MINIMALISTIN MAANANTAI osa31: Kieli on ajatuksen kaste

Maanantai-iltapäivä.

Olisi varmaan pitänyt tehdä jo vaikka mitä. Tehdä apurahahakemusta, tehdä sarjakuvakäsikirjoitusta, tehdä edes tämä blogikirjoitus... mutta enpä ole. Sisälläni on kello, joka ajoittaa tekemisen aloittamisen hetken siihen pisteeseen, että homman ehtii saada valmiiksi juuri ennen määräajan täyttymistä. Tuo kello on vuosien saatossa kehittynyt aikalailla erehtymättömäksi (ellei elämä suo yltäkylläisesti yllätyksiä, silloin täytyy mukauttaa alkuperäisiä suunnitelmia).

Hommat tulee aina tehtyä, joten olen vähentänyt itseni soimaamista aloittamisen viivästyttämisestä. Olen yrittänyt vähentää tuota "pitäisi" -termiä. Ei sellaista käsitettä todellisuudessa olekaan. Ihminen joko tekee tai ei tee, ei ole mitään pitäisi-maailmaa.

Viikonloppu meni Vaasassa Maxin veljentytön ristiäisissä. Perheen pienin tulokas on nyt virallisesti nimetty. Hän on nimensä kautta nyt hieman väkevämmin olemassa, nimeäminen on tärkeä osa ihmisen käsityskykyä.

Päässä pyörii jokin ajatus tähän liittyen, jokin vähän liian monimutkainen. En osaa nimetä sitä ja siksi en voi sitä jakaa.

Kieli on nimeämistä varten. Kirjoittaminen on ajatusten nimeämistä. Tällä kirjoittamisen teolla ristin ajatukset yksitellen, valelen ne kielen pyhällä vedellä. (Useimmiten tämä näppäimistön nakuttaminen tuntuu tosin ristiinnaulitsemiselta.) Tänään nimeäminen on hataraa, summittaista, ylimalkaista. Johtuneeko siitä, että meditoin aamulla buddhalaista tyhjyysoppia? Jos mikään ei todellisuudessa ole olemassa sillä tavalla kuin tavallisesta ajattelen, niin pitäisikö nimeämisen teosta luopua? Kun mistiin menee kuitenkin?

Olen tavannut ajatella, että tämä osa Dharma-opetusta on sen verran monimutkaista tavaraa ettei kannata edes yrittää. Että havaitsemista ovat pohtineet niin monet filosofit, tieteentekijät, taiteilijat, gurut ja muut yleisnerot, että se on täysin ulottumattomissa. Aivan kuin heidän pohdintansa painolasti olisi takertunut tuohon käsitteeseen, kieputtanut sen piikkilankaan, sulkenut monen lukon taa ja upottanut mereen. Niin että nyt havaitsemista saavat lähestyä vain ne, joilla sivuleikkurit, kourassa avainnippu ja selässä happilaitteet.

Mutta eihän se niin ole. Sana on vapaa, ajatus on vapaa. Uskon, että kaikki käsitteet ovat ymmärrettävissä tarkkaavaisuudella, loogisella ajattelulla ja intuitiolla. Siis luovuudella. Minulta ei puutu kirjaviisautta oman havaitsemiseni hahmottamiseen. Minulta puuttuu vain oivallus.

Oivallus saavutetaan ajattelemalla.
Ajatteleminen on meditaatiota.
Meditaatio on mielen harjoittamista.
Mielen harjoittaminen kehittää mielen kapasiteettia.
Mielen kapasiteetti vaikuttaa suoraan havaitsemiseen.

Taidan olla epäkielellisessä mielentilassa...

välitilassa

prosessi

käynnissä.

Mutten anna sen häiritä. Minulla on ollut tapana piilotella keskeneräisiä ideoita. Inhoan jos joku tulee kommentoimaan viimeistelemätöntä piirrustusta. "Ei se ole vielä valmis!" huudan heti kättelyssä. Mikä nyt sitten on valmis?

Jos ajatusketju tai teos tulee valmiiksi, eikö se vain tarkoita että umpikujaan on päädytty? Ajauduttu siihen pisteeseen, josta ei voi enää jatkaa? Tästä eteenpäin aion vaalia epämääräisyyttä ja hahmottelevaisuutta entistä suuremmalla rakkaudella! Kuinka monta upeaa maalausta olenkaan tappanut ylityöstämisellä, kuinka monta runoa tönkkösuolannut lisäämällä vielä hyppysellisen ja vielä toisen ja kolmannen? No, en minä katumaan rupea kun vaan virheillä oppii.

Sanonpa vaan, että on tullut treenattua.

Mutta mistä sitten tietää, että kukaan saa mitään irti minun epämääräisyyksistäni? Kieli on kuitenkin kommunikaatiota varten, joten eikö tavoitteena olisi olla mahdollisimman tarkka? Entä mistä tietää milloin lopettaa, ettei vaan jatka lörpöttelyä loputtomasti?

On silkkaa tietämättömyyttä kuvitella kykenevänsä ennustamaan yleisön reaktioita, oli teos kuinka hiottu tahansa. Taikuri kykenee huijaamaan hiomalla tempun huippuunsa (paitsi jos vastassa on toinen taikuri), provokaattori kykenee provosoimaan, koomikko naurattamaan (paitsi jos vastassa on toinen provokaattori tai koomikko). Manipulaatio on eri asia kuin kommunikaatio. Minä tavoittelen jälkimmäistä. Tavoittelen ihmismielen itsensä ihmettelyä, tavoittelen ilmiöiden nimeämistä kunnes tavoitan pisteen, jossa voin luopua tavoitteestani. Tavoittelen tavoitteen nimeämistä.

Yksi tavoite on luopua pitäisi-maan asuttamisesta.
Toinen tavoite on luopua muiden ihmisten reaktioiden ennakoimisesta.
Kolmas on oivaltaa oma mielensä.
Neljäs on opetella tekemään uudenlaisia virheitä.
Viides on uskaltaa olla väärässä.

Loppua ei tarvitse etukäteen surra.
Sen tietää kun se tulee.

 211. LAMA OLE NYDAHL: KUINKA ASIAT OVAT

Laitan hyvän kiertämään! Tämä taitaa edustaa Timanttipolku-hommeleita ja itse olen enemmän tuolla Kadampa-suunnalla. Vaikka ei sillä loppupeleissä ole mitään eroa, valaistumiseenhan ne kaik tähtää. See you in Nirvana!

 212. ALEKSIS KIVI: NUMMISUUTARIT

Tasan vuosi sitten tähän aikaan olin Jyväskylässä tekemässä kyseisen näytelmän nykysovitusta. Nummibodareiksi ohjaaja Hokkanen sen sovitti. Oli hauska reissu. Jännityksellä seuraan, kuka saa tällä hetkellä avoimena häilyvän lavastajapestin siinä talossa.

Nimimerkillä Paperit vetämässä

 213. PIRKKO SAISIO: PIENIN YHTEINEN JAETTAVA

Jostain sattuman syystä en ole kauheasti Saisiota lukenut, vaikka tästäkin ihan tykkäsin. Täytyypä laittaa korvan taakse tämä aukko sivistyksessäni.

 214. J. L. RUNEBERG: VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT

Laitoinko mä jo yhden Vänrikki Stoolin pois!? Olen kyllä parhaani mukaan koittanut välttää esittelemästä samaa roinaa toistamiseen, mutta nyt alkoi epäilyttää. Vai onko mulla ollut useita Stooleja kirjahyllyssä? Se nyt olis aikamoista liiottelua.












215. TILKKUJA

Mitä enemmän pistän tavaraa pois, sitä vahvemmin uskon siihen "saat sen mistä luovut" -läppään. Askarteluroinasta luopuessani huomaan jatkuvasti kasvavan keveyden kun "pitäisi"-ajattelu vähenee. Ei ole enää painetta ruveta ompelemaan oikeuttaakseen loputtomien tilkkujen varastoimisen. Huh. Kylläpä helpotti.

 216. KANGASKASSEJA

Aina vaan lisää kangaskasseja puskee esiin. Niitäkin voi ihmisellä olla liikaa.

217. PAKSU TALVITAKKI

Onkohan tämä oikein lammasturkki..? En ole ihan varma, mutta painava se on ja lämmin. Isältä joskus sain, oli löytänyt vintiltä tai jostain. Todella näyttävä vaatekappale. Muistan käyttäneeni sitä nelisen vuotta sitten ja vaikuttuneeni kuinka piti tuulta ja hallaa. Epäilen kuitenkin ettei stadilaiseen talveen oikeasti tarvita näin tehokkaita suojavarusteita. Joku toinen varmasti ilahtuu enemmän kyseisen pukimen kohtaamisesta.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa30: Top100 ajatusta

Erään iltapäivän Top 100 ajatusta:

1. On sunnuntai.
2. On nuha.
3. En ymmärrä "miesflunssa" -käsitettä, koska meidän perheessa Max on se joka paahtaa menemään vaikka jalka kainalossa ja minä kaadun sänkyyn ensimmäisen aivastuksen voimasta.
4. Yritin kaatua sänkyyn, mutta vegaanius tai joku on tehnyt minusta niin pirtsakan etten enää nukahda keskellä päivää edes sairaana.
5. Kolmas kuppi kahvia saattaa olla todella huono ajatus.
6. En muista kuinka monta kuppia olen tänään juonut.
7. *keittimen porinaa*
8. Ravaan ihan koko ajan pissalla.
9. On koko ajan jano.
10. *juo tuopillisen vettä*
11. Okei, ensimmäiset kymmenen kohtaa olivat aika tarpeettomia, mutta nyt tulee timanttia!
12. (...)      Niskaa särkee.
13. Selkää särkee.
14. Päätä jomottaa.
15. Ei voi saada hyviä ideoita kun on kipeä.
16. Ei noin voi ajatella! Entäs kroonisesti sairaat?! Eikö heillä muka ole hyviä ideoita? Entä Stephen Hawking?
17. Olen nynny.
18. Olisiko minulla parempia ideoita, jos olisin kroonisesti sairas?
19. Olen idiootti.
20. Ja ehkä vähän rasisti.
21. Viidesosa takana ja olen todennut itseni sairaaksi, nynnyksi, idiootiksi sekä rasistiksi. Tämä on menossa huolestuttavaan suuntaan.
22. Päätän muuttaa lähestymistapaa!
23. Kaikki luovat prosessini seuraavat samaa kaavaa: aloitan innolla, mokaan kunnolla, vaihdan suuntaa, päädyn jonnekin yllättävään paikkaan ja intoilen sitten siitä.
24. "Virhe on oivalluksen etiäinen." Sellaisen post-it-lapun liimasin työpöydän kulmaan kun alkoi liikaa stressata oma tötöily.
25. Tapasin pari päivää sitten ihmisen, joka ei tiennyt mikä on post-it-lappu. Minusta se oli käsittämätöntä.
26. Laitoin äsken tyhjän soijamaitotölkin takaisin jääkaappiin, koska en jaksanut taitella sitä auki ja huuhtoa.
27. Kävin juuri huuhtomassa sen tölkin kun alkoi nolottaa.
28. Katsoin aiemmin 10-minuutin dokumentin runoilija Miki Liukkosesta. Ahdistuneen oloinen nuori mies, jolla oli kauniit kasvot. Ja upeat hiukset.
29. Olisinko kiinnostavampi taiteilija jos minulla olisi sellaiset hiukset?
30. Miksi aina samastun ihmisten hiuksiin?
31. Näin eilen reggae-musiikkivideon, jossa kaikilla oli kauheasti tukkaa. Se oli jotenkin ahdistavaa, kaoottista.
32. Hiukset ovat ihmiskehon eritettä, kuollutta solukkoa. Seittimäistä haituvaa putoilee pitkin, kerääntyy nurkkiin pesiksi sokeritoukille ja muille. Ja kuitenkin hiuksista ollaan ylpeitä, niitä pidetään naisen kruununa. Toisaalta hiukset ovat ihmisen pehmein osa, hauras. Huntu. Säie.
33. En kaipaa kruunua.
34. En osaa olla hauras.
35. Olen yliherkkä.
36. Piirrän koukeroista viivaa, ääriviivapöheikköä.
37. Taide saa olla kontrolloimatonta.
38. Arkea täytyy kontrolloida.
39. Olen kontrollifriikki.
40. Ahdistaa puhua kontrollista!
41. Oksennusrefleksi on hieno sana. Fyysinen.
42. Ostin toissapäivänä viimeinkin Photoshopin ja kytkin piirtolevyn tietokoneeseen. Raaputan muovilevyn pintaan pixelipöheikköä.
43. Kaksi pientä poikaa kävelee hitaasti ikkunan ohitse. Heidän katseensa ovat kiinnittyneet älypuhelimen näyttöön.
44. Heidän lapsuutensa on hyvin erilainen kuin omani.
45. Mihin tämä maailma on menossa.
46. Tajuan vaihtaneeni juuri kynän ja paperin piirtolevyyn.
47. Hengitän suunkautta kuin vähä-älyinen.
48. Kannattaa opetella olemaan sairaanakin hyväntuulinen tai muuten edessä on katkera vanhuus.
49. Kuvittelen aina, että minusta tulee räväkkä vanhus. Sellainen joka kuuntelee punkkia, käy lenkillä ja värjää hiukset vihreiksi.
50. Tai sitten kuolen nuorena.
51. 30-vuotias on kuitenkin aika nuori, vaikka joskus muuta väitänkin.
52. Opiskelen itsekseni italiaa. Osaan sanoa: Non vedo l'ora! sekä Io leggo un libro mentre mangio.
53. Sanoin nuo lauseet italialaiselle ystävälleni ja hän vastasi, että minulla on outo aksentti. Sen jälkeen tulin itsetietoiseksi enkä sanonut enää mitään.
54. Mietin, että ystäväni puhuu englantia todella väärin, mutten ole ajatellutkaan huomauttaa siitä.
55. Hän alkaisi puhua ehkä paremmin jos joskus todella korjaisin hänen virheitään.
56. Osaisinpa puhua täydellistä italiaa. Yllättäen lautapeli-illassa vaan suoltaisin tarinaa virheettömällä kieliopilla ja ilmiömäisellä lausunnalla!
57. Onkohan tämä suomalainen ajattelutapa? Että opiskellaan kieltä, muttei puhuta virheiden pelossa?
58. Oppiminen vaatii kovaa itseluottamusta. Olla sillä tavalla muiden ohjailtavana.
59. Olen vähän opetellut oppimista, etten aina nolostuisi kun joku korjaa minua.
60. Menen italiankurssille sitten kun olen vanha.
61. Katkera vanhus.
62. Olenko keskittymiskyvytön kun Hesarin artikkelit tuntuvat liian pitkiltä?
63. Olenko välinpitämätön maailman tapahtumista?
64. Taidan ajattella liikaa itseäni.
65. Seuraavat kymmenen ajatusta eivät ole minä-keskeisiä.
66. Kello on 16:56.
67. Jostain syystä golfkentän tuntumassa on haissut viikkokausia ulosteelta. Ei sillä tavalla mukavasti niin kuin Vermon hevosaitaukset haisevat, vaan jotenkin kuvottavalta.
68. Lähimetsän uomaa kutsutaan Mätäjoeksi, talomme on rakennettu vanhan vedenpuhdistamon päälle, viereinen kukkula on entinen tunkio ja poliisiauto ajaa lähiössämme huomattavan usein lenkin.
69. Ei kuulostaisi hyvältä asuntomainoksessa.
70. Todellisuudessa seutu on todella viihtyisää.
71. Naapuri ruokkii lintuja innokkaasti.
72. Naapuri ruokkii lintuja niin innokkaasti, että poliisi kävi ovella. On kuulemma laitonta asutusalueella laittaa ruokaa suoraan maahan. Se kerää rottia.
73. *etäisen moottorin ääni*
74. *kellon raksutus*
75. *näppäimistön rapina*
76. Niskaa särkee.
77. Nenää jomottaa.
78. Aivastusten ketju on loputon.
79. Italialainen ystävä kysyi mitä tarkoittaa sanonta "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". En osannut selittää.
80. Pitäisi mennä metsään huutamaan, niin tajuaisi.
81. Onko tärkeämpää tietää mikä on post-it-lappu vai tuo "metsä huutaa" -juttu?
82. Alkaa tulla hämärää. Nykyään silmät väsyvät hämärässä.
83. Optikko sanoi, että minulla on hitusen häikkää kaukonäössä ja voin hankkia rillit jos haluan.
84. Vaikuttaisinko älykkäämmältä jos minulla olisi rillit?
85. Vaikuttaisinko älykkäämmältä jos en kyselisi tyhmiä?
86. Joku lintu laulaa pihalla.
87. Luuleekohan se raukka, että kevät jo tulee?
88. Minä ainakin luulen.
89. Ihan kiva kuitenkin kun naapuri ruokkii elikoita, vaikka poliisit kyttää ja siemeniä kulkeutuu keittiöön kengänpohjissa. (Eikä tämä ollut ironiaa, vaan ihan oikeesti kiva.)
90. *miljoonas aivastus*
91. *sadastuhannes käytetty nenäliina*
92. *seitsemästuhannes tuskainen huokaus*
93. *toinen tuopillinen vettä*
94. Kirjoitan vielä hetken ja sitten menen ulos, vaikka siellä on ihan harmaata ja märkää ja haisee kuvottavalta.
95. Hei, onneksi en haista mitään!
96. Ja keksin jotain hyvää ennen kuin tuli sata täyteen!
97. Aina on toivoa.
98. Vau, jos joku ihan oikeesti lukee tänne asti.
99. Sanoisin sille kiitos. Sanoisin, oot mulle tosi tärkeä.
100. Ihmeellistä miten kaikki maailman ihmiset on ääriään myöten täynnä ajatuksia.

 204. VEIKKO NUUTINEN: MYÖTÄTUNTO

Tätä hienoa tekstiä sain olla toteuttamassa Rovaniemen kaupungiteatterissa 2011. Nyt vasta tajusin, että päädyin tekemään näyttämölle samantyyppistä roiskintaa kuin kannessa. Kah, luulin ottaneeni idean Cy Twomblylta, mutta referenssinihän olikin paljon lähempänä!

 205. RAKKAUS ON RUMA SANA

Sain siskolta lahjaksi, sisäkannessa on Alangon itsensä nimmari... mutta ei siis varta vasten minulle kirjattu, vaan kirpparilta. En koe tarvitsevani näitä valikoituja tekstejä, kun on koko tuotanto yksiin kansiin koottuna. Laitan hyvän kiertämään!

206. VILJO KAJAVA: LÄHELLÄ

Äidin hyllystä. En ole saanut toistaiseksi ainuttakaan pyyntöä palauttaa näitä lainaamiani teoksia. En silti tohdi viedä  kierrätyshyllyyn ennen kuin olen erikseen varmistanut. Olisihan noloa deletoida jonkun toisen omaisuutta.

 207. ANNA CAVALDA: KUNPA JOKU ODOTTAISI MINUA JOSSAKIN

Säilön tätä novellikokoelmaa lähinnä kauniin kannen ja nimen takia. En muista sisällöstä sanaakaan (tämän olen sentään lukenut). Varmaan se on tuo oranssin sävy yhdistettynä maitokahviin, josta tulee fiilis, että pitäisikö vaeltaa kahvilaan lukemaan novelleja. Tai paukata oikein ulkomaille kuuntelemaan vieraan kielen sorinaa kaupunkiin, jonka tunnelma sointuu tuohon okraan. Mutta jään kotia.

 208. LAURI HAARLA: TEATTERIKIRJA

Sain Teatterikirjan äidinkielen opettajilta kun lähdin lukiosta 11 vuotta sitten. Ihana ele ihanilta naisilta! Säilytän tuon hetken sydämessäni ikuisesti vaikka itse lahjasta nyt luovunkin. Pidän jotenkin erityisenä sitä, ettei kirjan sivuja ole leikattu auki. Todellisuudessahan se vaan tarkoittaa ettei tätäkään ole luettu.




















209. DON HUONOT -LEHTILEIKKEITÄ

Kuinkahan nyt ihminen pärjää ilman paksua kansiollista Donkkari-uutisointia? Kaivaessani tämä läjän kaapin uumenista ihan tosissani mietin että "ei näitä voi pois laittaa, huolella säästettyjä...". Nyt olen ihan, että mitä hittoa!? Miksi mulla on sanomalehtisuikaleita kaikki komerot täynnä?!?

 210. KÄSILAUKKU

Kirpparilta olet sinä tullut ja kirpparille olet sinä palaava... Lupusten musavideoita varten haalin rekvisiittaa ja kummasti sieltä jää aina jotain nurkkiin pyörimään. Helpompi olisi kun saisi jostain tarpeistosta lainata, mutten kehtaa ikinä pyytää teattereilta omiin projekteihin. Tavallaan siis vuokraan roinaa kierrätyskeskuksesta parin euron kappale hintaan, kun päädyn aina ostokseni palauttamaan.

MINIMALISTIN MAANANTAI osa29: Eilen, tänään, huomenna

Aamulla Maxin kello soi kuudelta. Se on lähinnä sellainen aperitiivi heräämiselle, harvoin kukaan oikeasti silloin vielä nousee. Kajastuslamppu syttyy himmeästi puoli kahdeksan maissa ja kirkastuu täyteen voimaansa tasaan mennessä. Yöpöydän puuttuessa valo on jalkopäässä, joten havahdumme vasta äänimerkin kasvaessa häiritsevyyteen saakka. On pakko nousta yltääkseen sammuttamaan se. Istun sängyn päässä silmät vähän eri suuntiin harottaen. Kulaus yön yli seisseestä vesilasista huuhtelee unihiekan seasta ajatuksen. Kappas, uusi päivä.

Aamupalaksi mysliä tai ruisleipää, hedelmiä, tuopillinen vettä. Radio Helsinki mutisee taustalla kun selaamme omia Hesarin puolikkaitamme. Joulunaikaan lehtimyyjä tavoitti minut myötämielisellä hetkellä ja suostuin taas pariksi kuukaudeksi perjantailehteen. Kahden viikon jälkeen jo vähän kaduttaa, niin yksipuolisen synkkä maailmankuva lehdestä tuntuu puskevan kasvoille. Vähän turhan rankkaa aloittaa päivänsä sellaisella materiaalilla. Ehkä aamut pitäisi omistaa runoudelle tai kaunokirjallisuudelle ja vasta illalla tarttua viilteleviin otsikoihin.

Keitän ensimmäisen kupin kahvia, päivän kohokohta. Sitten pelaan nettisovelluksella italia-peliä. Pää keskittyneesti vinossa kuuntelen nauhoitetta, jossa nainen ääntää esimerkkilauseet. Muovaan perässä jokaisen kielenpäältä pakoon pyörähtävän tavun ja etsin näppäimistöltä kirjaimia, joita en äidinkielelläni koskaan käytä. Jokaisen oikeaoppisen lauseen muodostumiselle kone kilauttaa iloisen fanfaarin. Titti-dii! Tästä tulee onnistumisten päivä!

Yhdeksältä Max lähtee kouluun. Tulen tietoiseksi ajankulusta ja siitä pienestä äänestä, joka kehottaa sulkemaan koneen ja tekemään jotain järkevää. Keitän toisen kupin kahvia - se ei koskaan ole samanlainen kohokohta kuin ensimmäinen. Kymmenen maissa hätistän itseni työpöydän ääreen. Kelaan päähäni päivän agendaa, levitän lattialle edellisen piirrossession aikaansaannokset ja avaan aiheeseen kuuluvat tekstitiedostot näytölle. Ensimmäiseksi teen mekaaniset puuhat: järjestelen esiin työvälineet, ruudutan paperit valmiiksi sarjakuvaa varten, pistän Yle Puheelta pyörimään jotain kulttuurihöpötystä, etsin piirrettäville sarjakuvaruuduille mallikuvat. Pakenen vielä petaamaan sängyn, vaihtamaan vaatteet, juomaan toisen tuopin vettä.

Lopulta rupean hommiin. Seuraa kaksi tuntia piirtämistä keskittyneenä tuhisten: teroitan lyijykynää tasaiseen tahtiin. Sitten tussit, sitten muste, välissä pensselien pesu, veden vaihto. Kumitusta, kuminpurut roskikseen, laveeraus, ripotan märälle suolaa eläväisen pinnan aikaansaamiseksi, odottelen kuivumista. Yhtäkkiä havahdun, että vatsa murisee nälkää ja hartiat valittavat huomaamatta kyyryyn painunutta ryhtiä. Kello on kaksitoista, ruokatauko. Kolistelen alakertaan keittämään puuroa tai lämmittämään eilisiä. Syödessä selaan hajamielisesti kirjastosta lainattuja sarjakuva-albumeita. Vien roskat ja haukkaan ruoan päälle tuoretta happea. Kolmas kuppi kahvia.

Edessä on iltapäivän toinen piirustussessio. Aamupäivällä aloitettujen sivujen viimeistelyä, seuraavan päivän suunnittelua. Mutta omin luvin katse alkaa viipyillä kellossa, karkaa ikkunasta sisäpihalle, aurinko paistaa, ulos tekisi mieli... Laitan Maxille tekstarin, että soita kun pääset koulusta niin käydään kaupassa. Patistan itseni jatkamaan. Jos oikein hankalaksi menee, sytytän tuikun Buddha-patsaan viereen ja pyydän mieleenrauhaa loppupäivälle. Tänään on kuitenkin hyvä piirtopäivä ja uppoan pian tussikärjen rahinaan ja puheohjelman syöttämiin ajatuksen alkuihin. Ravistelen pois ylimääräisen suolan musteen kuivuttua. Zoomaan mallikuvan yksityiskohtaan, tarkastelen valon ja varjon leikkiä, raaputan viivan toisen viereen kunnes syntyy mielikuva yhtenäisestä pinnasta. Hartiat painuvat, hengitys syvenee...

Puhelin pärähtää tärisemään tekstiviestin voimasta! Sydäri. Max on lähdössä koulusta, nähdään ostarilla. Oho, kello onkin kolme. Vielä viimeiset siveltimenvedot, lopputuloksen tarkastelua pää arvioivasti vinossa. Sitten kynät takaisin laatikkoon, kuminpurut roskiin, paperit kansioon, kansio hyllyyn, kone kiinni, tuoli pöydän alle, tuikku sammuksiin. Suoritan viiden minuutin siivousrutiinini  rituaalisella tarkkuudella ennen kuin vedän toisen vaatekerran kotiasuni päälle ja paukkaan pihalle.

Ulkona on häikäisevän kirkasta musteisen paperiarkin tiiraamisen jälkeen. Pakkanen nipistää poskea innokkaana kuin vanha sukulaistäti. Tallustelen puolentoista kilometrin matkan ostarille, venyttelen samalla kylkiä ja pyöritän hartioita. Selkä huokaa kiitoksen - vihdoinkin tajusit nostaa takamuksesi penkistä, mokoma homo sapiens! Isät ja äidit taluttavat lapsia kotiin tarhasta, puistotiellä vastaan poukkoilee ekaluokkalaisia naamat kiinni älypuhelimissa. Itse nautin saadessani viimein nostaa katseeni siitä neljäsosa neliömetrin karsinasta, jonka läppärinnäyttö ja piirustusala muodostavat. Nautin tehdessäni tämän pienen pakoretken 50 neliön elintilastani.

Ala-asteen piha on täyttynyt riemuhuudoista pikkumäen jäädyttyä kiiltäväksi luiskaksi. Kyltymättömällä innolla ipanat ravaavat mäkeä ylös päästäkseen nauttimaan muutaman sekunnin vauhdinhurmasta. Joku kolauttaa välillä kallonsa kovaan, itkee hetken pihavahdin sylissä ja lähtee sitten taapertamaan takaisin ylös uutta laskua varten. Ihailtavaa päättäväisyyttä, ajattelen. Mietin omaan taipumustani lannistua pelkän ajatuksen voimasta. Kuinka yhtäkkiä kesken innokkaan aherruksen mielen täyttää epäilys, että teen varmaan jotain väärin, ei tämä onnistu, ihan kauhea duuni ja kiirekin tulee varmaan. Silloin putoaa samantien kynä kädestä ja katse etsii pakotietä (facebook, kissavideo, pyykkikone... mikä vaan!). Teen pienen mentaalimuistiinpanon tuosta lapsesta, joka löi takaraivon jäähän ja jatkoi silti ilolla. Rocky-tason päättäväisyyttä.

Max odottaa ostarin pihalla, valitsemme kahdesta vierekkäisestä supermarketista sen hiukan edullisemman. Aina samat ostokset: banaanit, appelsiinit, ruispalat, soijamaito, kauramaito, mysli, Maxille ehkä suolapähkinöitä ja suklaajuomaa, minulle joku helppo lounas. Kotimatkalla vaihdamme päivän kuulumiset. Max puhuu matikkaa ja kuuntelen sujuvasti vaikken juuri ymmärrä, minä selostan päivän kuvasaldoa ja miltä nyt juuri tänään tuntui piirtää. Pieniä tarinoita, päivästä toiseen toistuvia, tyhjänpäiväisyydessään korvaamattomia. Välipalaa kotona, omia puuhia, ehkä lisää Italiaa, ehkä bassonsoittoa, ehkä puhelu äidille.

Useimpina arki-iltoina lähden viiden-kuuden maissa meditaatiohuoneelle kuuntelemaan luentoa tai mietiskelemään. Hyväntuuliset tervehdykset tutuiksi käyneiden naamojen kanssa, kuppi teetä, risti-istuntaa kahisevalla tyynyllä. Sitten Lekmon kevyenä leyhyvä luentoääni joka tihentyy opetuksen päätyttyä niitä näitä jutellessa. Minunkin piirtämisistäni kohteliaasti aina kysyy, vaikka vähänpä siitä on kerrottavaa. Vastaan vuoropäivinä, että hyvin menee tai että jotenkin on hankalaa. Hörppään teeni loppuun ja autan siivoilemaan seuraavaa päivää varten, puhallan tuikut, pesen teekupit, haen katuhuutajan sisään pakkasesta. Ovi lukkoon, halaus ja erkanemme eri suuntiin.

Illalla ehtii vielä hetken soitella Maxin kanssa, kokeilla vähän tekeillä olevaa biisiä, testailla sovitusideoita. Sitten joogaan tai lähden lenkille, jotta selkä suostuisi sietämään seuraavankin istumatyöpäivän kyyhötykset. Keskityn hengitykseen ja korvalapuissa pauhaavaan musiikkiin. Keskityn suoristuvaan ryhtiin ja leppeästi venyviin lihaskalvoihin. Keskityn tyhjentämään pään päivän mittaa kerääntyneestä ajatuskuonasta ja tarpeettomista huolista, huohotan kaikki vaaleana pilvenä talviselle taivaalle. Nopea suihku, iltapala, unohdumme tuijottamaan nettivideoita kylkikyljessä kunnes olisi pitänyt mennä jo nukkumaan.

Pimeässä makuuhuoneessa makaan hetken selälläni ja ajattelen kuinka tämä oli hyvä päivä. Omistan muutaman hengenvedon kiitollisuudelle ja toiveelle saada hyvät yöunet, levollisen mielen, virkeän aamun. Käännän kylkeä ja kroppa alkaa antautua unelle. Ennen tietoisuuden katoamista käyn läpi ajatuksen, ettei kannattaisi pitää aina itsestäänselvyytenä sitä, että aamulla herää. Unisumun keskeltä nousee etäinen säe siitä yhdestä Ismo Alangon biisistä:

"Joskus elämänlanka tuntuu olevan kaikenkestävää siimaa
Mutt' se on vain ohutta hopealankaa, hienonhienoa hopealankaa"

197. PAITA

Öö... tästä kuvasta ei saa mitään selvää, mutta kyseessä on sellainen kaaputyyppinen rytky joita aina käytän. Ostin pari vuotta sitten kirpparilta. Menköön nyt takaisin, kun on häiritsevää kangasta, sellaista sähköistä ja hienhajua kutsuvaa. Mähän oikeasti käytän noin kahdeksaa vaatekappaletta arjessani, loput 67 on vaan kaapin täytteenä.

198. NUOTTITELINE

Joku sukulainen rakkaudella lahjoitti nuottitelineen musiikkiharrastuksemme edistämiseksi. Max vei sen nyt treenikselle, kun eihän me nuoteista soiteta. Tällasia rokkarin retkuja kun ollaan.

199. POLTETTUJA LEVYJÄ

Tällä Spotify-aikakaudella ei enää kannata pitää piraattilevyjä äänitekokoelmaansa rumentamassa. Kaikkihan ne on netissä. Näköjään sekaan eksyi myös ikivanha versio Photoshopista. Vai onko se vaan joku ohjeromppu..? Pyh, pois vaan!

200. HANS-THIES LEHMANN: DRAAMAN JÄLKEINEN TEATTERI

Tadaa, kahdessadas roina! Enää 156 jäljellä...
Hmm, onkohan mulla niin paljon?

Tätä mustaa raamattua kuului kaikkien tavata koulussa. Tai ainakin piti osallistua keskusteluun kuin olisi lukenut sitä. Onkohan nykyään jo vanhentunut opus? Tietenkään en sitä avannut, pidin hyllyssä vaan. Nyt ei tarvi enää näön vuoksi pitää taideteoriaa esillä, kyllä minä tiiän mitä minä tiiän!

(en paljon mitään)

Kirjan kansi ois muuten upee jos siinä tosiaan olis silhuetti kuvaa ottavasta henkilöstä. Ois aika meta. Mut se on vaan musta.

201. PUNAISTA KLASSIKKOSARJAA

Äiti on tätä sarjaa säästänyt muistona lapsuutensa kirjahyllystä. Tahkosin teininä näistä muutaman, Humisevan harjun jopa kahdesti. Rikos ja rangaistus ei uponnut, ensimmäiseen neljännekseen kykenin. Luen nämä sitten vanhana kun perin äidiltä koko setin.

Yeah, right!

202. SUOMALAIS-ENGLANTILAINEN SANAKIRJA

Ihanaa, että tuossa on Aino Wuolteen nimi kannessa.
















203. MARTIN ESSLIN: DRAAMAN PERUSTEET

Ja takaisin kategoriaan "hienot kirjat, joita en oo avannu". Kyllä tulee vapautunut olo kun hankkiutuu eroon kaikista näistä sitku-kirjoista. Maailma on niin täynnä teoksia, joita todella haluan lukea, joten miksi hillota vuosia näitä niteitä jotka ei selvästikään puhuttele? Ja muutenkin, mulla on jo hyllyssä Runousoppi ja The Writer's Journey. Eiköhän ne riitä draamailuun.

MINIMALISTIN MAANANTAI 28: Tapahtui edellisessä (27:ssä) jaksossa...

Seuraamme jännittyneinä blogin katselukertoja... ja vuoden ensimmäistä Melodie Festivalen -lähetystä

Oho, blogin katselut ovat ylittäneet 20 000. Tosin näistä jännittävästi 15 000 Ameriikan mantereelta... Ovat varmaan googlettaneet Suomen kotimaataan rauhallisemmaksi ja treenaavat nyt kieltä siirtääkseen kirjansa pian tänne. Welcome!

Niin ja Minimalistin maanantai -sarja ylitti pari viikkoa sitten puolivälinsä. Koska olen ollut todella sekaisin ajasta (hetkittäin myös paikasta), en hoksannut tätäkään virstanpylvästä ennen kuin nyt. Taas pyrähtänyt taivaan tuuliin mennyt puoli vuotta elämää. Hmh. Mihin se aika menee? Jotenkin sitä on tullut täytettyä 27 viikkoa tekstillä. Mitä minä olen minimalismin nimissä sepustanut? En muista mitään, pakko luntata itse itseltään...

Aiheet:

Näköjään ensimmäiset kolme viikkoa jaksoin pysyä tässä roinateemassa, sitten pari viikkoa taidettahöpöttelyä Neuromaanista ja Taiteiden yöstä. Tästä eteenpäin noin kuukausi hapuilua vailla suuntaa eli random-projektiyrityksiä (Karutar, kesken jäänyt musavideo, lihamylly... öö?), sitten apurahahakemuksia, joista suora polku apurahan saamiseen ja siitä vaikeiluun. Seuraavaksi kirjasin erinäisiä viittauksia populaarikulttuuriin (Frendit, 21 Pilots, Julia Cameron). Sitten eksistentiaalituskaa, joka johti sokkotreffeihin itsen kanssa, lisää apurahavaikeilua ja pohdintoja siitä pitäisikö lopettaa koko blogi. Lopulta roinateemaa sivuten KonMarin ihanuus ja kauppakeskusten kauheus. Joulukuussa lähinnä askartelua ja Vaasaa, jonka jälkeen kompasteleva yritys aloittaa uusi vuosi höpöttelemällä isän leivästä, kuulumisista ja Paterson-elokuvasta.

Sellasta. Aivan hyvä. Jotain jatkuvuutta vaaliakseni palaan vielä hetkeksi muutamiin jo käsiteltyihin aiheisiin. Eli luvassa muutamia tarkennuksia ja pari korjaustaan odottelevaa väärinkäsitystä:

OSA 6: TARJOLLA TARPEETTOMIA AJATUKSIA
Hämmentävää läppää, en muista tällaista yhtään! Olen ilmeisesti nähnyt unen, jossa olin osana teatteriesitystä roolinani "se Hamletin toinen nainen"?! Intoilen meditaation aloittamisesta ja visualisoin mielessäni alttarille asetetut seitsemän vesimaljaa - nykyään meitsin kunniatehtävänä on muuten käydä täyttämässä nuo malja ennen torstailuennon alkua. Näin tungin puolessa vuodessa itseni sisälle porukkaan! Rivioppilaasta vesikarahvin hipelöijäksi BOJAAH!

OSA8: TEE-SE-YKSIN-NAINEN
Hitsi, tuli tosiaan kuvattua Ainon kanssa Marian sairaalassa se musavideo. Koko homma jäi jotenkin unholaan ja nyt Lupuksetkin on tauolla. Paljon tekevälle sattuu paljon unohduksia, ei kaikki aina etene maaliviivalle. Harmi, koska materiaali oli paikoin aika päräyttävän näköistä. Pitänee palata editti-pöydän ääreen... joskus.

OSA14: SPEKTAAKKELI!
Tämä oli siis Twenty One Pilots -keikkareportaasi. Heti alkuun pakko sanoa, että olin ehdottoman väärässä tulkitessani Tylerin maalanneen vahingossa Ruotsin lipun olkavarteensa. Mun moka! Hällähän on siis tatuointi, joka ei ole lippu ollenkaan (vaikka kaukonäköisen tätylin silmään kyl aika paljo sellaista muistuttaa). Että anteeksi Tyler Joseph jos nyt suomenkurssin käyneenä tavaat tätä muuttoa harkiten. Sanani syön. Jännä tatska.

Ja vielä tarkennuksena haluan sanoa, että vaikka saatoin lakonisella arviollani välittää toisenlaista kuvaa, niin todellisuudessa Blurryface-albumi kolisee muhun todella kovaa. Tekstillä kapinoin vain spektaakkelia vastaan. Olen sen verran autistinen, että saan biiseistä parhaat kicksit kun ne pauhaavat korvanapeissa juostessani läpi pimeän talvimaiseman. Siis niin hyvää juoksumusaa! Ohjatun ryhmäliikunnan myötä olen vasta käsittänyt genren nimeltä "lihasmusiikki". Siis ne kappaleet, joiden upeus aukeaa vasta sykkeen ylittäessä 180 ja hien virratessa noroina pitkin selkärankaa. Livin on a prayer on esim. sellainen. Kuunnelkaapa se joskus salissa. Kyllä alkaa sanotukset ja rauta kolista!

 Eli ihan itse itseltäni pilasin tuon Jäähallikeikan istumalla puutuneella pyllylläni läpi shown. Olisi varmaan pitänyt mennä joraamaan sinne permannolle teinien keskeen eikä kädet puuskassa arvostella piippuhyllyllä. Toisaalta, mukava omata sellaista hulluutta, joka tekee huveista halpoja. Kun ei maksa mittään paahtaa tuolla pipo hiessä pitkin tienvartta itsensä maailman kuninkaaksi tuntien.

OSA27: ONNEKSI OLEN STEREOTYYPPI
Niin, vielä siitä Paterson-elokuvasta! Olen koko viikon makustellut sitä leffaa, että miten se nasahtikin niin syvälle. Vasta pari päivää sitten hokasin, että rakastettavien hahmojen lisäksi elokuvan juoni mukaili omia viimeaikaisia tuntemuksia.

 JUONIPALJASTUS: pääparin miesosapuoli eli muistikirjalleen, johon raapusti kaikki aamut, ruokatunnit ja vapaaillat runoja näyttämättä aikaansaannoksiaan edes niiden neroudesta vakuuttuneelle vaimolleen. Läpi elokuvan nainen koitti taivutella miestä ottamaan kopioita kirjastaan ja lähettämään niitä kustantajalle. Lopulta mies suostui vaimonsa mieliksi ja lupasi hoitaa homman heti vapaapäivän koittaessa. Yllättävä ilouutinen kuitenkin tempasi parin mukaansa ja runokirjan kopiointi unohtui. Itseasiassa rakkaudella vaalittu nide jäi epähuomiossa sohvalle lojumaan ja heidän palatessaan kotiin runot löytyivät eteisen matolta koiran raadeltua ne silpuksi.

Tässä kohtaa tietysti yleisö huokasi surusta (tai minä ainakin). Ne nerokkaat, ihanat runot! Ne rakkaudella veistetyt sanat, jotka muuttivat pölyisen bussivarikon luovuuden kehdoksi ja arkisen lounastauon eksistentiaaliseksi keskusteluksi itsen kanssa. Nyt kukaan ei koskaan pääsisi tästä aarteesta osalliseksi eikä mies saisi työlleen palkkiota. Seurasi surun sunnuntai, miehelle uneton, yleisölle huolestunut: ei kai hän antaisi tämän takaiskun lannistaa itseään? Voisihan hän aloittaa kirjoittamisen alusta, hänen sielustaanhan nuo sanat olivat kummunneet! Istuin penkin reunalla ja toivoin koko sydämestäni hänen palaavan korvaamattoman työnsä ääreen.

Ja vasta toissapäivänä tajusin, että samankaltainen lannistuminenhan minutkin oli viime viikkona vallannut. Olin rakkaudella kasannut sarjakuvani kuvakäsikirjoitusta 50 sivua, kun yhtäkkiä huomasinkin selaavani aikaansaannostani tympääntyneen tuomitsevana. Mitä roskaa tämä on? Ihan ankea yritys, uusiksi pitäisi tehdä koko homma. Mitä järkeä edes yrittää jos tulee näin typerää? Olin siis epähuomiossa päästänyt omat rakkikoirani valloilleen ja nyt ne haukkuen raatelivat tulevaa teostani kappaleiksi.

Elokuva päättyi kohtaukseen, jossa mies palasi koskenrantaan, lempikirjoituspaikkaansa mutta tällä kertaa ilman kynää ja paperia. Pian jostain pamahti paikalle japanilainen turisti, joka kaivoi laukustaa miehen lempirunoilijan kootut teokset ja alkoi udella miehen suhdetta niihin. Seurasi mystinen dialoginpätkä, jossa mies myönsi lukevansa runoutta, mutta toistuvasti kielsi kirjoittavansa itse. Tästä huolimatta ennen poistumistaan japanilainen lahjoitti hänelle tyhjän muistikirjan. Liikutuksesta nyyhkin miehen kaivaessa taskustaan kuulakärkikynän, josta pukkasi heti uutta tekstiä tuhoutuneen tilalle. Tuo kumma sattuma oli kuin kohtalon tölväisy oikeaan suuntaan. Jokin maailman sykkeessä tuntui kertovan miehelle, että hänen täytyi jatkaa. Ettei vastoinkäymisistä tule lannistua, että toiset elävät ja hengittävät taidetta eikä heidän tule sitä itseltään kieltää.

Repikö koira todella muistikirjan vai oliko se metafora tyrmäyskirjeen lähettäneelle kustannustoimittajalle? Eipä sillä väliä. Lannistumisia tulee muodossa ja toisessa, alalla kuin alalla. Mutta niin tulee myös merkityksellisiä, yllättäviä kohtaamisia, sattumanvaraisilta vaikuttavia tapahtumia, joista punoutuukin hukkuvan avuksi heitetty köysi. Elokuvassa mies menetti uskon työhönsä lauantaina ja jo seuraavana päivänä mystinen sielunveli maailman toiselta puolen ojensi välineet jatkaa. Itse tuomitsin tekeleeni roskaksi torstaina ja perjantaina poistuin elokuvateatterista mukanani sylin täydeltä rohkeutta jatkaa (vaikka tämän seikan ymmärtämiseen meni tällä lahopäällä melko pitkään). Että kiitos Jim Jarsmusch ja koko työryhmä siellä ison meren toisella puolen. Pulloposti tuli perille!

Ehkä lannistuneelle tarjoutuu aina syitä jatkaa,
jos vaan pysähtyy
huomaamaan.

190. LUKION ESPANJANKIRJAT

Pänttäsin espanjaa neljä vuotta lukiossa ja kirjoitinkin sen melko onnistuneesti. Sitten keskityin seuraavat kymmenen vuotta aktiivisesti unohtamaan rakkaan españolan. Nyt huomaan lähipiirini siunaantuneen kahdella ihanalla italialaisella, joten päätin deletoida viimeisetkin rippeet kyseisestä kielestä siirtymällä italiaan. On vaikeeta kyllä, kun jostain selkärangan nikamista sitä vanhaa sanavarastoa vielä piileksii. No es fácil... eiku Non è facìle!

 191. ESA SAARINEN: SYMPOSIUM

Voitin esiteininä WSOY:n kirjankansikuvituskilpailun (upee sana!) ja palkinnoksi sain lahjakortin puotiinsa. Lukion lähestyessä tällaisen sivistävän teoksen sitten nappasin... enkä koskaan lukenut. Varmaan olisi vieläkin valaisevaa materiaalia, mutta suoraan sanottuna taitto on niin hermostuttava etten saa edes aloitettua. Visuaalisena ihmisenä olen valitettavan kiinni tällaisissa muotoseikoissa.

 192. MAAILMAN TAITEEN HISTORIA

Tämä kolmen tiiliskiven painoinen opus oli pakko käydä läpi TAIKin taidehistorian opintoja varten. Hankittiin järkäle puokkiin ystävän kanssa ja lopulta minulle jäi varastoijan rooli. Osin tämän kirjan vuoksi inhoan taidehistoriaa intohimoisesti vielä tänäkin päivänä. Siis niin puisevaa kamaa, harmaita kuvia, tiivistä printtiä, kiiltävät sivut... Mutta tosiaan koko maailman taiteen historiikki yksissä kansissa, että siitä vaan ihmiskunnan kulttuuri kerralla napaan! En suostu muuttamaan tätä rotjaketta enää kertaakaan. Pitänee kysyä ystävältä haluaako sen vastuulleen vai poltanko rituaalisesti täydenkuun aikaan.

 193. PRAHA-MATKAOPAS

Praha on ihan kiva kaupunki, kahdesti olen käynyt. Muttei ehkä niin kiva, että kolmatta kertaa lomaani siellä viettelisin.

Pudotin tämän läpyskän itseasiassa jo Töölön kierrätyshyllyyn. Sen saapi sieltä napata, ei ole varmaan kukaan ottanut koska kyseisen vastaremontoidun kirjaston kierrätysosio on niin onneton: valtavan lukaalin kellarissa pienen pieni unohdettu kärry! Ei opasteita, ei mitään syytä mennä sinne kellariin. Meillä Munkkiniemessä on ihan minikirjasto ja silti tilaa valtavalle kierrätysosiolle, jossa vaihtuu niteet viikottain. Vein sinne taas viime reissulla kirjoja ja viiden minuutin sisällä paikalle pyrähti nuori nainen opuksiani hipelöimään.

Että tso, tso Töölö! Ottakaas Munkasta mallia.

 194. RANDOM PAPEREITA OSA2

Tärkeänä olin erääseen mappiin arkistoinut esim. netistä printatun Antonio Banderas -filmografian jostain vuosituhannen alusta. Ehkä en tarvi sitä enää. Varsinkin kun teininä tuli katsottua kaikki elokuvat listalta tai ainakin ne jotka Filmtownista ja kirjastosta löysin. Oli muuten aika epämääräistä kamaa siellä alkupäässä...

 195. LEONARDO DICAPRIO -LEHTILEIKKEITÄ

Ehkä pärjään elämässä ilman kansiollista Leo-julisteita.
Ehkä.

Muistoksi liimasin kuitenkin kitaraani Mix-lehden tarjoaman tarran. Mun kitarasta on tulossa niin upee!

 196. RANDOM SHITTIÄ

Siis nuo pienet hiuspinnit ja venähtäneet pompulat! Ydinsodan jälkeen jää vain torakat ja ne, niin tarmolla niitä vaan pukkaa lisää puolen vuoden siivoamisen jälkeen. Myöskin samaisesta laatikosta löysin rikkinäisen peilin, sangattomat aurinkolasit, maasta löydetyn joulukoristeen, yksittäisen korvatulpan, pari nenäliinaa paketissa, haljenneen mukin... Mitä ihmettä?! Syytän Maxia tästä, varmaan hänen lootansa muutossa tullut. Kokonaan pesen käteni tällaisesta epämääräisyydestä.