"Hyvää. Entä sulle?"
Tolleen mä yleensä vastaan kun joku tulee kysymään kuulumisia. Sitten se toinen puhuu kunnes lähtee pois ja Max sanoo, että "et taas kertonu mitään omista jutuistas".
Niin että, kuuluuko tohon kysymykseen vastata "hyvää, entä sulle" niin kuin suuressa maailmassa vai ihan oikeasti kertoa kaikki? Riippuuko se siitä kuka kysyy? Kantsiiko kertoa töistä vai onko se näköalatonta itsensä kategoriointia ammattinimikkeen mukaan? Entä jos on työtön, eikö silloin kuulu mitään? Ja miksi sitä usein kertoessaan alkaa arvottaa tekemisiään ja mutista "että tää nyt on vaan tällasta, en tiiä tuleeko siitä ees mitään" vaik oikeesti olis aika innoissaan jostain? Onko se sitä, että huonoja uutisia on jotenki turvallisempi kertoa kuin hyviä, kun hyvissä on aina se omakehun ja ylpistymisen vaara?
Vaikea kysymys minusta. Olenko ainoa jolle tämä kuuluvuus on hankala käsite? Alan kyllä epäillä käsityskykyäni paljastettuani edellisessä tekstissä, että taikinan kohottaminen "kaksinkertaiseksi" on liian vaikea käsite. Pitänee treenata tätä kuulumista. Saatte olla koeyleisönä.
Eli nyt jos joku kysyis ton "mitä kuuluu" -jutun, ni vastaisin tällee:
SARJAKUVAKUULUMISET
Sarjakuvan saralla kuuluu hyvää, innostavaa, jännittävää: olen kehittänyt itselleni taas uuden metodin uutta työvaihetta varten. Loka-marraskuun käytin sarjiksen käsikirjoittamiseen, ideoiden haalimiseen, referenssien metsästämiseen, kokonaiskuvan hahmotteluun ja nyt on aika lyödä kaikki yhteen. Vihkiä kuva ja sana pyhään liittoonsa eli muodostaa sekalaisista teksteistä ja hahmotelmista sarjista. Ensimmäisen Vaasan jälkeisen viikon annoin itselleni aikaa tuskailla tätä siirtymää, että kuinka vaihtaa kirjoituskynä piirtokynään? Jauhoin tätä kysymystä aikani Maxille ja muutamalle muulle valitulle, mutta kukaan ei oikein tuntunut näkevän hommassa ongelmaa. Ei vaikka kuinka naamaa väänsin ja huokailin. Vähän niin kuin vihjasivat, että sama kynähän se on...
Niin seuraavalla viikolla minä sitten luovuin siitä ongelmoinnista ja rupesin vaan tekemään kuvakäsistä. Huomasin sopivaksi tempoksi kuusi sivua per päivä eli 30 sivua viikossa. Eli 120 sivua kuussa. Kahdessa kuukaudessa 240 sivua... Ei kai siitä sen pidempää tarvi tullakaan. Eli Maxin tieteellisiä loogikkoneuvoja noudattaen tahkoan koko jutun nyt kertaalleen läpi ja maaliskuussa kehitän sitten taas uuden metodin. Ei hajuakaan mitä tästä tulee tai mitä sillä lopputuloksella teen, mutten vaivaa sillä nyt päätäni. Piirrän vaan. Ehkä koitan jopa nauttia siitä.
Äidin kanssa käynnistellään lastenkirjahommeloita uudestaan nyt kun olkapäänsä on kerennyt toipumaan. Lisää apurahaa voisi hakea ensi kuussa. Yritän ottaa tuon hakemusten rustaamisen jatkossakin tavaksi.
BÄNDIKUULUMISETLupus-hommat päätettiin laittaa hetkeksi tauolle kun alkoi tulla fiilis, että taotaan samaa rautaa ihan vaan takomisen vuoksi.
Mutta musiikin parissa puuhaamista en ajatellut jättää vaan kaivoin naftaliinista vuosia sitten ostamani basson ja ajattelin viimein opetelle soittamaan sitä! Mietin, että voisi tehdä biisinkirjoittamiselle hyvää oikeasti kyetä soittamaan jotain instrumenttia. Tällä hetkellä lähinnä suutun aina kun nostan mokoman vekottimen harteilleni, koska sormet ei taivu ja miten voi olla niin hiton vaikeeta ja PRKL!!! Silti kuitenkin napsautan treenivahvistimeni päivittäin päälle, että vielä sisua piisaa.
Varmaan sitä pitäisi jotain väliaikaiskokoonpanoa sitten kehitellä, pallot ovat vielä ilmassa ja pakka levällään... Niin kuin meitsillä aina! Mut kirjoitin eilen pitkästä aikaa biisin. Se on puoliksi italiaksi. Aika ylläri itsellekin, kun en osaa kieltä... Nimi on Belle parole.
KOTIKUULUMISET
Konmarittelu jatkuu yksi kategoria kerrallaan. Viime maanantaina uhosin käyväni kaikki kirjat kerralla läpi ja tartuinpa tosiaan tuumasta toimeen kooten kaikki niteet iltapuhteina makuuhuoneen lattialle. Kyllähän opukset tosiaan muutaman neliömetrin vaativat. Sitten vaan pinkka kerrallaan lajittelemaan a) tärkeisiin romaaneihin, b) tärkeisiin taidekirjoihin tai c) poislaitettaviin.
Romaanit asettelin väri- ja kokojärjestykseen kaappiin, taidekirjat lojuvat vielä pinossa työhuoneessa. Pois laitettavat kuvasin ja pakkasin pahvilootaan. Niitä ripotellen täällä sitten esittelen loppuvuoden. Kyllä hyllystä kuutisenkymmentä nidettä katosi.
Mikähän olisi seuraava kategoria?
Varmaan koota luonnoskirjat ja askartelutarvikkeet työhuoneeseen myöskin. Eipä niitä tule käytettyä kun ovat eri huoneessa kuin käyttäjänsä.
 |
| Lähtötilanne |
 |
| Poiskarsitut kuutisenkymmentä yksilöä |
 |
| Nyt on nättiä! (taidekirjoja about samanmoinen satsi työhuoneessa) |
VIIKONLOPPUKUULUMISET
 |
| Meige, Silvia ja Lekmo |
Sit käytiin Maxin kanssa Korjaamolla tsekkaamassa Ristoa soolona ja SydänSydäntä. Riston keikasta en kyennyt saamaan ylläolevaa otosta parempaa kuvaa, mutta ehkä se ilmentää esiintymisen hämärää tunnelmaa. Kaiken kaikkiaan tuli mieleen kasibittinen Nintendo, joka välittää viestejä tuonpuoleisesta eksyen välillä teknoa soittaville radiotaajuuksille. Upee meininki siis! Mahtava säätö ja möhellys, kun biitit eivät lähteneet käyntiin tai pamahtivat kesken hiljaisuuden päälle, mikseri putosi lattialle, piuhojen metsästelyä ja paikoilleen asettelua... Mutta se kaikki sopi niin täydellisesti Riston antiherooiseen imagoon, että jokaisen kömmähdyksen epäili kuuluvan käsikirjoitukseen.SydänSydämellä oli ennen keikkaa jaossa melko mystillinen käsiohjelma, jota tavasimme Maxin kanssa. Ilmeisesti se oli... mainos? Ehkä älypuhelin app-hommia? Joka tapauksessa viihdytyimme kovasti. Keikka itsessään oli perusSydäri-kamaa ("Tavallinen muttei tylsä"). Ensin uuden levyn tsipaleita ja loppuun Kukkoa ja Käkeä ja muuta tasajalkapomppusettiä. Sieltäkään en saanut kovin järkevää kuvaa. Keskityin näemmä kuuntelemaan. Aivan hyvä.
Eli siis kaiken kaikkiaan kuuluu tosi hyvää, teen kaikkee itelle tärkeetä ja kivaa. Pienet stressin mahkut leijuu ilmoilla kun meinaan taas kerätä ittelleni turhan paljon viikottaista ohjelmaa. Mutta se nyt taitaa olla nykyihmisyyden ytimessä se stressailu ja kalenterin täyttyminen. Vaikea vaalia luppoaikaa kun on kiinnostunut monesta asiasta.
(Oliks tää hyvä vastaus? Vai menikö liian pitkäksi?)
Entä mitä sulle kuuluu?
Ostin aikanaan isojen valokuvien takia, kun oli lukiossa tapana piirtää orkideoja muotokuvien taustaksi. Googlen-kuvahaku tekee tämän tyyppisten opusten säilömisestä melko tarpeetonta.
Suuren mestarin työt eivät oikein pääse arvoisensa asemaan pikkukirjan suttuisissa valokuvissa. Tavallaan ihan fiksua kerätä näitä kirjasia hyllyyn... Todellisuudessa en ole kertaakaan tätäkään teosta ottanut käteeni muuten kuin muuttojen yhteydessä.
Heräsin Maxin tyynytilanteeseen vasta kun poloinen Vaasassa totesi, että onpa mukava nukkua kun ei niskaa särje. Löysin kotipedistämme tällaisen risan rumpaleen. Roskiin laitoin. Hankitaan pojalle kuohkeampi tilalle.
Aivan kelpo kirja. Mulla vaan on tuota Suomen Kultakauden taidetta aika monien kansien välissä.
Tämä menee kenties takaisin äidille. Mulla on ihan älyttömästi äidiltä saatuja tai lainattuja vanhoja kirjoja. Pitääpä oikein kysyä, että onko tässä hommassa joku agenda? Että olisiko pitänyt lukea ne vai säilytänkö vaan? Vai onko ne salaa tosi arvokkaita? Ennakkoperintö?
Jokaisella on varmaan omat "kauhuhyllynsä" - ne romahtelevien kasojen alla notkuvat roina-apokalypsit, jonne vaan tunkee asiat joille ei oikein ole paikkaa. Minulla on niitä edelleen useita. Koitin perata yhtä niistä ja sieltä löytyi ihan älytöntä tavaraa: esim. kansiollinen Leonardo Dicaprio -lehtileikkeitä! (Jotka vielä säästin... toistaiseksi.) Sain koottua noin kassillisen paperijätettä eli lähinnä vanhoja koulumuistiinpanoja, kässäreitä, elävän mallin pikaluonnoksia ja random esitteitä. Mutta hylly jäi silti kauhu-kategoriaan.
Jos edes yhdistäisi nuo kauhuhyllyt. Että olisi sitten vaan yksi tunkio, jota kuopsuttaa...
182. TUHANNEN PALAN PALAPELI
Ennen vanhaan kokosin joululomalla aina yhden tällaisen. Se homma sopii täydellisesti meikäläisen järjestelyntarpeeseen. Aloitan homman lajittelemalla palat pieniin astioihin värialueiden mukaan, sitten kokoan reunat ja alan väsätä kuvaa yksi väri kerrallaan. Ai että! Siinä ihmisen mieli lepää kun saa tuntikausia kyyhöttää nurkassa ja keskittyneesti tuhisten järkkäillä! Enkä tietenkään liimaa valmista kuvaa alustaan, koska silloinhan prosessia ei saa enää kokea uudestaan. En tajua sitä liimaamista yhtään. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt suunnata järkkäilyintoani johonkin kauaskantoisempaan... niin kuin vaikka tähän blogiin. Mutta on mulla tuolla kaapissa vielä pari upeeta puzzlea.
Kiitos kysymästä, voin tänään ihan ilman sarvia ja hampaita (hampaita ei montaa olekaan, Ihana Veera, 6 v., on tarkistanut hampaideni luvunkin... en kerro...mutta osaproteesi yläleuassa on ihan tarpeen ja kaunistaa hymyn), että kuuluu oikeesti hyvää. Ilostuin niin valtaisasti, kun eilisessä yhteisessä apurahalastenkirjapalaverissamme huomasimme, että teksteissäni onkin logiikkaa ja jatkumoa ja ihmeellisesti humoristinen otekin säilyy kautta linjan unohtamatta silti, että käsitellään vaikeahkoa aihetta, kuolemaa. Mutta se taitaa olla aikuisille suhteessa lapseen vaikeampi aihe kuin itse lapselle. Meinaan: lapsilla on tosi yllättävän paljon luovuutta ja järkeä tässäkin asiassa. Omat pelot pitää kohdata, että osaa - tai siis uskaltaa - kommunikoida itselle vaikeassa asiassa lapsen kanssa. Tulipas psykologisoitua taas.
VastaaPoistaKirjoituksesi taas kirvoitti monta ajatusta äitimamman pääkopassa. Yritän muistaa ne. Tai voinhan aina palata blogiisi tsekkaamaan mitä taas ajattelinkaan missäkin kohdassa.
Niin, noi kirjat. Ne on vaikeimpia asioita konmarittamisessa. Lähden tästä kohta käsisärkyni kanssa lääkäriin ja yllätän kirja-/levydivarimme omistajan viemällä hänelle kunnoltaan uudenveroisia kirjoja aikamoisen kassillisen. Aion luovuttaa ne buddhalaisesti vastinetta pyytämättä. Kuulin, että hän kamppailee ostarin isojen vuokrien kanssa yms. Sitä paitsi hän antaa minulle aina alennusta, kun käyn utsimassa levyjä ja kirjoja liikkeessänsä. Viimeksikin ostin 25 eurolla ja hän pokkana ilmoitti, että se on sitten kakskymppiä. Hyvä ihminen on hän, vaikka aluksi pidin häntä nilviäismäisenä riistäjänä, kun vein vinyyleitäni tsekattavaksi ja hän maksoi selkeästi liian vähän parista aarteesta. Hän jopa haki takahuoneesta jonkun salaisen vinyylihinnastokirjasen ja lueskeli sitä. Heti tajusin, että nyt tais mennä halvalla. Mutta kun olen tottunut häneen ja tajunnut, että eihän kukaan minua pakottanut myymään halvalla, olen tullut toisiin aatoksiin. Eihän se ole hullu, joka pyytää ylihintaa, vaan se, joka maksaa. Hetkinen. Tää meni nyt oudoksi. Alihinnastahan tässä oli kyse. Käänteinen asia selvisi varmaan tästä kumminnii.
Juu. Aleksis Kivi-elokuvakäsikirjoituskirja tänne vaan. Ja Syömällä solakaksi ja Korttipelit ja pasianssit ja Nuori tyttö ole kaunis. Hii, ihan hulluja opuksia viime vuosituhannen puolivälistä ja jopa taitaa A.Kivi-homma olla 40-luvulta. Heaven knows. Mutta kun olen 18 osoitteessa niitä hyllyssä pitänyt, ovat ne ns. lapsuuden ja murrosiän muistoja. Huhhuh. Oli niin epäkonmaritusjuttu tämä.
Mainiosti muuten käsittelit tätä "hyvää kuuluu"-aihetta. Tottahan toi on, että jos ei voi sanoa streittaristi, että tosiaan hyvää kuuluu, on siinä vähän kiemurtelun paikka, että pitääkö mun nyt valehdella, vai kertoa, että eläkerahat loppu keskellä kuukautta, kovat kivut valvottavat öisin ja yksinäisyys painaa... No ei pidä. Vai pitääkö? Totean, että hyvää päivää kirvesvartta, juu.