MINIMALISTIN MAANANTAI osa39: Joulu sydämessä, kuolema kainalossa

Joka toisena aamuna herään myöhään, joka toisena aikaisin.
Tämä on sellainen aikainen aamu. Sunnuntai huhtikuun lopulla ja ulkona sataa lunta. Kai se pian asfaltiksi mustuu, mutta taisin hätäillä kuvitellessani pyöräilykauden jo alkaneen. Max erehtyi eilen polkemaan keskustaan ja joutui toistuvien raekuurojen armoille. Ne ryöppysivät taivaalta holtittomina ryöppyinä kuin vatsatautisen lounas.

Vatsataudista puheen ollen... enpä ole juonut enää kahvia oman episodini jälkeen. Siitä on nyt kaksi viikkoa ja pikkuhiljaa aamuinen kofeiinikaipaus-surina on alkanut hellittää. Tai sitten se oli tolkuttoman ylenantamisen jälkeensä jättämää anemiaa joka päätä sumensi. No, joka tapauksessa vaihdoin sumppituoppini rautatabletteihin. Sen kunniaksi huuhtelin kahvinkeittimen Marttaliiton ohjeiden mukaan etikalla ja asetin sen "kevätteloille" (eli otin pois seinästä ja työnsin 3cm lähemmäs nurkkaa). Etikalla huuhdeltu ja tarmolla jynssätty kahvinkeitin tuo muuten ihmisen elämään aivan arvaamatonta hallinnantunnetta. Ylpeänä annoin katseeni viipyillä tuossa tahrattomassa kodinkoneessa ja tunsin ikiaikaisen viisauden virtaavan minussa. Marttaliiton siivousohjeet, elämän nektaaria!

Pakko silti todeta, että kofeiinin vähentämisestä ja rautatableteista huolimatta sielua huuhtovat iltapäiväisin väsymyksen aallot. Joskus ne lyövät rantaan heti puolilta päivin. Mikä on tämä uupumus ihmisessä? Onko se sitä, ettei viitsi lihaksiaan liikutella tarpeeksi että liikkuisivat kuonat ja nesteet? Vai onko se tämä kevät joka antaa odottaa tuloaan? Pitkän talven huventamat energiavarat? Yhtäkkiä kesken puuhailun alkaa se humina ja tyhjään tuijottelu ja tekisi mieli vain kietoutua peittoihin tuijottelemaan ruudulla välkkyvää kuvaa. Ei se nukkumisen tarvetta ole, päiväuniviehtymykseni kun katosi vegaanisen ruokavalion myötä (laiskan letkeä siestani olikin lähinnä ruoansulatuksen tuhinaa). Vai tältäkö se aikuisuus tuntuu, että mieluiten hiippaa vaan kotona villasukat jalassa? Onko muilla tällaista?

(Pysähdyn pohtimaan olenko pitänyt huolta kropastani vai onko tämä ihan itseaiheutettua voimattomuutta? Tepastelen alakertaan ja lastaan blenderiin tavanomaiset smoothie-ainekset: avokado, banaani, puolukat, taatelit, siemenet, kaakao-nibsit, spirulin ja puolisen litraa vettä. Blenderin ääni leikkaa hiljaista sunnuntaiaamua kuin moottorisaha. Juon kannullisen levänvihreää massaa. Nyt on taas lupa valittaa kun on tehnyt jotain asialle!)

Lumisade yltyy aivan kunnon toiminnaksi. Hiutaleet liiskautuvat yhteen jalkaräteiksi, nurmialueet ovat jo valkoisia. No, kohtahan se vappu sieltä jolkottelee, että hiihtohaalarit tiskiin vaan. Kasvaviin nietoksiin sopii vierellä höyryävä kuppi jouluteetä. Paketissa siis lukee niin, Christmas tea. Sain siskolta lahjaksi, mutten ehtinyt aiemmalta kahvinjuonniltani sitä aiemmin korkata. Ehkä se tosiaan on minun sydämessä aina se joulu, niin kuin lauluissa helkkyen julistavat.

Mutta jos näistä tee- ja sääilmiökuvailuista haluaa edetä, niin olin minä jotain aihettakin tälle kirjoitukselle ajatellut. Siitä ajattelin kertoa, että ihmeellistä kuinka niitä kirjoja nyt sitten siunaantuu kun laittoi oman hyllynsä ojennukseen. Teologiaan perehtynyt ystävä lainasi Anthony de Mellon Havahtumisen, kun tuli buddhalaisuus puheeksi. Hieno kirja, siis pitkälti samoista syistä kuin nuo buddha-hommatkin, mutta aivan erityisen suorasanainen ja hauska opus. En ala tekstiä vielä sen tarkemmin eritellä kun vaatinee toisenkin lukukerran, pistin Adlibriksestä tilaukseen. Mukavaa vaan huomata taas pitkästä aikaa lukevansa.

Siitäkin ajattelin kertoa, kuinka koen aina vain tärkeämmäksi päästä kosketuksiin oman kuolevaisuutensa kanssa. Kuinka tuntuu, että sen ymmärtämisessä piilee avain todelliseen vapautumiseen. Jos oppisi tarkastelemaan murheitaan siitä hetkestä käsin, kun oma elämä on ohitse ja Edith Piafin hengessä joutuu arvioimaan, että katuako vaiko eikö. Siis sehän on sellainen tunnettu korulause, että elä jokainen päivä kuin se olisi viimeinen, mutta mitä se olisi aivan oikeasti päästä sellaiseen mielentilaan? Siitä se Havahtuminenkin kertoi. Ja minulla Joose Keskitalon laulut ovat sitä samaa, siksi niin hartaudella sitä uusinta lättyä jatkuvasti levylautasella pyöritän. Työpäiväni vietän maalaten tussilla viikatemiehiä ja taustalla soi joko Perttu Häkkisen uskonnollisia ilmiöitä käsittelevä puheohjelma tai Inhimillisen tekijän elämän haurauden kohdanneiden tarinat.

Eikä tämä ole synkistelyä tai kuoleman kaipuuta. Päinvastoin, viimein koen olevani sen verran vahvoilla ja ehkä kypsäkin kohta, että uskallan edes vilkuilla sen suuren tuntemattoman suuntaan. Ja kun on tukena nämä buddhaopit uudelleensyntymästä ja karmasta, niin tuntuu ettei ole ihan tyhjän päällä tässä jutussa. Ei niin kuin silloin kolme vuotta sitten kun joutui asian kanssa kasvotusten ilman mitään ennakkovalmistautumista. Sieltä se oma motiivi kumpuaakin. Kun sen kuoleman joutuu jokainen kohtaamaan määrittelemättömän ajan sisällä, niin on kovasti tullut tarve valmisella itseään sitä hetkeä varten. Että pääsisi siihen "je ne regrette rien" -kategoriaan sitten kun tilejä tasataan.

Kuulostaa ehkä vanhuksen puheelta, mutta ajattelen asiaa niin että käsittelen tätä nyt ja sitten loppuelämäni ajan keskityn elämään. Vähän niin kuin pitkin vuotta ostelisi ihmisille joululahjoja (...oi, mun huhtikuinen joulusydämein...) ettei tule viime hetken paniikki. Niin samaan henkeen tämän rakkaan elämäni viime hetket mieluusti säästäisin paniikilta myös. Aiemmin suhtauduin asiaan niin, että pohdin tätä hommaa sitten kun on pakko (eli about 50 vuoden päästä). Mutta se "pakko" tulikin ihan tosi paljon aikaisemmin kuin olin kuvitellut ja silloin tosi kovasti toivoin, että olisin valmistautunut vähän ennakkoon kun siinä olikin sitten aika paljon kerralla funtsittavaksi.

Tämä taitaa olla melko yleinen ajatusmalli, kun Hesaristakin luin vähän aikaa sitten kyselyn, jossa udeltiin ihmisten "mieluisinta" kuolintapaa. Ylivoimaisesti suosituin vastaus oli, että kunpa sitä lähtisi vaan yllättäen vaikka nukkuessaan plöts. Ihmiset eivät siis halua joutua kohtaamaan rajallisuuttaan, mieluiten ei koko elämänsä aikana! Yleisin ajatuskaava tähän on kai se, ettei sitten tarvitsisi surra ja pelätä. Mutta ihminenhän suree ja pelkää koko ajan muutenkin! Kulkee tuolla aamuruuhkassa ja suree, että jos myöhästyn, jos ei löydy parkkipaikkaa, jos menee palaveri huonosti, jos tekeekin lounaalla mieli saalatinkastiketta niin menee mistiin tämä paleo-ovo-lakto-astro-dieetti. Pelkoa piisaa myös aivan elinvoimaisessakin yksilössä, kun alkaa pohtia omaa kelpaamistaan työmarkkinoilla tai Ameriikan valtiopäämiehen ydinsotahalukkuutta tai ihan vaan kamapäistä vierustoveriaan ratikassa.

Enkä siis lainkaan ylenkatso tätä ajattelutapaa, vaan puhun nyt omasta kokemuksesta. Minähän nimenomaan olen se kaikista pelokkain ja surkuttelevaisin, valvon öitä leikkien mielikuvitukseni kanssa sitä loputonta "mitä jos" -leikkiä ja imen supersmoothieta toivoen sen parantavan edellisyön stressivalvomisen aiheuttaman univajeen. Juuri tästä pelokkuudestani käsin tutkailen sitä kuolemaa. Siitä käsin, että kävin läpi ison kriisin enkä viisastunut siitä yhtään, päinvastoin tulin vain entistä hermoheikommaksi. Alkoi kyllästyttää se oma surumielisyys ja sekapäisyys. Tulin siihen tulokseen, että pitää mennä ihan siihen alkulähteelle, porautua ytimeen ja päästää pinteestä se vioittunut hermo eikä aina vaan puuduttaa pintaa.

Tähän pisteeseen olen tässä vaiheessa kuolemapohdiskelussani päässyt:

• On lyhytnäköistä leimata kauhistuttavaksi asia, jonka joutuu jokatapauksessa kohtaamaan. On myös virheajatelma katsoa sen olevan epäreilua. Päinvastoin, jos joku tässä maailmassa on ehdottoman tasa-arvoista niin loppu. Se tulee ihan jokaiselle. Ja jos elämänpituutta alkaa laskea jonkunlaisena saavutuksena, niin oikeastaan se on ihan mielipidekysymys pitääkö parempana heitellä lusikkaa nuorena vai vanhana. Jos ei ottaisikaan näitä juttuja annettuina faktoina vaan määrittäisi oman johtopäätelmänsä.
• Uudelleensyntymä aiheutti ensin kohdallani nikottelua, mutta loppujen lopuksi se on ihan yhtä validi vaihtoehto kuin vaikka paratiisi tai suuri pimeys. Kun eihän sitä kukaan tiedä. Silloin minusta oleelliseksi kysymykseksi nousee, miten elämän jälkeisen ajan ajattelu vaikuttaa olemiseen tässä ja nyt. Omalla kohdalla inkarnaatiojutut keventää tunnelmaa, ei kauhistuta enää niin paljon. Ja sehän on totta, että elämä jatkuu vaikka meitsi täältä lähteekin. Muiden elämä siis. Kyse on vaan näkökulmasta: energian määrä on vakio, joten jonneki ne meitsin atomit kuitenkin menee.
• Tieto lisää turvaa. Yle Areenassa on Avec Tastulan Jälkikirjoitus-niminen jakso, jossa levinnyttä rintasyöpää sairastavaa naista kuvataan saattokodissa. Sen katsominen kouraisee sydäntä ja nostattaa kyyneleitä, mutta tuntuu itselle aivan sanomattoman tärkeältä. Hän ikään kuin antaa kasvot pahimmalle pelolleni. Ja vaikka niiden katsominen tekee kipeää, niin se inhimillistää suuren tuntemattoman, tekee siitä käsiteltävän. Rohkea nainen tuo Marjo-Riitta. Suuri teko jakaa oman elämänsä päätepiste.

Ja kaikkien näiden surullisuuksien keskellä koenkin itseni yhtäkkiä vapautuneemmaksi ja tyynemmäksi kuin ehkä koskaan. Jatkan yhä pikkuasioista murehtimista ja stressailen, mutta teen sen huomattavasti pienemmällä liekillä kuin ennen. Laitan tietoisesti päivittäin osan energista siihen, että "kiva muuten että heräsin aamulla ja enpä tiiä kauan tätä auvoa jatkuu, joten yritänpä iloita tästä mitä on". Jonkun ajan päästä tulee ihan aidosti sellainen tunne, etten enää iloitse elämän "pienistä asioista" vaan että ne on kaikki aivan helvetin isoja juttuja! Että on elossa ja terve ja kykenee juuri nyt tekemään sitä minkä tärkeäksi kokee ja on läheiset ja ystävät ja polkupyöräilee tuolla vihellellen. Sitä rupeaa armolliseksi itselleen eikä ala vaatia täydellistä suoritusta kaikessa, kun ei elämä ole suoritus ollenkaan vaan valtava luonnonvoima, joka heittelee ihmistä oman mielensä mukaan.

Niin siksi annoin tämänkin kirjoituksen vaellella sinne tänne. En oikein usko enää sellaiseen, että on tiukka agenda ja siinä sitten roikkuu toivoen, että kaikki nasahtaa tismalleen suunnitelman mukaan. Kun ei se ikinä nasahda ja kärsimyshän siitä sitten tulee. Jostain tän tyyppisistä jutuista haaveilen, että se mun sarjakuva kertoisi ja siksi laitoin tähän näytille muutaman sivun joita hakemuksia varten rustasin. Mutta ei siitä ehkä tuu yhtään tollanen siitä sarjiksesta. En tiedä mikä siitä tulee. Mutta hyvä vaan etten tiedä, paljon hauskempi piirtääkin kun ei osaa aamulla arvata mitä on illalla saanut aikaan.

Antaa ajatuksen vaeltaa ja antaa elämän keinuttaa. Olkaa ihmiset rakkaat rauhassa. Keittäkää kuppi kuumaa ja ajatelkaa hetki kuolemaa. Ajatelkaa sitä rakkaudella ja tehkää siitä voimavara, kiitätte itteänne myöhemmin.

Olkaa hetki pelkäämättä ja surematta,
kaikki menee kuitenkin lopulta hyvin.

(Jos kuitenkin alkoi ahdistaa, niin kuuntele tästä Taotaon tunnari.
Jos on olemassa taivas, ni luulen et tää soi siellä repeatilla.)

 267. MIKRO

Meiän mikro on rikki. Siinä ei pyöri se lautanen, jonka kuuluis pyöriä. Eli toimii se tavallaan jos aina välillä avaa ton oven ja ite pyöräyttää sitä lautasta, ettei se lasersäde korvenna vaan yhteen kohtaan. Kyllä mä silti luulen, että hänen aikansa on tullut päätökseen.

  268. MAAILMAN IHANIMMAT LEIVONNAISET

En oo ikinä leiponut tästä kirjasta mitään. Luulen, että tää vegaanius ei tule lisäämään teoksen käyttöastetta.

 269. IMURI

Kyllä tääkin siis periaatteessa toimii... Mutta tosta suuttimesta lähti pyörä irti ja nyt siinä on jesaria, joka kerää pölyä ja nöyhtää melkein tehokkaammin kuin itse kone. Sitte toi letku lähtee koko ajan irti. Eikä tässä oo pitkää putkea, jolla imuroida nurkkia vaan pitää 20cm varrella konttailla menemään. Ja aina tasaisin väliajoin joku tuolla koneen sisällä menee imun tielle ja alkaa kuulua astaattista pihinää.

Niin ehkä se on enemmän rikki kuin toimiva.

 270. KEITTIÖNTUOLI

Meillä on kaksi tällaista tuolia ja niillä on kuulemma tapana irtoilla liitoksistaan. Tän vois ehkä liimata... Vai pitäiskö kerran elämässä hankkia uudet? Joku päivä tää vielä räsähtää Maxin luisen vartalon painosta.

 271. "TÄRKEITÄ" PAPEREITA

70 liuskan nivaska huolella arkistoituja papereita, joilla ei oo ollu vuosiin mitään tekoa.

 272. LUONNOKSIA

Luonnoksia elävän mallin -kursseilta. Näitä on loputon määrä jokaisella taideopiskelijalla.

 273. LAATIKONPOHJAROINAA

Kuitteja joista on haalennu pois se tekstiosio, vanhentunu lääkeresepti, kryptisiä muistiinpanoja ja paljeteilla koristeltu silmälappu. Perus.