Cobain, Winehouse ja minä (Salli)

Ulkoilmaleffan tunnelmaa

Tööttäilevät hanhiparvet muodostavat taivaalle kohti etelää osoittavia nuolia ja joku on käynyt ripottelemassa keltaisia lehtiä pihalle. Päättäväinen harmaus on asettunut maiseman ylle: syksy on tullut jäädäkseen. Syksyn toi mukanaan tietenkin myös työt ja kankeat aamuherätykset. Tuntuu nurinkuriselta raapia itseään sängystä kukonlaulun aikaan nyt kun aurinkokaan ei ole apuna, kun vielä viime kuussa sai uinua iltapäivään valonsäteiden peuhatessa yksinään pihalla. Valituksen sanoja en aio tähän silti rustata. Tämähän on vain kohteliasta, asiaan kuuluvaa päivittelyä. Oikeastihan syksy on mielestäni vuodenajoista parhain. Ihan totta. Ei turhaa syyllisyyttä sisällä kyhnäämisestä, ilma on raikasta, uusia projekteja käynnistellään, kerrospukeutuminen on taas mahdollista, Bar Loosen musavisa alkaa tänään... Tärkeitä juttuja.

Tämän tekstin otsikossa on tiettyä mahtipontisuutta, jos toisiinsa näennäisesti liittymättömien asioiden asetteleminen yhteen lauseeseen enää ketään liikauttaa tällä klikkiuutisoinnin aikakaudella. Mutta on minulla tässä aivan kelvollinen aasinsiltakin kehitteillä. Lupaan lopulta vetää langanpäät tiiviiksi nipuksi kuten Hercule Poirot konsaan. Mutta tekstin ainekset ovat nämä:

Kävimme perjantaina Maxin kanssa R&A -festareiden Allas pop up -ulkoilmanäytöksessä katsomassa Kurt Cobainin elämästä kertovan Montage of Heck -dokumentin. Onneksi ilta kului ilman sadetta, joten kaksi ja puoli tuntisen elokuvan seuraaminen merenrannassa sujui melko mukavasti. Epämukavuutta aiheutti lähinnä tapahtuman kiinnostavuus, jonka vuoksi kaikki istumapaikat oli varattu jo 40 minuuttia ennen näytöksen alkua. Asetuimme Maxin kanssa reippaassa partiolaishengessä maahan valkokankaan läheisyyteen istuksimaan, mutta tähän ratkaisuun päätyi niin moni muukin, että elokuvan viimein alkaessa olimme tiivistyneet yhtenäiseksi yleisöklöntiksi, jossa asennon vaihtaminen oli lähes mahdotonta polvien painautuessa kiinni naapurin selkään. Peppu alkoi puutua jo mainoksien aikana.

Hämärtyvän illan hattupää

Varsinainen epämukavuustekijä oli kuitenkin volyymi, jolla leffa alkoi pauhata heti alkutekstien jälkeen. Vinkuvaa ujellusta ja mölinää sellaisella jytkeellä, että ympärillä ihmiset nostivat kädet korvilleen ja tuijottelivat hämmentyneinä toisiaan. Me rokkikeikkojen konkareina olemme tietysti aina varustautuneet korvatulpilla, joten niiden kanssa elokuvan seuraaminen kävi kivuttomammin. Ensimmäisen puolituntisen ajan olin kuitenkin vähän ahdistunut äänenvoimakkuudesta ja huomasin useankin katsojan viittilöivän vihaisesti henkilökunnalle. Pikkuhiljaa rintakehää tärisyttävät ääniaallot alkoivat kuitenkin johdatella aiheeseen. Leffaan mahtui paljon musiikkia kokonaisten biisien pituisina pätkinä, keikkataltiointeina, studioklippeinä, treeninauhoina ja moneen otteeseen tuntui kuin Nirvana olisi todella ollut samassa tilassa soittamassa. Kurt Cobainin ilmaisukeinohan oli vihaa purkava mekastus ja ahdistuksen alleen jyräävä äänivalli, joten ei kai siitä voi kovin hiljaisesti kertoa. Nirvanan kuunteleminen vaimeasti olisi kuin katsoisi Picasson maalauksia mustavalkoisina postikortteina. Viesti ei vain välity kokonaisuudessaan. Siinä pimenevässä illassa, tiiviin ihmisjoukon puristuksessa, tulpat korvissa sai hetkittäin leikkiä, että entä jos ne nyt soittaisivatkin oikeasti tuossa. Että entä jos olisin ollut paikalla kun rockin meluisaa, rääkyvää ja hikistä historiaa oltiin tekemässä.

Nämä ovat muuten tällä hetkellä levityksessä olevien elokuvien julisteet. Ehkä jotain vertailukohtia on aistittavissa...

Samaa fiilistä ei saanut aikaan Amy Winehousen elämänkaarta kuvaileva Amy-dokumentti. Toki katsomisolosuhteet olivat myös erilaiset upotessamme eräänä aurinkoisena aamupäivänä elokuvateatterin pehmeiden penkkien syliin salin pimeyden eristäessä meidät muista katsojista. Myös Amy oli meluisa elokuva, myös Amyssä oli paljon musiikkipätkiä, studiokuvaa ja treenejä, mutta mitään maagista tärkeiden hetkien uudelleen elämisen illuusiota se ei kyennyt luomaan. Siinä missä Montage of Heck sukelsi sisälle Cobainin päiväkirjoihin, piirroksiin ja lauluihin, jäi Amy katselemaan kohdettaan panssarilasin läpi. Läheltä katseltiin kyllä, aivan nenä lasiin litistettynä mutta ulkopuolelta yhtäkaikki. Amyssä käytettiin paljon paparazzien kuvaamaa ihmisjahtimateriaalia, jonka ahdistavuutta kyllä korostettiin välkyttelemällä salamavaloja ja tuuttaamalla linssin sulkimen ääntä kaiuttimista. Että kauheaa, kun ne toimittajat tällä tavalla jahtasivat Amy-raukkaa, mutta katsotaan nyt silti mitä he saivat tallennettua. En tiedä kuinka paljon katsoja lopulta saa noista heiluvista klipeistä, jotka voi halutessaan tirkistellä myös netistä. Kiinnostavampia olivat Montage of Heck:n animaatiot, joilla dramatisoitiin sitä luovaa työtä jota kamera harvoin tavoittaa, mutta jossa piilee taiteilijuuden koko ydin. Minusta oli kiehtovampaa nähdä fiktion keinoin toteutettu kohtaus Cobainista kotonaan säveltämässä kuin seurata taksiin juoksevaa Winehousea paparazzien näkökulmasta.

Amy keskittyi muutenkin enemmän laulajattaren henkilöhistoriaan, ihmissuhteisiin, huumeiden käyttöön ja perheriitoihin, kuin siihen taiteelliseen työskentelyyn ja ajatteluun, joka teki Winehousesta merkittävän artistin. Elokuvat käsittelivät keskenään myös hyvin eri tavalla niitä traagisia seuraamuksia, joita megasuosion jalat maasta riuhtaiseva voima, henkinen epätasapaino ja päihderiippuvuus tuovat tullessaan. Kaikki ovat jo nähneet myöhäisillan roskadokkareita, joissa spekuloidaan mielikuvituksellisesti kuolinsyytä ja zoomaillaan suttuisia valokuvia paikalle saapuneista lääkintämiehistä. Tarvitaanko niitä enää? Ei minustakaan. Mutta korvatulppia ehkä tarvitaan. Tämä varoituksen sanana teille musiikkielokuvista kiinnostuneille.

Mutta missä on se aasinsilta, jota sivun yläpäässä lupailin? No, sehän piilee siinä yhteensattumassa, että näiden dokumenttien tähdet muutamien muiden kuuluisien kollegoidensa tavoin menehtyivät 27-vuotiaina. Tämä on aiheuttanut jonkinlaista taikauskoa tuota nimenomaista ikää kohtaan. Suhtauduin mokomaan haihatukseen lähinnä naureskellen, kunnes täytin itse 27. Olin tuolloin melko tuoreeltaan koulusta valmistunut ja aloin juuri mukavasti kiihdyttää vauhtia siinä putkilossa, jota uran rakentamiseksi kutsutaan, kun lääkäri löi eteeni täysin yllättäen diagnoosin sairaudesta, joka huonolla tuurilla saattelee ihmisen hautaan ennenaikaisella kiireellä. Tuolloin taikausko 27 vuotta kohtaan ei naurattanut lainkaan. Tai eipä naurattanut oikein mikään pitkään aikaan. Suunnitteilla olleet projektit vaihtuivatkin melkein vuoden pituiseen sairaslomaan ja työstressi sai väistyä sairaalakäyntien, moninaisten tutkimusten, operaatioiden, hoitojen, lääkekuurien ja pelkojen tieltä. Olin aiemmin leikillisesti surkutellut 30-kriisiä, mutta nyt surin aivan tosissani sitä etten ehtisi tuohon kriisiin ollenkaan.

Vaan kiitos modernin lääketieteen ja kiitos yhteiskuntamallin, joka on kerännyt verovaroja pitääkseen minutkin hengissä! Kahdeksan kuukautta myöhemmin olinkin yhä elävien kirjoissa ja rutistelin hikisissä käsissäni terveen papereita. Pitkän ja kolisevan hoitoputken runnomana, mutta elossa yhtäkaikki! Sain täyttää 28 ja saan toivottavasti kokea vielä monta tasalukuista ikäkriisiäkin. Sanon toivottavasti, sillä tuollaisen diagnoosin saaminen muuttaa ihmistä tavalla, jota terveeksi julistaminen ei enää voi palauttaa. Sain viikatemieheltä sen verran henkilökohtaisen eräpäivämuistutuksen, etten toivottavasti unohda enää ikinä aikani rajallisuutta enkä käytä vähäisiä henkäyksiäni turhanpäiväisyyksien huokailuun. Joitain tämän tyyppisiä ajatuksia yritin muotoilla lauluun, jonka nimeksi tuli Löysässä hirressä.

Ja kommenttina otsikkoon: Cobainilla, Winehousella ja minulla ei onneksi ole niin paljon yhteistä kuin vielä vuosi sitten pelkäsin. Minähän olen jo veteraani heidän rinnallaan.