Tennispalatsin etuovella teinityttö tuli ujosti kysymään kelpaisiko kaksi leffalippua kun olivat jäämässä vanhoiksi. Kympillä kuulemma saisi, puoleen hintaan. Sanoin että kelpaahan toki ja rupesin kukkaroa kaivamaan, kun oli kerrankin käteistä. Sitten tuli mieleen, että saako ihminen nyt näin spontaanisti toiselta ostaa. Että keskellä katua ja entä jos ovatkin jo käytettyjä tai jotain. Otin sitten asiaksi kysyä, että pitäisikö minun nyt jotain epäillä tästä kaupasta. Kajaalisilmäinen lapsukainen oli valmis tulemaan lippuautomaatille vaikka mukaan, mutta en minä nyt sellaista. Kysyin vaan kun tuli olo, että pitää jotain kysyä. Annoin kympin ja kiitin ja hymyilin. Talsin Tennariin toisessa kädessä se ilmainen ruusu ja toisessa halvat leffaliput.
Harmitti kun pitikin käydä sitä teiniä epäilemään, saiko se nyt ihan kauhean kuvan aikuisista? Jäikö sadattelemaan, että olipa epäluuloinen eukkeli? No, lähetän edes näin jälkijunassa hyvän ajatuksen suuntaansa. Tuli niin iloinen mieli tästä tuntemattomien ystävällisyydestä. Siskonpojallekin oli käynyt pari viikkoa sitten kehnosti kun oli 50e livahtanut hupparin taskusta ja joku oli sen poiminut maasta omakseen poikasen estelyistä huolimatta. Tämä tarina oli sitten somessa levinnyt ja nyt useampikin tuntematon on ilmoittautunut voivansa maksaa takaisin menetetyn rahan, etteivät jää yksinhuoltajan lapset ilman viikonlopun juhlistusta. Maailmassa on paljon hyvää, ihmisissä on myötätuntoa ja anteliaisuutta. Sille ei vaan taida olla yhteiskunnassa tarpeeksi kanavia.
Noo, ehkä liioiteltu reaktio siihen teiniin, joka vaan halusi saada valuuttaa pian vanhenevista lipuistaan. Ja ehkä joku olisi ärsyyntynyt sellaisesta ruusun tuputtamisestakin. Paiskannut kukan tiskiin ja tuhissut, että "entä ne jotka ei saa lapsia, entä jos ei halua äidiksi!?". Kaikki on kiinni näkökulmasta. Totta myös tämä äsken mainitsemani puoli, mutta enemmän hyötyä saan kun tulkitsen tilanteet hyväntahtoisuutena. Hyötyä siis siinä mielessä, että ilostun. Tulee olo, että haluaisi antaa jotain takaisin ihmisille, kun taitavatkin olla pohjimmiltaan olla melko hyväsydämmistä porukkaa.
Syntyy pieni kipinä olla epäitsekkäämpi.
Eikä minun siis tästä pitänyt kirjoittaa, ei ollenkaan. Kaikenmoisia aiheentynkiä olin kehitellyt päivän mittaa, mentaalimuistiinpanoja siinä päivällisellä ja leffassa (käytiin tsekkaamassa tanssidokkari Mr. Gaga. Aivan hyvä oli. Hienoja tanssiklippejä.). Olin ajatellut, että siitä voisi kertoa mitä tälle blogille käy kun minimalismin vuosi tulee parin kuukauden päästä täyteen. Tai siitä leffasta voisin selittää, tai vaikka lauantain Euroviisu-finaalista. Mutta sormet muotoilee näppäimistöllä epäitsekkyyttä, tuntemattomien ystävällisyyttä. Niitä olen kovasti tässä viime viikkoina miettinyt.
Tuntuu, että olen tässä viime vuosina saavuttanut monta henkilökohtaista tavoitetta. On koulu käyty ja parisuhde kunnossa. On kuunneltu sisäistä ääntä ja haettu apurahoja ja uskaltauduttu tekemään sitä mikä todella kiehtoo (vaikka se tarkoittaakin hyvin epävakaata tulevaisuutta). On joogattu, ruvettu vegaaniksi, absolutisksi, buddhalaiseksi. You name it. Ja ne on kaikki hienoja saavutuksia, elintärkeitä, välttämättömiä. Piirtämisestä puutunutta hartiaani taputan ja tyytyväisenä nyökkäilen. Nuo saavutukset ovat vaan melko pienen piirin puuhaa, niiden vaikutuksesta pääseen tällä hetkellä nauttimaan aikas pieni yleisö: minä-itte. Joo, jos ja kun se sarjis ikinä tulee valmiiksi, niin ehkä siitä ilahtuu joku toinenkin. Ja meditoimalla kiukuttelen inasen vähemmän, joten läheiset eivät joudu niin tiuhan piikittelyn kohteeksi.
Mutta nämä ovat kuitenkin vain askeleita kohti suurempaa tavoitetta. Ei ole sellainen fiilis, että nyt on henkilö täydentänyt tehtävänsä tällä planeetalla. Jotenkin mielessä häilyy, että tämän on harjoittelua jotain tärkeämpää varten.
Tämä epäitsekkyys asia ei ollut pälkähtänyt päähän ennen noita Buddha-luentoja. Tai sen verran, että olin tuskaillut kun on niin itsekäs olo välillä. Esim. että miten estää omaan napaan uppoutuminen jos jatkaa tällä lapsettomalla, hapuilevalla, herkällä, taivaanrannamaalari -tiellä? Enkä siis sano, että lapsettomuus olisi sama kuin itsekkyys, ei todellakaan. Mutta kaltaiselleni peilikuvan pussailijalle itseensä uppoutuminen on todellinen uhka ja aina kuvittelen, että lapsen saaminen on yksi varmimmista tavoista pakottaa itsensä ajattelemaan edes yhden toisen ihmisen hyvinvointia. Ikään kuin sellaista pakkomyötätuntoa. Eli suoraan sanottuna pelkäsin, että epäitsekkyys on niin vaikea juttu etten kykenisi siihen kuin pakottamalla.
Vaan onhan sitä pakon edessä nytkin, kun mielessä väijyy tarpeettomaksi käyvä ihmiselämä. Ei hotsita katkera katumus sillä toistuvasti maalailemallani "lähdön hetkellä" (dramaattinen äänenpaino). Omaa etua on tässä nyt tavoiteltu kolmisenkymmentä vuotta, mutta kun se ei vaan jotenkin täyty. Kun on aina vaan se riittämättömyys ja epävarmuus seurana. Ja sitä on koittanut ratkoa käpertymällä koko ajan vaan tiukemmalle kerälle. Pahoitellut perheelle, ettei ehdi kylään kun pitää pohtia näitä omia. Eikä kavereiden murheita jaksa kuunnella kun kuuntelee jo pään sisällä omia. Eikä luovassa ryhmässä halua olla toteuttamassa muiden idiksiä kun haluaisi vaan näitä omia. Se tuntui aiemmin maailman loogisimmalta johtopäätelmältä: jos ITSELLÄ on paha olla, niin tarvitaan lisää aikaa ITSELLE.
Mutta sitten menee buddhalaiselle luennolle ja siellä heti kättelyssä ilmoitetaan, että myötätunto on muuten avain onneen ja kaikkein kovimmat tyypit hankkiutuu itseydestä eroon kokonaan. Että kaikki tuska tulee siitä kun toivoo itselle hyvää ja kaikki onni siitä kun toivoo sitä muille (olisiko ollut Atisha-sitaatti tämä).
Outo ajattelua.
Uhkaavaa.
Tulee se sama refleksi kuin siellä leffateatterin ulkopuolella, että koitetaanko tässä nyt rahoja huijata vai mitä. Että jotain mätää Tanskan maalla.
Mutta olen tässä viime aikoina alkanut piruuttani vähän käytännössä testailla tätä epäitsekkyysjuttua. Alkanut vaivihkaa antaa pyytämättä vastinetta (niin kuin tässä roina-asiassa vaikka) ja ruvennut auttelemaan niitä sukulaisia. Eikä sen tarvitse olla mitään suurta ja ihmeellistä. Ei tarvitse lähteä Afrikkaan rakentamaan kouluja tai omistaa koko elämäänsä järjestötoimintaan. Ihan sellaista pientä vaan. Että antaa avopuolison valita mitä katsotaan illalla telkusta, että antaa ystävän voittaa lautapeli-illassa pari kierrosta (tai ei ainakaan suutu vaikka häviäisi ihan tyhmyyttään). Eikä sekään kokemattomalle ole aina helppoa. Tulee olo, että eikö kuitenkin saisi mennä oman pään mukaan ja möllöttää vaan kotona kun "on niin kiire ja pitäisi sitä ja tätä ja vähän väsyttää ehkä".Vaan enpä ole kertaakaan katunut jos olen hoksannut valita myötätunnon tien. Ei ole kertaakaan jäänyt juilimaan, että hitsi olisi sittenkin pitänyt olla itsekäs ja inhottava ja omaa etuaan vaan tavoitella. Olin aiemmin ajatellut epäitsekkyydessä vaan sitä työlästä puolta, enkä tajunnut että palkkiohan on suorassa suhteessa siihen työn määrään. Että kun ponnistelee jonkun toisen eteen niin palkka tuleekin tuplana, kun ensin ilahtuu itse ja jos hyvin käy niin se toinenkin vielä! Henkilökohtaiset saavutukset kun ovat sitä "jes, mä tein sen" -osastoa ja muiden rooliksi jää vaan taputtaa olalle. Muut on suljettu ulkopuolelle siitä ilosta. Toisten eteen tehdyn työn tulokset pääsee jakamaan ihan toisella tavalla.
Ja tämä kaikki on tietysti hyvin itsestäänselvää ja paljastan tässä lähinnä oman keskenkasvuisuuteni pölöttämällä aiheesta, joka on toisille ollut selvää jo pitkään. Mutta en vaan ollut tajunnut, kuinka toisen kärsimyksen keventäminen keventää omaa kärsimystä. Että oman perheen auttaminen onkin suora vastalääke siihen tarpeettomuuden tunteeseen, jota istuin kotona märehtimässä. Ja että kavereiden murheita kuulemalla saa suoria vastauksia omiin pähkäilyihinsä. Ja kuinka ne toisten ideat ruokkii omaa ajattelua, kunhan malttaa olla tuomitsematta kaikkea idiotismiksi ennen kuin toinen on ehtinyt edes lopettaa lausetta.
Ehkä tämä pohdinta liittyykin siihen, mihin tämä blogi voisi edetä kun viikot tulevat täyteen ja omat kaapit on viimeinkin koluttu. Elämään on tullut ikään kuin tilaa jollekin uudelle. Ja vaikka monena sunnuntaina huokailen blogin päivittämisen raskautta, niin on tästäkin säännöllisestä tahdista ollut enemmän hyötyä kuin haittaa. Madaltuu se kirjoittamisen kynnys kun on säännöllisesti deadline horisontissa. Muutenkin 36 000 lukukertaa olisi sääli heittää hivaloon (vaikka iso osa tulee yhä Jenkeistä. What?).
Ehkä tämä onkin liikahtelua kohti ihan oikeaa aikuisuutta, eikä vaan turhamaista ikäkriiseilyä. Tuijottelen tuota repussa nuupahtanutta äitienpäiväruusua. Jos se äidiksi tuleminen ei olisikaan pelkästään kohtuaktiviteettia ja jälkeläistensä huoltamista. Jos sen näkisikin vähän laajemmassa merkityksessä. Jos äitiys onkin sitä, että näkee omat tarpeensa vähän vähemmän akuutteina kuin ennen. Äitiys on sellaista vahvuutta, joka jaksaa kantaa myös muita.
Jos äitiys tarkoittaakin epäitsekkyyttä.
En minä sellainen vielä ole, mutta kyllä se tavoitteeksi kelpaisi.
Että jos vaikka joskus tulevaisuudessa sitten.
Lol, tästä pilleriä jakoon!
No, en siis meinaa antaa näitä kellekään. Mutta symboliksi tähän nyt kuva siitä, että vihdoinkin raivaan lääkekaapista ne päiväyksensä ylittäneet nappulat. Apteekkiinhan nää pitää vissiin viedä.
En ole ikinä näitä edes kuunnellut. Enkä kuuntele jatkossakaan, kun ei tosiaan ole sitä soitinta. Ahneuspäissäni vaan otin äidin luota talteen. Nostalgia-arvo viehätti.
Siltä kesältä kun Max oli laivalla töissä. Ehkei tarvita enää.
291. VANHOJA JOULUKORTTEJA
Olen säästellyt näitä kun ajattelin, että joku kerta askartelen niistä uusia. Mutta sitten aina värkkään omat jostain kierrätyspahvista ja paperin palasista. Joulukorteissa on vaan jotain ihanan kitschiä. Niin kuin lumiukko, jolla on punaiset posket. Miten lumiukolla voi olla punaiset posket!?
En ikinä käytä. Tai tuota ohuinta, joka tuli kukkapuketin mukana, käytin aika pitkäänkin.
Smiley-sormus tuli Maxin tädiltä, avaimet taitaa olla leikkikäsiraudoista, susisormus teininä torilta, piparisydän saattaa olla Katilta ja yksinäinen lepakkokorvis kadulta. Tällaisia aarteita siellä korurasiassa. Heitä kiitän ja kumarran ja pistän eteenpäin.
Sain ihanat pikkukorvikset ensi-iltalahjaksi tuttavaperheeltä kun tulivat Jyväskylään asti esitystä katsomaan. Sydämeeni talletan tuon eleen ja tämän lahjan. En vaan kykene enää nappikorviksiin. Pidin näitä päivän ja tunsin itseni ihan Ressu Redfordiksi.
Heti alkuun kysyn erittäin itsekkästi, että saiskos maammo ton susisormuksen ja noi korvikset. Hmmm.... ihan suoraan kysyn, vaikka itsekästähän tämä on ja itsekin koko ajan heitän romua pois. Mutta noi olis NIIN mieluisia mulle. Susihan on niin läheinen eläin marsun lisäksi mammalle. Ja mangustin. Ja muutaman muun.
VastaaPoistaLuin tarkkaan tämän blogisi taas tänään. Toimi sikäli hyvin, että sain voimaa ehkä astua sukkiini ja entisen naapurini (joka on nyt vainaa) antamiin kävelykenkiin, jotka loistavat, mutta 22 kilon pudotuksen jälkeen lonksuvat pahasti. Ehkä vielä kaadun niiden kanssa?
Toi epäitsekkyys. Sen puuttuminen minut johti tähän kahden vuorokauden massiiviseen itsesääliin. Olin siis eilen todistettavasti hereillä 2-3 tuntia. Ja kun tänä kolmantena aamuna - tai siis 10 jälkeen aamupäivällä - heräsin, suunnittelin taas nappaavani kipukynnystä nostamaan tarkoitettuja tabujani ja jatkavani samaan tyyliin. Nukkumalla. Mutta jostain tuli ihan pieni toivon kipinä ja jäin tähän koneelle tutkailemaan maailmaa ja häviämään pokerissa (ei rahapeli) ja sitten päätin vilkaista blogiasi. Se taas antoi paljon vastauksia.
Ja toi lapsijuttu. Jos minulla ei olisi lapsia, en olisi valaistunut blogistasi. Suurimmat epäitsekkyyden hetkeni olen kyllä kokenut lasten kanssa. Ja minulla on onnea kokea niitä edelleenkin sinun, sisaresi ja siskonlapsien kanssa. Vaikea sanoa lasten hankinnasta mitään. Siinä on yhtä monta totuutta kuin on ihmisiä maapallolla.
Lähden Alepaan. Hieman valaistuneena. Ja vielä sanon, että olipa sulla melkoisen onnekas äitienpäivä. Ruusu ja leffaliput! Revitään siitä. Halaus.
Vielä ilmoitan, että olen kauhean itsekäs ihminen. Sitä olen sitten yrittänyt korvata olemalla ennätysmäisen nössö monissa asioissa ihmisten suhteen. Antamalla tehdä itselleni henkistä pahoinvointia tuottavia juttuja ja roikkumalla sellaisissa ihmissuhteissa, jotka ovat alun alkaen olleet tuomittuja epäonnistumaan. Mutta buddhalaisuuden pienen jyväsen tajuamisesta on jo seurannut jotain. En tiedä mitä. Se ei varmaan näy muiden kokemuksissa minusta vielä, mutta toivon, että ahkerasti harjoittelemalla joskus näkyisi. Tai tuntuisi. Tai jotain. Siis maamo tämänkin tunnustuksen taas tänne värkkäs.
VastaaPoista