Cobain, Winehouse ja minä (Salli)

Ulkoilmaleffan tunnelmaa

Tööttäilevät hanhiparvet muodostavat taivaalle kohti etelää osoittavia nuolia ja joku on käynyt ripottelemassa keltaisia lehtiä pihalle. Päättäväinen harmaus on asettunut maiseman ylle: syksy on tullut jäädäkseen. Syksyn toi mukanaan tietenkin myös työt ja kankeat aamuherätykset. Tuntuu nurinkuriselta raapia itseään sängystä kukonlaulun aikaan nyt kun aurinkokaan ei ole apuna, kun vielä viime kuussa sai uinua iltapäivään valonsäteiden peuhatessa yksinään pihalla. Valituksen sanoja en aio tähän silti rustata. Tämähän on vain kohteliasta, asiaan kuuluvaa päivittelyä. Oikeastihan syksy on mielestäni vuodenajoista parhain. Ihan totta. Ei turhaa syyllisyyttä sisällä kyhnäämisestä, ilma on raikasta, uusia projekteja käynnistellään, kerrospukeutuminen on taas mahdollista, Bar Loosen musavisa alkaa tänään... Tärkeitä juttuja.

Tämän tekstin otsikossa on tiettyä mahtipontisuutta, jos toisiinsa näennäisesti liittymättömien asioiden asetteleminen yhteen lauseeseen enää ketään liikauttaa tällä klikkiuutisoinnin aikakaudella. Mutta on minulla tässä aivan kelvollinen aasinsiltakin kehitteillä. Lupaan lopulta vetää langanpäät tiiviiksi nipuksi kuten Hercule Poirot konsaan. Mutta tekstin ainekset ovat nämä:

Kävimme perjantaina Maxin kanssa R&A -festareiden Allas pop up -ulkoilmanäytöksessä katsomassa Kurt Cobainin elämästä kertovan Montage of Heck -dokumentin. Onneksi ilta kului ilman sadetta, joten kaksi ja puoli tuntisen elokuvan seuraaminen merenrannassa sujui melko mukavasti. Epämukavuutta aiheutti lähinnä tapahtuman kiinnostavuus, jonka vuoksi kaikki istumapaikat oli varattu jo 40 minuuttia ennen näytöksen alkua. Asetuimme Maxin kanssa reippaassa partiolaishengessä maahan valkokankaan läheisyyteen istuksimaan, mutta tähän ratkaisuun päätyi niin moni muukin, että elokuvan viimein alkaessa olimme tiivistyneet yhtenäiseksi yleisöklöntiksi, jossa asennon vaihtaminen oli lähes mahdotonta polvien painautuessa kiinni naapurin selkään. Peppu alkoi puutua jo mainoksien aikana.

Hämärtyvän illan hattupää

Varsinainen epämukavuustekijä oli kuitenkin volyymi, jolla leffa alkoi pauhata heti alkutekstien jälkeen. Vinkuvaa ujellusta ja mölinää sellaisella jytkeellä, että ympärillä ihmiset nostivat kädet korvilleen ja tuijottelivat hämmentyneinä toisiaan. Me rokkikeikkojen konkareina olemme tietysti aina varustautuneet korvatulpilla, joten niiden kanssa elokuvan seuraaminen kävi kivuttomammin. Ensimmäisen puolituntisen ajan olin kuitenkin vähän ahdistunut äänenvoimakkuudesta ja huomasin useankin katsojan viittilöivän vihaisesti henkilökunnalle. Pikkuhiljaa rintakehää tärisyttävät ääniaallot alkoivat kuitenkin johdatella aiheeseen. Leffaan mahtui paljon musiikkia kokonaisten biisien pituisina pätkinä, keikkataltiointeina, studioklippeinä, treeninauhoina ja moneen otteeseen tuntui kuin Nirvana olisi todella ollut samassa tilassa soittamassa. Kurt Cobainin ilmaisukeinohan oli vihaa purkava mekastus ja ahdistuksen alleen jyräävä äänivalli, joten ei kai siitä voi kovin hiljaisesti kertoa. Nirvanan kuunteleminen vaimeasti olisi kuin katsoisi Picasson maalauksia mustavalkoisina postikortteina. Viesti ei vain välity kokonaisuudessaan. Siinä pimenevässä illassa, tiiviin ihmisjoukon puristuksessa, tulpat korvissa sai hetkittäin leikkiä, että entä jos ne nyt soittaisivatkin oikeasti tuossa. Että entä jos olisin ollut paikalla kun rockin meluisaa, rääkyvää ja hikistä historiaa oltiin tekemässä.

Nämä ovat muuten tällä hetkellä levityksessä olevien elokuvien julisteet. Ehkä jotain vertailukohtia on aistittavissa...

Samaa fiilistä ei saanut aikaan Amy Winehousen elämänkaarta kuvaileva Amy-dokumentti. Toki katsomisolosuhteet olivat myös erilaiset upotessamme eräänä aurinkoisena aamupäivänä elokuvateatterin pehmeiden penkkien syliin salin pimeyden eristäessä meidät muista katsojista. Myös Amy oli meluisa elokuva, myös Amyssä oli paljon musiikkipätkiä, studiokuvaa ja treenejä, mutta mitään maagista tärkeiden hetkien uudelleen elämisen illuusiota se ei kyennyt luomaan. Siinä missä Montage of Heck sukelsi sisälle Cobainin päiväkirjoihin, piirroksiin ja lauluihin, jäi Amy katselemaan kohdettaan panssarilasin läpi. Läheltä katseltiin kyllä, aivan nenä lasiin litistettynä mutta ulkopuolelta yhtäkaikki. Amyssä käytettiin paljon paparazzien kuvaamaa ihmisjahtimateriaalia, jonka ahdistavuutta kyllä korostettiin välkyttelemällä salamavaloja ja tuuttaamalla linssin sulkimen ääntä kaiuttimista. Että kauheaa, kun ne toimittajat tällä tavalla jahtasivat Amy-raukkaa, mutta katsotaan nyt silti mitä he saivat tallennettua. En tiedä kuinka paljon katsoja lopulta saa noista heiluvista klipeistä, jotka voi halutessaan tirkistellä myös netistä. Kiinnostavampia olivat Montage of Heck:n animaatiot, joilla dramatisoitiin sitä luovaa työtä jota kamera harvoin tavoittaa, mutta jossa piilee taiteilijuuden koko ydin. Minusta oli kiehtovampaa nähdä fiktion keinoin toteutettu kohtaus Cobainista kotonaan säveltämässä kuin seurata taksiin juoksevaa Winehousea paparazzien näkökulmasta.

Amy keskittyi muutenkin enemmän laulajattaren henkilöhistoriaan, ihmissuhteisiin, huumeiden käyttöön ja perheriitoihin, kuin siihen taiteelliseen työskentelyyn ja ajatteluun, joka teki Winehousesta merkittävän artistin. Elokuvat käsittelivät keskenään myös hyvin eri tavalla niitä traagisia seuraamuksia, joita megasuosion jalat maasta riuhtaiseva voima, henkinen epätasapaino ja päihderiippuvuus tuovat tullessaan. Kaikki ovat jo nähneet myöhäisillan roskadokkareita, joissa spekuloidaan mielikuvituksellisesti kuolinsyytä ja zoomaillaan suttuisia valokuvia paikalle saapuneista lääkintämiehistä. Tarvitaanko niitä enää? Ei minustakaan. Mutta korvatulppia ehkä tarvitaan. Tämä varoituksen sanana teille musiikkielokuvista kiinnostuneille.

Mutta missä on se aasinsilta, jota sivun yläpäässä lupailin? No, sehän piilee siinä yhteensattumassa, että näiden dokumenttien tähdet muutamien muiden kuuluisien kollegoidensa tavoin menehtyivät 27-vuotiaina. Tämä on aiheuttanut jonkinlaista taikauskoa tuota nimenomaista ikää kohtaan. Suhtauduin mokomaan haihatukseen lähinnä naureskellen, kunnes täytin itse 27. Olin tuolloin melko tuoreeltaan koulusta valmistunut ja aloin juuri mukavasti kiihdyttää vauhtia siinä putkilossa, jota uran rakentamiseksi kutsutaan, kun lääkäri löi eteeni täysin yllättäen diagnoosin sairaudesta, joka huonolla tuurilla saattelee ihmisen hautaan ennenaikaisella kiireellä. Tuolloin taikausko 27 vuotta kohtaan ei naurattanut lainkaan. Tai eipä naurattanut oikein mikään pitkään aikaan. Suunnitteilla olleet projektit vaihtuivatkin melkein vuoden pituiseen sairaslomaan ja työstressi sai väistyä sairaalakäyntien, moninaisten tutkimusten, operaatioiden, hoitojen, lääkekuurien ja pelkojen tieltä. Olin aiemmin leikillisesti surkutellut 30-kriisiä, mutta nyt surin aivan tosissani sitä etten ehtisi tuohon kriisiin ollenkaan.

Vaan kiitos modernin lääketieteen ja kiitos yhteiskuntamallin, joka on kerännyt verovaroja pitääkseen minutkin hengissä! Kahdeksan kuukautta myöhemmin olinkin yhä elävien kirjoissa ja rutistelin hikisissä käsissäni terveen papereita. Pitkän ja kolisevan hoitoputken runnomana, mutta elossa yhtäkaikki! Sain täyttää 28 ja saan toivottavasti kokea vielä monta tasalukuista ikäkriisiäkin. Sanon toivottavasti, sillä tuollaisen diagnoosin saaminen muuttaa ihmistä tavalla, jota terveeksi julistaminen ei enää voi palauttaa. Sain viikatemieheltä sen verran henkilökohtaisen eräpäivämuistutuksen, etten toivottavasti unohda enää ikinä aikani rajallisuutta enkä käytä vähäisiä henkäyksiäni turhanpäiväisyyksien huokailuun. Joitain tämän tyyppisiä ajatuksia yritin muotoilla lauluun, jonka nimeksi tuli Löysässä hirressä.

Ja kommenttina otsikkoon: Cobainilla, Winehousella ja minulla ei onneksi ole niin paljon yhteistä kuin vielä vuosi sitten pelkäsin. Minähän olen jo veteraani heidän rinnallaan.

Hiippailevat jättiläiset, vihaiset suomenruotsalaiset ja eteeriset pastellimiehet. (Salli)

Viime torstain treenien jälkeen suuntasimme Maxin kanssa Taiteiden yön karkeloihin. Se on yksi niistä Helsinki-häppeningeistä, johon osallistun joka vuosi jos vain olen samassa läänissä. Valmistaudun illanviettoon aina huolella tekemällä etukäteen aikataulun, jonka mukaan navigoin valtavassa tapahtumatarjonnassa. Vapaa tutkimusmatkailukin on toki hauskaa, mutta neurootikkona pelkään jääväni paitsi jostain oleellisesta jos en tsekkaile juttuja etukäteen. Yleensä Taiteiden yönä on tarjolla eismerkiksi niin kovia keikkoja ettei niitä halua missata.

Tänä vuonna aikatauluni jäi melko väljäksi, sillä jotenkin ennakkoon ilmoitetussa ohjelmassa ei ollut kovin paljon mieltä kutkuttavia otsakkeita ja ne muutamat mistä kiinnostuin jäivät treenien alle tai olivat keskenään päällekkäin. Jokavuotisena perinteenä on käydä tsekkaamassa Senaatintorin spektaakkeli, sillä kyllähän vanhaa teatterilavastajaa suuret linjat kiinnostaa. Tällä kertaa oli tarjolla "Jättiläiset" eli kahdeksan metrisiä, avoimissa työpajoissa koottuja nukkeja. Saavuttiin paikalle illan huipentavan esityksen ollessa jo käynnissä. Tori täynnä populaa ja nuket hiippailemassa edestakaisin  ambient-musiikin soidessa. Ääninauhalta taisi tulla jotain replikointiakin, mutta paikan järjettömänä kimpoilevan kaiun vuoksi sanoista ei saanut mitään selvää. Oli vissiin suomea. En ollut tutustunut tapahtuman taustoihin tarkemmin, mutta öhhöisestä eteerisyydestä ja Tuomionkirkon portailla heilutelluista ihmisilmapalloista kävi nopeasti selväksi, että esitys taisi olla ranskalaista alkuperää. Minuun ranskalaisen runohaahuilu ei jostain syystä vetoa lainkaan, joten tuijottelimme Jättiläisiä vajaan vartin ja jatkoimme matkaa. Ei kolahtanut. Mutta hienoilta näyttävät gigantit kuvissa.

Sen sijaan seuraava etappimme eli Uspenskin katedraalissa järjestetty kuorokonsertti kolahti kovaa. En ole Uspenskissa aiemmin käynyt, joten senkin vuoksi olin lisännyt tapahtuman listaan ja kyllä kuorolaulu tekee aina silloin tällöin poikaa. Itse en uskonnosta niin perusta, mutta kiviseiniä pitkin taivaaseen asti kohonneessa ihmisäänten harmoniassa oli väkisinkin pyhyys läsnä. Siinä kuunnellessa sielu vähän puhdistuu pakanaltakin.

Katedraalikokemuksen jälkeen harhailimme ympäri keskustaa. Kaisaniemen puiston kohdalla huomiomme kiinnittyi etäisyydestä kantautuvaan jylyyn. Se veti kahta mekastajaa puoleensa pudonnut ranskalainen lokkia ja päädyimme tuijottelemaan Bollywood-tanssia Kansalaistorin avoimella lavalla, johon kuka tahansa oli saanut ilmoittaa oman esityksensä. Mutta ei, ei sekään ollut se ihan möykkä johon olimme kiinnittäneet huomiota. Jostain lähistöltä kuului vielä jumalaisempaa metakkaa. Jatkoimme naapurissa komeilevan Hakasalmen huvilan takapihalle ja sieltähän kantautui sellainen mäiske että oksat pois: Bob Malmström. En ole aiemmin kokoonpanoa elävänä todistanut, mutta "tala svenska eller dö" -huudosta ei voinut erehtyä. Porvarillista ruotsipunkkia soittavia orkestereita kun ei kovin montaa tähän maahan mahdu. Minusta konsepti on älyttömyydessään loistava. Itse otan toki esiintyjien yläluokkaisen maailmankuvan väkisinkin satiirina, vaikka se ehkä pohjautuu aitoon oikeistolaisuuteen. Tiedä häntä. Joka tapauksessa keikka oli mahtavaa energiarähinää ja huvilan terassi sopi juuri tämän bändin esiintymispaikaksi niin täydellisesti, että jo se sai hykertelemään. Aivan oivallinen lopetus Taiteiden yölle.

Mutta eiväthän spektaakkelit Taiteiden yöhön lopu! Stadin elokuu on pakattu niin täyteen tapahtumaa, ettei tarvitse kuin astua ovesta ulos niin johan on heti joku performanssi menossa. Eilen illalla satuin ystäväni johdattelemana Eläintarhan kentälle katsomaan Fields of Glory -nimistä tanssiteosta, jossa 50 pastellinvärisiin shortsiasuihin sonnustautunutta miestä loivat yhdessä lempeän tunninpituisen seremonian. Kyseessä oli siis Jarkko Partasen Zodiakille ohjaama yhteisöllinen tanssiteos. Esiintyjät eivät olleet ammattitanssijoita vaan aivan tavallisia miehiä, eivätkä he kokoontuneet urheiluareenalle ottaakseen mittaa toisistaan vaan tutkiakseen ryhmän voimaa. Tykkäsin esityksestä paljon! PALJON! Fields of Gloryn estetiikka oli ihanan ilmavaa minimalismia, joka toi mieleen Kraftwerkin Autobahn-levyn vähäeleisen nerokkuuden. Rauhallista, humaania, etäistä mutta tunnistettavaa, lämmintä, meditatiivista. Eilinen esitys oli Helsingin viimeinen (ilmeisesti lisäesityksiä luvassa ensi kuussa Kuopiossa) ja yleisössä oli noin 500 ihmistä. Väliaplodeja annettiin jokaiselle areenalla nähdylle "suoritukselle" ja ilmassa oli kipunoivaa urheilujuhlan tuntua ilman kilpailuhenkeä ja verenmakua. Ilta hämärtyi ja valonheittimet sytytettiin. Savupanoksia laukaistiin ja kulkueena marssittiin. Kultainen viitta liehuen jorattiin täysillä maaliin. Kyllä oli liikutus moneen otteeseen lähellä.

Käykääpä ihmiset ihan piruuttanne katsomassa välillä nykytanssia. Se on parhaimmillaan aivan perkeleen kivaa! Varsinkin nyt kun esitykset ovat löytäneet tiensä ulos pimeistä teatterisaleista ja paljastavat pilkahduksia niistä loputtomista salaisista maailmoista, joita Helsinki kätkee sisälleen.

PS. Lupuksien seuraava sinkku ja siihen liittyvä video julkaistaan 1.9. ja olemme innoissamme. Enää kymmenen päivää! Nyt tulee timanttia.

Kesäseikkailu: H2Ö ja graffititaidetta (Salli)

Istun kaksipäisen kotkan varjossa. Eikä tämä siis ole mikään metafora, vaan Munkkivuoren rantaa todella vartioi punaiseen pylvääseen tukeutuva kullattu, kaksipäinen lintupatsas. Se on siipensä levittäneenä jähmettynyt hyökkäystä enteilevään liitoon. Mittasuhteet muistuttavat lähinnä kalalokkia, mutta jalat ovat kotkamaisen pitkäkyntiset. Miksi Munkkivuoreen on asetettu epämuodostunut kultalintu? Sitä en tiedä. Voin vain olettaa sen kuvaavan olotilaa Talin golfkentän ja epämääräisenä lilluvan Mätäjoen välissä. Lähiömme toisella reunallahan komeilee vain harvoille ja valituille suunnattu yksityinen golfklubi ja toisella reunalla kulkee luontoon kuulumattomilla kemiallisilla yhdistelmillä höystetty joen tapainen, jossa kalat uivat välillä selkää. Näistä elementteistä syntyi kai ulkokullattu mutanttilintu. Siinä on ollut taiteilijalla huumorintajua.

Minä en kuitenkaan ole ulkona ihailemassa veistotaidetta vaan pakoilemassa helleaaltoa, joka sopii merenrantaan paremmin kuin tunkkaiseen rivitaloasuntoon. Ympärillä makoilee koloistaan esiin kaivautuneita naapureita, jotka ovat kääntäneet kasvonsa aurinkoon ja jähmettyneet aloilleen kuin liskot kallioille. Nokkoset ovat kasvaneet ihmisen mittaan ja ainaisen varjoisella pihallamme kasvaa kummallisia sieniä. Elokuu on melkoista aikaa. Heinäkuun matkailimme Maxin kanssa pitkin Suomea sukulaisia tapaamassa. Bändihommistakaan ei ollut tietoa, kun kesäloman levottomuus levitti kokoonpanomme maailmalle. Elokuussa kaikki palasivat kotiin ja arjen piti taas alkaa, mutta sen sijaan alkoikin aurinko viimein paistaa. Minuahan tämä ei kummemmin hetkauta, kun seuraavat teatterihommat eivät ole vielä alkaneet ja saan loikoilla nurmikolla keskellä viikkoa, mutta myötätuntoni kaikille jo töihin palanneille.

Tämä ei ole Maxin töihinpalaamis-ilme vaan H2Ö-festarifiilistelyä.

The Scenes rockaa Takapiha-lavalla

Gaggui-kojun festarikahveet

Tämän kesän kotimaan matkailumme huippukohta oli Turun H2Ö-festivaali, jonne suuntasimme viime kuussa Maxin kanssa hetken mielijohteesta. Itsehän en ole mikään festari-intoilija, mutta oli kyllä huipputapahtuma, pakko sanoa. Perinteisille festareille olen raahautunut muutaman kerran, kun on ollut joku aivan must esiintyjä. Esimerkiksi 2011 lähdin Sielun Veljien perässä Ilosaareen, kun luulin miekkosten heittävän vain yhden paluukeikan. No, nehän tekivätkin sitten klubikiertueen heti perään, penteleet. Tulipa todettua, että festarit eivät ole meikäläiselle sopiva muoto kokea musiikkia. Jaksan kuunnella ehkä kolme keikkaa keskittyneesti, mutta sen jälkeen pitäisi päästä tekemään jotain muuta. Festareilla tämä "jotain muuta" on yleensä makkaraperunoiden ja kaljatuopin jonottaminen. Mutta H2Ö:ssä meininki oli ihan toinen.

Tässä H2Ö:n parhaat puolet top5:

1. Ei ördääjiä, vaan kaikki käyttäytyivät jotenkin todella sivistyneesti.
2. Ei liikaa jonottamista, sillä yleisö levittäytyi moneen paikkaan yhtä aikaa.
3. Ei radiohittikamaa, vaan pikkubändejä joista suurimmasta osasta en ollut edes kuullut aiemmin. Musatarjontaa todella laidasta laitaan, noisesta poppiin.
4. Ei pelkkää makkaraperunaa, vaan pikkukojujen vegeruokaa.
5. Ei kaukaisuudessa siintäviä jättiläislavoja, vaan pieniä esiintymispisteitä siellä täällä ja joka kulman takana installaatioita, työpajoja, performansseja, sirkusta ja ihmeteltävää. Sai harrastaa löytöretkeilyä eikä loppunut keskittyminen kesken.

Ihana ruotsalainen Horseface.

Ihanat Horsefeissit antoivat keikan jälkeen ihanan kasetinkin!

Ihmiset katselevat akrobaatteja jättiläispuistonpenkillä.

T-paitojen tuunaustyöpaja

Autotallissa hyvin viihdyttävää pirinää ja pööpötystä

Vaatteiden kierrätyspiste!

Koko verkkoaita oli täynnä pulloista taiteiltuja mereneläviä.

Pintandwefall-muijat rockaa!

Isi istuu puussa eli Ville Leinonen ja Pekko Käppi

Puu kukkii kangasta.

Suuli-lavan upea katto. Sen alla Äänijännite.

Ihana Maritta Kuula!

Illan hämärtyessä maisema kävi yhä tunnelmallisemmaksi.

Sade ehätti paikalle vasta viimeisten esiintyjien myötä.

Oli siis nättiä ja kivaa ja hyvää musaa. Suosittelen. Ensi vuonna uudestaan.

Lapsus lupus -hommat ovat taas kesän jäljiltä käynnissä ja kolme tuoretta kappaletta ovat viimeinkin löytäneet tiensä studion syövereistä miksauspöydälle. Nyt hiotaan timanteista enää viimeiset rosot pois. Käytän sanaa timantti puhuessani tulevista biiseistä, koska sieltä on nyt aikas kovaa tavaraa tulossa! Nyt tulee hyvä, kuulkaas. Ei voi olla vaatimaton tässä kohtaa. Ai että. M-mmm. *makustelua* Suunnitelmana on kuvata jokaiselle laululle oma video ja julkaista ne sitten audiovisuaalisina paketteina liikkuvan kuvan kera. Yksi video on jo valmiina ja toista tässä parhaillaan editoidaan. Deadlineksi asetimme maagisen päivämäärän 1.9. jolloin kolmikon ensimmäinen pläjäys laitetaan levitykseen. Että parin viikon päästä pamahtaa!

Osittain näihin videohommeleihinkin liittyen suuntasimme eilen Maxin kanssa Ihana-kahvilan liepeille kokeilemaan taitojamme graffititaiteen parissa. Siellä kun sijaitsee virallinen graffitiseinä, johon saa oikein luvan kanssa maalia sutata. Ei muuten ollut ihan yksinkertaista tuo spraymaalaaminen! Jouduin turvautumaan pensseliin saadakseni edes jotain yksityiskohtia kuvaan, kun purkeista väri levisi ihan miten sattuu. Tosin, saattaa olla vikaa myös maaleissa, kun idea pälkähti päähän sunnuntaina kaikkien taidetarvikeputiikkien ollessa kiinni. Piti sitten turvautua K-Raudan remonttisprayhin, joissa on aika suppea värivalikoima ja suuttimet tiukkia... Mutta ihan hyvä suoritus ensikertalaisilta. Aikaansaannostamme esitellään piakkoin videossa, joten en sen kattavampaa kuvareportaasia oheen liitä. Jos oikein kiinnostaa niin voihan sitä käydä paikan päällä etukäteen katsomassa (ellei joku ole jo maalannut luomuksemme päälle).

Kesäseikkailu: mökillä Kruunupyyssä (Salli)

   

Kolme tuntia mökillä ja ymmärrän luovuuden merkityksen taas paremmin kuin moneen vuoteen. Jos ei halua mennä ulos hyttysten ja paarmojen naposteltavaksi ja istuu yksin kymmenen neliömetrin mökissä ilman televisiota, internettiä, romaania tai edes pahuksen sudokua, niin on piru vie pakko ennen pitkää keksiä itse itselleen viihdykettä. Onneksi en tullut tilanteeseen täysin valmistautumattomana, kyllähän perustarpeisiin kuuluu pieni säkillisen kyniä, luonnoskirja ja läppäri. Piirtelen sohvannurkassa kunnes kynänpitelyyn tottumaton käteni kipeytyy ja siirryn naputtelemaan. Aivan sama onko inspiraatiota, ei sillä väliä onko edes asiaa. Jotain on vain pakko tehdä tylsyyden ja turhautumisen välttelemiseksi.

Isä ja poika seisoskelevat pihalla komentamassa välinpitämätöntä susikoiraa. Miehet yrittävät päättäväisesti saada koiraa noutamaan frisbeetä ja koira yrittää päättäväisesti mökkiin, jossa ilmeisesti kuvittelee imaginäärisen kissan piileksivän. En tiedä onko tuo sudenjälkeläinen liian tyhmä vai liian älykäs lähteäkseen edestakaisin lentelevän muoviläpyskän perään. Miesten ja koiran jääräpäisyys on huippuluokkaa, aivan olympiatason kamaa. Menossa on tiukka tahtojen taistelu. Kuinka tässä käy? Ihmisen ja eläimen kamppailu, kumpi luovuttaa ensin? Minä luovutin jo ajat sitten.

Lopulta miehen isä kolistelee sisälle mökkiin keittämään kahvia. Tulomatkalla pysähdyimme tienvarsiruokalaan syömään hampurilaisia ja ranskalaisia. Se tuntui hyvältä idealta silloin, mutta nyt kurkkua korventaa jatkuva jano. Olen kuitenkin koettanut vältellä juomista, sillä vessahädän yllättäessä on turvauduttava ulkohuussiin. Näen jo sieluni silmin hyttysmassan joka ryntää paikalle sillä sekunnilla kun paljastan verevät reiteni. Lupaudun silti juomaan kupillisen kahvia, menköön jos on mennäkseen. Pitäähän sitä kesällä kai hyttysenpuremia olla.

Oloni on oikeastaan jo rentoutuneempi, eihän täällä niin paha olekaan. Se on varmaan itseilmaisun taikavoima, joka saa turhautumisen katoamaan. Tunnen olevani jollain kummalla tavalla hyödyksi rapistellessani läppärin näppäimistöä. Miehen isä muistaa ostaneensa meille jäätelöt ja noutaa ne auton takakontista. Puraisen jäätelöpuikon suklaapintaa ja maidoksi sulanut vaniljalitku valahtaa kuoren alta hameelle. Ajattelen hetken, että miksi isät ovat juuri tällaisia, tarkoittavat parasta mutta epäonnistuvat viime metreillä toteutuksessa. Pyyhin vaatteita talouspaperilla ja päätän, etten anna tämänkään haitata. Nythän on kesä ja ollaan mökillä eikä silloin kuulu valittaa.

Kahvinkeitin rupsuttelee. Koira tuijottaa sisään kuononjälkien tuhriman ovilasin läpi. Mies yrittää saada eläimen huomion kiinnittymään edes sekunniksi kädessään olevaan leluun. Miehen isä aikoo vaihtaa ikkunalasin, jonka vauhtisokea lintu on varmaan lentänyt mäsäksi. Kuvittelen hajonneesta ikkunasta erottuvan linnunsiipien ääriviivat. Uusi lasi piti hakea Kokkolasta asti ja se venytti nopeaksi visiitiksi aiotun mökkireissun täysipäiväiseksi. Lasi kun ei mahtunut takakonttiin, joten ensin piti heittää meidät mökille ja lähteä sitten tyhjällä autolla hakemaan. Kello on puoli kuusi, eikä ikkunaa ole vielä edes alettu korjata. Tätä menoa olisimme takaisin kotona yhdeksän pintaa.

Hörpimme mustaa, vahvaa kahvia kunnes miehen isä lyö kädet reisiinsä ja toteaa että no niin. Sitten miehet kaivavat yläkaapista työhanskat ja alkavat irrotella rikkoutuneen ikkunan paloja karmeista. Pieniä siruja varisee ympäriinsä. Siirtelen huonekaluja ja mattoja pois alta ja kysyn pitäisikö levittää sanomalehteä, mutta se on kuulemma tarpeetonta. Imuroidaan sitten lopuksi. Siirryn kauemmas ja anna miesten peuhata lasinsirpaleiden seassa. Katselemme koiran kanssa touhua yhtä huolestuneina, koira pihalla, minä mökissä. Koitan olla neuvomatta, mutta koira ei ole yhtä hienotunteinen vaan ulvahtelee jokaisen kilahduksen välissä.

Viimeinen lasinpala ei suostu irtoamaan raamista ja miehen isä hakee saunakamarista työkaluja. Hyttyset ja illan viileys virtaavat mökkiin lasittomasta ikkuna-aukosta. Hyttyskiekkojen savu leijuu kaikkialla, mutta se ei tunnu hyttysiä liiemmälti haittaavan. Käyn hakemassa lisää kahvia. Maitoa ei ole, mutta olen tässä tilanteessa valmis myönnytykseen. Musta kahvi sopii mökille kuin halpa kuohuviini ensi-ilta juhliin. Ei sen parempaa pidä ollakaan, tämä on eräelämää. Täällä on lasimurskaa, miehiä työhanskoissa ja mustaa kahvia. Niin se vain on, nyt ei pikkujutuista nalkuteta.



Ikkunankarmeja irrotellaan ja tilanne rauhoittuu sen verran, että koira nukahtaa nurmikolle. Ulkona nukkuva eläin on hypnoottisen levollinen näky. Koko maailma on sille sänkynä, eikä mikään voi unta häiritä. Tuuli kahisuttaa puiden latvoja, etäällä naapuri huudattaa jotain mökkielämään liittyvää vekotinta. Viimeinen lasinkappale irtoaa karmeista. Minä läpsin hyttysiä kuin antaisin suoritukselle ironisia aplodeja. Seuraavaksi kaivetaan esiin kimeästi huriseva imuri ja näkymättömät sirut kilisevät juovikkaaseen muoviputkeen. Koira avaa silmät muttei jaksa kiinnostua sen enempää. Läppärini akussa on enää yksitoista prosenttia jäljellä. Omat akkuni ovat tyhjemmät.

Uutta lasia asetellaan paikoilleen, ikkunalistoja nakutellaan varovasti takaisin. Koira alkaa taas haukkua kimeitä ohjeitaan niin että järvenselkä kaikuu pitkällä viiveellä. Läiskäisen hyttysen, joka purskahtaa seinään veritahraksi. Hukkaan meni salaa imetty elämän eliksiiri, turhaan raavin illalla kotona. Olisi pitänyt antaa olla vaan. Pelkään joutuvani pian taipumaan huussin suhteen, kahvi on tehnyt tehtävänsä. Miten miesten ei tarvitse ikinä pissata? Vai ovatko käyneet salaa jossain puskassa? Voi tätä epäoikeudenmukaisuutta.

Viimein ikkuna on valmis ja miehet naureskelevat helpottuneina. Lopuksi imuria huristetaan juuri niin kauan etten jaksa enää pidätellä. Huussireissu ei onneksi ole kauhukuvieni mukainen, mies ja koira vartioivat silti oven takana toimitusta. Jälkeenpäin olen hiukan ylpeä ulkona pissaamisesta. Saisikohan siitä partiossa jonkun merkin? Huristamme kotiin läpi laakean Pohjanmaan. Mies ja koira nukahtavat takapenkille, minä ja isä kuuntelemme sanattomassa yhteisymmärryksessä ilmanvaihdon suhinan säestämiä kesähittejä. Tunnin ajamisen jälkeen kuski kröhistää vieressäni merkitsevästi kurkkuaan. Tästähän tuli hieno päivä, hän toteaa katse tiehen liimattuna. Nyökkään päättäväisenä. Niin tuli.

Ratarock 2015 (Salli)

Ravintola Kaisaniemi täyttyi taas rock-kansasta, kun historian kolmas Ratarock pärähti käyntiin 16.7.2015. Lupukset eivät olleet tällä kertaa lavan täytteenä, vaan olimme paikalla muissa puuhissa. Max huolehti markkinoinnista, roudauksesta ja yleishäslingistä, meikäläinen puuhaili somistusvastaavana, Joel saatteli paikalle toisen yhtyeensä Näppituntuman ja Kiova edusti  leppoisana seuramiehenä. Musiikki alkoi heti puolenpäivän jälkeen ja jytää kesti kellon ympäri. Kuuntelijoita saapui paikalle parisensataa kappaletta ja homma meni kaiken kaikkiaan aika mallikkaasti. Mitä nyt ekan keikan aloitus hiukan myöhästyi teknisten ongelmien vuoksi ja soittajille varatut ruoat hetkellisesti loppuivat. Mutta aikataulu otettiin kiinni jo kolmannen yhtyeen noustessa lauteille ja Helmutin puheenjohtaja Lassi Sarlos kuskasi pyörän tarakalla paikalle piuhaa ja pizzaa kunnes jokainen soitin oli kytketty ja kaikki soittoniekat ruokittu.

Alkuillan pousailua

Älyvarkaat tömistää tannerta.

Eturivin eläimet taputtavat karvaisia käsiään Andylle.

Sain toiseksi somistusvastaavaksi ihanan Milla Paloniemen, joka koristi terassin värivaloketjuin, laajensi festarin tarjontaa myymällä sarjakuva-albumeitaan ja maalasi Ratarockille ihkaoman tittamareskin. Yhdessä muodostettiin tehokas ja ennen kaikkea värikäs lipunmyynnin ja visualisoinnin tehokaksikko. Iso kiitos Millalle! Toivottavasti oot mukana myös ensi vuonna. Ja toivottavasti saadaan jatkossa vielä lisää sarjakuva-, kuva-, poikki-, ite-, runo- ja mitävaantaidetta osaksi Ratarockailua.

Salli+Milla = Tykki somistustiimi!

Minä, Max ja Lassi eläydyttiin täpöllä tittamareskiin.

Illan hämärtyessä avasin kasvomaalauspisteen ja taiteilin halukkaille Jytäkesään sopivia intiaanikoristuksia. Olin aluksia harkinnut myös runojen ja pikamuotokuvien tehtailua, mutta se olisi ollut turhan haastavaa pääsylippujen, sarjakuvien ja levyjen myynnin ohessa. Ehkä ensi vuonna sitten.

Suurin uhka tapahtuman onnistumiselle oli epävakaa sää, jota surkuteltiin jo monta viikkoa ennen sovittua päivää. Ravintola Kaisaniemen parasta antia kun on nimenomaan vehreä terassi. Pihalla ei vain ole katoksia, joten jos taivaat olisivat päättäneet aueta, olisi koko tapahtuma jouduttu keskeyttämään ja aloittamaan pikaroudaus sisätiloihin. Tämä olisi sekoittanut tiukan aikataulun ja luultavasti pelästyttänyt isoimman osan yleisöstä tiehensä. Yllämme edestakaisin ajelehtineet pahaenteiset pilvilautat tiivistyivät kuitenkin sadekuuroksi onneksi vasta viimeisen esiintyjän lopetellessa. Pahimmalta siis vältyttiin, aika onnekas sattuma tänä myrskykesänä. Onnetar oli jälleen meille suopea, tuo vanha kunnon jytämimmi.

Tunnelma tiivistyi illan vaihtuessa yöhön ja värivalojen syttyessä puiden oksilla. Musiikkitarjonnan  jälkeen keräsin vartissa lippusiimani ja viuhkani takaisin Ikea-kassiin ja ehdin juuri viimeiseen arkiyöbussiin. Monen päivän uurastus, askartelu ja suunnittelu oli taas kaiken vaivan arvoista. Minimaalisella budjetilla, talkoohengellä ja vähillä yöunilla kasattu festari ei ehkä ole megaluokan spektaakkeli, mutta se on sitäkin parempi. Ratarock on meidän ikioma, ainutlaatuinen ylistys ulkoilmarockille ja yhdessäololle. Rakkaudesta musiikkiin, eipä muuta.

Illan hämärtyessä aukesi meikäläisen kasvomaalauspiste. Max oli ensimmäinen uhri.

Lipunmyynti rocks!

River-yhtyeen Jesper pelottavan pinkkinä.

Myöhemmin myös Kiova sai Jytäkesään sopivan kasvomaalauksen.

Ihana Aino yhtä kesäöisen haikeana kuin Ovipuhelimen musiikki.

Häzling ja keskiyön kesäsade.

Rokkifestarin kierrätyskoristeet (Salli)

Ensi torstaina eli 16.7. Ravintola Kaisaniemessä pärähtää käyntiin jo kolmatta kertaa Ratarock! Sehän siis on päivän pituinen rokkifestari, jota järkkäilee Helmut ry eli Lapsus lupuksenkin kovasti kannattama Helsingin ylioppilaiden elävän musiikin yhdistys. Ratarockissa on tänäkin vuonna tarjolla tiukka 12-tuntinen elävää musiikkia, joka sätkii tuoreena kuin juuri veneeseen nostettu hauki. Ratarock on näpsäkkä tapa päivittää tietonsa stadin bändiympyröiden uusista tulokkaista, sillä esiintyjälistan tusinasta löytyy varmaan jokaiselle jokin uusi tuttavuus. Ja uusiin juttuihin tutustuminenhan on ihan parasta. Muutenkin, musta ihan ok tapa viettää lomapäivää on kuunnella livemusaa terdellä viiden euron sisäänpääsyä vastaan.

Me ei Lappareiden kanssa tänä vuonna osallistuta soitteluihin, kun Maxilla on kädet kyynärpäätä myöten järjestäjän hommissa, mutta Joelin toinen kokoonpano Näppituntuma on kyllä mukana. Ja sehän saattaa tarkoittaa allekirjoittaneelta räbäytys-vierailuja... Uskaltauduin itsekin lupautumaan osaksi festaria järjestävää joukkoa ylväänä tittelinäni Somistusvastaava. Kirjoitan sen isolla, koska otan sen vakavasti. Saatan vielä laminoida itselleni nimilaatan ennen torstaita. Ymmärrettävästi opiskelijajärjestön budjetti on todella niukka, joten päätin jättää kauppojen paperikrääsäkoristeet hyllyihin ja värkätä omia kierrätyskoristeita! Näillä keleillä ei edes haittaa istua kotona näpertelemässä ja askartelu on jokatapauksessa maailman parasta puuhaa.

Ensiksi kaivoin kaapeista esiin vuosien varrella keräämäni väripaperiarsenaalin ja rupesin taittelemaan paperiviuhkoja. On muuten tosi simppeli tapa tehdä aika näyttäviä riiputtimia. Sitten suuntasin jokaisen tee-se-itse-sankarin aarreaittaan eli Kyläsaaren kierrätyskeskukseen ja lunastin itselleni sylillisen kankaita aivan naurettavan pienellä summalla. Hinnat olivat jo valmiiksi kevyitä ja sitten vielä 50% kesäalennus! Muistakaa ihmiset aina käydä ensin kiertsiltä katsomassa ennen kuin menette niihin ylihintaisiin askartelu- ja kangasliikkeisiin. Karhunosa omasta budjetistani menikin sitten rautakaupassa kun piti ostaa puoli litraa mustaa maalia mainosbanderolleja varten. Olisi varmaan pitänyt ruinata joltain tutulta teatterinpajalta mokoma minimaalinen maalipurnukka ilmaiseksi, mutta enpä tällä kertaa viitsinyt. Oli niin kova kiire päästä tekemään.

Viuhkatalkoot

Testiripustus keittiössä

Mainosbannereiden maalaussessio

Lippusiima toimii aina

Kierrätyskeskuksesta lähti siis mukaan oranssi lakana banderolleja varten ja kukallisia kankaita lippusiimoihin. Lippusiimat on meikäläisen mielestä varma nakki, aina näyttää hyvältä. Pari lippusiimaa ristissä ja heti on bileet. Tietysti tässä on nyt vähän puuhaamista, kun päätin tehdä kaiken käsin. Itse. Ja yksin. Koska kukaan ei saa auttaa, koska on vain yksi Somistusvaastaava! Kevennän stressiäni kuitenkin sillä tiedolla ettei Ratarockissa ole aiemmin ollut erillistä koristelijaa ja silti on olleet hyvät bileet. Eli tänä vuonna tulee entistä paremmat bileet! Somisteiden lisäksi ajattelin laittaa festarialueelle pystyyn pienen taidekojun, jossa väsäilen halukkaille runoja, muotokuvia ja kasvomaalauksia teemalla Jytäkesä 2015. Tulkaa tsekkaamaan uusia bändejä ja koristeita ja meininkiä! Sateellakin voi tulla, silloin siirretään homma ravintolan sisätiloihin. Sisällä jytääminen on aika varteenotettava vaihtoehto, sillä 200-vuotias Ravintola Kaisaniemi on itsessään aikas tunnelmallinen lokaatio.

Nähdäänkö siellä?

Jytäkesän 2015 sotamaalaus