päästä tekemiseen kiinni.

Perjantaina äiti kompastuu käytävämattoon, kaatuu ja murtaa olkapäänsä. Lääkäri lupaa ainakin kuukauden kirjoituskyvyttömyyttä.

Viikko 3

Okei, lastenkirja pistetään jäihin kunnes äiti on toipunut kirjoituskuntoon. Aloitan siis toiseen projektiin orientoitumisen, palautan kuvakirjat kirjastoon ja kannan tilalle valtavan pinon sarjakuvia. Löydän sarjakuvantekijän oppaan, jossa käydään läpi perusasiat. Kirjoitan muistiinpanoja, yritän analysoida muiden tekemiä sarjiksi, listaan niiden vahvuudet ja heikkoudet. Minun on tarkoitus käsitellä rintasyöpään sairastumista, joten selaan läpi kolmen vuoden takaisia potilaspapereitani ja päiväkirjoja ja koitan asetella tapahtumia aikajanalle.

Otan keskittymisharjoitukset osaksi päivärutiiniani, sillä henkinen itsekuri ei nykyisellä tasollaan meinaa riittää epämääräisen tehtävälistani noudattamiseen. Jotenkin tunnit vain lipuvat ohitse ja saan itseni kirjoituspöydän ääreen vasta iltapäivällä. Aloitan taas aamusivut, jos niiden avulla vaikka pääsisi kirjoittamisen rutiiniin. Huomaan ottavani vastaan kaikki kahvikutsut ja muut syyt lähteä työn äärestä. Kaikki kohtaamani ihmiset kysyvät kuinka apurahataiteilu sujuu. Myhisen vastaukseksi jotain epämääräistä ja yritän vaihtaa puheenaihetta. En kuitenkaan keksi mitään puhuttavaa, sillä elämässäni ei ole muuta kuin siivoamista, nettivideoita ja to-do-listoja.

Luen todella hienon sarjisalbumin, joka käsittelee myös rintasyöpää. Sen nimi on The Story of My Tits ja sen tekemiseen on ilmeisesti mennyt kahdeksan vuotta.
Minulla on aikaa neljä kuukautta.
Shit.

Viikko 4

Lietson itseni hyperventiloivaan, putkinäköiseen stressiin. Tässähän on aivan älytön duuni eikä minulla ole mitään kokemusta tai edes mallia miten edetä! Pitää kehitellä käsikirjoitus. Pitää kehitellä kuvakerronnan tyyli. Pitää piirtää koko homma ja skannata ja värittää ja taittaa ja myydä eteenpäin. Enhän minä pysty millään! Riittämättömyyden tunne kasvaa koko ajan. Olen 100% varma etten tee tarpeeksi vaikken edes tiedä mitä pitäisi tehdä. Itken iltaisin Maxille. Hän neuvoo tekemään aikataulun. Vastaan etten voi tehdä suunnitelmaa työlle, jonka tekemisestä en ymmärrä mitään.

Maxin ollessa koulussa siivoan asuntoa raivokkaasti potien samalla huonoa omaatuntoa siitä etten ole työpöydän ääressä. Kuuntelen tiskatessa Yle Areenasta Sarasvuon viikottaista radiomonologia. Mentorinpuutos on pakottava. Ohjelman otsikkona on Juoruilu teki meistä ihmisiä. Saravuo puhuu tarinankertomisen muutosvoimasta, siitä kuinka narraation kehittäminen muokkaa maailman sekavasta kaaoksesta käsiteltävän kokonaisuuden. Hän puhuu mielikuvituksen merkityksestä ihmiskuntaa eteenpäin tuuppivana voimana. Hän puhuu Christopher Voglerin kirjasta nimeltä The Writer´s Journey. Pudotan tiskiharjan ja loikkaan keittiönpöydän ääreen tekemään muistiinpanoja. Nyt ollaan asian äärellä! Tästähän koko jutussa on kysymys! Juuri tämän vuoksihan minäkin haluan käydä läpi sen käsittämättömän kaaoksen, joksi syöpädiagnoosi on elämäni myllännyt!

Löydän netistä Voglerin koko kirjan pdf-tiedostona. Se on yksityiskohtainen opas käsikirjoituksen rakentamiseen. Heureka! Neljä viikkoa siihen meni, mutta löysin kuin löysinkin mentorini.

Viikko 5

Tavaan The Writer´s Journey:ta pää sauhuten. Kirja käsittelee ihmiskunnan historiassa yhä uudelleen toistuvaan tarinan kaavaa, jota kutsutaan Sankarin matkaksi. Siinä on 12 osaa, jotka käydään läpi tarkkaan. Lisäksi puhutaan arkkityypeistä, yleisösuhteesta ja psykologisesti uskottavasta juonenkehittelystä. Koska en tiedä tarinankerronnasta juuri mitään, tartun jokaiseen ohjeeseen kuin hukkuva oljenkorteen.

Pänttään 300-sivuista kirjaa koko viikon. Luen myös Aristoteleen Runousopin ja alan hahmotella käsikirjoituksen pääkohtia mielessäni. Päätän sittenkin uskoa Maxia, joka jaksaa yhä jankuttaa aikataulun tärkeydestä. Hän kuitenkin opiskelee yliopistolla logiikkaa, jota kaoottinen sähläämiseni eittämättä kaipaa. Asetan itselleni kolme deadlinea tälle vuodelle. Ei aavistustakaan ovatko ne realistisia, mutta jostain on pakko aloittaa.

Voisin nyt maksaa itselleni marraskuun palkan, mutta koska tilillä on vielä pennosia edellisestä liksasta, päätän lykätä maksupäivää. Haluan venyttää apurahaoleiluani niin pitkälle kuin mahdollista.

Viikko 6

Alan tavoittaa jonkunmoista rutiinia. Aloitan aamusivuilla, sitten käyn läpi päiväkirjoja keräten muistiin kaiken edes etäisesti oleellisen, puoliltapäivin lounas, meditaatio, vielä hetki päiväkirjoja ja ilta on vapaa. Haluan tehdä hahmottomasta kirjoitusurakasta kouriintuntuvampaa, joten alan raapustaa kohtausvalikoimaa post-it-lapuille. Liimaan ne työhuoneeni oveen. Yllättäen post-it-laput alkavat muodostaa ryhmiä, jotka on mahdollista otsikoida. Nimeän seuraavan kahden viikon tavoitteekseni muuntaa päiväkirjojen oleellisimmat osat tällä tavoin lapuiksi.

Vietän työpöydän ääressä vain 2-3 tuntia päivässä ja etenen yhä hitaammin kuin toivoisin. Selkeän välietapin nimeäminen ja keskittymisharjoitukset pitävät kuitenkin riittämättömyyttä loitolla niin, että annan itselleni luvan rentoutua iltaisin. Katsomme Maxin kanssa jopa kokonaisen elokuvan yhtenä iltana. Minulla onkin yhtäkkiä vapaa-aikaa. Kiusaan silti itseäni muistuttamalla etten tiedän tarinani loppuratkaisua vielä ja että tämä puute saattaa pian muodostua ylittämättömäksi esteeksi.

Viikonloppuna meditaatiohuoneella järjestetään kahden päivän keskittymisretriitti. Yhdellä luennollaan opettajamme Kelsang Lekmo vertaa mieleen tutustumista sukeltamiseen. Haa!  Sukeltaminen on loppuratkaisuni kannalta oleellinen skenaario! Tekisi mieli pompata heti ylös tyynyltä ja kirjoittaa tämä jonnekin, mutta pidättäydyn. Enköhän muista sen vielä maanantaina.

Viikko 7

Asetun aamuisin yhä kevyemmin työpöytäni ääreen. Vastaan kuulumisia kysyville tutuille hymyillen.
Lappuja on ovessa jo huomattava määrä. Iso osa on turhia, mutta koitan olla arvottamatta materiaalia tässä vaiheessa. "Ensimmäisen luonnoksen kuuluukin olla huono" kirjoitan monena aamuna päiväkirjaani. Tilaan Voglerin kirjan kotiin. Se on kaunis. Sankarin matkan malli sopii diagnoosin jälkeisiin tapahtumiin hämmentävän osuvasti. Alan nähdä viime vuodet uudessa valossa, hahmotan yhtäkkiä syy-seuraus-suhteita ja suuntia näennäisen päämäärättömästä harhailustani. Huomaan ennustaneeni päiväkirjoissani tulevaisuutta hämmentävällä tarkkuudella. Huomaan tienneeni jo pitkään haluavani kirjoittaa, en vain ole uskaltanut kuunnella itseäni. Huomaan hetkittäin jopa osanneeni kirjoittaa.

Koen tekeväni jotain todella merkityksellistä, loppuratkaisu tuntuukin paljastavan itsensä Lekmon puheiden myötä. Saavutan taiteellisen työn alkuhybriksen, sen jonka vallassa ajattelee, että "tästähän saattaa tulla jotain todella ainutlaatuista ja suurta". Perjantaina kohtaan ensimmäisen deadlinen kunnialla: päiväkirjat on luettu ja ovi laputettu. Nyt haluaisin, että minulla olisi työkaveri jonka kanssa skoolata! Nyt jonkun pitäisi juhlistaa tätä minun suurta hetkeäni!

Iltaan mennessä hybris alkaa haihtua, niin kuin aina käy. Oikeastaan olen aika väsynyt. Oikeastaan vähän itkettää. Mietin kuinka maanantaina täytyy sitten aloittaa toinen vaihe ja mitenköhän sekin menee ja en minä jaksa. Vähän lohduttaa se, etten ole vieläkään maksanut toisen kuukauden palkkaa, joten ehkä minulla ei olekaan niin kiire kuin luulin. Vielä enemmän lohduttaa kun Saara Turunen kertoo Hesarissa ettei esikoiskirjailijan elämä ollutkaan kovin erilaista verrattuna tavalliseen elämään niin kuin hän oli aina kuvitellut.

On jotenkin helpottavaa muistaa, ettei tämä kirjoittaminen ole kovin suuri juttu kenenkään muun kuin minun näkökulmastani. Ettei tarvitse tehdä tiliä kenellekään eikä ketään niin kauhesti kiinnosta mitä tästä tulee. Ei tule suorituspaineita muualta kuin oman pään sisältä ja niihin paineisiin voi vaikuttaa, aina voi mietiskellä itsensä rauhallisemmaksi. Voisin pitää ajan tuhlaamisena sitä, että on mennyt seitsemän viikkoa eikä minulla ole kuin post-it-lappuja ovessa. Voisin pitää itseäni urpona kun täytyi panikoida viikkokaupalla tätä aloittamista. Mutta enpä pidäkään! Minäpä palaankin ensimmäisen viikon lausuntoon ja totean taas, että "tämä oli valmistautumista ja tämä oli hyvin tärkeää."

Tämä on onneksi vain sarjakuvaromaani ja minä saan tehdä tästä prosessista juuri sellaisen kuin haluan. Tämähän on harjoittelua. Tämä on seikkailu.

Tämä on minun seikkailuni!
Eikä seikkailussa voi epäonnistua.

113. PANTTERIPAITA

Kuvan vaate on kaikkea mitä paidalta yleensä pyydän: iso, liehuva, eläinkuosinen. Mutta jostain selittämättömästä syystä en vaan ikinä käytä tätä. Ehkä siksi että liukas kangas tuntuu iholla kylmältä ja sähköiseltä ja inhottavasti liimautuu kiinni vartaloon. Hoituisi varmaan huuhteluaineella. Miljuuna kertaa olen vaatekriisissä pukenut tämän paidan vain riisuakseni samantien pois. Ei niin ei.

114. PERUNASÄKKIPAITA

Ostin eurolla UFFista. Max totesi sen muistuttavan hiukan perunasäkkiä. Olen käyttänyt paljon, mutta joo... säkkimäinenhän se tosiaan on. Myönnetään. Vaatekaappia järkkäillessä tajusin villapaitaosaston överiyden. Pistetään siis yksi säkki takaisin kiertoradalle.

115. TRIKOOPAITA

Tämän kaunokaisen löysin takapihalta, kun naapuri oli koonnut pahvilaatikkoon "saa ottaa" -roipetta. Olen käyttänyt lenkillä ja unohtanut kaappini "saa homehtua" -hyllylle. Ehkä heitän vaan roskiin.

116. KAAPU

Kuten edelliset neljä kuvaa osoittavat, vaatearsenaalini koostuu lähinnä määrittelemättömän värisistä, liehuvista säkeistä. Myönnetään että huoliteltua ulkoasua vaativat tilaisuudet saavat aina hien nousemaan otsalle (sillä jotenkin koen että juhlissa pitäisi olla ihonmyötäistä kudetta... en tiedä miksi). Tämä Henkkamaukka säkki on jo niin nyppyyntynyt etten enää kehtaa kulkea se päällä. Kuitenkin kaapissa säilytin, koska... no, se on kaapu.

Tulkoot kaikki kaavut minun tyköni!

Voisin liittyä johonkin lahkoon. Ihan vaan, että saisi kaavussa kulkea.

117. BASISTIHATTU

Ostin tämän Prahasta kun brunettipääni veti kesäpäivän korventavat säteet puoleensa. Olisi upeaa näyttää tyylikkäältä hatussa, mutta naamani pallomaisuus tuntuu useimmissa päähineissä vain korostuvan.

Basistit jostain syystä suosivat tätä lierimallia. Kysykää heiltä miksi.

 118. PITKÄ VYÖ

Kirpparilta bongasin teininä tämän kun piti larpata Aragornia ja sillä oli sellainen pitkä, lanteella roikkuva vyö. Saattaa olla todellisuudessa joku hevosenhoitoon liittyvä väline..?

 119. RAMSES-KIRJASARJA

Minulla on pari pahvilaatikkoa, jotka ovat täynnä niin oleellista nostalgiakamaa että ne voi koskemattomina säilöä odottamaan jälkipolvia (tai kuka nyt ala-asteaineistani tulevaisuudessa kiinnostuukaan). Tai siis näin luulin, kunnes toissapäivänä rupesin etsimään yhtä vanhaa lippulappua ja laatikossa odottikin tämä: Ramses-kirjasarja! Siis mitä!? Huusin ihan äänen, että "voi herra mun vereni!" kun näitä esiin nostelin. Se ainoa paikka jonka piti olla seulottu, niin sinne olin sitten piilottanut roinaa jota en ole ikinä tarvinnut!

Ei voi mihinkään enää luottaa. Pakko tästä eteenpäin avata jok´ikinen loota.




Tilanne eskaloituu vääjäämättömästi kun hain tänään kolmannen banaanilaatikon. Mutta tahto on kova. Ei jää yksikään kivi kääntämättä tässä torpassa!

Paitsi ehkä Maxin puoli vaatekaapista. Jätetään sen myllääminen siihen viime hetken paniikkiin.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa16: Sokkotreffit itsen kanssa

Lumi sulaa parhaillaan harmaaksi velliksi. Viime viikon kirkaus saa väistyä tuon muhjun tieltä. Mutta ei se mitään, ei lannistuta. Muhjussa tehdään sitten muhjuenkeleitä.

Luen taas Geshe Kelsang Gyatson kirjoittamaa Buddha-kirjaa, Eight Steps to Happiness. Olen melkein lopussa, enää viimeinen kappale. Se käsittelee tyhjyyttä. Emptiness. Ei siis nothingness vaan nimenomaan emptiness. Vähän niin kuin suomeksi on tyhjyys ja olematon. Ilmeisesti tämä ero on oleellinen: kirja ei väitä etteikö mitään olisi olemassa vaan että kaiken olemassa olevan ytimenä on tyhjyys.

En ymmärrä tästä tyhjyydestä juuri mitään, sillä minun maailmallinen pääni on täyteenahdettu: ajatuksia vilisee, puuhailua piisaa ja vuorokaudessakin on liian vähän tunteja loputtomien suunnitelmieni toteuttamiseen. Hyvin tärkeänä tepastelen ympäri tässä täyteydessäni ja siksi koko tyhjyysidea läjähtääkin kirjan sivuilta vasten naamaa kuin kourallinen edellä mainittua muhjua. Tavaan rivejä uudelleen. Nostan katseeni ja tuijotan seinää. Tuijotan Maxia, kunnes hän huolestuneena kysyy mikä on. Epäilen, että tämä Keshe Kelsang Gyatso on kohta paljastamassa kuinka olen vähän niin kuin väärässä kaiken suhteen. Ja vähän niin kuin koko ajan.

Hiton buddhalaiset.
Tässä menee kaikki taas ihan sekaisin.

Itse G.K.G.

"What is the ultimate truth?

Ultimate truth is the way things really are. 

It is the way things exist 

as opposed to the way they appear. 

We naturally believe that the things we see around us, 

such as tables, chairs, and houses, 

are ultimate truths, 

because we believe that they exist 

in exactly the way that they appear. 

However, 

the way things appear to our senses 

is deceptive and completely contradictory 

to the way in which 

they actually exist."

Eli mikään ilmiö ei siis todellisuudessa ole olemassa niin kuin luulen... Jotenkin tämä liittyy siis aisteihin ja mielen virheellisiin tulkintoihin ja..? Elikkä siis. Ööh. (Tavaan kirjaa kulmiani rypistellen. Miten voin referoida jotain mitä en ymmärrä? Voisinko vaan skriptata tähän koko luvun, sanoa että lukekaa tuosta?) Gyatso painottaa, että tyhjyys on monimutkainen aihe, jota pitää pureksia pitkään ja poukkoilla monen ajatusvirheen kautta ennen todelliseen ymmärrykseen päätymistä. Minulla ei taida olla homman käsittelemiseen tarpeeksi kokemusta yhden kirjan ja parin kuukauden mietiskelyn jälkeen. Tulee koko ajan mieleen se Matrixin "there is no spoon" -kohtaus. Eli unohtakaa koko juttu. Paree antaa muhia...

Paitsi että!

Yhtäkkiä mieleen palaa viiden vuoden takainen valosuunnittelijoiden luokkaretki Ruotsin Järnaan. Tuppauduimme luokkakaverini Ainon kanssa mukaan, koska tarjolla oli harvinainen tilaisuus nähdä James Turrellin valoinstallaatioita. Yhtäkkiä muistan, että Järnassa eräs teos tarjosi minulle kummallisen kokemuksen jostain, mitä en ole osannut koskaan tyydyttävästi sanallistaa. Gyatsoa lukiessani herää epäilys, että olikohan tuo ohikiitävä hetki suhteessa tyhjyyteen. Kyseessä oli teos nimeltä Dark Space. Turrellin sivuilla se esitellään näin:

"A Turrell Dark Space is an enclosed room with no seemingly perceivable light. The concept of a Dark Space is not about what one is supposed to see but the experience of what Turrell describes as “seeing yourself see.”

Dark Space on siis nimensä mukaisesti pimeä tila, johon otettaan kaksi katsojaa kerrallaan. Minut ja kanssakokijani kuljetettiin lukuisten pimennysverhojen läpi tuoleille istumaan, kerrottiin että vartin päästä noudetaan pois ja kehotettiin huutamaan jos tulee jotain. Sitten oppaamme häipyi ja jäimme pimeyteen. Ei mitään erityistä äänimaisemaa, ei mitään. Kuuntelin vierustoverini hengitystä ja tuijottelin mustuutta. Hyvä että meitä oli kaksi, sillä muuten keskittymiseni olisi valunut pimeänpelkoon (Pimeä taitaa sittenkin olla ykkös fobiani. Sori hämähäkit, hyvänä kakkosena tuutte.). Pikkuhiljaa aloin hahmottaa määrittelemättömän kokoisen tilan toisella laidalla punaista hehkua. Koitin tarkentaa katsetta, mutta valo oli huolella säädetty niin etteivät silmäni kyenneet adaptoitumaan. Kääntelin päätä, suljin ja availin silmiä eikä mitään muutosta: pelkkää mustaa ja se kaukainen hehku. Lopulta aloin epäillä oliko hehkua edes olemassa. Oliko se vain aistivirhe verkkokalvolla? En voinut tietää oliko kyseessä lamppu noin seitsemän metrin etäisyydellä vai aistideprivaation aikaansaama hallusinaatio.

Näin myös tämän teoksen, mutta Dark Space oli siistimpi. Ymmärrettävästi siitä ei vain ole tarjolla kovin hyviä kuvia.

Ja silloin yhtäkkiä: tyhjyys. Suuri helpotuksen tunne ettei sillä ole mitään eroa. Että punainen hehku on yhtäaikaa minusta erillinen ja minussa. Että olen kokija, mutta myös kokemus. En osaa sitä vieläkään sanallistaa, mutta muistan tuon tunteen vuosienkin jälkeen, enkä ole koskaan tavoittanut sitä uudelleen. Yhtäkkiä todella näin itseni näkemässä, kuten esittelyssä luvattiin. Järnassa oli näytillä paljon näyttävämpiä värivaloiloitteluja (kuten ylläolevan kuvan kupoli, jonne katsoja työnnettiin liukuhihnalla katselemaan strobospektaakkelia), mutta nimenomaan näköaistin orjuuttavan voiman kyseenalaistaminen saatteli minut oivalluksen äärelle.

Hmm, toimisikohan se siis uudelleen? Jos rajoittamalla näkökenttää pääsisin jälleen oivallukseni luo? Pakkohan sitä on kokeilla! Eight Steps to Happinessin innoittamana päätän pitää tunnin sokkotreffit itseni kanssa, tarkistaa vähän mitä mielessä liikkuu silmien sulkemisen jälkeen. Tämä on mahtava idea! Upeaa työskennellä kotona, kun voi toteuttaa kaikki impulssinsa! Tsekkaan ettei lattioilla ole mitään kompasteltavaa, laitan sekunttikellon päälle kokeen alkamisen merkiksi ja sidon silmät liinalla niin ettei valonkajo pääse läpi.

Seison makuuhuoneessa silmät sidottuna.

Jahaa, mitäs nyt sitte?

Kahvia. Aloitan sokkotreffini keittämällä kupin kahvia. Hapuilen ulos huoneesta liikkuen liioitellulla hitaudella. Edessä on rappuset. Hapuilen kiinni kaiteeseen. Molemmat kädet puuta puristaen hivutan jalkaa ensimmäiselle askelmalle. Onpa siihen pitkä matka. Portaat tuntuvat syviltä. Niin kuin unessa, jossa muut ravaavat rappuja huoletta, mutta oman jalan alta askelmat karkaavat kuiluksi. Tästä tunteestako niissä unissa on kyse? Unet vissiin liittyvät jotenkin tyhjyyteen, ehkä olenkin oikealla tiellä! Lasken jalan yksi kerrallaan täydellä keskittyneisyydellä ja alas pääseminen vie kuusi kertaa kauemmin kuin yleensä. Lopulta kaide loppuu ja käsi haparoi alakerran vessan ovea. Se on raollaan, niin kuin meillä aina. Suljen sen. Yhtäkkiä raollaan oleva ovi tuntuu uhkaavalta.

Haron ilmaa siihen suuntaa missä tiedän tiskipöydän odottelevan. Pikkuruinen keittokomeromme tuntuukin nyt paljon suuremmalta. Miksei pöytä olekaan siinä missä lupasi? Kuluu monta tuskallista sekuntia ennen kuin kolautan käden altaanreunaan. Kahvinkeitto menee melko rutiinilla, sillä nämä eleet toistan useita kertoja päivässä. Pientä turhatumista aiheuttaa se, että tiedän laskeneeni kahvimuki tiskien sekaan, mutten muista tarkalleen minne. Ei tällaisia asioita yleensä tarvi muistaa. Löydettyäni mukin mittaan veden ja kuuntelen kun keitin alkaa porista. Odotellessani käyn pissalla. Vähän naurettavaa on, että minun on pakko sytyttää vessaan valot vaikken näe mitään. Ajatus pimeästä jotenkin kauhistuttaa silmät sidottunakin. (Kuten aiemmin mainitsin, pelkään pimeää. Näköjään puhun fobioistani vain suluissa. Mikäköhän siinäkin on?)

Palattuani mietin onko kännykkäni keittiössä. Tunnustelen kaikki paikat joihin olisin sen saattanut laskea enkä löydä mitään. Upeaa, 5min sokeutta ja olen hukannut puhelimeni. Ehkä se on ylhäällä. Kahvimaidon valintaa hankaloittaa se, että jääkaapin ovessa on neljä samanmuotoista purkkia. Valitsen reunimmaisen ja nuuskin. Ehkä soijamaito? Kaadan vähän kuppiin ja maistan. Ehkä soijamaito? Yllättäen en olekaan aivan varma miltä jokapäiväinen juomani tuoksuu tai maistuu. Otan riskin ja kaadan sitä kahvin sekaan. Aivan hyvä.

Portaiden kiipeäminen kahvikupin kanssa on oma haasteensa. Toisaalta nouseminen ei ole niin pelottavaa kuin laskeutuminen, kun ei tule sitä putoamisen tunnetta. Vaivalloisella kipuamismatkallani mietin että koska ihminen on tasangoilla kehittynyt nisäkäs, se hahmottaa horisontaalilinjoja paremmin kuin vertikaalisia ja siksi tämä portaikko on minullekin niin haastava. Ajatukseni ei perustu mihinkään faktaan, mutta kuulostaa sen verran vakuuttavalta, että päätän uskoa. Haparoin työhuoneeseen. Ikkunasta paistava aurinko on lämmittänyt huoneen, toivottaa tervetulleeksi. Asettelen kahvikupin työpöydälle. Siirrän läppärin ja Gyatson kirjan viereiselle tuolille etten vaan läikytä niiden päälle. Sitten käännyn ja läikytän kahvia. Tunnen itseni todella viisaaksi ja todella tyhmäksi yhtä aikaa. Haparoin vessasta käsipyyhkeen ja levitän sen pöydälle. Tunnustelen myös tuolia ja lattiaa, ei kahvia siellä.

Päätän soittaa pari biisiä. Ääni akustisen kitaran sisällä värisee vatsaa vasten. Venyttelen sanoja ja rytmiä. Käännyn etsimään plektraa. Tiedän että se on levysoittimen päällä, mutta sokea avuttomuuteni täyttää mielen hetkessä epävarmuudella sormien tapaillessa tyhjää pintaa. Ei kun siinä se onkin. Hetken soitettuani kolistelen kitaran paikalleen, nappaan mukini ja suuntaan makuuhuoneeseen. Kulkiessani kuljetan kättä seinällä. Tiedän olevani turvassa, mutta ajatus lähistöllä vaanivista rappusista hermostuttaa. Kuin tyhjä aukko imisi minua puoleensa. On pakko pysähtyä selvittämään missä portaat tarkalleen alkavat. Äkkiä huomaan verkkokalvoilla risteilevän vihreitä ja violetteja kuvioita päräyttävällä kirkkaudella. Jään ihailemaan niitä hetkeksi. Aivorevontulia!

Makuuhuone on talon varjoisella puolella, siellä on selvästi viileämpää. Tulee ahdistus kun en voi tarkistaa tilaa katseella ennen sinne astumistani. Kotona ei ole ketään, mutta olo on vähän turvaton. En kuitenkaan anna ajatukselle valtaa, sisään vaan. Ongin esiin kameran ja otan itsestäni pari kuvaa. En voi säätää asetuksia tai sommitelmaa, joten jotain vaan räpsin. Mutta mihin viskasin kamerakotelon? Miksi pitää laskea asiat niin ajattelemattomasti käsistään?! Muutenkin alkaa ärsyttää kuinka kaikki lakkaa olemasta heti käsistä irtaannuttuaan. Kotelo on yhtäkkiä poissa. Lipasto on poissa. Seinä on poissa. Koko ajan edessä se kauhistuttava katoavaisuus, että juurihan se oli tässä ja nyt käsi kourii ilmaa... Rasittaa tämä etsiskely ja epävarmuus. Istun sängyn reunalle juomaan kahvin loppuun. Käyn taas vessassa, harkitsen valojen sytyttämättä jättämistä, mutten vieläkään kestä pimeyden ajatusta.

Menen työhuoneeseen meditoimaan. Asetun Buddha-patsaan eteen risti-istuntaan. Jo pelkkä ajatus patsaasta rauhoittaa. Pyörittelen pientä puista helminauhaa käsissäni ja hengitän mantraa. Laulan pari rukousta ja koitan ajatella läpi tätä tyhjyysjuttua. Onkohan mennyt jo tunti sokeilua? Noloa jos jää treffit kovin vajaaksi. Arveltuani ajan täyttyneen könyän ylös ja poistan siteen. Hitto kun on kirkasta! Luulin auringon jo luovuttaneen, mutta huone onkin valkoinen kuin keväthanki. Ja jotenkin laajempi kuin muistin. Hieron silmiä, siristelen. Sumeaa on. Katson sekunttikelloa: on kulunut melkein puolitoista tuntia! Hm, kappas. Eikös se ole hyvien treffien merkki jos menee yliajalle? Ehkä olen hyvä match itseni kanssa.

Vähän pöllämystynyt olo. Oliko tämä nyt niin upea idea sitten, tuliko oivalluksia? Yhden aistin poissulkeminen sai lähinnä tarrautumaan jäljelle jääneisiin entistä hanakammin. Toisaalta toimintani oli aika ontuvaa niiden varassa eli voinen olettaa käsitykseni ympäröivästä todellisuudesta linkkaavaan samaan tyyliin. Ehkä tämä oli lähinnä demonstraatio omasta harhapäisyydestä, sellainen "sokea kana etsii tiedonjyvää" -one woman show. Mietin haparoivia askeleitani ja Eight Steps to Happiness -otsikkoa. Aikamoisia uskonloikkia ne viisauteen johtavat askeleet. Mietin avuttomuuden aikaansaamaa ärtymystä. Mietin pimeän pelkoani, rappusten pelkoa, tyhjän asunnon pelkoa. Ehkä on parempi olla ymmärtämättä tyhjyyden todellista luonnetta ennen kuin on vähän välineitä käsitellä asiaa. Varmaan sekoaisin jos tajuaisin maailmankaikkeuden perimmäisen totuuden näin pelokkaalla päällä. Jos opettelisi ensin sietämään sitä pimeää, joka asuu omassa kylpyhuoneessa ja vasta sen jälkeen sitä maailmankaikkeuden pimeyttä.

Vai onko niillä eroa?

106.-108. PYYHKEET

Blogien ydin on siinä upeassa rajoittamattomuudessa, jonka turvin kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa kenenkään rajoittamatta. Tämänkertaiset roinavalintani ovat ylistys tälle sananvapaudelle, kaikkine lieveilmiöineen. Yksi näistä ilmiöistä on tietysti äärimmäisten tylsien tyhjänpäiväisyyksien jakaminen.

Siksi kuva pyyhkeistä.

Ja vielä niin, että tämä ei ole "106. KOLME PYYHETTÄ" vaan jokaiselle pyyhkeelle oma numeronsa.

Tuossa päällimmäisessä lukee Nivea.
Pian liinavaatekaappimme etenee siihen pisteeseen, että oven saa kiinni.

109. MUOVIKASSI ITALIALAISESTA KIRJAKAUPASTA

Tiedättekö sen, kun on juuri tullut matkalta ja laukkua purkaessaan viikkaa huolella kaikki ratikkaliput ja muovikassit talteen, että "näistä muistan aina sen yhden ihanan putiikin jonne ajettiin sillä ihanalla ratikalla"? Sitten kuusi vuotta myöhemmin kaappeja siivotessa esiin ponnahtaa käsittämätön kokoelma kasseja ja lippulappusia. Ne hyökkää päälle kuin sellaiset yli-innokkaat tyypit, jotka varoittamatta tulevat juttelemaan jossain teatteriaulassa paljastamatta koko keskustelun aikana, että mistä me muka tunnetaan.

Nii että, mistä mun pitäis tämäkin kassi sitte muistaa?!

110. VILLASUKAT

Meitsin rakkaimmat villasukat ovat pohjasta enemmän paikkaa kuin alkuperäistä kudelmaa. Voisin käyttää energiani paremmin tekemällä uudet sukat kuin parsimalla näitä vanhooja.

"RIP rakkaat porosukkaset
Te ylväät alaraajarukkaset
Kun lumi peittää maan
jään lämpöänne kaipaamaan
ja maistavat eron maljaa karvasta
kymmenen veretöntä varvasta"

111. KANGASKASSEJA

Tarjolla näyttävä kokoelma puuvillaisia kantovälineitä: trendikäs #jklteatteri -kassi, meitsin ala-asteella piirustama aurinkopussukka, toinen Radio Helsinki -roikuttimistamme sekä sellainen pleinibägi, johon voi itte piirtää jonkun hienon kuvioinnin. Tästä lahjat koko perheelle.












112. LAKANA

Ja lopulta, patarumpujen säestämänä huipentumana: tarjolla lakana jota käytän taustana. Kummallisesti kellastunut parisängyn levyinen riepu. Revimme varmaan kengänkiillotusräteiksi.

Mutta mitä vasten sitten kuvaan romppeeni? Se selviää ensi jaksossa!
Hullu cliffhängeri.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa15: Tyhjän paperin nautinto

Ulkona sataa lunta. Uskomatonta, onko talvi on päättänyt saapua jo nyt? Uskaltaako tätä uskoa todeksi, ettei olisikaan niitä pikimustia viikkoja tämän enempää? Kai se vielä loskaksi muuttuu, pakkohan sen on kun marraskuu vasta. Katson tihentyvää lumisadetta. 

Olemme Maxin kanssa sulkeutuneet omiin kammioihimme. Se hyvä puoli tässä asunnossa, että yläkerrassa on kaksi erillistä huonetta ja oikein käytävä välissä, ettei tarvi seinänaapureina olla. Päivät Max asuttaa makuuhuonetta ja minä tätä toista, työhuoneeksiko kutsuisi. Iltaisin kokoonnumme molemmat tänne, katsomme nettivideoita tai musisoimme. Yöt sitten luonnollisesti tuolla sänkykamarissa. Asunto määrää tilallisen vuorokausirytmimme, jonka monotonisuutta piristää piipahdukset keittiöön. Jos oikein villiksi menee, niin ulko-ovellakin pistäydymme. 

Työhuone on viileä. Täällä tarvitaan kolme paitaa päällekkäin, villasukat, viltti ja kuppi kahvia. Viime päivinä olen halaillut myös kuumavesipulloa (asetan sen vatsan päälle makaamaan ja mietin kuinka upea kissankorvike se onkaan: ei esitä vaikeasti tavoiteltavaa eikä vaadi ruoakseen kalmanhajuista kanahyytelöä). Sisäpiha muuttuu valkoiseksi. Neljä vuodenaikaa ovat riemastuttavia! Rakastan tällaisia selkeitä muutoksia - pilkkopimeästä täyteen kirkkauteen. Olen itsekin uuden alussa, sysännyt itseni kirjoittamisen alkuun. Lopultakin löytänyt pimeästä päättämättömyydestä vaaleaan selkeyteen: tyhjän paperin äärelle.

Apunrahojen valtuuttamana aion viettää seuraavat puoli vuotta kuvittaen lastenkirjaa äidin kanssa ja kooten sarjakuvaromaania itseni kanssa. Pari viikkoa sitten äiti joutui epäonniseen kohtaamiseen kupruilevan käytävämaton kanssa, kaatui ja mursi olkapäänsä. Yhteistyökumppanini paranemista odotellessa täytyy siis tyytyä omaan seuraan ja aloittaa sarjakuvasta. Se käsittelee syöpään sairastumista ja ennen kaikkea siitä toipumista. Tavoitteena olisi pistää pakettiin viimeiset 3,5 vuotta. Onneksi olen kerännyt tuolta ajalta dataa päiväkirjojen ulkoisille kovalevyille, sillä päässäni muistitilaa on hyvin rajallisesti. Viime viikot olen siis istunut itsekseni tässä kylmässä huoneessa vanhoja päiväkirjoja lukien.

Olen aina pitänyt päiväkirjaa, mutten koskaan lukenut niitä. Melko jonninjoutavaa jupinaahan nuo pääpiirteissään ovatkin. Paitsi silloin kun elämässä tapahtuu jotain käsittömättömän suurta ja ainutlaatuista (kuten syöpädiagnoosi) tai kun on ylettömästi aikaa kirjoittaa (kuten teatterin vierailukämpässä). Kaikkein suurimman muutoksen raapustuksistani huomaa kuitenkin sillä viikolla kuin luin Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinnon. Viikko 33 vuonna 2015 ja otteeni kirjoittamiseen muuttuu täysin.

Tyhjän paperin nautinto on upea ja rasittava kirja. Kyseessä on siis kirjoitusopas, alaotsikkona "Tie luovaan kirjoittamiseen". Opus on niin hyväuskoisen naiivi ettei siitä voi olla pitämättä vaikka ärsyttäisikin. Cameron käyttää "luovuuden lähteeseen pulahtaminen" ja "sisäisen jumalattaren vapauttaminen" tyyppistä kuvastoa, joka on niin kliseistä luovuusopaskamaa, että sisäinen taiteen maisterini tuhisee monokkelinsa huuruun. Toisaalta kirja purkaa kirjoittamiseen liittettyä mystifiointia niin suorasukaisesti, että jokainen sivu pudottaa yhden pikkukiven sydämeltä. Cameron on myös sopivasti sen verran toisteinen, että 80 sivun jälkeen ei kerta kaikkiaan jaksa enää sitä nalkutusta vaan on pakko istua työpöydän ääreen. Kun kaikki tekemisen esteeksi kootut tekosyyt viedään alta niin pakko kai sitä on sitten ruveta!

Miten tämän opuksen lukeminen sitten vaikutti päiväkirjoihini? Syynä ovat aamusivut. Kirjan jokaisen kappaleen lopussa on yksinkertainen tehtävänanto, jolla saada kirjoittaminen alkuun. Suoraan sanottuna tein vain ensimmäisen tehtävän, mutta se muuttikin sitten kaiken. Harjoitus meni yksinkertaisuudessaan näin:

Ota kolme A4-paperiarkkia. 

Aloita ensimmäisen sivun yläreunasta ja kuvaile, 

miltä sinusta tuntuu ja mitä ajattelet juuri nyt. 

Aloita sieltä, missä olet

 - fyysisesti, tunneperäisesti ja psykologisesti. 

Kirjoita kaikesta, mikä tulee mieleesi.

Tämä on vapaamuotoinen harjoitus. 

Et voi tehdä sitä väärin. 

Ole pikkumainen, kriittinen, valittava, peloissasi. 

Ole innostunut, seikkailunhaluinen, huolissasi, onnellinen. 

Ole sellainen kuin juuri nyt olet. 

Antaudu virran vietäväksi. 

Tunne omien ajatustesi ja tunteidesi virta. 

Pidä kätesi liikkeessä ja ota rennosti. 

Kun olet kirjoittanut kolme sivua, lopeta.

Tätä harjoitetta teen päivittäin. Metodin nimi on aamusivut, koska... no, nuo kolme sivua kannattaa kirjoittaa heti aamusta. En kyllä ole pysynyt A4-koossa, mutta useimmiten kolme sivua jättävät jälkeensä kipinän jatkaa sanojen parissa. Kuin huomaamattaan tulee tartuttua siihen biisitekstiin joka on junnannut pitkään, runoiltua muuten vaan, tönäistyä eteenpäin sarjakuvakäsistä tai päivitettyä blogia. Aamusivut huijaavat minut kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan. Usein aloitan ensimmäisen sivun väittämällä ettei minulla ole tänään mitään kerrottavaa eikä kiinnosta yhtään ja seuraavaksi huomaan tilan loppuvan kesken. Teen tehtävän käsin ettei homma vahingossakaan muistuta sitä vakavaa kulmakarvojen kurtistelua, jota läppärin naputtelu on.

Aamusivut muuttivat päiväkirjani ilottomasti raportoinnista villiksi assosiointimylläkäksi. Yhtäkkiä minulla onkin lupa kirjoittaa huonosti! Ei tarvinnutkaan enää esittää pirteää, ei olla hauska, selkeä tai edes ymmärrettävä. Saan tehdä ihan mitä vaan kunhan kolme sivua tulee täyteen: joskus tämä tarkoittaa keksittyä kieltä, onomatopoetiikkaa tai vaikka yhden virkkeen loputonta toistoa, mutta kolme sivua. Ja ihmeellisesti, muutaman viikon jälkeen kynä vapautuu ja sivuille alkaa putkahdella kaikenlaista. Esiin nousee minän sellainen puoli, jota ei ole koskaan ennen pysähtynyt kuuntelemaan. Tuo toinen minä nauttii vitsikkäistä anekdooteista, kuuntelee loputtomalla kiinnostuksella arkisia ärtymyksenaiheita, on keskittynyt ja läsnä. Ja kaikkein villeintä on, että jos sille esittää kysymyksen, niin sehän mokoma vastaa!

Aamusivuilta voi udella ratkaisua pulmiinsa ja sitten tuijotella kynän tuottamia koukeroita kuin kristallipalloa tai ouija-lautaa. Hämmentävästi sieltä alkaakin pian hahmottua toimintaohjeita. Aina tämä ei tapahdu hetkessä ja joskus tulee aika epämääräistä kamaa, mutta jos tarpeeksi keskittyneesti tiiraa niin siellä se lopulta on: vastaus. Itse en esimerkiksi tiennyt mistä tehdä blogipäivitykstä tällä viikolla - kysyin aamusivuilta. Syöpäpelkoihini olen saanut niin selväsanaista mentorointia, että jälkeenpäin ihan ihmetyttää ja tällä hetkellä käymme läpi sarjakuvani loppuratkaisua. Rajasin vaihtoehdot neljään ja yksi tipahti pois jo seuraavassa sessiossa.

Käytän blogitilaa tähän aiheeseen, koska olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä kuinka tärkeää kirjoittaminen onkaan. Se on elintärkeää. Välttämätöntä! Eikä vain kirjailijan urasta haaveileville vaan kaikille! Se on ongelmien sanallistamista, etäisyyden ottamista, ajatusvirheiden korjaamista, rentoutumista, pysähtymistä. Aamusivut ovat elinikäinen lahjakortti terapiaan kuulakärkikynän ja muistikirjan hinnalla. Juoruilua parhaan ystävän kanssa, oman äänen löytämistä, muistiinpanoja sitä elämänmuutosta varten jota et vielä tajunnut suunnittelevasi. Aamusivut ovat tämän blogin taikinajuuri, läpimenneiden apurahahakemusten taustapiru ja joka-aamuinen kirje henkilökohtaiselta elämäntapavalmentajalta. Tai olivat mitä vaan, mutta aamusivut toimivat.

Tämä oli siis Tyhjän paperin nautinnon ensimmäinen tehtävän innoittama paasaus. Voisin kirjoittaa teoksesta paaaaljon paljon (ja ehkä palaankin vielä aiheeseen), mutta tässä kohtaa tyydyn vain toteamaan: "kiitos Julia Cameron. Nainen, joka ei suostu tekemään kirjoittamisesta ongelmaa". Kirjoittakaa ihmiset! Kirjoittakaa huonosti, rennosti, sekavasti, jäykästi, käsittämättömästi, löyhästi, huolimattomasti, sinnepäin, ilolla, surulla... mutta kirjoittakaa.

Lunta sataa aina vaan. Valkoinen taivas, valkoinen maa ja siinä välillä lehdettömien oksien tuherrukset. Edessäni paperi oli hetki sitten valkoinen, nyt täynnä ajatuspusikkoa. Silmäilen läpi aikaansaamani rivit. Kunniamaininnan ansaitsevaa huonosti kirjoittamista, lauseiden annettu harhailla turhia rajoittamatta, uskaltauduttu eksyttävään maastoon, ihme loppuratkaisukin. Ajatuksen alut lehdettömiä vielä, mutta kyllä ne siitä vihertyy.

Huomenna sataa uutta lunta ja kynän alla uudet paperit. 

Tyhjät. Ajattelemisen arvoiset. 

Mikä nautinto.

101. VYÖ

Ostin kymmenisen vuotta sitten burleskibileisiin ison kasan vöitä ja kokosin niistä itselleni edullisen korsetin. Näitä vöitä asustaa vaatekomeron hyllyillä edelleen, kuin kyykäärmeitä kivikossa.

(Jo toistamiseen vertaan roinaa käärmeeseen. Ovat tulleet saastuttamaan kotimme paratiisin!)

 102. KIMALLEFARKUT

Joustavat pillifarkut, joiden taskuissa paljettia ja saumoissa hopea. Taattua HenkkaMaukka-laatua eli lahkeen kiero sauma kääntyy mutkalle eikä vyötärö istu kuin vyötettynä. No, kun äsken siitä vyöstäkin luovuin niin menkööt housut samalla. Ovat varmaan vuosikymmenen päälläni rötköttäneet.

 103. TRIKOOMEKKO

Kaula-aukko on liian avoin eikä leikkaus korosta tarpeeksi vyötäröä. Näyttää henkarillakin lötköpötköltä. Kuviointi muistuttaa kuitenkin mukavasti solun rakenteen havainnekuvaa. Siksi olen sitä varmaan niin kauan kaapissani roikottanut.























104. RIHKAMAKORVIKSIA

Voisihan nämä laittaa 13 erillisenä esineenä, mutta eikö se olisi vähän nynnyä? Pointti on, etten käytä enää korviksia lainkaan, en ole moneen vuoteen käyttänyt. Näillä koukun päässä roikkuvilla muovinpaloilla ei ole mitään rahallista arvoa, olen vain tavan vuoksi peltirasiassa säilönyt. Harakkageeni on kai lopettanut toimintansa, kun en enää rihkamasta innostu.

 105. NILKKURIT

Kenkien ainoa synti on se etten käytä niitä ikinä. Aivan oivalliset, mukavat jalassa, kivan näköiset. Ei ole tullut viime vuosina koroilla juuri kopisteltua. Tai jos kopistelen niin haluan juhlavampaa. Ovat kokoa 41.

Tänään siis tarjolla viisi roinaa edellisviikkojen pyrähdysten tasapainottamiseksi. Seuraavaksi voi palata taas seitsemän esineen viikkotahtiin. Banaanilaatikot ovat jo asettuneet kiinteäksi osaksi työhuoneen sisustusta. Kirjoja olen vienyt kierrätyshyllyyn kirjastoon useamman lastin ja äidille palauttanut lainassa olleet. Kavereille on kelvannut jotain, mutta suurin osa on yhä sijoituspaikkaansa odottamassa. Vajaa kolmasosa takana eikä päätä vielä palele. Täysillä vaan kaapit tyhjiksi! Lähiöömme avattiin muuten viime viikolla itsepalvelukirppis. Uhka vai mahdollisuus..?