1h 20min spektaakkelin alkuun
Olemme Maxin kanssa menossa Twenty One Pilots -yhtyeen keikalle. Puolisen vuotta sitten keksin, että meidän pitäisi laajentaa livemusiikkikokemuksiamme klubeilta stadioneille, käydä katsomassa vähän isomman maailman menoa. Päähänpiston omaisesti hankimme liput "amerikkalaisen superduon" keikalle. Musiikkivideot olivat tyylikkäitä, uusimman levyn hittibiisit mukana laulettavia. Kiinnosti nähdä miten duo täyttää niin valtavan lavan.
Pari päivää ennen keikkaa järjestäjän taholta tulee maili, jossa muistutetaan ettei esiintymispaikan pihalle saa tulla jonottamaan ennen aamuyhdeksää. Itse saavumme paikalle iltakahdeksalta ettei vaan tarvitsisi jonottaa. Hartwall Areenan bussipysäkin puoli on pimeä. Kierrämme rakennuksen. Toinenkin puoli on pimeä. Piha on pimeä. Missään ei ole ketään.
Saattaa johtua siitä, että liput ovat Jäähalliin.
45min spektaakkelin alkuun
Saavumme Jäähallille. Hallin edusta on täynnä roskaa ja mellakka-aitoja ja jono kiemurtelee satojen ihmisten mittaisena. Tihkuttaa. Huomioliiveihin pukeutuneet järjestäjät huutavat luimistelevat jonottajat oikeisiin uomiin, ottamaan liput esiin ja valmistautumaan turvatarkastukseen. Jollain on megafoni. Olen ottanut mukaan vain välttämättömän ettei portsareilla olisi mitään huomautettavaa. Puristan tungoksessa kangaskassiani. En voi olla ajattelematta keskitysleirejä ja pakolaisia. Ajattelen hätätilaa ja evakuointia. Ajattelen karjaa ja teurastamoa. Puristan Maxin kättä ja vitsiin puettuna annan ohjeet missä tavata jos tiemme eroavat väkijoukossa. Sisäänpääsyyn menee onneksi vain kymmenisen minuuttia
Istumme katsomon punaisille muovipenkeille. Minut valtaa suuri helpotus, että olemme päässeet sisään ja paikkamme ovat kelvolliset. Istumme perimmäisen nurkan piippuhyllyllä, mutta näkymä lavalle on esteetön. Ympärillä 15-vuotiaat jakavat tilannetta someen. Lämmittelijä veivaa parhaillaan geneeristä indierockia. Permannolle kerääntynyt lauma kirkuu odottamisen jännitystä. Lämmittelijällä on sympaattiset välispiikit. On kuulemma noussut Suomen listalle (en tiedä mille niistä) kun kaikki keikkaan valmistautuneet ovat käyneet ennakkoon kuuntelemassa uusimman sinkkunsa. En ole ikinä kuullut koko bändistä. Ajattelen, että musiikkibisnes on nykyään outoa.Spektaakkeli alkaa
Valot himmenevät (kirkunaa).
Esiripun takana näkyy varjo (kirkunaa).
Sitten toinenkin varjo (kirkunaa).
Ne seisovat pitkään paikallaan (kirkunaa).
Esirippu aukeaa (kirkunaa).
Valtava projisointiseinä syttyy (kirkunaa).
Biitti alkaa (kirkunaa).
Näkymämme blokkaa selkien muuri kaikkien istumapaikan ostaneiden hypätessä pystyyn. Mekin siis nousemme. Keikan ensimmäinen biisi on lempparini uudelta levyltä. Hymyilen ja laulan mukana. Vähän heilahtelen musiikin tahtiin. Sadan neliömetrin kokoisella lavalla on korokkeelle nostettu rumpali, mikkiständin vierellä venkoileva laulaja ja piano. Heidän takanaan koko näyttämön levyinen projisointiseinä pumppaa puna-valko-mustaa tausta-animaatiota. Valosuunnittelu on massiivista. Esiintyjistä toistetaan monikameratekniikalla lähikuvaa sivuscreeneille, joissa on myös animaatioita. Mietin, että tästähän saattaakin tulla aika hieno ilta.
Ensimmäisen biisin jälkeen laulaja juoksee näyttämön varjoihin ja pomppaa kohta näkyviin erään katsomokäytävän ovelta. Kaikki kirkuvat apinoina. Sitten laulaja katoaa ilmestyäkseen taas näyttämölle.
En tunne kaikkia biisejä. Muu yleisö laulaa mukana joka sanan, jopa ne räppikohdat joista en saa selvää edes levyltä. Seisomme kaikki edelleen, mutta se on ihan hyvä. Keskityn ottamaan kuvia, vaikka pikkukamerani zoomi ei riitäkään hallin valtavuuteen. Kellään muulla ei ole pokkarikameraa, teinit tallentavat tilannetta älypuhelimillaan vuoroin videona, vuoroin kuvina. Omaa näkökulmaa jaetaan räppäämisen ohessa nettiin. Twenty One Pilotsilla ei juuri ole välispiikkejä, mitä nyt se pakollinen "Hello Helsinki". Koska instrumentteja on vain kaksi, tulee iso osa musiikista taustanauhoilta. Laulaja tekee samoja eleitä kuin musiikkivideoissa. Yleisö toistaa perässä.
Muistelen että keikka on loppuunmyyty, mutta väki permannolla on pakkautunut niin tiiviisti että vapaata seisomatilaa olisi runsaasti salin perällä. Näyttää vähän tyhjältä. Mietin harmittaakohan bändiä tulla Jenkeistä asti ja täällä on näin tyhjän näköistä. Jos eivät tiedä että Suomessa on aina tällaista, aina vähän tyhjää. Mutta onneksi esiintyjien jokainen liikahdus palkitaan kirkunakuorolla. Edessäni lapsukaiset hyppivät ja hymyilevät toisilleen. Hymyilen heidän ilolleen. Teininä fanittaminen on parasta ikinä.
37min spektaakkelia
On tullut putkeen monta kappaletta, joita en muista ikinä kuulleeni. Turvamiehet touhuavat mellakka-aitoja permannon tyhjään osaan ja pian bändi juoksee niiden suojissa pienemmälle lavalle salin keskelle. Kukaan ei yritä mellakoida. He soittavat keskilavalla lisää kappaleita, joita en ole kuullut. Valokiilat pyörivät villisti ohjaten katsetta katon rakenteisiin. Tykeistä ammutaan savua korkeiksi patsaiksi ja strobo vilkkuu. Sitten tulee hidas kappale, sali pimenee ja kaikki heiluttavat älypuhelimiaan. Mukavan näköistä.
Duo on palannut takaisin isolle lavalle. Yhtäkkiä näyttää siltä, että laulaja aikoo antautua yleisön kannateltavaksi. Hän heiluu puoliksi eturivin päällä. Kaikki kirkuvat. Sitten laulaja palaa takaisin estraadille. Screenin lähikuvasta näen, että hänen käsivarteensa on maalattu Ruotsin lippu.
1h 10min spektaakkelia
Eturiviin tuodaan levy, jonka päälle on kasattu pienet rummut. Se annetaan yleisön kannateltavaksi ja rumpali kiipeää levyn päälle soittamaan. Kaikki kirkuvat. Mietin miten teinit jaksavat kannatella rakennelmaa. Odotan, että levy lähtee kulkemaan yleisön päällä. Sitä ei kuitenkaan voi päästää liikkeelle, turvallisuussyistä varmaan. Lopulta rumpali nousee pois lapsukaisten päältä. Kaikki kirkuvat.
1h 16min spektaakkelia
Pieni välike, esiintyjät katoavat varjoihin. Taustanauha soi.
Kaikki kirkuvat.
En ihan tiedä mille.
Suurimmat hitit on jo esitetty. Ne suoritettiin niin kuin hitit aina: lyödään alkusoinnut, yleisö pamahtaa huutoon, laulaja ojentelee käsiään osallistamisen merkiksi ja hoilaamme laumana suurimman osan kappaleesta. Stressed out -kappaleen taustaksi projisoidaan taloa, joka näkyy myös musiikkivideolla. Lisää savupaaseja.
Joudun myöntämään, että oloni on vähän kuin valvojalla koulun diskossa. Ihan hauskaa, mutta vilkaisen aina välillä edessä heiluvan älypuhelimen näytöltä kelloa. Puoli tuntia vielä. Mitä sieltä on enää tulossa kun hititkin jo menivät? Välispiikissä laulaja kiittelee yleisöä, että on mukava olla Suomessa ja haluavat tulla jatkossakin. Teinit kirkuvat eläimellisesti. Vieressäni kaverukset halaavat toisiaan. Mietin sitä Ruotsin lippua.
Lavalle tuodaan valtava punainen pallo. Tiedämme jo aikaisempien konserttitaltiointien perusteella mitä se tarkoittaa. Tunnelma sähköistyy. Laulaja kömpii kuulan sisään ja juoksee yleisön päälle. Ihmishamsteripallo kulkee katsojien käsien varassa pari kierrosta, taustanauha soi ja valot välkkyvät. Sitten laulaja palaa näyttämölle.
1h 46min spektaakkelia
Mietin koulundiskoa. Sitä huumaa kun sai tulla illalla koululle ja aulassa myytiin pakastepusseissa popcornia ja irtokarkkeja. Liikuntatuntien puolapuinen sotatanner oli muuttunut värillisen valon temppeliksi, johon savukone tussautti välillä makean tuoksuisen pilven. Tytöt tanssimassa yhdessä ringissä ja pojat toisessa. Tanssikilpailu ja Rasmuksen Ghostbusters. Hitaiden ajaksi ajaksi siirryin aina suosiolla seinänvierustalle. Koulundiskot olivat upeita! Vielä upeampi bilekokemus oli laivalla lastendiskossa. Se välkkyvä tanssilattia sai 8-vuotiaan mieleni kuohuksiin: ihan kuin Michael Jacksonin videossa, jossa katulaatat syttyivät askeleen alla! Jäähallissa moni elää juuri nyt elämänsä parasta iltaa. Suuri yhteisöllisyyden tunne, ainutlaatuinen tilaisuus nähdä videoklippien tähdet elävinä, ilmaista rakkauttaan huutamalla, laulamalla, tanssimalla.
Olen opiskellut ja tehnyt esityksiä 10 vuotta. Siis viime kolmanneksen elämästäni katsellut projisointeja, savupaaseja, konfettitykkejä, esirippuja, värivaloja, korokkeita ja luukkuja ammattimielellä. Olen arvioinut näyttämöelementtien kustannuksia ja toimivuutta, suunnitellut niitä, jutellut valmistajien kanssa, pohtinut pajalla. Katsoessani esitystä valmistelen kokemuksestani jo automaatisoituneesti kritiikkipakettia, jos joku vaikka haluaa jälkeenpäin virallisen mielipiteeni.
En kuitenkaan pidä itseäni paatuneena. Päässäni on vain peruskatsojaa enemmän referenssejä. Vilkkuvalot tulivat tutuksi valosuunnittelunkurssilla ja hamsteripallosurffaus tuli todistettua viitisen vuotta sitten Lontoossa. Eihän tämä muutenkaan ole minun lempiyhtyeeni. En edes osaa sanoja. Välillä istun ja katselen edessä hytkyviä selkiä.
Viimeisen kappaleen aikana laulaja kiipeää monen metrin korkeuteen lavarakenteisiin. Olen huolissani hänen turvallisuudestaan. Permannolla seisovien päälle sataa punaista konfettia ja he ovat sen ansainneet jonotettuaan tihkussa koko päivän. Kaksikko kumartaa, rumpalilla on Suomen lätkäjoukkueen paita. He poistuvat, valot sytytetään samantien ja roudarit hyökkäävät purkuhommiin. Yleisö jonottaa ulos ja kaiken yllä soi Celine Dionin My heart will go on. Teinit laulavat mukana. Tietävätkö he minkä elokuvan soundtrackilta se on?
Kotimatkalla tarjoilen Maxille kritiikkipakettiani. Max kommentoi joitain huomioitani kyynisiksi. Hiljenen. Mutta enhän minä ole kyyninen, tämähän on vain analyysi. Lopulta totean, että oli ihan hauska ilta. Mukavaa vaihtelua. Palautan mieleen juttuja, joista itseasiassa tykkäsin.
Pari päivää keikan jälkeen Aamulehti raportoi satojen jonottaneen sateessa ennen keikkaa. Iltalehden haastattelussa duo lausuu rakastavansa keikkailua ja fanejaan yli kaiken ja YleX otsikoi "Twenty One Pilotsin täydellisyyttä hipova jäähallikeikka superfanien silmin: OMG OMG OMG".
Näin on hyvä. 7000 superfania sai idolinsa ja minä varmistuksen sille, etten edelleenkään kaipaa spektaakkelia elämääni. Ehkä korkeintaan viiden vuoden välein ihan vain vaihtelun nimissä. Muuten pysyttelen vielä minimalismissa.
 |
| Maxin poseerauksiin voi aina luottaa. |
Vähän edellistä keikkakokemusta sivuten: nämä olivat teininä tärkeä juttu. Vuoroin ranteen, kaulan tai lanteen ympärillä. Piti saada saapua paikalle kilinän saattelemana (ja jäädä säännöllisesti kiinni koulunpenkin istuimen ja selkänojan väliseen rakoon).
97. PINNEJÄ
Tuottaa niin paljon tyydytystä vihdoinkin järjestellä se kauhistuttava laatikko, jossa kiemursi vuosia ketjujen, pinnien, hiusklipsujen, unohtuneiden helyjen ja elastaaninsa menettäneiden ponnareiden käärmepesä! Oletettavaa on, ettei meikällä vähään aikaan ole tukkaa muotoiltavaksi asti, eikä Max halua pinnikampauksia (ehdotettu on). OBS: Noilla sivukiekuroilla olisi tarkoitus tehdä upeita nutturoita, mutten koskaan saanut sellaista onnistumaan.
Kupolin koristelu kangaskukilla on aivan yllättävän ilahduttavaa hommaa. 3mm sängessä ei vaan klipsi pysy. Pitäydyn siis jatkossa tekokukkaseppeleissä.
Sulkakorvikset näyttää kuvissa ja kaupanhyllyllä niin upeilta, että olen mennyt lankaan jo useamman kerran. Mutta en vaan osaa käyttää niitä. Jotenkin se sulka alkaa sitten sojottaa oudossa asennossa tai takertuu paidan kaulukseen. Ehkä mulla on liian lyhyt kaula.
Mutta kato nyt miten ihania ne on taas tossa kuvassa! Noi tummemmat, pääkallojutut on Lontoosta.
Tittididii!!! Lupasin jotain jännää sadannen esineen kohdalla ja tää oli villeintä mitä keksin: mun vanha Spaissari-albumi!
Noita keräilykuviahan ostettiin suljetuissa paketeissa Ärrältä ja vaihdeltiin kavereiden kanssa. Paketteja joutui siis ostamaan aivan järjettömän määrän kerätäkseen koko sarjan. En muista kuinka monta mummomarkkaa yksi setti maksoi, mutta keräilyn kustannukset nousivat varmasti taivaisiin. Ja kuten alla oleva kuva demonstroi, minultahan jäi tietysti puuttumaan yksi kuva (184 In Miami walking with the sound guy). Varmaan sen voisi jostain metsästää, mutta siinä on jotain kutkuttavaa ettei kokoelman koskaan täydellistynyt.
Olin etukäteen ajatellut, että tämä on yksi niistä esineistä, joita en laita pois vaikka sen
Objektiivisesti tarkasteltunahan Spice girls -kuvakirja on tuote, joka on suunniteltu nimenomaan takertumisen tunteen aikaansaamiseksi. Siksi se on muodoltaan valokuva-albumi, joka normaalisti edustaa ainutlaatuisten hetkien ikuistamista ja tunnearvoltaan korvaamatonta pääsylippua kadonneeseen aikaan.
Tämä on kuitenkin vain illuusio, sillä enhän minä ole ollut mukana noissa tilanteissa. Eivät nämä nuoret naiset edusta minulle mitään muuta kuin henkilöihailua. Ainoa muisto, joka kuviin liittyy on R-kioskin kassakoneen kilahdus ja ostohetken päihdyttävä onni. Juu, toki voin projisoida tähän albumiin kaikenlaisia tuntemuksia, kuvitella sen olevan avain lukittuihin muistoihin. Sellainen ajatuskaava vain tuntuu kovin raskaalta. Kuin olisin velvoitettu vaalimaan tiettyjä esineitä, koska ne pitävät persoonaani yllä. Jos nyt luovun tästä, niin luovunko lapsuudestani? Entä jos tulipalo tuhoaisi kaikki tavarani, katoaisiko minusta jotain?
Olen ruvennut uskomaan ettei katoaisi. Ellei sitten osa omistamisen tuskasta.
