MINIMALISTIN MAANANTAI osa27: Onneksi olen stereotyyppi

Tänään on pakko lukea siiliasennossa sarjakuvia. Siiliasento on se, kun vetää itsensä mahdollisimman pieneksi sykkyräksi ja päälle peiton ja ympärille röykkiö tyynyjä. Viereen kannattaa varata kuppi maitokahvia ja lempeää valoa hohkaava jalkalamppu. Lukemiseksi kelpaa mikä vaan. Itse valitsin sarjakuvan, koska minulle se on tarinankerronnan muodoista lohdullisin. Nyt lukuvuorossa on ystävän suosittelema Blast: aiheeltaan sysisynkkä, mutta mustelaveerausten ilmavuus nostaa kerronnan pilviin. Ehkä sadepilviin, mutta kuitenkin.

Siiliasennon syy löytyy sisäpihalta: aurinko ei ole halunnut näyttäytyä koko viikonloppuna. Vuoropäivinä lämpenevä ja kylmenevä sää yhdistettynä sateeseen on hionut maiseman kiiltäväksi jääkentäksi. Vuorokaudenaikaa on mahdotonta arvioida ja kello työpöydällä nakuttaa koko ajan eri tahdissa kuin sisäinen mittarini. Jatkuvasti askelta piiskaa kumma kiireen tuntu, vaikkei mitään oikeastaan tarvitse edes tehdä. Facebookissa ei jaksa enää notkua, sillä valtamerentakainen presidentin valinta on ainoa puheenaihe. En ole ihan varma onko kaikesta siitä spekuloinnista ja kauhistelusta todellista hyötyä.

En tiedä onko hyötyä myöskään sarjakuvia lukevasta siilistä. Mistä nyt ylipäänsä pitää olla hyötyä? Mitä hyöty on?

Kävimme perjantaina Maxin kanssa katsomassa Jim Jarmuschin uusimman elokuvan Paterson, jonka tulkitsin pohdiskelevan tätä samaa teemaa. Leffa kuvasi nuoren pariskunnan arkiviikkoa, samojen rutiinien ja tilanteiden toistoa päivästä toiseen - niin kuin elämässä aina. Mies ajoi työkseen bussia ja kirjoitti ruokatunnit ja illat runoja, nainen taiteili kotona ja intoili nopealla tempolla vaihtuvista kiinnostuksen kohteistaan. Elokuvaa voisi kuvailla vähäeleiseksi, toisteiseksi ja verkkaiseksi, mutta olisin silti sujuvasti katsonut sitä toiset kaksi tuntia putkeen. Paterson on lämmin ja ilahduttava elokuva. Se vähäeleinen hyväksyntä, jolla pariskunta tuki toisiaan, vaatimatta mitään, surematta tulevaa, ajelehtien runouden ja vapaan taiteilun tuottamassa sielunrauhassa. Kuinka mies oli onnellinen pienistä hiljaisista hetkistään kynän ja muistikirjan kanssa, kuinka nainen rakkaudella koristeli muffinsseja kuvitellen rupeavansa pian menestyneeksi leivostaiteilijaksi. Kuinka tulevaisuuden suunnitelma voi olla country-tähdeksi nouseminen ilman soittotaitoa...

Samastuin elokuvaan läpikotaisin. Se antoi päähenkilöidensä olla hukassa tekemättä siitä numeroa. Jotkut nyt vain kelluvat läpi päivien toisten paahtaessa ohi turbomoottoriveneillä. Toinen painaa hulluna töitä paeten sitten Kanarialle nollaamaan burnoutin alkua, kun toinen halii leipänsä mistä sattuu löytäen Paratiisinsa ruutuvihkon ja täytekynän pyhästä kohtaamisesta. Ei kannata pyrkiä taidemaailman huipulle jos oikeastaan haluaa vaan värkätä omia juttujaan rauhassa kotona. En tiedä kokoaako Paterson koko oman sukupolveni näköalattomuuden tässä kaoottisessa ajassa vai oliko kyseessä vaan täsmäisku stereotyyppiseen luovuus- ja aikuisuuskipuiluuni. Joka tapauksessa suosittelen.

Paterson-elokuvan valloittava pääpari

Mahtui viikkoon muutakin kuin harmauden pakoilua. Esimerkiksi Maxin tempeh-kookos-nuudeli-hässäkkä, jota täytyi itseasiassa tehdä kahteen kertaan, koska ensimmäinen satsi meni niin nopeasti etten kerennyt napata edes kuvaa. Onnistuneesti loihdin myös vegaanista pannaria. Tosin se oli niin helppo tehdä ettei sitä taida pystyä edes pilaamaan. Napattiin molemmat ohjeet Chocochilin-sivulta. Iloa oli myös saada kahvitella Pariisista palanneen Ainon kanssa ja jakaa taidehässäköinnin iloja ja turhautumisia. Ja sitten oli se yksi ilta, joka olikin yhtäkkiä kesänlämmin ja täytti taivaan pastellinsävyisellä väriliukumalla.

Okei, taidan täyttää melko tarkalleen kolmekymppisen luovalle alalle suuntautuneen stadilaisen stereotypian näillä apuraha-vegaani-itsetutkiskelu-jutuillani. Täytän sen jopa siihen pisteeseen, että minua on toistuvasti luultu joksikuksi toiseksi, koska näytämme kuulemma täsmälleen samalta (jossain tuolla tepastelee doppelgänger!). Ainutlaatuisen minän illuusiota puoleni voisi olla tästä tuohtunut, mutta oikeastaan ajatus lohduttaa. En ole yksin. Muilla on näitä tismalleen samoja suruja. Voin samastua heihin ja ehkä joku joskus löytää tekemisistäni lohdunsiemenen. Saatan silloin tällöin sattua elokuvanäytökseen, joka on kuin peilimaahan kurkistaisi.

Juuri tänä sateisena iltapäivänä tuntuu hyvin lohdulliselta tunnistaa edustavansa tismalleen jotain ihmistyyppiä. Kaipaan tunnistamisen kokemusta. Kaipaan jotakuta kertomaan, että mikä minä oikein olen. On välillä raskasta kun ei tiedä. Ne on eritoten nämä sunnuntait, jotka vaativat veronsa. Pistävät huokaamaan tulevaa viikon mahdollisten koettelemusten hiipiessä mieleen. Pistävät kertaamaan edellisten päivien horjahteluja. Ei tullut torstaina kuutta kässärinsivua täyteen vaikka olin itselleni luvannut, eikä perjantainakaan. Taaskaan en kerennyt hoitamaan kaikki niitä mitä olin ajatellut, taas piti siirtää ensi viikkoon. Näiltä pohdinnoilta ei siiliasentokaan suojaa. Nämä uivat sunnuntain selässä sisään, pyörittelevät kellon viisareita oman päänsä mukaan

Mutta jos luet tätä, niin sehän tarkoittaa jo maanantaita.
Eli eilisestäkin selvittiin.
Elämä siis jatkuu,
tämä sama kelluva, ajelehtiva,
täydellisen epätäydellinen elämä.

Pannari ja viikunahillo

Yksiö Kalliossa ja kahvit kolhiintuneesta kirsikkakupista

Kesäilta tammikuussa

 183. MAAILMAN MAALAUSTAITEEN MESTAREITA: PABLO PICASSO

Aivan pätevä taidekirja, minulla vaan on yksi sen verran kattava Picasso-teos etten kaipaa toista. Taisin laittaa jo aiemminkin yhden pois...

 184. ILLUSIOLOGIA

Tämän kirjan saimme Maxin sukulaisilta muutama vuosi sitten joululahjaksi. Ehkä kirja valikoitui meille annettavaksi, koska kansi on niin kaunis tai sitten taustalla oli joku "lavastaja luo illuusioita" -kela. Parhaiten teos sopisi taikatempuista kiinnostuneelle esiteinille. Pikkulapsille liian haastava, aikuiselle liian lapsellinen. Mutta molempien mielestä nätti.

 185. POHJOLAN MAALAUSTAIDETTA

Äiti-osastoa. Ikivanha taidekirja hiukan tunkkaisine printteineen... Katsoin muuten joku YouTubesta vanhan dokkarin tuollaisen kuvioidun kansipaperin tekemisestä. Oli kiehtovaa käsityötaituruutta se. Lienee luultavasti jo kuollutta perinnettä sekin.

 186. SUOMALAISTA MODERNISMIA

Vähän turhan tunkkaista kamaa meigen tämän hetkiseen makuun. Ehkä mieltymykseni tästä vielä tummuu.

 187. VALOKUVIA

Kävinpä läpi kaikki valokuvani ja julmasti ladoin pinoon tärähtäneet taikka yli/alivalottuneet otokset, loputtomat maisemakuvat, turhat tuplavedokset ja kaikki muuten vain tarpeettomat printit. On tuossa pinossa varmasti muutama sata fotoa. Ei kerta kaikkiaan ole arkistoimisen veroista kaikki filmille tallennettu. Säilömisen arvoiset kuvat järjestelin ja...

 188. VALOKUVAKUORET

...otin pois ruttuisista kuvakuoristaan. Muovitaskuista leikkelin ja taittelin otoksille sopivammat taskut. Läpinäkyvästä kuoresta kun näkee heti mitä se pitää sisällään (+ nimitarrat, jotka askartelin kuoren päälle). Kukaan ei oikeasti tarvitse noita kertaalleen kehitettyjä filmejäkään. Ei niitä ole pakko säilöä. Valokuvista ei ole iloa jos niitä ei itse ikinä lajittele. Ei kukaan muukaan sitä tule tekemään.

189. IKEA-KASSILLINEN PAPERIA

Tämä kassin raahaaminen roskakatokseen tuotti minulle paljon mielihyvän väristyksiä. Siis voi mitä kuonaa! Ja näitäkin olen vuosikausia pitänyt nurkissani pölyä keräämässä!! Loputtomat paperirullat ovat varmasti monen piirtäjän arkkivihollinen. Itsekin olen 10 vuotta opiskellut taideaineita ja aina säntillisesti säilönyt jokaisen kurssin tuotoksia tietäen sisimmässäni, etten milloinkaan tule laittamaan ainuttakaan niistä esille koska a) ne ovat harjoitustöitä ja luultavasti tekisin nykyään parempia, b) vuosia rullattuna säilytetty paperi ei suostu enää suoristumaan. Tuli hyvin vapautunut olo heittää kaikki nämä harjoitelmat hiiteen (ne muutamat onnistuneet toki säästin, ei huolta). Vähän sellainen fiilis uuden aikakauden alkamisesta. Että vanhat pihalle ja uutta peliin! Voisi alkaa vaikka tehdä enemmänkin taidekokeiluja kun on taas tilaa ja luonnoskirjatkin järjestelin nätisti riviin. Eikä tarvi surra ettei mahdu säilömään uusia töitään kun on vanhat vielä nurkissa...

MINIMALISTIN MAANANTAI osa26: Kuinka kuulumisia kerrotaan?

"Mitä kuuluu?"
 "Hyvää. Entä sulle?"

Tolleen mä yleensä vastaan kun joku tulee kysymään kuulumisia. Sitten se toinen puhuu kunnes lähtee pois ja Max sanoo, että "et taas kertonu mitään omista jutuistas".

Niin että, kuuluuko tohon kysymykseen vastata "hyvää, entä sulle" niin kuin suuressa maailmassa vai ihan oikeasti kertoa kaikki? Riippuuko se siitä kuka kysyy? Kantsiiko kertoa töistä vai onko se näköalatonta itsensä kategoriointia ammattinimikkeen mukaan? Entä jos on työtön, eikö silloin kuulu mitään? Ja miksi sitä usein kertoessaan alkaa arvottaa tekemisiään ja mutista "että tää nyt on vaan tällasta, en tiiä tuleeko siitä ees mitään" vaik oikeesti olis aika innoissaan jostain? Onko se sitä, että huonoja uutisia on jotenki turvallisempi kertoa kuin hyviä, kun hyvissä on aina se omakehun ja ylpistymisen vaara?

Vaikea kysymys minusta. Olenko ainoa jolle tämä kuuluvuus on hankala käsite? Alan kyllä epäillä käsityskykyäni paljastettuani edellisessä tekstissä, että taikinan kohottaminen "kaksinkertaiseksi" on liian vaikea käsite. Pitänee treenata tätä kuulumista. Saatte olla koeyleisönä.

Eli nyt jos joku kysyis ton "mitä kuuluu" -jutun, ni vastaisin tällee:


SARJAKUVAKUULUMISET

Sarjakuvan saralla kuuluu hyvää, innostavaa, jännittävää: olen kehittänyt itselleni taas uuden metodin uutta työvaihetta varten. Loka-marraskuun käytin sarjiksen käsikirjoittamiseen, ideoiden haalimiseen, referenssien metsästämiseen, kokonaiskuvan hahmotteluun ja nyt on aika lyödä kaikki yhteen. Vihkiä kuva ja sana pyhään liittoonsa eli muodostaa sekalaisista teksteistä ja hahmotelmista sarjista. Ensimmäisen Vaasan jälkeisen viikon annoin itselleni aikaa tuskailla tätä siirtymää, että kuinka vaihtaa kirjoituskynä piirtokynään? Jauhoin tätä kysymystä aikani Maxille ja muutamalle muulle valitulle, mutta kukaan ei oikein tuntunut näkevän hommassa ongelmaa. Ei vaikka kuinka naamaa väänsin ja huokailin. Vähän niin kuin vihjasivat, että sama kynähän se on...

Niin seuraavalla viikolla minä sitten luovuin siitä ongelmoinnista ja rupesin vaan tekemään kuvakäsistä. Huomasin sopivaksi tempoksi kuusi sivua per päivä eli 30 sivua viikossa. Eli 120 sivua kuussa. Kahdessa kuukaudessa 240 sivua... Ei kai siitä sen pidempää tarvi tullakaan. Eli Maxin tieteellisiä loogikkoneuvoja noudattaen tahkoan koko jutun nyt kertaalleen läpi ja maaliskuussa kehitän sitten taas uuden metodin. Ei hajuakaan mitä tästä tulee tai mitä sillä lopputuloksella teen, mutten vaivaa sillä nyt päätäni. Piirrän vaan. Ehkä koitan jopa nauttia siitä.

Äidin kanssa käynnistellään lastenkirjahommeloita uudestaan nyt kun olkapäänsä on kerennyt toipumaan. Lisää apurahaa voisi hakea ensi kuussa. Yritän ottaa tuon hakemusten rustaamisen jatkossakin tavaksi.

BÄNDIKUULUMISET

Lupus-hommat päätettiin laittaa hetkeksi tauolle kun alkoi tulla fiilis, että taotaan samaa rautaa ihan vaan takomisen vuoksi.

Mutta musiikin parissa puuhaamista en ajatellut jättää vaan kaivoin naftaliinista vuosia sitten ostamani basson ja ajattelin viimein opetelle soittamaan sitä! Mietin, että voisi tehdä biisinkirjoittamiselle hyvää oikeasti kyetä soittamaan jotain instrumenttia. Tällä hetkellä lähinnä suutun aina kun nostan mokoman vekottimen harteilleni, koska sormet ei taivu ja miten voi olla niin hiton vaikeeta ja PRKL!!! Silti kuitenkin napsautan treenivahvistimeni päivittäin päälle, että vielä sisua piisaa.

Varmaan sitä pitäisi jotain väliaikaiskokoonpanoa sitten kehitellä, pallot ovat vielä ilmassa ja pakka levällään... Niin kuin meitsillä aina! Mut kirjoitin eilen pitkästä aikaa biisin. Se on puoliksi italiaksi. Aika ylläri itsellekin, kun en osaa kieltä... Nimi on Belle parole.


KOTIKUULUMISET

Konmarittelu jatkuu yksi kategoria kerrallaan. Viime maanantaina uhosin käyväni kaikki kirjat kerralla läpi ja tartuinpa tosiaan tuumasta toimeen kooten kaikki niteet iltapuhteina makuuhuoneen lattialle. Kyllähän opukset tosiaan muutaman neliömetrin vaativat. Sitten vaan pinkka kerrallaan lajittelemaan a) tärkeisiin romaaneihin, b) tärkeisiin taidekirjoihin tai c) poislaitettaviin.

Romaanit asettelin väri- ja kokojärjestykseen kaappiin, taidekirjat lojuvat vielä pinossa työhuoneessa. Pois laitettavat kuvasin ja pakkasin pahvilootaan. Niitä ripotellen täällä sitten esittelen loppuvuoden. Kyllä hyllystä kuutisenkymmentä nidettä katosi.

Mikähän olisi seuraava kategoria?
Varmaan koota luonnoskirjat ja askartelutarvikkeet työhuoneeseen myöskin. Eipä niitä tule käytettyä kun ovat eri huoneessa kuin käyttäjänsä.

Lähtötilanne

Poiskarsitut kuutisenkymmentä yksilöä

Nyt on nättiä! (taidekirjoja about samanmoinen satsi työhuoneessa)

VIIKONLOPPUKUULUMISET

Meige, Silvia ja Lekmo

Meditaatiohuoneella oli lauantaina Avoimien ovien päivä ja sain ihanan Silvian houkuteltua paikalle. Mahtavaa päästä ekaa kertaa joulukuun jälkeen mietiskelemään tutun opettajan johdatuksella. Lupauduin hoitamaan torstailuentojen etukäteisvalmistelut eli keittämään teevettä ja kirjaamaan pääsymaksut. Koska pakko päästä järkkäilemään joka paikassa...

Sit käytiin Maxin kanssa Korjaamolla tsekkaamassa Ristoa soolona ja SydänSydäntä. Riston keikasta en kyennyt saamaan ylläolevaa otosta parempaa kuvaa, mutta ehkä se ilmentää esiintymisen hämärää tunnelmaa. Kaiken kaikkiaan tuli mieleen kasibittinen Nintendo, joka välittää viestejä tuonpuoleisesta eksyen välillä teknoa soittaville radiotaajuuksille. Upee meininki siis! Mahtava säätö ja möhellys, kun biitit eivät lähteneet käyntiin tai pamahtivat kesken hiljaisuuden päälle, mikseri putosi lattialle, piuhojen metsästelyä ja paikoilleen asettelua... Mutta se kaikki sopi niin täydellisesti Riston antiherooiseen imagoon, että jokaisen kömmähdyksen epäili kuuluvan käsikirjoitukseen.

SydänSydämellä oli ennen keikkaa jaossa melko mystillinen käsiohjelma, jota tavasimme Maxin kanssa. Ilmeisesti se oli... mainos? Ehkä älypuhelin app-hommia? Joka tapauksessa viihdytyimme kovasti. Keikka itsessään oli perusSydäri-kamaa ("Tavallinen muttei tylsä"). Ensin uuden levyn tsipaleita ja loppuun Kukkoa ja Käkeä ja muuta tasajalkapomppusettiä. Sieltäkään en saanut kovin järkevää kuvaa. Keskityin näemmä kuuntelemaan. Aivan hyvä.

Eli siis kaiken kaikkiaan kuuluu tosi hyvää, teen kaikkee itelle tärkeetä ja kivaa. Pienet stressin mahkut leijuu ilmoilla kun meinaan taas kerätä ittelleni turhan paljon viikottaista ohjelmaa. Mutta se nyt taitaa olla nykyihmisyyden ytimessä se stressailu ja kalenterin täyttyminen. Vaikea vaalia luppoaikaa kun on kiinnostunut monesta asiasta.

(Oliks tää hyvä vastaus? Vai menikö liian pitkäksi?)

Entä mitä sulle kuuluu?

 176. BEGINNER´S GUIDE TO ORCHIDS

Ostin aikanaan isojen valokuvien takia, kun oli lukiossa tapana piirtää orkideoja muotokuvien taustaksi. Googlen-kuvahaku tekee tämän tyyppisten opusten säilömisestä melko tarpeetonta.

 177. KLEIN -TASKUKIRJA

Suuren mestarin työt eivät oikein pääse arvoisensa asemaan pikkukirjan suttuisissa valokuvissa. Tavallaan ihan fiksua kerätä näitä kirjasia hyllyyn... Todellisuudessa en ole kertaakaan tätäkään teosta ottanut käteeni muuten kuin muuttojen yhteydessä.

 178. RISA TYYNY

Heräsin Maxin tyynytilanteeseen vasta kun poloinen Vaasassa totesi, että onpa mukava nukkua kun ei niskaa särje. Löysin kotipedistämme tällaisen risan rumpaleen. Roskiin laitoin. Hankitaan pojalle kuohkeampi tilalle.

 179. ALBERT EDELFELT - KULTAINEN HÄKKI

Aivan kelpo kirja. Mulla vaan on tuota Suomen Kultakauden taidetta aika monien kansien välissä.

 180. ALEKSIS KIVI: ELOKUVAKERTOMUS

Tämä menee kenties takaisin äidille. Mulla on ihan älyttömästi äidiltä saatuja tai lainattuja vanhoja kirjoja. Pitääpä oikein kysyä, että onko tässä hommassa joku agenda? Että olisiko pitänyt lukea ne vai säilytänkö vaan? Vai onko ne salaa tosi arvokkaita? Ennakkoperintö?

 181. JÄRKYTTÄVÄ KASA PAPERIA

Jokaisella on varmaan omat "kauhuhyllynsä" - ne romahtelevien kasojen alla notkuvat roina-apokalypsit, jonne vaan tunkee asiat joille ei oikein ole paikkaa. Minulla on niitä edelleen useita. Koitin perata yhtä niistä ja sieltä löytyi ihan älytöntä tavaraa: esim. kansiollinen Leonardo Dicaprio -lehtileikkeitä! (Jotka vielä säästin... toistaiseksi.) Sain koottua noin kassillisen paperijätettä eli lähinnä vanhoja koulumuistiinpanoja, kässäreitä, elävän mallin pikaluonnoksia ja random esitteitä. Mutta hylly jäi silti kauhu-kategoriaan.

Jos edes yhdistäisi nuo kauhuhyllyt. Että olisi sitten vaan yksi tunkio, jota kuopsuttaa...



182. TUHANNEN PALAN PALAPELI

Ennen vanhaan kokosin joululomalla aina yhden tällaisen. Se homma sopii täydellisesti meikäläisen järjestelyntarpeeseen. Aloitan homman lajittelemalla palat pieniin astioihin värialueiden mukaan, sitten kokoan reunat ja alan väsätä kuvaa yksi väri kerrallaan. Ai että! Siinä ihmisen mieli lepää kun saa tuntikausia kyyhöttää nurkassa ja keskittyneesti tuhisten järkkäillä! Enkä tietenkään liimaa valmista kuvaa alustaan, koska silloinhan prosessia ei saa enää kokea uudestaan. En tajua sitä liimaamista yhtään. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt suunnata järkkäilyintoani johonkin kauaskantoisempaan... niin kuin vaikka tähän blogiin. Mutta on mulla tuolla kaapissa vielä pari upeeta puzzlea.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa25: Leipää ja sarjishuveja

Sunnuntai-iltapäivä Munkkivuoressa. Lumi leijailee monimutkaisina kiekuroina ikkunan takana, Maxin jokapäiväiset kitaraharjoitukset etäisenä kaikuna yläkerrassa. Lastaan keittimeen puruja toista kahvikupillista varten samalla kun odottelen uunin merkkivalon naksahdusta.

Leivon leipää. Se oli osana isän joululahja - valmiiksi pussiin sekoitetut leipäainekset joihin lisään vain veden, kohotan ja pistän uuniin. Räikkösen Rouhe. Vuosikymmenien ammattitaidolla hiottu resepti, sellainen jolla ei voi epäonnistua. Olemme menossa perinteiselle sunnuntaibrunssille Sampon ja Silvian luo ja haluan tuoda pöytään parasta. Silloin kannattaa turvautua isän oppeihin (tai valmiiseen raaka-ainepakettiin...). Itse teen aivan kelvollista ruokaa, mutta malttamattomuuteni estää tekeleitäni nousemasta arkimurkinan yläpuolelle. Max sai taivutella minua useamman vuoden viettämään tarpeeksi aikaa pastakastikkeen kanssa, että maut ja aromit ehtisivät päästä arvoiseensa asemaan. Itse löin vain ainekset kattilaan ja julistin ruoan valmiiksi heti tomaattimurskan pulpahdettua.

Toivottavasti malttamattomuuteni ei tuhoa tätä leipää. Katselen epäillen uunipellillä leviävää taikinaa. Olisiko sitä sittenkin pitänyt kohottaa vielä hetki liinan alla? Ohjeessa luki että kaksinkertaiseksi, mutta otin sen enemmän metaforan kannalta. Olen kai liian yksinkertainen ymmärtääkseni tätä kaksinkertaisuuden konseptia... Äh, uuniin vaan! On se aina ennenkin isän mittaamilla aineksilla onnistunut.

Olen viimeinkin aloittanut piirtämisen. Etsiskelen omaa reseptiä, sitä jolla onnistuisi aina. Päättelin, että mokoman loitsun laatiminen vaatii lähinnä loputtoman määrän kokeiluja, yritystä ja erehdystä. Laitoin siis itselleni tehtävänannoksi vaan piirtää. Piirtää ihan mitä vaan. Mahdollisimman huonoa, tyhmää, yksinkertaista, kunhan pylly asettuu penkkiin ennen puoltapäivää ja kynä pysyy paperissa vähintään kolme tuntia. Piirsin alkuun muutamia strippejä, sellaisia ihan improttuja vaan ilman suunnitelmaa tai luonnostelua.

Tuli mm. tällaista:

Sitten palasin perusasioiden ääreen eli mallista piirtämiseen:

Kolmantena päivänä kykenin jo kokonaisen sivun toteuttamiseen:

Että kyllä se siitä pikkuhiljaa alkaa luonnistumaan... Yllä oleva sivu kuvaa puuhailuni ydinongelmaa eli ajankäyttö on vielä hiukan hakusessa. Vähän tuota malttamattomuutta on ilmassa ja sellainen kumma ajatus, että täytyy hoitaa kaikki muu pois alta ennen kuin voi istua työpöydän ääreen. Aivan kuin ne pyykit ja lukematta jääneet facebook-viestit olisi pakko hoitaa heti herättyä. Aamut ovat meikäläiselle hyvinkin energistä aikaa ja ennen puoltapäivää saan nopeasti hoidettua vaikka mitä, mutta suunta vähän tuppaa hapuilemaan. Olen menneen viikon treenannut lähinnä kynän käteen ottamista, että pitäisi olla mustepullo avattuna klo10. Ja että jatkaisi senkin jälkeen kun "alkuinnostus" loppuu eikä karkaisi vaivihkaa muihin toimiin.

Vähän sellaista lastentarhaopettajan hommaa tuo itsensä töihin paimentaminen. Täytyy jatkuvasti harhauttaa itsensä tekemään jotain hyödyllistä, keksiä keinoja pitää mielenkiintoa yllä. Meditaatio auttaa tässä (kuten olen ottanut tavakseni hokea), samoin tuo nettivideoiden rajoittaminen. Liikunnalla ja ruokavaliolla olen saanut unirytmin aika kohdilleen... Vai hyvällä unellako rupesin liikkumaan? Syön, nukun, liikun - kova kolmikko.

Ai niin, se leipä!
Kirmaan kyykkimään uunin luo, tietenkään en laittanut mitään ajastinta... Mutta leipä makoilee tyytyväisenä lauteilla, väri lähentelee jo kauniin ruskeaa. Jätän limpun vielä hetkeksi aloilleen, menen yläkertaan vaihtamaan pehmopöksyni vierailulle sopivampiin ja hätyytän Maxin kitaransa kimpusta. Nyt pitää lähteä! Kietaisen limpun suoraan uunista folioon ja muutamaan keittiöpyyhkeeseen ja heitän reppuun. Matkalla bussi täyttyy pikkuhiljaa vastapaistetun tuoksusta. Kukaan ei varmaan osaa epäillä kotoisan aromin karkaavan repustani.

Sampon ja Silvian luona pöytä notkuu tuttuun tapaan: quorn-fileitä, papuja valkosipulihöysteellä, kesäkurpitsa-pinjansiemen paistosta ja vastapuristettuja porkkana-inkivääri-omena-mehushotteja. Curry-koira tepastelee jaloissa vahtien järjestelyjä. Leipä asetetaan kunniapaikalle. Sitä ihaillaan kovin ja selostan jokaiselle vuorotellen kenen reseptistä on kyse. Silvian ystävä Kristian saapuu myös kekkereihin. Italialaisina he ymmärtävät hyvän leivän päälle, kehuvat sitä kilvan (italialaiset ymmärtävät myös ruoan kehumisen päälle). Itse mietin että ehkä taikinaa olisi voinut vielä kohottaa, ehkä paistaa vielä minuutin tai kaksi pidempään, mutta tämä taitaa kuulua leipomiseen tämän aikaansaannoksensa epäily. Piirtämiseen se ainakin kuuluu oleellisesti.

Vaan epäilyt väistyköön sen faktan tieltä, että leipä syötiin illan aikana viimeistä murua myöten. Jälkiruoaksi espresso ja Silvian vanhempien lähettämä panettone-joulukakku. Sitten musisointia ja tunteja kestävä korttipeli monimutkaisilla säännöillä.

Kyllä näillä eväillä kelpaa aloittaa uusi viikko ja jatkaa toimivan sarjakuvareseptin jahtaamista. Josko sitä joskus keksisi piirtää jotain joka ravitsisi sielua ja lämmittäisi sydäntä kuin kotitekoinen leipä.

Silvia ja loppusilaus

Sampo korkkaa panettonen

Sitten roinat.

169. SOVINNOLLA SOLAKAKSI

Ja heti laihdutusopasta peliin tämän ruokapäivityksen jälkeen! Pitää varmaan seuraavaksi ihan järjestelmällisesti Konmarittaa koko kirjahylly, kun siellä on itseasiassa niin paljon turhaa ettei tällainen närppiminen paljasta totuutta. Mutta närpinpä nyt tähän hätään kuusi opusta. Tämä vanha laihtumisopas on äidin kirjavarastosta (ja palaa ehkä takaisin sinne, pitää varmistaa). Muistaakseni opuksen sivuilla oli painoindeksitaulukko, joka erosi jonkinverran nykyisestä. Entisaikojen ihannepainoa pidetään siis nykyään lievänä alipainona. Hmh. Jännä.

170. VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT

Äidin peruja myöskin. Ei kertaakaan avattu, mutta kunniapaikalla kököttänyt kun on niin kaunis.
















171. KATHARINA BLUMIN MENETETTY MAINE

Tämän kirjaläpyskän nappasin mukaan Kaapelitehtaan kierrätystapahtumasta. Olen useana vuonna vienyt sinne pari kassillista roinaa jakoon ja aina tuonut vastineeksi kotiin jotain pientä. En enää muista miksi tämä tuntui säästämisen arvoiselta, tietenkin hautasin sen samantien hyllyyn.

172. SANKARIMATKAILIJA HELSINGIN RAITIOVAUNUISSA

Sain Helsinki-oppaan lahjaksi aikanaan. En ole sitä lukenut (toistuva teema tämän päivän roinaluettelossa), mutta pidän lahjaa oivallisena koska en tiedä kotikaupungistani juuri mitään. Tämä tietämättömyys paljastuu koko laajuudessaan aina sukulaisten tullessa kylään:

"Mikä kirkko tuo on?"
- En tiiä.
"Ketäs tämä patsas esittää?"
- Eikö siinä lue.
"Onkos tämä aukio Sen-ja-sen suunnittelema?"
- Öö, varmaan sitte.

Mutta tiedän kaikki teatterit, taidetarvikekaupat, kirjastot, Annakadun ruokapaikat ja keikkapaikat. Mennään niillä.

173. AJAN JA AVARUUDEN KARTAT

Tän oon lukenu! Siitä tosin on noin vuosikymmen.

174. HISPANIALAINEN JAKOVAINAA

Äidiltä lainassa, epämääräistä nonsense-sanahassuttelu-runoutta. Epäilen että jotain on jäänyt käännöksessä pois tai sitten Lennonin runous ei vaan kolise. Mutta kansi on hieno.













 175. KÄSIRAUDAT

Okei, nää ei ollu kirjahyllyssä. Mutta, joo... ei siitä sen enempää. Ihmetelkööt Kierrätyskeskuksessa.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa24: Levottomuutta, pikkupeikkoja ja aikuisia

Istun vaasalaisen omakotitalon makuuhuoneessa. Sylissä valtava kuppi kahvia, yllä useita villasta kudottuja vaatteita ja päässä seuraavat ajatukset:

1. Olisi mukava päästä kotiin.
2. Toisaalta kotona joutuu taas tekemään töitä ja se on varmaan ihan pyllystä.
3. Ajatukseni ovat ehkä tuhoutuneet lopullisesti. En enää koskaan tule kirjoittamaan mitään järkevää tähän blogiin.
4. Miksi päiväkirjaa on mukava kirjoittaa ja kaikki muu on luotaantyöntävää?
5. Blogin katselukertoja tulee edelleen Pohjois-Amerikasta ja Venäjältä satoja päivässä. Uhka vai mahdollisuus?
6. Olen todella ylpeä, että pääsen nykyään silta-asentoon joogaharjoituksessani.
7. Tekisi mieli hölkkälenkille, mutta ulkona on liian kylmä.
8. Itseasiassa pidän liikunnasta todella paljon. Se purkaa ahdistuneisuutta, jota kerään yliherkkyydelläni tasaiseen tahtiin.
9. Meditaatio vähentäisi yliherkkyyttä.
10. Pitäisi varmaan mennä saunaan meditoimaan (sehän on talon rauhallisin ja luolamaisin paikka).

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomasti. Ajatusten virta on loputon, en vain pääse siihen mukaan. Istun rantakivellä ja ohi kuohuaa villi idearyöppy. Idioottimaisuudet ja neronleimaukset kaikki sekaisin ja minä tepastelemassa liukkailla kallioilla uskaltamatta mennä lähemmäs etten luiskahda kuohuun pää edellä. Keskittymiskyvyttömänä kykenen kirjoittamaan vain kirjoittamisesta. Tämä levottomuus on tuskastuttava tila - en halua menettää keskittymiskykyäni enää koskaan.

Viimeksi mainitsin tuoreelle vuodelle asettamiani tavoitteista. Ne tähtäävät kaikki elämäntapojen tervehdyttämiseen ja sitä kautta keskittymisjänteen pidentämiseen. Olen kyennyt noudattamaan lupauksiani jo kahdeksan päivää. Liikuntaa neljä kertaa viikossa tulee tarpeeseen, sillä minulle nimenomaan juhlapyhien sukulointi kerryttää ahdistusta, jota täytyy päästä purkamaan (ja läheisille tarkennuksena: kaikki sosiaalinen kanssakäynti lisää stressihormonini erittymistä). Sokerilakko pitää myöskin, ei ongelmaa siellä. Tosin tänään on taas edessä yksi perhesuhteiden velvoittama kahvipöytä, mutta blandaan limpparini vedellä ja hivutan piparit puolison lautaselle.

YouTube-videoiden välttely onkin se vaikein, aivan kuten ennakkoon arvelin. Isoin syy on se, että facebook on nykyään täynnä pelkkiä videoita. Joudun liuttamaan postauksia ohi niin että silmissä vilisee, jotta videot eivät ehtisi käynnistyä pelkästä katseen voimasta. No, tuleepa oltua vähemmän koneella. Mitä pointtia on notkua netissä jos ei saa hassuja eläinvideoita!? Sehän on sama kuin...


*jää tuijottamaan tyhjyyteen*


*hörppää kylmennyttä kahvia*


*unohtaa mitä oli kirjoittamassa*


*lukee aiemmin kirjoittamansa*


*harkitsee kaiken aiemmin kirjoittamansa poistamista*


*ei poista mitään, 
koska on liian laiska aloittaakseen alusta*


*päättää muuttaa suuntaa toivoen sen maagisesti pelastavan laahaavan aloituksen*


*piirtää kuvan peikosta*

Huh, pelkään aivosolujeni lopullisesti surkastuneen joululoman aikana. Ketä kiinnostaa löpinäni jostain nettivideoista tai uudenvuodenlupauksista? Kirjoitanko niistä tosiaan jo toistamiseen!? Onneksi tämä blogi ei ole tärkeä. Onneksi mikään ei ole kovin tärkeää, ei siinä määrin että pitäisi stressata omasta onnistumisestaan. Ei niin kuin vaikka... aivokirurgia - se on tärkeää! Minun kissavideokirjoitukseni - ei stressaamisen arvoista. Siispä en stressaa.

Tuijottelen aamun sinertämälle omakotitalopihalle. Hangella risteilee kissantassunjälkiä, autotallin takana ujostelee uusi päivä, omenapuiden lomasta vilkkuu naapurin jouluvalot. Kello nakuttaa varovasti, muuten on hyvin hiljaista. Mistä minä olen taas hermostunut? Miksi ajatuslistani kolme ensimmäistä kohtaa ovat niin negatiivisia? Että kotiin pitäisi päästä, mutta sielläkin on varmaan kurjaa ja tämä blogikin on ihan tyhmä? Joku minun sisälläni nyt kiukuttelee, joku keskenkasvuinen pikkupeikko. Kohennan ryhtiä ja vedän pari kertaa syvään henkeä. Rupean aikuiseksi. Otan syliin istumaan sen peikon, sen saman joka halusi aiemmin tulla piirretyksi. Kysyn että mikäs nyt vaivaa. Se taitaa kaivata vähän huomiota kun niin mekastaa. Peikko tuhisee polvella tuskastuneena ennen kuin alkaa paasata:

En minä tiedä olenko lapsi vai aikuinen. Minulla on aikuisen muoto, mutta pikkulapsen epävarmuus, herkkyys, mielikuvitus. Kahdet silmät: 30-vuotiaan ja 8-vuotiaan. Teini-ikäistä uhmaa, parikymppisen itseriittoisuutta, keski-ikäistä nostalgiaa ja vanhuksen villasukkakutimet. Pitääkö joku niistä jättää pois kun on tämän tai tuon ikäinen? Entä jos on yhtä aikaa se kiukkuinen taapero ja syliin nostava äiti? Olenko nykyään isoäidin kahvipöydässä lapsenlapsi (tuplalapsi) vai tomera aikuinen, joka keittää kahvit ja kattaa pullat ja istu sinä mummeli vaan, kyllä minä laitan.

Entä jos on kolmekymppinen eikä vieläkään aikuinen? Entä jos ei vieläkään ole vakityötä, perhettä tai omistusasuntoa? Onko silloin vapaa vai vajaa? Entä jos ei tiedä tulevasta tai edes ensi viikosta? Onko sellainen suunnattomuus huonoa suunnittelukykyä vai realismia elämän arvaamattomuuden edessä? Entä jos haluaisi asua pienessä talossa isolla tontilla ja useamman kilometrin päässä kaikesta - onko se pakofantasia vai sisäinen ääni, joka on lopulta aina oikeassa? Entä jos ei ikinä halua sitä minkä on juuri saanut valmiiksi vaan aina sitä seuraavaa, sitä joka vasta siintää unelmien reunoilla?


Ja entäs ne unet jotka toistuvat yö yön perään? Onko se kohtalon kutsua vai vaan väärään paikkaan eksynyt ajatus rapistelemassa ulospääsyä kuin tupaan pelmahtanut varpunen? Pitäisikö tehdä niin kuin muutkin minua ennen vai raivata ihan oma reitti? Voiko lähteä seikkailulle jos ei tiedä minne haluaa päätyä? Voiko olla lukematta päivän lehteä jos tietää jo entuudestaan kaikki ne huonot uutiset, joita se pitää sisällään? Entä jos katselee mieluummin sohvapöydän alla piileksivää pimeyttä kuin television välkkyvää kuvaa? Saako uskoa että kaikki menee lopulta hyvin vai onko se naiiviutta?

Näitä kaikkia se miettii se peikko, joka koittaa piilottaa äänen värähdykset totisuuteen. Kaikki on niin monimutkaista että siinä menee ihan väsyneeksi eikä jaksa enää hymyillä ja kertoa kuulumisia kun kysytään. Haluaisi olla ihan hiljaa vaan ja järjestellä päässä pörräävät kysymyskärpäset lokerikkoon ja ottaa ne sitten yksitellen esiin lähempää tarkastelua varten. Silloin ei saa tulla sanomaan että "mennään markettiin" tai "mennään ajelulle" tai "tule nyt äkkiä syömään ennen kuin jäähtyy". Mutta muut eivät tätä tajua vaikka kuinka ottaisi jyrkän ilmeen ja mutristaisi suuta. Tulevat vaan viereen ja kyselevät loputtomasti lisää kaikkea tyhmää.

Istumme hiljaa, peikko ja aikuinen. Päivä valkenee, naapurin lumikola rahisee risuaidan takana. Kiukkuinen kysymystulva on ehtynyt, olo on hetken tyyni ja vakaa. Aikuisena tiedän miten kysymyksiin varmaan kuuluisi vastata, mutta annan olla. Joskus hyväksyvä hiljaisuus on lempeämpi kuin kokemuksen rintaääni. Peikko kiipeää sylistä ikkunalaudalle laskemaan ohi pyrähteleviä talitiaisia ja aikuinen lähtee keittämään toisen kupin kahvia. Lumi olisi muuten nyt juuri sopivaa lumiukon tekemiseen. Olisiko se sitten lapsellista peuhaamista tai hyvää ulkoliikuntaa, samapa tuo. Molemmat tulkintatavat käyvät tänään minulle.


Sillä olen tällainen aikuinen ja tällainen pikkupeikko, molemmat samoissa nahoissa.
Se on varmaan ihan hyvä kombo.


*läimää läppärin kiinni ja menee ulos tekemään lumihirviöitä*

163. MARJAANA AUMASTO: RIKAS, LAIHA JA KAUNIS

Tämän kirjan taisin lukea teininä muutamaankin kertaan, kertoo ehkä dystopiasta, jossa miehiä ei enää ole... en muista. Minulla on tapana unohtaa lukemani vähän turhan nopeasti, varmaan häikkää sisälukutaidossa. Pistän opuksen eteenpäin kun en ole avannut kymmeneen vuoteen. Kiitos kuitenkin tekijälle hienosta kirjasta.

164. WILLIAM SHAKESPEARE: RAIVOISAT RUUSUT

Olisikohan äiti ostanut tämän minulle yleissivistävyyden nimissä. En ole kuitenkaan lukenut näytelmiä "huvikseni" sitten kouluaikojen. Vaatii liikaa nimimuistia sellainen dialogin tankkaaminen.

165. POIKANI BREMER -SARJAKUVA-ALBUMI

Sain ilmatteeksi tämän ja olen tunnollisesti kuljettanut mukana monessa muutossa, kun sisältää pari tuttujen tekemään osiota. On kuitenkin sen verran suurikokoinen teos, että laitetaan eteenpäin. Kurja jättää kirjoja lukemattomina hyllyyn makaamaan.

166. YK-MUKI

Iskä on ollut rauhanturvajoukoissa parisenkymmentä (?) vuotta sitten. Mietin, että olisi vitsikästä viedä tämä muki työpaikan kahvihuoneeseen. Ei olisi muilla samanlaista! Vaikuttaa kuitenkin ettei sellaista kahvihuone-työpaikkaa ole tässä nyt tarjolla. Ja on noista YK-vuosista jäljellä myös valokuvat, postikortit ja rintakoru.

167. MUOVIKIPPOJA

Aina vaan meidän minikeittiöstä putkahtelee random-tavaraa. Miten voi niin pienessä tilassa olla niin paljon turhaa piilossa?!
















168. LEIPÄLAUTASIA

Minä tyhjään astiakaappia niin kauan kun tuo tiskikasa tuossa altaan vieressä tönöttää! Ei voi olla lopulta tiskiä jos ei ole astioita...

154. SIROTINSETTI

Voi elämänkäpy tämän bloginkin epäjärjestystä! Laskimella tarkistin roinamäärää ja huomasin jonkin olevan taas pielessä - niin varmaan kun hyppäsin pari postausta sitten yhden järjestysluvun yli! Palataan siis ajassa ja laitetaan peliin sirotinsetti numerolla 154. Toisessa on ilmeisesti ollut kanelia... joskus vuosikymmenen alussa.