 |
| Seuraamme jännittyneinä blogin katselukertoja... ja vuoden ensimmäistä Melodie Festivalen -lähetystä |
Oho, blogin katselut ovat ylittäneet 20 000. Tosin näistä jännittävästi 15 000 Ameriikan mantereelta... Ovat varmaan googlettaneet Suomen kotimaataan rauhallisemmaksi ja treenaavat nyt kieltä siirtääkseen kirjansa pian tänne. Welcome!
Niin ja Minimalistin maanantai -sarja ylitti pari viikkoa sitten puolivälinsä. Koska olen ollut todella sekaisin ajasta (hetkittäin myös paikasta), en hoksannut tätäkään virstanpylvästä ennen kuin nyt. Taas pyrähtänyt taivaan tuuliin mennyt puoli vuotta elämää. Hmh. Mihin se aika menee? Jotenkin sitä on tullut täytettyä 27 viikkoa tekstillä. Mitä minä olen minimalismin nimissä sepustanut? En muista mitään, pakko luntata itse itseltään...
Aiheet:
Näköjään ensimmäiset kolme viikkoa jaksoin pysyä tässä roinateemassa, sitten pari viikkoa taidettahöpöttelyä Neuromaanista ja Taiteiden yöstä. Tästä eteenpäin noin kuukausi hapuilua vailla suuntaa eli random-projektiyrityksiä (Karutar, kesken jäänyt musavideo, lihamylly... öö?), sitten apurahahakemuksia, joista suora polku apurahan saamiseen ja siitä vaikeiluun. Seuraavaksi kirjasin erinäisiä viittauksia populaarikulttuuriin (Frendit, 21 Pilots, Julia Cameron). Sitten eksistentiaalituskaa, joka johti sokkotreffeihin itsen kanssa, lisää apurahavaikeilua ja pohdintoja siitä pitäisikö lopettaa koko blogi. Lopulta roinateemaa sivuten KonMarin ihanuus ja kauppakeskusten kauheus. Joulukuussa lähinnä askartelua ja Vaasaa, jonka jälkeen kompasteleva yritys aloittaa uusi vuosi höpöttelemällä isän leivästä, kuulumisista ja Paterson-elokuvasta.
Sellasta. Aivan hyvä. Jotain jatkuvuutta vaaliakseni palaan vielä hetkeksi muutamiin jo käsiteltyihin aiheisiin. Eli luvassa muutamia tarkennuksia ja pari korjaustaan odottelevaa väärinkäsitystä:
OSA 6: TARJOLLA TARPEETTOMIA AJATUKSIA
Hämmentävää läppää, en muista tällaista yhtään! Olen ilmeisesti nähnyt unen, jossa olin osana teatteriesitystä roolinani "se Hamletin toinen nainen"?! Intoilen meditaation aloittamisesta ja visualisoin mielessäni alttarille asetetut seitsemän vesimaljaa - nykyään meitsin kunniatehtävänä on muuten käydä täyttämässä nuo malja ennen torstailuennon alkua. Näin tungin puolessa vuodessa itseni sisälle porukkaan! Rivioppilaasta vesikarahvin hipelöijäksi BOJAAH!
OSA8: TEE-SE-YKSIN-NAINEN
Hitsi, tuli tosiaan kuvattua Ainon kanssa Marian sairaalassa se musavideo. Koko homma jäi jotenkin unholaan ja nyt Lupuksetkin on tauolla. Paljon tekevälle sattuu paljon unohduksia, ei kaikki aina etene maaliviivalle. Harmi, koska materiaali oli paikoin aika päräyttävän näköistä. Pitänee palata editti-pöydän ääreen... joskus.
OSA14: SPEKTAAKKELI!
Tämä oli siis Twenty One Pilots -keikkareportaasi. Heti alkuun pakko sanoa, että olin ehdottoman väärässä tulkitessani Tylerin maalanneen vahingossa Ruotsin lipun olkavarteensa. Mun moka! Hällähän on siis tatuointi, joka ei ole lippu ollenkaan (vaikka kaukonäköisen tätylin silmään kyl aika paljo sellaista muistuttaa). Että anteeksi Tyler Joseph jos nyt suomenkurssin käyneenä tavaat tätä muuttoa harkiten. Sanani syön. Jännä tatska.
Ja vielä tarkennuksena haluan sanoa, että vaikka saatoin lakonisella arviollani välittää toisenlaista kuvaa, niin todellisuudessa Blurryface-albumi kolisee muhun todella kovaa. Tekstillä kapinoin vain spektaakkelia vastaan. Olen sen verran autistinen, että saan biiseistä parhaat kicksit kun ne pauhaavat korvanapeissa juostessani läpi pimeän talvimaiseman. Siis niin hyvää juoksumusaa! Ohjatun ryhmäliikunnan myötä olen vasta käsittänyt genren nimeltä "lihasmusiikki". Siis ne kappaleet, joiden upeus aukeaa vasta sykkeen ylittäessä 180 ja hien virratessa noroina pitkin selkärankaa. Livin on a prayer on esim. sellainen. Kuunnelkaapa se joskus salissa. Kyllä alkaa sanotukset ja rauta kolista!
Eli ihan itse itseltäni pilasin tuon Jäähallikeikan istumalla puutuneella pyllylläni läpi shown. Olisi varmaan pitänyt mennä joraamaan sinne permannolle teinien keskeen eikä kädet puuskassa arvostella piippuhyllyllä. Toisaalta, mukava omata sellaista hulluutta, joka tekee huveista halpoja. Kun ei maksa mittään paahtaa tuolla pipo hiessä pitkin tienvartta itsensä maailman kuninkaaksi tuntien.
OSA27: ONNEKSI OLEN STEREOTYYPPI
Niin, vielä siitä Paterson-elokuvasta! Olen koko viikon makustellut sitä leffaa, että miten se nasahtikin niin syvälle. Vasta pari päivää sitten hokasin, että rakastettavien hahmojen lisäksi elokuvan juoni mukaili omia viimeaikaisia tuntemuksia.
JUONIPALJASTUS: pääparin miesosapuoli eli muistikirjalleen, johon raapusti kaikki aamut, ruokatunnit ja vapaaillat runoja näyttämättä aikaansaannoksiaan edes niiden neroudesta vakuuttuneelle vaimolleen. Läpi elokuvan nainen koitti taivutella miestä ottamaan kopioita kirjastaan ja lähettämään niitä kustantajalle. Lopulta mies suostui vaimonsa mieliksi ja lupasi hoitaa homman heti vapaapäivän koittaessa. Yllättävä ilouutinen kuitenkin tempasi parin mukaansa ja runokirjan kopiointi unohtui. Itseasiassa rakkaudella vaalittu nide jäi epähuomiossa sohvalle lojumaan ja heidän palatessaan kotiin runot löytyivät eteisen matolta koiran raadeltua ne silpuksi.
Tässä kohtaa tietysti yleisö huokasi surusta (tai minä ainakin). Ne nerokkaat, ihanat runot! Ne rakkaudella veistetyt sanat, jotka muuttivat pölyisen bussivarikon luovuuden kehdoksi ja arkisen lounastauon eksistentiaaliseksi keskusteluksi itsen kanssa. Nyt kukaan ei koskaan pääsisi tästä aarteesta osalliseksi eikä mies saisi työlleen palkkiota. Seurasi surun sunnuntai, miehelle uneton, yleisölle huolestunut: ei kai hän antaisi tämän takaiskun lannistaa itseään? Voisihan hän aloittaa kirjoittamisen alusta, hänen sielustaanhan nuo sanat olivat kummunneet! Istuin penkin reunalla ja toivoin koko sydämestäni hänen palaavan korvaamattoman työnsä ääreen.
Ja vasta toissapäivänä tajusin, että samankaltainen lannistuminenhan minutkin oli viime viikkona vallannut. Olin rakkaudella kasannut sarjakuvani kuvakäsikirjoitusta 50 sivua, kun yhtäkkiä huomasinkin selaavani aikaansaannostani tympääntyneen tuomitsevana. Mitä roskaa tämä on? Ihan ankea yritys, uusiksi pitäisi tehdä koko homma. Mitä järkeä edes yrittää jos tulee näin typerää? Olin siis epähuomiossa päästänyt omat rakkikoirani valloilleen ja nyt ne haukkuen raatelivat tulevaa teostani kappaleiksi.
Repikö koira todella muistikirjan vai oliko se metafora tyrmäyskirjeen lähettäneelle kustannustoimittajalle? Eipä sillä väliä. Lannistumisia tulee muodossa ja toisessa, alalla kuin alalla. Mutta niin tulee myös merkityksellisiä, yllättäviä kohtaamisia, sattumanvaraisilta vaikuttavia tapahtumia, joista punoutuukin hukkuvan avuksi heitetty köysi. Elokuvassa mies menetti uskon työhönsä lauantaina ja jo seuraavana päivänä mystinen sielunveli maailman toiselta puolen ojensi välineet jatkaa. Itse tuomitsin tekeleeni roskaksi torstaina ja perjantaina poistuin elokuvateatterista mukanani sylin täydeltä rohkeutta jatkaa (vaikka tämän seikan ymmärtämiseen meni tällä lahopäällä melko pitkään). Että kiitos Jim Jarsmusch ja koko työryhmä siellä ison meren toisella puolen. Pulloposti tuli perille!
Ehkä lannistuneelle tarjoutuu aina syitä jatkaa,
jos vaan pysähtyy
huomaamaan.
Pänttäsin espanjaa neljä vuotta lukiossa ja kirjoitinkin sen melko onnistuneesti. Sitten keskityin seuraavat kymmenen vuotta aktiivisesti unohtamaan rakkaan españolan. Nyt huomaan lähipiirini siunaantuneen kahdella ihanalla italialaisella, joten päätin deletoida viimeisetkin rippeet kyseisestä kielestä siirtymällä italiaan. On vaikeeta kyllä, kun jostain selkärangan nikamista sitä vanhaa sanavarastoa vielä piileksii. No es fácil... eiku Non è facìle!
Voitin esiteininä WSOY:n kirjankansikuvituskilpailun (upee sana!) ja palkinnoksi sain lahjakortin puotiinsa. Lukion lähestyessä tällaisen sivistävän teoksen sitten nappasin... enkä koskaan lukenut. Varmaan olisi vieläkin valaisevaa materiaalia, mutta suoraan sanottuna taitto on niin hermostuttava etten saa edes aloitettua. Visuaalisena ihmisenä olen valitettavan kiinni tällaisissa muotoseikoissa.
Tämä kolmen tiiliskiven painoinen opus oli pakko käydä läpi TAIKin taidehistorian opintoja varten. Hankittiin järkäle puokkiin ystävän kanssa ja lopulta minulle jäi varastoijan rooli. Osin tämän kirjan vuoksi inhoan taidehistoriaa intohimoisesti vielä tänäkin päivänä. Siis niin puisevaa kamaa, harmaita kuvia, tiivistä printtiä, kiiltävät sivut... Mutta tosiaan koko maailman taiteen historiikki yksissä kansissa, että siitä vaan ihmiskunnan kulttuuri kerralla napaan! En suostu muuttamaan tätä rotjaketta enää kertaakaan. Pitänee kysyä ystävältä haluaako sen vastuulleen vai poltanko rituaalisesti täydenkuun aikaan.
Praha on ihan kiva kaupunki, kahdesti olen käynyt. Muttei ehkä niin kiva, että kolmatta kertaa lomaani siellä viettelisin.
Pudotin tämän läpyskän itseasiassa jo Töölön kierrätyshyllyyn. Sen saapi sieltä napata, ei ole varmaan kukaan ottanut koska kyseisen vastaremontoidun kirjaston kierrätysosio on niin onneton: valtavan lukaalin kellarissa pienen pieni unohdettu kärry! Ei opasteita, ei mitään syytä mennä sinne kellariin. Meillä Munkkiniemessä on ihan minikirjasto ja silti tilaa valtavalle kierrätysosiolle, jossa vaihtuu niteet viikottain. Vein sinne taas viime reissulla kirjoja ja viiden minuutin sisällä paikalle pyrähti nuori nainen opuksiani hipelöimään.
Että tso, tso Töölö! Ottakaas Munkasta mallia.
Tärkeänä olin erääseen mappiin arkistoinut esim. netistä printatun Antonio Banderas -filmografian jostain vuosituhannen alusta. Ehkä en tarvi sitä enää. Varsinkin kun teininä tuli katsottua kaikki elokuvat listalta tai ainakin ne jotka Filmtownista ja kirjastosta löysin. Oli muuten aika epämääräistä kamaa siellä alkupäässä...
Ehkä pärjään elämässä ilman kansiollista Leo-julisteita.
Ehkä.
Muistoksi liimasin kuitenkin kitaraani Mix-lehden tarjoaman tarran. Mun kitarasta on tulossa niin upee!
Siis nuo pienet hiuspinnit ja venähtäneet pompulat! Ydinsodan jälkeen jää vain torakat ja ne, niin tarmolla niitä vaan pukkaa lisää puolen vuoden siivoamisen jälkeen. Myöskin samaisesta laatikosta löysin rikkinäisen peilin, sangattomat aurinkolasit, maasta löydetyn joulukoristeen, yksittäisen korvatulpan, pari nenäliinaa paketissa, haljenneen mukin... Mitä ihmettä?! Syytän Maxia tästä, varmaan hänen lootansa muutossa tullut. Kokonaan pesen käteni tällaisesta epämääräisyydestä.
Hei hou kaikki valtameren takaiset Sallin blogin seuraajat. Olette oivaltaneet jotain. Niin minäkin, koska maanantain kohokohta on aina tämän postauksen lukeminen. Ja taas tuli paljon oivalluksia ja uusia näkökulmia ja ajateltavaa. Toi filmi on vaan nähtävä kerta kaikkiaan. Olin sitä mieltä jo, kun luin siitä Hesarin kulttuurisivuilta ja ainakin tämän kertomasi tapahtumasarjan ja tunnelmien jälkeen järjestän itseni näkemään ko. taidepläjäyksen.
VastaaPoistaOn mahtavaa, että saa nähdäkseen ja kokeakseen esityksen, tekstin tms., jonka jälkeen ryhti oikenee, miljoonat ajatukset täyttävät pään ja tuntuu, että ehkä tässä jotain osataankin eli onnistuu hetkeksi painamaan taka-alalle tunteen omien tekemisten ala-arvoisuudesta.
Itse olen onnistunut kirjoittamaan apurahakirjaamme (sitä yhteistyöprojektia, Sallillahan on ihan omagin proge, tämä lukijoille tiedoksi...) joka päivä muutaman kappaleen verran. Tekstipohjahan on jo valmiina, tämä on kakkoskirjoituskierros. Koeluin osan Ihanalle Veeralle, 6 v., iltasaduksi lauantaina. Ja uppos. Olin myös ostanut lastenkirjan - ihan tunnettujen tekijöiden sellaisen - jonka teksti yllättäen on samahkoa tyyliä kuin meidän kirjaan tuleva. Eli innostuin: olen ehkä oikeaan suuntaan menossa. Ja Sallin kuvat ovat niin upeita, että kirja kannattaa tehdä jo ihan niiden takia!
Menen taas todistamaan etten ole robotti. hih. t. äiti