Uh, hommat etenee taas kun kävimme toissa viikolla ihastuttavalla teollisuusalueella kuvaamassa uutta videota. Olen koulun kautta päässyt osaksi teatterilavastajien pientä, mutta tiivistä yhteisöä ja tämä tarjoaa silloin tällöin mahdollisuuksia päästä seikkailemaan kummallisiin paikkoihin. Olin viime kuussa auttamassa hyvää ystävää ja kollegaa, joka on osana hienoa paikkasidoinnaista esitystä (en kai tässä viitsi paljastaa jutun nimeä kun esitykset ovat vielä käynnissä enkä halua spoilata tilaa tulevilta katsojilta) ja raksahommien palkaksi saimme käydä kameran kanssa tilassa hörhöilemässä Lupus-porukalla. Tällä kertaa meikäläinen kuvasi ja miekkoset poseerasivat. Tuli aika kiinnostavaa matskua jylhissä puitteissa. Kiva päästä välillä pois kotistudiosta (eli vessasta).
Pitää jatkossa enemmänkin harrastaa tätä lokaatioiden metsästystä. Olenhan tilasta kiinnostunut, mutta tähän asti keskittynyt nimenomaan näyttämöihin ja siihen tiettyyn keinotekoisuuteen, joka teatterilavastamiseen liittyy. Kun pitää itse tyhjästä rakentaa koko maailma mustaan teatteritilaan ja leikitellä symboleilla ja illuusioilla. Mutta kameran kanssahan voi mennä minne vaan! Koko maailma on käytössä, tarvitsee vain valita mitä haluaa näyttää. Nyt aukesi taas aivan uudet mahdollisuudet tämän videoamatöörin päässä. Juuri tämän takia on hauskaa tehdä asioita, joita ei osaa ollenkaan: jatkuvaa oivaltamisen riemua. Toisaalta myös tuskaa siitä, kun ei osaa vielä toteuttaa visioitaan ja kaikki täytyy oppia kantapään kautta. No, toistaiseksi jatkuva mokailu ja suuret ahaa-elämykset ovat pysyneet tasapainossa.
Kantapään kautta opittuja:
Kannattaa näköjään panostaa valaistukseen ja kuvausympäristöön. Rumista pätkistä on aika hiton haastavaa rakentaa hienoa kokonaisuutta.
On ihan kiva, että joku toinen kuvaa. Kuvaajan ja esiintyjän pesti on aikamoinen tuplabuukkaus.
Pakko myöntää, että välineiden kannattaa olla kunnossa. Onhan se kivampi nyt tehdä kun kamera ei sammu kesken eikä editointiohjelma kaatuile.
Kandee miettiä mahdollisimman tarkkaan etukäteen minkälaisia kuvia tarvitsee, koska kuvatessa aika loppuu kuitenkin kesken ja jotain unohtuu. Varsinkin jos on itse jutun ohjaaja-lavastaja-kuvaaja-valaisija-esiintyjä-puvustaja.
Olen siis oppinut jo monta asiaa. Eli seuraavasta videosta tulee aivan sairaan hyvä! Nyt vielä muutaman viikon sitä hiomme ja joulukuussa pistämme pakettiin kuusen alle. Jeah!
Viestin video tuli kuin tulikin valmiiksi! Kiitos helppokäyttöiset Macbook Pro ja iMovie, joiden avulla tällainen epäteknisempikin henkilö kykenee videohommiin. Tuo iMovie on toki ilmainen ohjelma ja siten varustettu melko rajoitetulla työkaluarsenaalilla, mutta se riittää toistaiseksi. Enemmän päänvaivaa aiheuttaa tällä hetkellä kameran vajavaisuudet kuvanlaadun ja akun keston suhteen, mutta ehkä joku joulu- tai veronpalautuspukki tuo tykimmän laitteen tullessaan. Enkä jaksa jäädä surkuttelemaan teknistä toteutusta loputtoman pitkään. Punk-rämäpäisyydellä sitä mennään musiikin teossakin, miksei siis videoissa.
Olen tyytyväinen lopputulokseen. Ihan ite tehtiin kaikki. Hyvä me!
Jotain making of -pätkää on tosiaan tarkoitus laittaa jakoon kunhan keretään. Minusta on luontevaa pitää homma paljaana ja avata tekotapoja, eikä rakennella jotain taiteilijamyyttiä tai harkittua imagoa. Taiteen tekeminen on isoilta osin harjoittelua ja kokeilua, eikä mitään mystisiä inspiraation hetkiä. Kyllä kaikki osaa! Taidot eivät ole ihmiseen sisäsyntyisesti ohjelmoituina vaan niitä täytyy kehittää ja ylläpitää. Tästä syystä koitan siis hillitä itsesensuuria ja jakaa keskeneräisiäkin juttuja.
Joten ei jäädä laakereille makaamaan vaan samantien seuraavaa videota kuvaamaan! Nyt kun aukesi käyttöön tällainen uusi ilmaisukanava, tulvii päähän kaikenlaisia ideoita, joita pitää päästä kokeilemaan. Tein kotistudiossa (eli vessassa) samantien muutaman testiotoksen. Miten sitä muutenkaan harmaata arkipäivää viettäisi kuin maalaten naamansa mustaksi ja kaataen sen jälkeen päähänsä litran piimää kameran edessä. Ja pesten sen jälkeen koko kylpyhuoneen. Ja useita pyyhkeitä. Ja kameran.
Joku saattaisi pitää tätä outona puuhailuna, mutta koen olevani ihan koulutustani vastaavassa hommassa. Maailma on itseilmaisun mahdollisuuksia täynnä ja jokaisella arvalla voittaa.
Tulin tietoiseksi Ismo Alangosta teininä äidin tilattua levykerhosta boksin, joka esitteli Ismon tuotanto neljän cd:n verran. Levyille oli kerätty hittejä ja harvinaisuuksia Hassisen koneesta Sielun veljien kautta aina Ismon soolotuotantoon asti. Kyllä oli yläasteella yksinäistä kun kaverit kuuntelivat vain Linkin parkia ja Kornia (jälkimmäistä kuuntelin toki porukan mukana itsekin) eikä kukaan ikätoveri intoillut kanssani Ismon lyriikoiden ja melodioiden kummallisuuksista.
Ensimmäisen sielunkumppanin löysin vasta lukiosta, kun bongasin Torkkelin käytävällä tytön, jolla oli itse neulottu Sielun veljet -villapaita yllään. Oli kuulemma laskenut vihreän kallon silmukoiden määrän lp:n kannesta. Hänen kanssaan (ja itse asiassa alaikäisenä hänen papereillaan) uskaltauduin ensimmäisen kerran Tavastialle Ismon keikalle. Olin tuolloin ehkä 16 ja muistan voivotelleeni äidilleni, että Alanko ehtii kuitenkin lopettaa uransa ennen kuin ehdin täysi-ikäiseksi ja pääsen häntä laillisesti katsomaan. No, 11 vuotta on kulunut ja miekkonen vetää yhä täysillä. Ei huolta.
Minulle rakkaimmiksi levyiksi Ismo Alangon monipolviselta uralta ovat valikoituneet Sielun veljien L'amourha, soolona julkaistu Irti ja Ismo Alanko
Säätiön levytys Sisäinen solarium. Näiden kolmen pariin
palaan toistuvasti ja niitä kuljetan aina mukanani mp3-soittimessa.
Sielun veljien kultakautta en koskaan päässyt todistamaan, enhän ollut
edes syntynyt L'amourhan julkaisuvuonna 1985, mutta silti yhtye edustaa
minulle täydellisen rockbändin ruumiillistumaa. L'amourha ei ehkä ole
saumaton kokonaisuus, mutta sisältää ainutlaatuisia helmiä, jotka ovat minulle
rockin peruskiviä. Esimerkiksi Ikävä on kappale, jota koitan kerta
kerran jälkeen kirjoittaa uudelleen tehdessäni omia kappaleita. Siinä ei ole mitään ylimääräistä, vaan se on yksinkertaisuudessaan puhdasta nerokkuutta. Tietysti Siekkarit oli livebändi. Vanhojen keikkaklippien selaaminen saa aina hymyn venymään korvasta korvaan, kun nuoret miehet kohkaa ja venkoilee elämänsä voimalla. Itsehän sain todistaa Siekkareiden lavakarismaa vasta 2000-luvulla meiningin jo hieman rauhoituttua, mutta sainpahan nähdä lempiyhtyeeni edes kerran.
Näytteeksi Ikävän live-rykäisy Moskovasta vuodelta 1987:
1996 julkaistu Irti
on maagillinen vaellus jonnekin ihmisyyden ytimeen. Tämä reissu alkaa
elinvoimaisesta iloittelusta (Piste) siirtyen arkipäivän surkuhupaisaan
tuskaan (Kriisistä kriisiin) ja tätä kautta elämän viimeisille
pysäkeille (Elämä on hauras, Aika kuolla). Matka ei kuitenkaan tyssää
kuolemaan vaan siitä sukelletaan alitajunnan ja libidon alueille (Mitä
se mulle kuuluu mitä mä teen, Miespaholainen) ja lopulta palataan alkuun
ja lapsuuteen (Lasten laulu). Neljä vuotta myöhemmin levytetty Sisäinen
solarium on puolestaan kuin 2000-luvun Kalevala. Se on täynnä nykypäivän
kaupunkilaisia loitsuja ja rukouksia hienolla instrumentaatiolla
toteutettuna. En usko noiden sovituksien vanhenevan koskaan.
Sisäinen solarium sopii nimensä mukaisesti loistavasti kaamoslevyksi talven pimeisiin aamuihin. Avausraita Kirskainen hyvätyinen:
On mahdotonta kirjoittaa auki, mikä kaikki Ismo Alangon musiikissa minua puhuttelee. Olen jo viettänyt niin paljon aikaa hänen taiteensa parissa, että meillä on yhteinen historia. Nyt lauluja kuunnellessani muistan missä olin kohdatessani ne ensikerran, missä elämäntilanteessa kulutin mitäkin levyä tai miten jokin teksti on vuosien varrella muuttanut merkitystään. Noiden kappaleiden tahdissa olen myös opetellut laulamaan ja varmaankin juuri Ismon matalan karheaa ääntä seuraillessani on omakin äänialani kehittynyt eniten syvän rintaäänen suuntaan.
Ismo Alanko on opettanut minulle paljon musiikista. En ole koskaan opiskellut musiikin teoriaa vaan jotenkin salakavalasti omaksunut jotain hiljaista tietoa korvakäytävien kautta. Kun aloimme tehdä Maxin kanssa kappaleita yhdessä, kommentoi hän aina välillä kummallisia sävelkulkujani, että "niin niin, siis semmonen ismo alanko -juttu". Itse en osannut edes tiedostaa esikuvani kuuluvan paikoitellen niin selvästi omista valinnoistani. Minulle kun ne "ismo alanko -jutut" ovat "musiikin perusjuttuja". Sanoittajana kävelen kyllä Alangon kanssa eri polkuja. Hänen hallitsemansa lyyrinen ja rikas mystisyys ei luonnistu minulta, joten koitan ilmaista viestini melko selkein sanoin. Vaikka olen kuunnellut joitain Ismon kappaleita 10 vuoden ajan, en vieläkään tiedä mistä ne kertovat ja silti olen vakuuttunut niissä piilevästä suuresta viisaudesta. En käsitä miten laulujen maailma voi yhtä aikaa olla niin kummallinen ja niin tunnistettava. Kun Suomi putos puusta -kappaleen sanoitus oli joskus äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa tekstianalyysin aiheena. Enpä olisi ikinä uskaltautunut siihen analyysiin, vaikka kyseinen teos on minulle tuttuakin tutumpi. Olen ajatellut, etten osaa lukea runoja mutta Ismo Alangon myötä osaan kuunnella niitä. Jos olen jotain hänen sanoistaan omaksunut niin varmaan rytmiä: sitä miten tavuja asetellaan melodiaan.
Voi, Ismo. Yhteinen taipaleemme on ollut pitkä ja toivottavasti sitä on vielä monta vuotta jäljellä. Kirja, johon on painettu laulujesi tekstejä on minun pakanallinen virsikirjani, josta laulan värssyjä omaksi ilokseni ja turvakseni aina kun levottomuus valtaa alaa. Musiikkisi ei ole ollut pelkästään elämäni soundtrack, vaan se on välillä ollut myös sitä eteenpäin kannatteleva voima. Kiitos.
Eilen satoi ensimmäinen kunnon marraskuun räntä ja se innoitti filmaamaan Ismo-tribuutin. Tässä pieni palanen suomalaista mielenmaisemaa:
Oh my god, kaikki on niin vaikeaa! Minä kun olin levottomana henkilönä tietysti kuvitellut, että tällä päivämäärällä viime treeneissä kuvattu video olisi jo editoitu ja julkaistu. Johan mulla oli valmis suunnitelma päässä, että sehän on sitten jo puoliksi tehty. No, ei todellakaan! Ja tästä syytän tekniikkaa! Pirun koneet! Nyt tulee tietokonepaasausta (joka varmaan paljastaa lähinnä oman avuttomuuteni näissä asioissa).
Kun kuvausten jälkeen huolettomana rupesin ensimmäistä versiota leikkaamaan, paljastuikin joka käänteessä rasittavia teknisiä ongelmia. Muutamaa päivitystä vailla oleva editointiohjelma WindowsMovieMaker kun oli jaksanut ihan riittävästi vastata vaatimuksiimme aikaisempia simppeleitä videoita pyöritellessämme. Olin tuota palikkaohjelmaa oppinut sen verran käyttämään, että kuvittelin tämänkin projektin samalla työkalulla luonnistuvan. Juu, onhan siinä ongelmia (MovieMaker ei puhu samaa kieltä kamerani kanssa, joten kaikki materiaali pitää erikseen konvertoida ja liian ison tiedoston alla ohjelma tuppaa kaatuilemaan), mutta optimistina en antanut asian häiritä.
Homman mahdottomuus paljastui kuitenkin melko nopeasti ruvettuani projektiin, jossa on paljon nopeita leikkauksia ja vaatimus kuvan ja äänen synkroniasta. Ääniraita ei nimittäin pysynyt paikoillaan editointipöydällä! Oman aikani veivasin ajoituksia edestakaisin, kunnes hoksasin, että syynä ongelmiin onkin jokin mystinen viive, joka tuli ja meni pistäen homman välillä epäsynkkaan. Koitin kiertää tätä ongelmaa pätkimällä neljän minuutin videon viiteen pätkään, joita työstin omina projekteinaan. Mutta on se nyt kumma ettei ääntä ja kuvaa saa samaan tahtiin menemään!
Seuraava iso rasite olikin sitten ohjelman kaatuilu. Kun olin nyt kuvannut edellisiä videoita suuremmalla resoluutiolla, niin eihän se ruppana MovieMaker jaksanut sitä materiaalia pyörittää. Heti kun aloin liian innostuneesti klikkailla, meni ruutu harmaaksi ja oho "program is not responding". Sinne meni kaikki edellisen tallennuksen jälkeen tehdyt muutokset. Tätä koitin kiertää tallentamalla maanisesti koko ajan. Mutta on se hidasta käynnistää joka käänteessä ohjelmaa uudelleen.
Jotenkin luulisi, että tämän tyyppiset isot ongelmat olisivat saaneet minut piankin luovuttamaan ja etsiytymään muiden ratkaisujen ääreen, mutta ei. Minähän zombina tahkosin epäsynkkaavaa, kaatuilevaa ohjelmaa 10 tuntia putkeen saadakseni edes yhden version videosta valmiiksi. Yhden, hiton neliminuuttisen edes raakaleikattua. Kun sitten esittelin muille tämän ensimmäisen version, tuli bändijätkiltä heti niin monta osuvaa muutosehdotusta, että piti mököttää melkein viikko ennen kuin kykenin myöntämään, että olivat ihan oikeassa. Eihän siitä hyvä tullut. Parempi oli luovuttaa ja etsiä paremmat työvälineet...
Joten eilen menin ja ostin MacbookPro:n! Ne, jotka minut tuntevat tietävät kuinka hämmentävä ele tämä allekirjoittaneelta oli. Minullahan ei tähän asti ole siis ollut tietokonetta lainkaan. Aina olen pyörinyt avopuolison koneella tai saanut koulusta tai työpaikalta sen verran lainata. Yksin asuessani menin aina koululle käyttämään nettiä, kun ei vain tuntunut niin oleelliselta hankkia konetta kotiin. Oli minulla sellainen ikivanha joltain sukulaiselta peritty hidas läppäri, jolla kirjoitin gradun, mutten koskaan edes yrittänyt surffailla sillä. Mutta nyt tämä videon editoiminen sytytti niin suuren palon, että raotin säästötilini kantta ja hankin oikein bränikän vehkeen. Huh, kyllä nyt pitäis syntyä!
Tietysti tämä päivä on sitten mennyt huokaillessa tätä Macin kummallisuutta PC:n tottuneelle. Eikä tuo iMovie ole tuttua maastoa ollenkaan. Muutaman opetusvideon olen nyt katsonut, mutta jännittää ruveta puuhaamaan. Osaankohan tätäkään hommaa? Mihin minä, epätekninen henkilö olen oikein ruvennut? Mutta kun halu olisi kova ja päässä visio! Pakko opetella, ei voi muuta. Että nyt kuppi kahvia ja uutta opetusvideota putkeen.
