Max ja Salli keskustelevat Riddarnasta
S: Kuinka löysit bändin?
M: Kuuntelin Spotifysta.
S: Niin, ehdottiko Spotify tätä bändiä?
M: Joo, olikohan se Vånna inget -bändin “related artists”-osiossa.
S: Miten kuvailisit bändin musiikkia?
M: Jos käytän musiikkityyli referenssejä kuten musalehdistöllä on tapana niin Riddarna on grungen ja postpunkin epäpyhä liitto. Tai niiden äpärälapsi, jolla silti on kummisetä: proge. Proge-kummisetä ei sinänsä ole sukua, mutta etäisesti kasvatuksessa mukana. Joo, tätä kielikuvaa käyttäisin.
S: Ja vakuutuit heti ensikuulemalta?
M: No, ensin kuuntelin vain yhden kappaleen ja myöhemmin koko uusimman levyn. Siitä olin aika vakuuttunut. Kun sillä on niin suttuinen olemus.
S: Suttuinen?
M: Rumpuraidat on paikoitellen niin särötetty, että ne on aika epäselviä ja laulukin säröytyy. Ja siinä on ne epämääräiset raidat biisien välissä, niin siitä tulee sellainen epäselvä vaikutelma. Tai sellainen ääriviivoja haihduttava. Sellanen, suttunen.
S: Ja miten suttuisuus on positiivista?
M: Se on hieno vastareaktio tai korjausliike suhteessa siihen kun musiikintuotannossa muuten arvostetaan aina selkeyttä ja erottelevuutta. Se on vastareaktio sille ja sen lisäksi mua kiinnostaa tämmöset… jotenki viimeistelemättömät jutut. Niin kuin Zappan Uncle meat: siinä on paljon eri asioita, joita tuodaan esille mutta joita ei viimeistellä. Se jättää kuulijalle enemmän tekemistä tai vapauksia. Romuinen soundi luo jännitettä.
S: Mistä se jännite tulee?
M: Tulee tunne ettei tilanne ole ihan hallinnassa. Jos se ei äänittäjälläkään ole. Ei tiedä minne on päätymässä.
S: Voisko niiltä oppia jotain?
M: Arvostan niiden tilankäyttöä. Kuinka he käyttävät vähiä elementtejä. Vaikka he ovat trio, niin uskaltautuvat silti jättämään välillä soittimen pois.
S: Mä ajattelen, että niiden biisit on tosi simppeleitä.
M: Joo, siis periaattessahan ne on ihan kolmen soinnun biisejä. Se juju onkin niissä sovituksissa. Ja niissä koukeroissa mitä siihen ympärille rakentuu.
S: Kun itse pidän yksinkertaisuutta aina heikkoutena omassa biisin kirjoituksessani.
M: Ei, eihän se ole mikään heikkous. Sitten jos homma tuntuu yksinkertaiselta vaikka ei olisi tarkoitus niin se on ongelma.
S: Se on jotenkin maagista saada simppeli biisi toimimaan.
M: Se vaatii aika paljon hinkkausta. Kyllähän mekin päädyttin tuota Över gränsen -biisiä hinkkaamaan. Onhan se aika työlästä kokeilla juttuja. Ei vaan saa antaa periksi. Tai siis pitää olla valmis omaksumaan aina uusi kulma juttuun ja luopua edellisistä. Ja pitää olla valmis melko radikaaleihin luoviin harppauksiin. Samaa ratkaisua ei voi käyttää kovin montaa kertaa.
S: Niin, me puhuttiin joskus siitä kovan ja pehmeän tasapainosta Riddarnan musiikissa.
M: No, oikeastaan raskas ja kevyt on parempi dikotomia. Macho ja räyhäkäs rock ja tummat soundit ja säröt, mutta toisaalta vastapainona heleää kitarasoundia ja falsettilaulua peräti stemmoissa. On myös kiinnostavaa kuinka paljon ne panostaa tähän visuaaliseen puoleen. Ja kuinka ne siinäkin on onnistunu välttämään kliseitä.
S: Vaik ne on niin vähäeleisiä siinäkin.
M: Niin, ja ikonisia olematta kliseisiä.
M:Onko sulla jotain tiukkaa analyysiä tästä kuvallisuudesta noin taidekoulun käyneenä?
S: Ainakin heti näkee, että on ammattilaiset asialla. Oletan, että vähintää joku bändin ukoista toimii ammatikseen kuvien parissa. Ja kovasti arvostan tuota minimalismia, joka on myös visuaalisissa jutuissa mukana. Se käsi on mahtava teema. Ei mikään pöljä logo vaan enemmänkin kuvallinen referenssi.
M: Miksi se ei ole pöljä?
S: Ehkä kun se on niin monitulkintainen. Kun bändin nimi on Ritarit niin tyhmä logo olisi hevonen tai haarniska. Käsi on aika mystinen, miten se liittyy mihinkään. Ja vähän humoristinen kanssa: tulee mieleen se Addams -familyn hahmo.
S: Miten sä kitaristina ajattelet Riddarnaa?
M: En mä taida ajatella “kitaristina”. Mä ajattelen biisejä, niillä on mahtavia biisejä. Siinä mielessä ne on punkkareita, että ne kävelee “sisältö jalka edellä”.
S: Mikä?
M: No, se ei ole se “kuorrute jalka”. Että ei niinkään ne kitarasoolot tai yksityiskohtainen, tekninen soitto. Niillä on selkeästi fokus siinä materiaalissa.
S: Minkälaisia Riddarnat oli livenä?
M: Tosi intensiivisiä ja siinä oli iso energialataus. Ne pisti kaiken peliin. Mä olin erityisen yllättynyt siitä kuinka hyvin ne veti ne laulustemmat. Se ei ole ihan tavallista tollaisessa mökäisessä musiikissa. Tai Suomessa muutenkaan. (naurua)
S: Mun on jotenki vaikea analysoida, että mistä niissä niin tykkään kun ne pelaa niin vähillä elementeillä. Ei se kerro mitään jos sanon, että “niillä on oma tyyli”.
M: Musta olennaista niissä on just se kahtiajakoon keskittyminen, se kevyt ja raskas. Siihen keskittymällä ne tutkii mitä on rock. Siihen raskaan rinnalle tulee toinen yhtälailla vetävä voima. Ne luo yhtä lailla tunnelmaa, mutta on myös meininkibändi. Yleensä näitä pidetään vastakohtina.
S: Ehkä just ton vastakkain asettelun takia se Simma hem -kappale oli niin kova veto livenä. Kun ulkoisilta ominaisuuksiltaan niin “macho” mies huutaa isää ja äitiä auttamaan. Muutenkin laulujen kertoja on tosi alistuva ja sitoutumishaluinen. Vähän sellainen runopoika ja sivustaseuraaja. Mutta ei kuitenkaan sulkeutuneella tavalla, vaan se haluaa kehottaa ihmisiä heräämään kuolleista. Tosi samaistuttava hahmo.
(Max alkaa näppäillä kitaralla Riddarnan Skuggan -kappaletta)
Innostuimme myöhemmin treeniksellä kuvaamaan oman versiomme Ritarien Över gränsen -kappaleesta ja välitimme sen ukoille itselleenkin ikään kuin kiitoksena Suomen vierailusta. Tykkäsivät. Ja lupasivat tulla uudestaan käymään. Jes!
