Yksinkertaisuuden ylistys! (Salli)

Lupuksien seuraava keikka on 26.5. Katriinamiesklubilla On the Rocksissa. Jee, eläköön Katriinamies! Päätimme treenata keikkaa varten aivan spesiaalin systeemin, koska soitamme Rocksin aulatilassa eikä niin pienessä tilassa kannata möykätä kokonaisella rokkibändisetillä. Olemmehan jo empiirisesti todenneet, että kun ahtaa liian pieneen tilaan liikaa meteliä niin ennen pitkää yleisö poistuu paikalta äänenpaineen mukana... Joten eipä toisteta sitä virhettä tällä kertaa!

Ensimmäiseksi riisuimme Joelin rumpusetin minimiin niin, että jäljelle jäi snare, bassorumpu ja tamburiini. Sittemmin bassorumpu korvautui matkalaukulla osin soundillisista, osin esteettisistä syistä. Maxin ja Kiovan ämyrit vaihtuivat 5 wattisiin, olalla kannettaviin vahvistinpienokaisiin. Itse  loilotan edelleen saman pa:n kautta, mutta on kyllä nautinnollista päästä käyttämään ääntään hiukan laajemmalla volyymiskaalalla yleisen desibelitason pysytellessä maltillisena. Tähän asti olen tottunut lähinnä tuuttaamaan laulua mahdollisimman kovaa, että kykenen kilpailemaan muiden rock-soittimien kanssa. Kun ne perinteiset sähkökitara- ja rumpusetit on rakennettu vähän silleen, että kuulostavat parhaalta kovaa soitettuna, niin niiden ehdoilla sitten mennään. Se on usein sellainen ihmisen ja koneen taisto kun yrittää saada sekä laulajan että bändin kuulumaan hyvin. Tai niin ajattelen ainakin näin laulajana. Että olen ihminen ja bändi on kone ja me taistellaan äänitilasta niin kuin Sarah Connor ja Terminator konsaan. Mutta nyt on sopu.

Ja yksi erityisen iloinen puoli tässä setissä on roudaaminen: kaikki mahtuu tuonne bassorumpu-matkalaukkuun! Tulevaisuudessa voidaan mennä siis minne vaan soittamaan tällä meiningillä. Voidaan mennä vaikka ulos musisoimaan! Instrumentaation muutokset toivat myös vanhojen biisien sovituksiin aivan uudenlaista twistiä niin, että itsekin innostuin fiilistelemään monta vuotta vanhoja kipaleita. Ja treenasimme myös todella huipun coverin ja yhden uutukaisen kappaleen ensi kertaa esitettäväksi. Että hyvä keikka tulee, ei voi mitään.

Ei ne kamat vaan se asenne

Isot miehet, pienet vahvarit

Oma tekninen yksinkertaistamiseni on viime aikoina liittynyt lähinnä kirjoitusprojekteihin. Löysin vuosi sitten Kaapelitehtaan kierrätyspäiviltä 70-luvun kirjoituskoneen, johon hankin tuoreen mustenauhan ja sillä olen nyt naksutellut menemään. Koneen nimi on Rita ja se on kyllä mukava mimmi, tullaan hyvin juttuun. Tosin aluksi pikkurilleissäni ei tuntunut olevan tarpeeksi voimaa reunimmaisten kirjainten painamiseen, sillä Rita ei ole mikään ihan kevyt napsuteltava. Jää tällainen läppärillä ripsuttelu jalkoihin kun rupeaa kunnon koneella takomaan. Eikä koneessa ole ykköstä tai huutomerkkiä (!). Ykkönen nyt on sama kuin pieni L, mutta huutomerkkiä kaipaisin kyllä. En ole vielä keksinyt miten sen voisi korvata tai miksi se ylipäänsä puuttuu.

Olen nyt kirjoitellut melkein joka päivä ja pikkuhiljaa saanut sormituntumaa ja rytmiä naputteluun.  Ei minulla sinänsä ole agendaa, että mitä kirjoitan, lähinnä vaan tekemisen ilosta nakutan. Olen keksinyt itselleni 10x10 -metodin, että ensin täytän kymmenen sivua tajunnanvirtatekstillä ja sitten kirjoitan joka sivun kymmenen kertaa uudestaan. Niin sitten olisi lopuksi 100 sivua tekstimassaa. Kyllä sieltä luulisi jotain kiinnostavaa löytyvän. Olen nyt puolivälissä projektia eli 50 sivua takana ja aika yllättäviä aiheita pompahtelee esiin. Ehkä niistä tulee joskus vaikka biisejä.

Kirjoituskoneen parhaat puolet:

• Tekstin saa samantien paperille eikä se jää bittiavaruuteen lillumaan (no, tän voisi saada läppärillekin hankkimalla printterin... mutta kirjoituskoneessa ominaisuus on automaattisesti)
• Paperin katselu ei rasita silmiä samalla tavalla kuin kirkkaan ruudun tuijottelu
• Rivien asetteluun kiinnittää huomiota heti kirjoittaessa, mikä vaikuttaa oleellisesti varsinkin runoja rakennellessa
• Koneessa ei ole facebookia tai muita harhaanjohtavia hienouksia
• Kone kiittää jokaisesta rivistä sanomalla iloisesti "ping" ja muutenkin kirjasinten tasaisesta naksutuksesta tulee tehokas olo
• Kone ei ole erikseen päällä tai pois päältä, se vain... on. Aina valmiina kuin partiolainen tai zen-mestari

Lovely Rita

Kotini on linnani, keittiö työhuoneeni

Kilpailujutuista sen verran, että mun ja Maxin kappale pääsi finaaliin Kansan Sivistysrahaston järjestämässä Onnittelulaulukilpailussa! Omaa finalistisuosikkiaan voi käydä äänestämässä rahaston sivuilla (meidän biisi on Tarvitaan vähän onnea) ja yleisösuosikki saa jonkun erityispalkinnon. Tuomaristo kuitenkin valitsee virallisen voittajan. Kotkan Merilaulukilpailu ei tänä vuonna tärpännyt, mutta itse olimme biisiimme niin tyytyväisiä että laitamme sen varmaan kuitenkin jakoon tässä kesän mittaa. Lastenlaulukilpailun finaali on Salossa 5.6. ja siellä käymme Maxin kanssa lurauttamassa kehtolaulumme livenä. Tämän kuun lopussa olisi deadline Lasten Tangokilpailussa (kuka näitä aiheita keksii) ja vähän oli ajatuksena siihenkin ryhtyä, kun pälkähti päähän niin viihdyttävä idea. Kaikkea pitää yrittää.

Tänään menemme muuten vihdoin makustelemaan Keravalla äänitettyjen biisien miksausta Artlab-studiolle! Ja editointipöydälläkin odottelee tuoreita videoprojekteja...

Äitienpäiväspektaakkeli Oranssilla (Salli)

Lupukset juhlistivat äitejään ja kaikkien muidenkin äitejä Oranssilla Helmutin järkkäämässä Äiti<3Rock -tapahtumassa viime sunnuntaina! Kyse oli siis äitienpäivästä, jos otsikon ja edeltävän lauseen perusteella ei sitä vielä hoksannut. Äiti-sana mainittu vasta viisi kertaa. Kuusi.

Helmut:han on Helsingin ylioppilaiden elävän musiikin yhdistys ry, joka järkkää underground -bändejä esitteleviä supertapahtumia ja vuokraa edullisia treenikämppiä Kampista. Siellä mekin siis treenaamme, sillä Maxhan on kyseisen yhdistyksen varainhoitaja. Helmut on oma aktiivinen skenensä, jota kannattaa seurata vaikkei opiskelija enää olisikaan. Äiti<3Rock -konsertissakin oli 11 kovaa bändiä vaivaisen viiden euron sisäänpääsymaksulla tai teeman mukaisesti: äidin kanssa ilmaiseksi. Ja Rataklubia järkätään Semifinaalissa ja Ratarock minifestari heinäkuussa luvassa Kaisaniemessä... Jos haluaa tsekata uutta, kiinnostavaa musaa maan alta niin Helmut. Ni.

Oranssi on myös mesta, jossa kannattaa silloin tällöin vierailla ihmettelemässä alamaailman menoa. Paikassa on mukavasti sellaista rämäpäistä vallatun talon -meininkiä ja alkoholittomuus eli ikärajattomuus tekee yleisöstä tavallista baaripopulaa heterogeenisempää. Mahtavaa nähdä teinejä ja jopa taaperoita seuraamassa rock-keikkaa. Äiti<3Rock oli aivan erityisen lämminhenkinen sunnuntaielämys, jossa sai istuskella sohvilla lukulampun valossa ja kuunnella kahdeksan tuntia musaa laajalla skaalalla. Ja oli kasvishernekeittoa, kahvia ja pullaa. Itsehän en baarien kovaäänisestä tungoksesta niin perusta ja raahaudunkin ravintoloihin yleensä vain bändien perässä. Kai se on vanhuus joka kolkuttelee, kun alkaa selkääkin vihloa kivilattialla seisominen jo muutaman orkesterin jälkeen. Oranssilla oli pääosassa musiikki eikä baaritiskille jonottaminen. Pisteet siitä.

Rockausta hernerokalla

Betonipihan kyyhkyläiset

Oranssinainen

Max ennen keikkaa

Miellyttävä katsomiskokemus (mitä nyt muutama pylväs)

Äiti<3Rock:issahan esiintyi: Nok Nok, Miia Liu, Kvantti Elefantti, Älyvarkaat, Ovipuhelin, Lapsus Lupus, Beetlehem, Belmain, Blexi, Octopie, Korpolompolo, Isoisä Kohtu Kohtu

Kova kattaus.

Lapsus lupus oli valmistellut erityislaatuista ohjelmaa äitien kunniaksi. Itse esittelin oman äitiliinini käsityötaitoja pukeutumalla joululahjaksi saamaani villapaitaan. Kiova lausui kirjoittamansa runon ja Joel esitti rumpucoverina otteen Bohemian rhapsody:sta (siis kun siinähän lauletaan "ma-maaaa, uuu uuu" ni selkeesti äitienpäiväbiisi). Suurimman eleen teki kuitenkin Max, joka oli pohtinut kaikkien kitaristien äitien sisimmässään toivovan pitkätukkapoikiensa hiusten leikkuuta. Täten hän antoi Ofelia-kappaleen aikana yleisölle vapaat kädet kuontalonsa keventämiseen. Etukäteen kuvittelimme katsojien tarvitsevan kannustusta näin rohkean tempun toteuttamiseen, mutta päin vastoin: leikkauspisteellehän muodostui oikein jonoa! Max oli siis oikeassa, hiustenleikkuu todella olikin äitienpäiväyleisön kollektiivinen haave. Tallensimme tietysti tämän ainutlaatuisen tilanteen.

 
Kiitos vielä Helmut ja Oranssi tästä onnistuneesta sunnuntaista. Ja kiitos kaikki kanssamuusikot hienoista keikkaelämyksista. Ja ennen kaikkea: kiitos yleisö innokkasta osallistumisesta ja yllättävän taidokkaasta kollektiiviparturoinnista! Olitte selkeesti harjotellu. Jollain. Outoa.

Maaginen Mysteeri Max keikan jälkeen

Lempilevyt: Mothers of Invention - Weasels Ripped My Flesh (Max)

Vuonna 1969 Frank Zappa hajotti Mothers of Invention -bändinsä, antaen syyksi muusikoiden taidottomuuden ja motivaation puutteen. Bändin muistoksi Zappalla oli suunnitteilla suuri useamman LP-levyn mittainen The History and Collected Improvisations of the Mothers of Invention -niminen live-ja-sekalaista-kokoelma. Kokonaisuus kuitenkin hajosi jossain vaiheessa pienempiin osiin ja lopulta alkuperäistä ajatusta voi vain aavistella Weasels Ripped My Flesh ja Burnt Weeny Sandwich -levyjen kautta. Weasels Ripped My Flesh on näistä levyistä raaempi ja edustaa selkeämmin avantgardea dekonstruktioineen, nauhakollaaseineen ja muine meteleineen. Lisäksi levyn voi nähdä perinteisen miehisyyden kritiikkinä Zappalle tyypillisen ristiriitaisesti muotoiltuna. Kansista lähtien.

Neon Parkin maalaamassa ja suunnittelemassa kannessa miehen kasvot nyljetään verille, kun miehen partakone osoittautuukin näädäksi. Raatelusta huolimatta mies vain hymyilee tyhjä katse silmissään. Kannessa siis esitetään konservatiivinen mieskuva ja kirjaimellisesti revitään se kappaleiksi. Esikuvina on ollut osin partakonemainos ja toisaalta miestenlehden absurdi machokertomus. Kritiikillä on yhteiskunnallisia aspekteja kytkien miehisyyden kulutuskulttuuriin ja parranajon riitin kautta työelämän ulkonäkövaatimuksiin. Toisaalta näätä voi edustaa levyä ja sen sanomaa, mutta toisaalta sen voi nähdä miesihanteen symbolina: ihanne joka saa yksilön viiltämään itsensä palasiksi sopeutuakseen.

Itse musiikissa sama teema toistuu. Levy koostuu perinteisistä rock-biiseistä, blues-lauluista ja marsseista, mutta myös livenä improvisoidusta mölinästä ja nauhakokeiluista. Kuten kannessakin levyllä esitellään miehisyys, mutta yritetään katsoa mitä pinnan alta paljastuu. Vonkausbluesin vaihtuessa liveäänikollaasiin voi kuvitella mieskuvan sirpaleiden liitävät ohi keskellä kaoottista äänimaisemaa, osoittaen ettei muutos tule olemaan helppo, eikä se johda suoraan taivaalliseen utopiaan. Päinvastoin Beatlesin edustama 'All You Need is Love' -idealismi hylätään 'Oh No' -biisissä liian yksinkertaisena ja tekopyhänä (Zappa viisastelijana vastaa seiskatahtibiisiin seiskatahtibiisillä). Levyn lopussa kitarasoolo leikataan kesken ivalliseen nauruun, jota seuraa kaksi minuuttia metelivallia. Näädät todella repivät lihaani.

Mutta tosiaan, tämä on yksi lempilevyistäni. Rakastin sitä erityisen paljon teini-ikäisenä, kun identiteettini etsi muotoaan. Levyn edustama taiteellinen vapaus huumasi enemmän kuin mihin kuvittelin kemiallisten aineiden pystyvän. Lainasin kerran levyn kaverilleni, joka halusi tutustua Zappan tuotantoon. Hän kuulemma sai kuunnella kolmanteen biisiin asti, ennen kuin hänen äitinsä tuli huoneeseen ja sammutti soittimen todeten ettei tämä ollut musiikkia. Jos itse saisi saman reaktion aikaiseksi musiikilla, tietäisin olevani oikealla tiellä.

Toukokuun tykkialoitus: SydänSydän & Tundramatiks (Salli)

Lupukset juhlivat vappua asianmukaisella levottomuudella: ensin munkin- ja simanhuuruista hippalointia, jonka jälkeen suuntasimme Maxin kanssa kaupungille kuvaamaan musiikkivideomatskua. Yksi uusista biiseistämmehän on otsikoltaan Spyor jazz ja vappu on monelle yltiöpäinen ylenantamisen juhla, joten pohdimme näiden kahden teeman sopivan mainiosti yhteen. Saimmekin tallennettua muutamia jännittäviä tilanteita...

Yksi kevään kohokohdista koitti heti vappupäivän jälkeen: nimittäin suurella hartaudella odotettu Sydän Sydän -keikka Korjaamolla! Kyseinen bändi kun kuuluu Lupuksienkin ehdottomiin suosikkeihin, mutta esiintyy nykyään sangen harvakseen. Korjaamon keikka oli kai päätarkoitukseltaan Tundramatiksin jäähyväisesiintyminen, mutta ainakin itselle lämmittelijän rooliin valitut Sydämet oli se tärkeämpi spektaakkeli. Oli muuten loppuunmyyty ilta. Ja oli muuten korttelin pituinen jono Korjaamon ulkopuolella jo tunti ennen shown alkua. Lieneekö syynä ollut se, että sadalle ensimmäiselle oli luvattu käsintehdyt naamarit ja muuta oheistoimintaa vai herättikö illan erityislaatuisuus kiinnostusta. No, yrityksestä huolimatta emme saaneet naamareita, mutta meininki oli silti mitä mainioin.

Max odottaa keikan alkua pää punaisena

Suuren maailman meininkiä

ET-sormi, Skopa ja Flyckt

Punainen Minerva, valkoinen Rekonen

Maalatun miehen muistelmat

Omasta mielestäni Sydän Sydän veti hiukan normaalia rauhallisemman ja tunnelmoivamman setin. En tiedä olivatko miettineet nimenomaan tätä lämmittelijänä toimimista, kun olivat sovittaneet vanhoista biiseistään matalatempoisempia versioita. Sinänsä on kyllä aina kiinnostavaa kuulla uusia sovituksia. Huomasin kuitenkin kokoajan odottavani sitä Sydämien perinteistä "hikinen pogoaminen ja eturivissä mosh pit pyörii" -meininkiä, johon keikat useimmiten kulminoituvat. Ja varsinkin nyt kun esiintymispaikka oli niin iso ja tupaten täynnä levotonta, kolmatta päivää juhlivaa vappuväkeä. Mutta en toki tästä soimaa, vaan täysin ymmärrän taiteilijoiden halua ja vapautta muokata soitantoaan. Ja saattaa olla, että esiintymistilan suuruus ja yleisön levottomuus vaikutti lähinnä omaan keskittymiskykyyni. En ole mikään massatapahtumien ystävä. Keikalla oli muuten mukava kaari, kun alussa kuultiin synkeän laahaava Kukko ja lopussa sama kappale omana riehakkaana itsenään.

Aina kun olen nähnyt Sydän Sydämen livenä, on esiintymisellä ollut jokin teema ja tällä kertaa se oli "Slime to Die". Tai ainakin tällä otsikolla oli julkaistu kummallisia videoita bändin sivuilla pitkin viikkoa ja Korjaamolla lausetta hoettiin möreästi kappaleiden välissä. Nyt teemaa ei kuitenkaan väritetty ihan niin teatraalisin keinoin kuin joskus. Muistan esim. Gloriassa kun teema liittyi postiin ja kesken keikan salin läpi pyöräili posteljooni, joka jakoi yleisölle paketteja ja oli ihmispostimerkkiä ja muuta. Ja Tavastialla taisi olla Veneet Venäjällä -teema luentoineen kaikkineen ja Käpylän kyläjuhlilla taisteltiin Draculaa vastaan. On aivan huippua mennä katsomaan bändiä livenä, kun ei voi koskaan tietää mitä on tulossa. <3 <3 Rulez. Seuraavaa keikkaa odotellen.

Kuten jo totesin, olin tullut paikalle Sydämien takia, joten en oikeastaan tiennyt mitä odottaa kun pääesiintyjä Tundramatiks astui lauteille. Olinhan toki kuullut monen ystäväni hehkuttavan musiikkiaan, mutta en itse ollut oikein sisäistänyt jutun juonta levyjen perusteella. Ehkä juuri tästä syystä Tundramatiks pääsi yllättämään aivan takavasemmalta: hemmetti miten hieno keikka! Tietysti ilta oli jo itsessään todella erityislaatuinen, kun kyseessä oli porukan viimeinen esiintyminen ja yleisö oli aivan liekeissä heti ensirytmeistä lähtien. Mutta oli innostukseen kyllä syytäkin, sillä noin isolla energialla ja antaumuksella soitettua livemusaa harvoin pääsee todistamaan. Ja oli draaman kaarta ja vaihtelevaa instrumentaatiota ja yleisön laulatusta ja ihmisten päällä surffausta ja allt möjligt. Saivat jopa allekirjoittaneen joraamaan kädet ilmassa, vaikka en yleensä sellaiseen noin vain antaudu. 

Kova kaksikko

Tykki torvisektio

Sali hiljenee miehen ja haitarin edessä

Ultimate haaste laulajalle: vetää biisi yleisön kannattelemana

Livemusiikki on kyllä korvaamatonta. Saa olla Spotifyt ja somet ja nettilatauspalvelut omassa arvossaan, kyllä se on elävä musiikki joka ratkaisee. Sen voiman muistaa eritoten silloin, kun pääsee näkemään noin energisoivaa ja karismaattista menoa kuin Korjaamolla oli tarjolla. Olipa onni päästä todistamaan Sydämet ja Tundran miehet noin ainutlaatuisissa olosuhteissa.

Levätköön Tundramatiks rauhassa.