Fanitus: Deerhoof (Max)

Minua on taiteessa aina kiinnostanut enemmän dekonstruktio kuin perinteiden vaaliminen ja muodon mestarillinen hallinta. Se vaan on niin kutkuttavaa kun joku hajottaa tutun kaavan ja kokoaa siitä jotain uutta, joka hädin tuskin pysyy kasassa. Esimerkiksi jos vertaa insinöörin suunnitelemaa tasaisesti liitävää lentokonetta sellaiseen, joka on koottu ilmastointiteipillä ja syljellä. Jälkimmäisen lento on paljon tunteikkaampi kokemus kaikille osapuolille, niin lentäjille kuin sivullisille. Tästä syystä punk-musiikki on minulle lähinnä sydäntä.

Nykyään vaan harva yhtye elää tässä hengessä, mikä harmittaa minua. Punk on nykyään vain yksi muoto, jonka voi hallita kuten muitakin musiikin muotoja. Kakkahätä-77 ei juurikaan riko rock 'n' rollin perusteita löytääkseen uutta polkua poljettavaksi, vaan he ylläpitävät pian neljäkymmentä vuotta vanhaa soundia. Deerhoof on yksi harvoista tämän päivän orkestereista, jotka tuhoavat luodakseen uutta. Siksi olen innoissani bändistä kuin pieni apina banaanimaitoammeesta. Kävimme Sallin kanssa Lontoossa asti Deerhoofin keikalla vuonna 2011. Niin kova juttu se on.

Deerhoof paloittelee rockin osasiksi ja heittää pois kaiken ummehtuneen machoilun, jättäen jäljelle rockin energian, tarttuvuuden ja hauskuuden. Ja kumouksellisuuden.

 

Deerhoof on mahtava bändi, koska he yhdistävät typerän tarttuvia melodioita meteliin. Ja meteli ei tarkoita heille ainoastaan särökitaravallia, vaan myös harkittuja dissonansseja ja tahallisia rytmisiä heilahduksia. Deerhoofilla tilanne on koko ajan tasapainoilemassa hallinnan ja kaaoksen ohuella terällä, eikä ikinä tiedä kumpi on kumpaa.

Toisaalta heillä on myös haastavia ja hienovaraisia ratkaisuja biiseissään. Juuri kun mieli ehtii asettua kauneuden keskelle vedetään siltä matto alta ja putoaminen jatkuu aina vain syvemmälle.

Jokainen bändin levy on erilainen, kuin samalla toimintamallilla oltaisiin lähestytty eri musiikkityylejä (Offend Maggien klassinen rock, Friend Opportunityn pop) tai ajatusta (Milk Manin teematarina, Reveillen luonnonsuojeluteema). Ja nyt marraskuussa yhtye julkaisee uuden levyn La Isla Bonita.

Biisin kirjoitusta ja muita käsitöitä (Salli)

Kävinpä viettämässä viisi päivää Lapissa Ylimuonion kylällä isää tervehtimässä. Ei ollut talvi vielä lumen muodossa saapunut Lappiinkaan, mutta oli sentään pakkasta, revontulia ja ukkometso. Puulämmitteisessä talossa on oma lempeä tunnelmansa ja aukea piha ulkorakennuksineen tarjoaa loputtomasti askaretta. Kyllä ittellekin hankin vielä joskus sen puuverstaan ja alan tehä niitä moottorisahaveistoksia, on ne ulkohommat sen verran rentouttavaa puuhaa. Ja polttopuiden latomisesta tykkään kanssa. Ei saa rivitalossa sellasta tehä.

Pimeä laskeutuu tähän vuoden aikaan melko aikaisin ja kun pihalla ei nähnyt enää puuhata, oli illat pakko viettää sisällä eikä siellä ollut muutakaan tekemistä kuin kitaran hipelöinti. Tylsistyminen on luovuudelle ehdottoman tärkeä motivaattori. Ainakin itse teen ison osan askarteluista, piirroksista ja biiseistä ihan vain itseä viihdyttääkseni. (Tästä syystä ihmisellä pitäisi aina välillä olla tylsää eikä koko ajan ärsykeviidakko ympärillä!) Tuolla ylimuoniolaisella vintillä päädyin sitten jatkokehittelemään kappaletta aiemmin päähän eksyneen hokeman ympärille. Edellisellä viikolla olin kotona rämpytellyt kitaraa huutaen: "Tarvitseeko joku täällä häpeää, aion antaa omani pois!". Monta päivää takaraivossa kyti, että mihin tuollaisesta toteamuksesta voisi edetä ja omakotitalon rauhassa lause sai viimein jatkoa.

Omat soittotaitonihan kattavat noin viisi sointua (sekä sarjan jotain soinnun kuuloisia viritelmiä), joten keskityn lähinnä laulumelodioiden metsästykseen ja lyriikan hiomiseen. Kitaraa käytän usein perkussion omaisesti rytmiä antamaan ja päädyn hakkaamaan kolmea sointua melko umpimähkään läpi koko kappaleen. Kunhan meiningin ja sanat vain saa kohdalleen ja vähän rakennetta hahmoteltua, tehdään loput bändin kanssa. En jaksa yksinäni hioa biisiaihioita kovinkaan kauaa. Paree vaan mahdollisimman nopeasti kokeilla porukalla lähteekö ideasta syntymään jotain. Tällä metodilla sellaisia puolivalmiita biisintynkiä jää iso kasa pöytälaatikkoon pölyttymään, mutta varmaan hyvä niin. Uskon ahkeruuteen ja siihen, että paljon pitää hoilotella joutavuuksia ennen kuin ajatus kiteytyy muille jaettavaan muotoon.

Okei ja sitten ihan vähän askartelujuttuja, koska askartelu on kuiteski aika mahtavaa ja kohta on Joulu ja kaikkea!

Niin kuin jo mainitsin, oli käytössä iso piha ulkovarastoineen ja verstaineen, joten puuhaamista riitti. Työnjako meni vähän niin, että isä keksi projektin ja minä toteutin. Ihan hyvää vaihtelua, itse kun olen aina muita käskemässä. Käytiin mettästä hakemassa havuja ja väännettiin kranssia ja köynnöstä. Pimeneviä iltoja varten viriteltiin kaikenmoisia näyttäviä valo- ja lyhtyasetelmia. Puuverstaalla sain vihdoin kokeilla veistelyä ja lopputuloksena oli todella hellyyttävä, etäisesti hevosta muistuttava palikka. Mutta kiva oli naputella. Ja sitten päällystin vielä peltipurkkeja kukkatapetilla, että isä voi niitä sitten joulutorilla kaupitella. Oikein ihanaa näpertelyä oli koko viikko!

Ja loppuun vielä kuva kitarasta niin pysyy pääpiirteissään musiikkiaiheisena tämäkin postaus. Seuraavaksi ruvetaan Maxin kanssa muokkaamaan bändisovitusta noista meikäläisen sahaamasta kolmesta soinnusta. Toivottavasti saadaan jotain yhdessä soitettavaa siitä aikaiseksi. Tai sitten tuli pöytälaatikkoon lisää täytettä.

Videokuvauksia treeniksellä (Salli)

Eilinen treenivuoro omistettiin biisien hiomisen sijasta kuvaushommille, sillä tarkoituksena on omin voimin kyhätä video kappaleelle nimeltä Viesti. Kun olisi mukavampi omaa musiikkiaan internetissä levitellä jos saisi liikkuvaa kuvaa siihen oheen. Itse ainakin tsekkailen entuudestaan tuntemattomia bändejä mieluiten videoiden kanssa. Mää kun olen tällanen visualisti. Ja visualistihan tekee tietysti omat videonsa (varsinkin kun ei ole varaa palkata ketään ammattilaista hommaan).

Kovasti oli tavoite, että kaikki tarvittavat otokset saataisiin kolmen tunnin aikana purkkiin. Eihän sitä kullan arvoista treenisaikaa halua mihinkään epäolennaiseen käyttää, kun olisi uusia kappaleitakin valmisteilla. Olin siis parhaani mukaan funtsaillut kaiken etukäteen valmiiksi ja laatinut jopa kuvauslistan. Haastavaksi homman teki kyllä se, ettei meillä ollut kuvaajaa. Itse aina näpäytin kameran päälle ja juoksin jätkien viereen sokkona heilumaan. Ja koko ajan sai pelätä akun loppuvan, niin ettei oikein viitsinyt käyttää virtaa jo kuvatun materiaalin hyväksi toteamiseen. Eli todella pro meininki. Mutta ainakin etukäteen suunniteltu lista saatiin kuvattua. Ja tuli hiki eli energiat oli kohdallaan.

Olin monta viikkoa antaumuksella askarrellut koko porukalle puvustusta, joka kyllä näyttää mukavalta mutta oli sitäkin epämukavampaa yllä. Asusteet rajoittivat näköä, kuuloa ja koordinaatiota siinä määrin, että tuli soitettua aika ärjyjä versioita Viestistä. Täytynee joskus julkaista tätä materiaalia aidolla ääniraidalla, vaikka making of -videon muodossa. Virheet ovat iloinen asia, niistä nauttikaamme. Nyt vaan jännityksellä käymään materiaalia läpi editointiohjelmassa, että mitäköhän ihmettä sitä tuli heiluttua.

Naamari päähän ja kuvaushommiin

Max tilutteli aina kun oli hetki aikaa ottojen välissä

Valotesti vetää vakavaksi ja kalpeaksi

Ja niin, enhän mä ittestäni taas muistanu ottaa treeniksellä yhtään valokuvaa, kun pyörin lähinnä kameran takana ja häsläsin kaikkea mahdollista. Kotona dokumentoin sen, että olin kerrankin jaksanut meikata. Olennaista on laittaa tarpeeksi mustaa kajaalia, kaulus pystyyn ja ottaa katsekontakti kameraan. Se on rock ja pop ja yeah.

Lapsus lupus studiossa 2014 (Max)

 

Meidän Keravalla äänitetystä ensimmäisestä EP:stä tuli hiotun kuuloinen, mutta seuraavaksi halusimme kokeilla jotain vähemmän nättiä. Halusimme (tai ainakin minä halusin...) yhdistää treenihuoneen tai keikkatilanteen raakuuden ja tietyn rasittavuuden studioäänitteiden kontrolliin ja balanssiin. Päätimme siis äänittää toisen EP-levymme  Artlabstudiolla Joelin ystävän Jussi Liukkosen kanssa pääsiäisenä 2014.

Osa biiseistä oli jo vuoden vanhoja ja hinkattu kasaan keikkoja varten, mutta osa syntyi ihan muutama viikko ennen äänityksiä. Tällä kertaa biisit olivat räkäisempiä ja tempoisempia kuin vuotta aiemmin. Ehkä me oikeasti ollaan punk-bändi, mene ja tiedä.

Minä itse halusin jättää soittoon tietyn määrän virheitä, koska virhe voi syntyä ainoastaan kerran. Äänitettynä se on uniikki kurkistus menneeseen aikaan, kun taas täydellisesti harjoiteltu ja suoritettu soitto on toistettavissa. Ajatus on varmaankin lähtöisin Deerhoofin musiikista, jossa meteli-rock ei ole pelkkää kaaosta, vaan yllättäviä pudotuksia temposta tai epävireisiä sointuja.

Liukkosen kanssa oli erityisen mukava tehdä töitä, kun hän vaikutti olevan avoin tälle lähestymistavalle. Häneltä tuli myös mahtavia parannusehdotuksia, joita paikoitellen ymmärsimme toteuttaa. Esimerkiksi Heikkouden merkki -kappaleeseen tahdoimme lisää meininkiä, mihin Liukkonen rumpalina ehdotti perkussioita. Joel innostui tästä, kunnes selvisi että luvassa olisi minuutin verran tiukkaa kuudestoistaosasäksätystä ja bongokomppia. Vartin jälkeen hän ilmestyi äänityskopista kädet väsyneenä, hikikarpalot otsalla.

Se Vallilan studio on mahtava mesta. Se on viimeisen päälle varustettu, mutta silti tunnelmaltaan avoimen härö. Tai ehkä tämä vaikutelma syntyi kun rakenteet olivat vielä osittain vaiheessa kun menimme äänittämään biisejä. Sopiva paikka härölle lähestymistavallemme.

Salli kuvasi pokkarillaan hiukan materiaalia äänitysten aikana, josta koostimme pienen musiikkivideon kaltaisen. Biisi on Bilingo, eli kaksikielisten ongelmalaulu.

Tällä kertaa materiaali saatiin nopeasti purkkiin, miksaus sujui ripeästi ja Sallilla oli kansikuvaksi akvarelli jo valmiina, eli levyt saatiin painettua kaksi kuukautta sessioiden alun jälkeen. Nyt biisejä voi kuunnella Bandcampissä, Soundcloudissa tai levyltä, jonka voi ostaa Levykauppa Äx:stä tai suoraan meiltä keikkojen yhteydessä.

Keikkamuisteloita (Salli)

Lapsus lupus on soitellut tässä kokoonpanossaan vuodesta 2012. Sitä ennen mukana oli toinen kitaristi Jussi Isojärvi ja yhtyeen nimenä DRS. Kysyttäessä kukaan ei tainnut virallisesti tietää mihin nuo kolme kirjainta viittasivat: yksi vastasi Dr. Satan ja toinen selitti sen olevan onomatopoeettinen ilmaus, joka kuvaa musiikkiamme (ddrrrrrsssss...). No, noiden kolmen kirjaimen kanssa ehdimme käydä muutamilla keikoilla ja äänittämässä jokin demontyyppinen Valo- ja äänisuunnittelunlaitoksella. Tätä demoa ei kuitenkaan koskaan kovin mittavasti eteenpäin jaettu, netissä se oli aikansa kuunneltavissa. Jussi Isojärvi jäi porukasta pois muiden kiireiden vuoksi ja kokoonpanon muuttumisen myötä vaihdettiin nimeäkin.

Mutta tekeepä mieli kaivella hiukan kuvakansioita ja asettaa esille muutama otos meidän menneistä lavakeekoilusta. Oma huono muistini ylettää juuri ja juuri tuonne viiden vuoden päähän...

DRS:n ensimmäinen keikka Jussi Kiovan ystävän valmistujaisissa Kappelin kellarissa. Vuosi taitaa olla 2009. Jännittipä ihan hemmetisti. Kohokohtana mainittakoon, että vielä silloin settiimme kuulunut slovari innoitti muutamat yleisönjäsenet paritanssiin. Jäi oikein hyvä mieli siitä.

DRS ehti esiintyä myös Darkside-klubilla. Mukana taustakangas, joka oli itseasiassa koulutyö kurssilta, jossa tutustuttiin suurkuvatulosteisiin (tätä lavastamisen ihmeellistä maailmaa). Siihen päälle kun teippaa bändin nimen ni voila. Taustakangas. Taidetaan olla vuodessa 2011. Samana iltana esiintyivät myös Drn Drn ja Huithapelit (sittemmin siis Älyvarkaat).

Sitten noin vuosi eteenpäin Katriinamiesklubille Kustaa Vaasaan, jossa Lapsus lupus soitti yhden ensimmäisistä baarikeikoistaan. Sitä ennen oltiin lähinnä möykätty kavereiden synttäreillä tai opiskelijabileissä tai kuka nyt ikinä meidät mukaan huoli. Katriinamies oli osunut aiemmin kanssamme samalle lavalle Ravintolalaiva Väiskissä ja syntyi idea viedä Lapsukset heidän klubilleen esiintymään. Tuon improduon, eli Karrin ja Antin, tunnen jo Taideteollisen korkeakoulun kautta ja olen päässyt kuuntelemaan heidän tuulesta temmattuja laulujaan ensimmäisistä esiintymisistään lähtien. Ja aina nauran vedet silmissä, joka kerta.

Lava oli niin pieni, että jopa meidän nelikkomme meinasi olla sille liikaa. Olimme hakeneet laumahenkeä vetämällä kaikki kaulaamme tuollaiset räsyhörselöt, jotka olin tehnyt. Oikeastaan ne ovat osa isompaa asukokonaisuutta, jota luultavasti esittelen myöhemmin. Pitää varmaan tehdä siitä video... No, meininki tuolla keikalla oli kova. Pieni baari oli täynnä porukkaa, joka kuunteli keskittyneesti. Uuden taustakankaankin olin maalannut vanhalle lakanalle. Klubin muina esiintyjinä tuona iltana Lydia, Sielurisat ja eräs trubaduuri, jonka nimi on jo päässyt muistista liukenemaan.

Ulkoilmakeikka Suomenlinnassa 2013 osana kesäistä rockpiknikkiä. Tuunattiin t-paidat esiintymisasuiksi (kuvassa Joel kyllä näyttää jo hukanneen omansa) ja tietysti reteästi spraymaalilla. Maalin katku ei tainnut paidoista koskaan kaikota. Tätä emme osanneet ennakoida, pakko myöntää. Ulkoilmakeikat ovat osoittautuneet susilaumallemme ongelmallisiksi energian jotenkin kummasti levitessä avaraan tilaan. Vaatii harjoittelua. Ruoka- ja juomapalkalla oltiin (kuten aina), mutta kun cateringin hoiti Cafe Valimo oli se sen arvoista. Tällä sunnuntaisella keikalla heilui myös Älyvarkaat, Nok nok, Octopie ja Artur U and the New City Limits.

Semifinalissa 2013 V A L O :n lämppärinä. Tällä kertaa annettiin jokaiselle luova vapaus vaatetuksen suhteen ja panostettiin enemmänkin lavan koristeluun. Iloisella ilmapallolinjalla olemme olleet siitä lähtien. Oli mahtava meininki.

LeBonk viime heinäkuussa ja taas V A L O :n lämmittelijänä. Jaa, saimmekohan yleisöä kovin kuumenemaan. Eivät ainakaan eturiviin uskaltautuneet. Jotain kyllä kuumensimme, sillä alkuroudauksen aikana laukesi palohälytin ja kaikkien piti rynnätä ulos palomiehiä odottelemaan. Komeat oli puitteet ja lavalla leveyttä.

Kyllä noita keikkakokemuksia on enemmänkin kertynyt, mutta niiden tallentaminen ei aina kaiken säätämisen, roudaamisen ja jännittämisen keskellä mahdu mieleen. Pitääpä koittaa pertata sillä saralla. Eli jatkoa luvassa...

Lapsus lupus studiossa 2013 (Salli)

Huhtikuussa 2013 Lapsus lupus äänitti ensimmäisen EP:nsä Keravalla kellaristudiossa Jussin vanhan kaverin Toni Näykin hellässä huomassa. Biiseiksi valikoituivat meriaiheinen rakkauskuvaelma Mun mot mun, junakompilla eteenpäin ryskyttävä Viesti, The Dead Weather -yhtyeelle kumartava Keinuhevonen sekä riemukas punkrykäisy Lappeenranta. Max oli hakenut ja saanut hommaan pientä rahallista tukea Svenska Kulturfondenilta, joten ihan koko urakkaa ei tarvinut tällä kertaa omasta pussista maksaa.

Ensimmäisen viikonlopun aikana saatiin narulle suurin osa soitto-osuuksista. Itse pyöriskelin mukana taustanauhoja äänittelemässä ja yleisesti vaan fiilistelemässä. Kun ei ole juurikaan kokemusta noista nauhoituskuvioista niin pitihän päästä alusta alkaen paikan päälle kyyläämään prosessia. Tarkoitus oli rykäistä homma loppuun heti seuraavan viikon lopulla, mutta erilaisten sattumusten sanelemana (mm. studion yläpuolella sijaitseva baari kärsi putkivuodosta ja valutti viemärivetensä suoraan soittotiloihin) livahti kahden soittosession väliin hiukan tarkoitettua pidempi tovi. Muutamaa viikkoa myöhemmin siis viimeistelimme soitannot ja meikä purkitti lauluosuutensa. Viimeisenä hoidettiin levyn päättävä yhteishoilotus, joka vedettiin erityisen lämpimissä tunnelmissa reteästi koko nelikon voimin.

Pojjaat soittaa ja täti virkkaa

Tonin laaduntarkkailuasento

Innostuneet yhteishoilottajat

Äänitysten ja lopullisen miksauksen väliin sujahti muutama kuukausi, kun oikean saundin kanssa soudeltiin edestakaisin. Harri Petjakko kuunteli kärsivällisesti ensimmäistä EP:tään hiovan, saundiaan etsiskelevän yhtyeen toiveet ja marraskuussa lätty oli viimein valmis. Max muokkasi kansikuvan käyttäen pohjana valokuvaa, jonka olin muuten ostanut kirpputorilta Berliinistä. Voisi sanoa, että prosessi oli melko verkkainen, mutta hoidettiinpa homma ainakin huolella. Ei sitä hutiloimaan kannata ruveta, kun on koko elämä aikaa.

Noiden päivien tuotosta saapi kuunnella Lapsus lupuksen Bandcamp-sivuilta tai Soundcloud:sta. Ja jos oikeen fyysisenä levynä sen haluaa kokoelmaansa koristamaan voi marssia Keltaiseen jäänsärkijään Urho Kekkosen kadulle, tilata Levykauppa Äx:n nettisivuilta tai hakea meiltä keikan jälkeen. Huolella teimme ja  tyytyväisiä olemme. Ni.

Meikän tuliaiseksi tuoma naamari viihdytti meitä moneen otteeseen

Like a couple of bosses

Rock´n´roll ja käsityöt rules

PS. Lapsus lupus sai Keravalta muutakin kuin EP:n... nimittäin uuden ystäväbändin! Toni ja Harri vaikuttavat yhtyeessä nimeltään V A L O ja he ovat ottaneet meidän susilaumamme jo muutamaan kertaan kanssaan yhteiskeikalle. Yhteistyötä on toivottavasti luvassa jatkossakin. Tässä näyte heidän musiikistaan akustisessa muodossa ja kuten varmaan tunnistatte, kuvattuna tuossa samaisessa keravalaisessa kellarissa: V A L O - Valoja vastaan unplugged

Hei, onhan mulla musiikkivideokokemus: PMMP ja Heliumpallo! (Salli)

Sattuipa tuossa mieleen omaa videota funtsaillessa, että onhan meikäläisellä ihan virallistakin työkokemusta tästä aiheesta. Teatteria olen opiskellut, mutta pääsinpä pari vuotta sitten laajentamaan reviiriäni kun koulusta tuttu ohjaaja Juhana von Bagh soitti ja kysyi lähdenkö lavastamaan musavideota PMMP:n uuteen sinkkuun. No, totta hitossa lähdin! Nyt jo edesmennyt PMMP kuuluu ehdottomasti omiin lemppareihin ja jo työpariksi muodostunut Juhana on mielestäni niin huikea ohjaaja ettei voi tulla ko timanttia.

Homma tehtiin melkomoisella sutinalla ja olemattomilla rahoilla (niin kuin olen ymmärtänyt, että Suomessa musavideoita monasti tehdään), joten koitin vain pysyä vauhdissa mukana ja etsiä tarvittavaa roinaa mahdollisimman edulliseen hintaan. Kovin tarkkaan en aina edes tiennyt mitä oltiin tekemässä, kun liikkuvan kuvan kanssa työskentely on ihan uutta hommaa ja Juhanan ideointivaihe välillä melko lennokas. Oma luova panokseni näkyy lähinnä pahvijoutsenessa, jonka innostuin rakentamaan ja kiinalaisissa toivomuslyhdyissä, joita tilasin ihan vaan... koska ne on niin siistejä. Ajattelin, että jos ei muuta niin työryhmän iloksi. Pääsivät onneksi mukaan videollekin, ihanaksi loppukuvaksi.

Kuvauspäiviä oli kaksi, joista ensimmäinen heiluttiin erään työryhmäläisen remontoitavassa kämpässä Vallilassa ja toinen Kallvikin rannassa ja metsikössä. Kun noin lokaatiossa kuvattiin ei lavastajan hommaksi jäänyt kuin asetella huonekaluja ja rekvisiittaa näkyville. Jäi mukavasti aikaa sivusta seurata sitä kuvauspaikan hulinaa kun on valaisijat ja kuvaaja ja maskeeraaja ja tuottaja ja ohjaaja ja näyttelijä ja puvustaja ja ties ketä, kaikki kerralla paikalla ja hoitamassa tonttiaan sitä yhtä maagista kohtausta varten. Teatterissa hommat hoidetaan jotenkin vuorotellen pitkin harjoituskautta, joten tuollaista intensiivistä talkoo-tekemisen-meininkiä ei välttämättä synny. Oli hienoa sivusta tsiigailla kun taitavat ihmiset loihtivat vähistä elementeistä näyttäviä kuvia.

Toinen kuvauspäivä rämmittiin keväisessä lumihangessa ja välillä syötiin pizzaa lämmitetyssä bussissa. Oli pitkä ja tarkkaan aikataulutettu kuvauspäivä, kun kaikki piti saada purkkiin ennen valon katoamista. Itse pääsin melko helpolla, kun ei sitä mettää kauhiast tarvinnu lavastaa, mutta hangessa tarpoville esiintyjille ja kuvaajalle oli tiukat olosuhteet. Ei tarvinnut näyttelijöiden paljoa esittää, kun köytettiin sänky selkään ja sanottiin että rämmipä sen kanssa pari tuntia mäkeä ylös ja alas. Mira ja Paulakin joutuivat makoilemaan kosteassa keväthangessa ihan liian vähissä vaatteissa ja ihana nuori Vida Hulkko siellä tuulisella rannalla pelkkä mekkonen yllään. Voi, laps raukat! Kuvaaja sai juosta upottavassa hangessa painavan kameran kanssa, että saatiin hieno kamera-ajo. Oikeen sissihommaa tällaiseen siistiin sisätyöhön tottuneen mielestä.

Tunnelma pysyi kuitenkin koko puuhaamisen ajan innostuneena ja energisenä ja yläfemmoja heiteltiin ja kivaa oli. Videosta tuli mielestäni hieno ja olipa hauska olla mukana säätämässä. Ja eksoottisintahan oli kun päästin videon julkistamisessa juomaan kuoharia ihan oikean, ison levy-yhtiön toimistossa. Taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Musiikkivideovalmisteluja (Salli)

Kotona vietetyt syksyiset iltapäivät toivat mukanaan innostuksen pahvin ja väripaperien kanssa pelaamiseen. Minulla kun on teatterilavastajan koulutus ja muutamia kokemuksia näyttämöpuvustuksesta niin tällainen fantasiapäiden askartelu alkaa olla jo melko luontevaa puuhaa. Mitenkäs sitä mielekkäämmin voisikaan ihminen aikaansa käyttää? Ja kun ei näitä aikaansaannoksia viitsi vain omiin nurkkiinsa jättää pölyyntymään niin syntyipä ajatus kuvata Lapsus lupukselle musiikkivideo. Yhden musiikillisen videon jo sponttaanisti kuvasin tuohon Ofelia-kappaleeseen, sellaisen maanantain piristyksen yhdellä otolla omassa kylpyhuoneessa. (Tai jos totta puhutaan, niin suunnilleen seitsemän ottoa tarvittiin ennen kuin meni kaikki suunnitelmien mukaan. Onneksi ei enempää sillä tekoviiksien liimaaminen naamaan jesarilla alkoi jo aiheuttaa punoitusta.) Lopputuloksena oli kuitenkin oikein vitsikäs pieni video:

Nyt olisi kuitenkin tarkoitus tehdä jotain koko porukalla. Ensi treenivuorolla kuvataan eli neljä päivää aikaa saada askartelut loppuun. Hetken haaveilin, että saataisiin koko systeemi purkkiin ja editoitua Halloweeniin mennessä, mutta saattaapi mennä pidempään kun on suuret suunnitelmat ja siinä välissä vielä Lapin reissu. Saa nähdä pääseekö lopputulos lähellekään näitä päässä pyöriviä visioita... Kun ei videokokemuksellakaan voi vielä turhaan koreilla. Mutta itte ko tekee ni saa just sellasen ko haluaa. Tai siis sellasen ko osaa. Punk-asenteella vaan ja tee-se-itse, metsään meneminenkin on elämänkokemusta.

Sitten vaan kuumaliimapyssy tulille ja väripaperia silpomaan!

Työvaihe kerrallaan, neljä päivää meni pään valmistumiseen

Pari tyyppiä on jo valmiina

Lippusiimatkin on muuten mahtavia!