MINIMALISTIN MAANANTAI osa27: Onneksi olen stereotyyppi

Tänään on pakko lukea siiliasennossa sarjakuvia. Siiliasento on se, kun vetää itsensä mahdollisimman pieneksi sykkyräksi ja päälle peiton ja ympärille röykkiö tyynyjä. Viereen kannattaa varata kuppi maitokahvia ja lempeää valoa hohkaava jalkalamppu. Lukemiseksi kelpaa mikä vaan. Itse valitsin sarjakuvan, koska minulle se on tarinankerronnan muodoista lohdullisin. Nyt lukuvuorossa on ystävän suosittelema Blast: aiheeltaan sysisynkkä, mutta mustelaveerausten ilmavuus nostaa kerronnan pilviin. Ehkä sadepilviin, mutta kuitenkin.

Siiliasennon syy löytyy sisäpihalta: aurinko ei ole halunnut näyttäytyä koko viikonloppuna. Vuoropäivinä lämpenevä ja kylmenevä sää yhdistettynä sateeseen on hionut maiseman kiiltäväksi jääkentäksi. Vuorokaudenaikaa on mahdotonta arvioida ja kello työpöydällä nakuttaa koko ajan eri tahdissa kuin sisäinen mittarini. Jatkuvasti askelta piiskaa kumma kiireen tuntu, vaikkei mitään oikeastaan tarvitse edes tehdä. Facebookissa ei jaksa enää notkua, sillä valtamerentakainen presidentin valinta on ainoa puheenaihe. En ole ihan varma onko kaikesta siitä spekuloinnista ja kauhistelusta todellista hyötyä.

En tiedä onko hyötyä myöskään sarjakuvia lukevasta siilistä. Mistä nyt ylipäänsä pitää olla hyötyä? Mitä hyöty on?

Kävimme perjantaina Maxin kanssa katsomassa Jim Jarmuschin uusimman elokuvan Paterson, jonka tulkitsin pohdiskelevan tätä samaa teemaa. Leffa kuvasi nuoren pariskunnan arkiviikkoa, samojen rutiinien ja tilanteiden toistoa päivästä toiseen - niin kuin elämässä aina. Mies ajoi työkseen bussia ja kirjoitti ruokatunnit ja illat runoja, nainen taiteili kotona ja intoili nopealla tempolla vaihtuvista kiinnostuksen kohteistaan. Elokuvaa voisi kuvailla vähäeleiseksi, toisteiseksi ja verkkaiseksi, mutta olisin silti sujuvasti katsonut sitä toiset kaksi tuntia putkeen. Paterson on lämmin ja ilahduttava elokuva. Se vähäeleinen hyväksyntä, jolla pariskunta tuki toisiaan, vaatimatta mitään, surematta tulevaa, ajelehtien runouden ja vapaan taiteilun tuottamassa sielunrauhassa. Kuinka mies oli onnellinen pienistä hiljaisista hetkistään kynän ja muistikirjan kanssa, kuinka nainen rakkaudella koristeli muffinsseja kuvitellen rupeavansa pian menestyneeksi leivostaiteilijaksi. Kuinka tulevaisuuden suunnitelma voi olla country-tähdeksi nouseminen ilman soittotaitoa...

Samastuin elokuvaan läpikotaisin. Se antoi päähenkilöidensä olla hukassa tekemättä siitä numeroa. Jotkut nyt vain kelluvat läpi päivien toisten paahtaessa ohi turbomoottoriveneillä. Toinen painaa hulluna töitä paeten sitten Kanarialle nollaamaan burnoutin alkua, kun toinen halii leipänsä mistä sattuu löytäen Paratiisinsa ruutuvihkon ja täytekynän pyhästä kohtaamisesta. Ei kannata pyrkiä taidemaailman huipulle jos oikeastaan haluaa vaan värkätä omia juttujaan rauhassa kotona. En tiedä kokoaako Paterson koko oman sukupolveni näköalattomuuden tässä kaoottisessa ajassa vai oliko kyseessä vaan täsmäisku stereotyyppiseen luovuus- ja aikuisuuskipuiluuni. Joka tapauksessa suosittelen.

Paterson-elokuvan valloittava pääpari

Mahtui viikkoon muutakin kuin harmauden pakoilua. Esimerkiksi Maxin tempeh-kookos-nuudeli-hässäkkä, jota täytyi itseasiassa tehdä kahteen kertaan, koska ensimmäinen satsi meni niin nopeasti etten kerennyt napata edes kuvaa. Onnistuneesti loihdin myös vegaanista pannaria. Tosin se oli niin helppo tehdä ettei sitä taida pystyä edes pilaamaan. Napattiin molemmat ohjeet Chocochilin-sivulta. Iloa oli myös saada kahvitella Pariisista palanneen Ainon kanssa ja jakaa taidehässäköinnin iloja ja turhautumisia. Ja sitten oli se yksi ilta, joka olikin yhtäkkiä kesänlämmin ja täytti taivaan pastellinsävyisellä väriliukumalla.

Okei, taidan täyttää melko tarkalleen kolmekymppisen luovalle alalle suuntautuneen stadilaisen stereotypian näillä apuraha-vegaani-itsetutkiskelu-jutuillani. Täytän sen jopa siihen pisteeseen, että minua on toistuvasti luultu joksikuksi toiseksi, koska näytämme kuulemma täsmälleen samalta (jossain tuolla tepastelee doppelgänger!). Ainutlaatuisen minän illuusiota puoleni voisi olla tästä tuohtunut, mutta oikeastaan ajatus lohduttaa. En ole yksin. Muilla on näitä tismalleen samoja suruja. Voin samastua heihin ja ehkä joku joskus löytää tekemisistäni lohdunsiemenen. Saatan silloin tällöin sattua elokuvanäytökseen, joka on kuin peilimaahan kurkistaisi.

Juuri tänä sateisena iltapäivänä tuntuu hyvin lohdulliselta tunnistaa edustavansa tismalleen jotain ihmistyyppiä. Kaipaan tunnistamisen kokemusta. Kaipaan jotakuta kertomaan, että mikä minä oikein olen. On välillä raskasta kun ei tiedä. Ne on eritoten nämä sunnuntait, jotka vaativat veronsa. Pistävät huokaamaan tulevaa viikon mahdollisten koettelemusten hiipiessä mieleen. Pistävät kertaamaan edellisten päivien horjahteluja. Ei tullut torstaina kuutta kässärinsivua täyteen vaikka olin itselleni luvannut, eikä perjantainakaan. Taaskaan en kerennyt hoitamaan kaikki niitä mitä olin ajatellut, taas piti siirtää ensi viikkoon. Näiltä pohdinnoilta ei siiliasentokaan suojaa. Nämä uivat sunnuntain selässä sisään, pyörittelevät kellon viisareita oman päänsä mukaan

Mutta jos luet tätä, niin sehän tarkoittaa jo maanantaita.
Eli eilisestäkin selvittiin.
Elämä siis jatkuu,
tämä sama kelluva, ajelehtiva,
täydellisen epätäydellinen elämä.

Pannari ja viikunahillo

Yksiö Kalliossa ja kahvit kolhiintuneesta kirsikkakupista

Kesäilta tammikuussa

 183. MAAILMAN MAALAUSTAITEEN MESTAREITA: PABLO PICASSO

Aivan pätevä taidekirja, minulla vaan on yksi sen verran kattava Picasso-teos etten kaipaa toista. Taisin laittaa jo aiemminkin yhden pois...

 184. ILLUSIOLOGIA

Tämän kirjan saimme Maxin sukulaisilta muutama vuosi sitten joululahjaksi. Ehkä kirja valikoitui meille annettavaksi, koska kansi on niin kaunis tai sitten taustalla oli joku "lavastaja luo illuusioita" -kela. Parhaiten teos sopisi taikatempuista kiinnostuneelle esiteinille. Pikkulapsille liian haastava, aikuiselle liian lapsellinen. Mutta molempien mielestä nätti.

 185. POHJOLAN MAALAUSTAIDETTA

Äiti-osastoa. Ikivanha taidekirja hiukan tunkkaisine printteineen... Katsoin muuten joku YouTubesta vanhan dokkarin tuollaisen kuvioidun kansipaperin tekemisestä. Oli kiehtovaa käsityötaituruutta se. Lienee luultavasti jo kuollutta perinnettä sekin.

 186. SUOMALAISTA MODERNISMIA

Vähän turhan tunkkaista kamaa meigen tämän hetkiseen makuun. Ehkä mieltymykseni tästä vielä tummuu.

 187. VALOKUVIA

Kävinpä läpi kaikki valokuvani ja julmasti ladoin pinoon tärähtäneet taikka yli/alivalottuneet otokset, loputtomat maisemakuvat, turhat tuplavedokset ja kaikki muuten vain tarpeettomat printit. On tuossa pinossa varmasti muutama sata fotoa. Ei kerta kaikkiaan ole arkistoimisen veroista kaikki filmille tallennettu. Säilömisen arvoiset kuvat järjestelin ja...

 188. VALOKUVAKUORET

...otin pois ruttuisista kuvakuoristaan. Muovitaskuista leikkelin ja taittelin otoksille sopivammat taskut. Läpinäkyvästä kuoresta kun näkee heti mitä se pitää sisällään (+ nimitarrat, jotka askartelin kuoren päälle). Kukaan ei oikeasti tarvitse noita kertaalleen kehitettyjä filmejäkään. Ei niitä ole pakko säilöä. Valokuvista ei ole iloa jos niitä ei itse ikinä lajittele. Ei kukaan muukaan sitä tule tekemään.

189. IKEA-KASSILLINEN PAPERIA

Tämä kassin raahaaminen roskakatokseen tuotti minulle paljon mielihyvän väristyksiä. Siis voi mitä kuonaa! Ja näitäkin olen vuosikausia pitänyt nurkissani pölyä keräämässä!! Loputtomat paperirullat ovat varmasti monen piirtäjän arkkivihollinen. Itsekin olen 10 vuotta opiskellut taideaineita ja aina säntillisesti säilönyt jokaisen kurssin tuotoksia tietäen sisimmässäni, etten milloinkaan tule laittamaan ainuttakaan niistä esille koska a) ne ovat harjoitustöitä ja luultavasti tekisin nykyään parempia, b) vuosia rullattuna säilytetty paperi ei suostu enää suoristumaan. Tuli hyvin vapautunut olo heittää kaikki nämä harjoitelmat hiiteen (ne muutamat onnistuneet toki säästin, ei huolta). Vähän sellainen fiilis uuden aikakauden alkamisesta. Että vanhat pihalle ja uutta peliin! Voisi alkaa vaikka tehdä enemmänkin taidekokeiluja kun on taas tilaa ja luonnoskirjatkin järjestelin nätisti riviin. Eikä tarvi surra ettei mahdu säilömään uusia töitään kun on vanhat vielä nurkissa...