MINIMALISTIN MAANANTAI osa24: Levottomuutta, pikkupeikkoja ja aikuisia

Istun vaasalaisen omakotitalon makuuhuoneessa. Sylissä valtava kuppi kahvia, yllä useita villasta kudottuja vaatteita ja päässä seuraavat ajatukset:

1. Olisi mukava päästä kotiin.
2. Toisaalta kotona joutuu taas tekemään töitä ja se on varmaan ihan pyllystä.
3. Ajatukseni ovat ehkä tuhoutuneet lopullisesti. En enää koskaan tule kirjoittamaan mitään järkevää tähän blogiin.
4. Miksi päiväkirjaa on mukava kirjoittaa ja kaikki muu on luotaantyöntävää?
5. Blogin katselukertoja tulee edelleen Pohjois-Amerikasta ja Venäjältä satoja päivässä. Uhka vai mahdollisuus?
6. Olen todella ylpeä, että pääsen nykyään silta-asentoon joogaharjoituksessani.
7. Tekisi mieli hölkkälenkille, mutta ulkona on liian kylmä.
8. Itseasiassa pidän liikunnasta todella paljon. Se purkaa ahdistuneisuutta, jota kerään yliherkkyydelläni tasaiseen tahtiin.
9. Meditaatio vähentäisi yliherkkyyttä.
10. Pitäisi varmaan mennä saunaan meditoimaan (sehän on talon rauhallisin ja luolamaisin paikka).

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomasti. Ajatusten virta on loputon, en vain pääse siihen mukaan. Istun rantakivellä ja ohi kuohuaa villi idearyöppy. Idioottimaisuudet ja neronleimaukset kaikki sekaisin ja minä tepastelemassa liukkailla kallioilla uskaltamatta mennä lähemmäs etten luiskahda kuohuun pää edellä. Keskittymiskyvyttömänä kykenen kirjoittamaan vain kirjoittamisesta. Tämä levottomuus on tuskastuttava tila - en halua menettää keskittymiskykyäni enää koskaan.

Viimeksi mainitsin tuoreelle vuodelle asettamiani tavoitteista. Ne tähtäävät kaikki elämäntapojen tervehdyttämiseen ja sitä kautta keskittymisjänteen pidentämiseen. Olen kyennyt noudattamaan lupauksiani jo kahdeksan päivää. Liikuntaa neljä kertaa viikossa tulee tarpeeseen, sillä minulle nimenomaan juhlapyhien sukulointi kerryttää ahdistusta, jota täytyy päästä purkamaan (ja läheisille tarkennuksena: kaikki sosiaalinen kanssakäynti lisää stressihormonini erittymistä). Sokerilakko pitää myöskin, ei ongelmaa siellä. Tosin tänään on taas edessä yksi perhesuhteiden velvoittama kahvipöytä, mutta blandaan limpparini vedellä ja hivutan piparit puolison lautaselle.

YouTube-videoiden välttely onkin se vaikein, aivan kuten ennakkoon arvelin. Isoin syy on se, että facebook on nykyään täynnä pelkkiä videoita. Joudun liuttamaan postauksia ohi niin että silmissä vilisee, jotta videot eivät ehtisi käynnistyä pelkästä katseen voimasta. No, tuleepa oltua vähemmän koneella. Mitä pointtia on notkua netissä jos ei saa hassuja eläinvideoita!? Sehän on sama kuin...


*jää tuijottamaan tyhjyyteen*


*hörppää kylmennyttä kahvia*


*unohtaa mitä oli kirjoittamassa*


*lukee aiemmin kirjoittamansa*


*harkitsee kaiken aiemmin kirjoittamansa poistamista*


*ei poista mitään, 
koska on liian laiska aloittaakseen alusta*


*päättää muuttaa suuntaa toivoen sen maagisesti pelastavan laahaavan aloituksen*


*piirtää kuvan peikosta*

Huh, pelkään aivosolujeni lopullisesti surkastuneen joululoman aikana. Ketä kiinnostaa löpinäni jostain nettivideoista tai uudenvuodenlupauksista? Kirjoitanko niistä tosiaan jo toistamiseen!? Onneksi tämä blogi ei ole tärkeä. Onneksi mikään ei ole kovin tärkeää, ei siinä määrin että pitäisi stressata omasta onnistumisestaan. Ei niin kuin vaikka... aivokirurgia - se on tärkeää! Minun kissavideokirjoitukseni - ei stressaamisen arvoista. Siispä en stressaa.

Tuijottelen aamun sinertämälle omakotitalopihalle. Hangella risteilee kissantassunjälkiä, autotallin takana ujostelee uusi päivä, omenapuiden lomasta vilkkuu naapurin jouluvalot. Kello nakuttaa varovasti, muuten on hyvin hiljaista. Mistä minä olen taas hermostunut? Miksi ajatuslistani kolme ensimmäistä kohtaa ovat niin negatiivisia? Että kotiin pitäisi päästä, mutta sielläkin on varmaan kurjaa ja tämä blogikin on ihan tyhmä? Joku minun sisälläni nyt kiukuttelee, joku keskenkasvuinen pikkupeikko. Kohennan ryhtiä ja vedän pari kertaa syvään henkeä. Rupean aikuiseksi. Otan syliin istumaan sen peikon, sen saman joka halusi aiemmin tulla piirretyksi. Kysyn että mikäs nyt vaivaa. Se taitaa kaivata vähän huomiota kun niin mekastaa. Peikko tuhisee polvella tuskastuneena ennen kuin alkaa paasata:

En minä tiedä olenko lapsi vai aikuinen. Minulla on aikuisen muoto, mutta pikkulapsen epävarmuus, herkkyys, mielikuvitus. Kahdet silmät: 30-vuotiaan ja 8-vuotiaan. Teini-ikäistä uhmaa, parikymppisen itseriittoisuutta, keski-ikäistä nostalgiaa ja vanhuksen villasukkakutimet. Pitääkö joku niistä jättää pois kun on tämän tai tuon ikäinen? Entä jos on yhtä aikaa se kiukkuinen taapero ja syliin nostava äiti? Olenko nykyään isoäidin kahvipöydässä lapsenlapsi (tuplalapsi) vai tomera aikuinen, joka keittää kahvit ja kattaa pullat ja istu sinä mummeli vaan, kyllä minä laitan.

Entä jos on kolmekymppinen eikä vieläkään aikuinen? Entä jos ei vieläkään ole vakityötä, perhettä tai omistusasuntoa? Onko silloin vapaa vai vajaa? Entä jos ei tiedä tulevasta tai edes ensi viikosta? Onko sellainen suunnattomuus huonoa suunnittelukykyä vai realismia elämän arvaamattomuuden edessä? Entä jos haluaisi asua pienessä talossa isolla tontilla ja useamman kilometrin päässä kaikesta - onko se pakofantasia vai sisäinen ääni, joka on lopulta aina oikeassa? Entä jos ei ikinä halua sitä minkä on juuri saanut valmiiksi vaan aina sitä seuraavaa, sitä joka vasta siintää unelmien reunoilla?


Ja entäs ne unet jotka toistuvat yö yön perään? Onko se kohtalon kutsua vai vaan väärään paikkaan eksynyt ajatus rapistelemassa ulospääsyä kuin tupaan pelmahtanut varpunen? Pitäisikö tehdä niin kuin muutkin minua ennen vai raivata ihan oma reitti? Voiko lähteä seikkailulle jos ei tiedä minne haluaa päätyä? Voiko olla lukematta päivän lehteä jos tietää jo entuudestaan kaikki ne huonot uutiset, joita se pitää sisällään? Entä jos katselee mieluummin sohvapöydän alla piileksivää pimeyttä kuin television välkkyvää kuvaa? Saako uskoa että kaikki menee lopulta hyvin vai onko se naiiviutta?

Näitä kaikkia se miettii se peikko, joka koittaa piilottaa äänen värähdykset totisuuteen. Kaikki on niin monimutkaista että siinä menee ihan väsyneeksi eikä jaksa enää hymyillä ja kertoa kuulumisia kun kysytään. Haluaisi olla ihan hiljaa vaan ja järjestellä päässä pörräävät kysymyskärpäset lokerikkoon ja ottaa ne sitten yksitellen esiin lähempää tarkastelua varten. Silloin ei saa tulla sanomaan että "mennään markettiin" tai "mennään ajelulle" tai "tule nyt äkkiä syömään ennen kuin jäähtyy". Mutta muut eivät tätä tajua vaikka kuinka ottaisi jyrkän ilmeen ja mutristaisi suuta. Tulevat vaan viereen ja kyselevät loputtomasti lisää kaikkea tyhmää.

Istumme hiljaa, peikko ja aikuinen. Päivä valkenee, naapurin lumikola rahisee risuaidan takana. Kiukkuinen kysymystulva on ehtynyt, olo on hetken tyyni ja vakaa. Aikuisena tiedän miten kysymyksiin varmaan kuuluisi vastata, mutta annan olla. Joskus hyväksyvä hiljaisuus on lempeämpi kuin kokemuksen rintaääni. Peikko kiipeää sylistä ikkunalaudalle laskemaan ohi pyrähteleviä talitiaisia ja aikuinen lähtee keittämään toisen kupin kahvia. Lumi olisi muuten nyt juuri sopivaa lumiukon tekemiseen. Olisiko se sitten lapsellista peuhaamista tai hyvää ulkoliikuntaa, samapa tuo. Molemmat tulkintatavat käyvät tänään minulle.


Sillä olen tällainen aikuinen ja tällainen pikkupeikko, molemmat samoissa nahoissa.
Se on varmaan ihan hyvä kombo.


*läimää läppärin kiinni ja menee ulos tekemään lumihirviöitä*

163. MARJAANA AUMASTO: RIKAS, LAIHA JA KAUNIS

Tämän kirjan taisin lukea teininä muutamaankin kertaan, kertoo ehkä dystopiasta, jossa miehiä ei enää ole... en muista. Minulla on tapana unohtaa lukemani vähän turhan nopeasti, varmaan häikkää sisälukutaidossa. Pistän opuksen eteenpäin kun en ole avannut kymmeneen vuoteen. Kiitos kuitenkin tekijälle hienosta kirjasta.

164. WILLIAM SHAKESPEARE: RAIVOISAT RUUSUT

Olisikohan äiti ostanut tämän minulle yleissivistävyyden nimissä. En ole kuitenkaan lukenut näytelmiä "huvikseni" sitten kouluaikojen. Vaatii liikaa nimimuistia sellainen dialogin tankkaaminen.

165. POIKANI BREMER -SARJAKUVA-ALBUMI

Sain ilmatteeksi tämän ja olen tunnollisesti kuljettanut mukana monessa muutossa, kun sisältää pari tuttujen tekemään osiota. On kuitenkin sen verran suurikokoinen teos, että laitetaan eteenpäin. Kurja jättää kirjoja lukemattomina hyllyyn makaamaan.

166. YK-MUKI

Iskä on ollut rauhanturvajoukoissa parisenkymmentä (?) vuotta sitten. Mietin, että olisi vitsikästä viedä tämä muki työpaikan kahvihuoneeseen. Ei olisi muilla samanlaista! Vaikuttaa kuitenkin ettei sellaista kahvihuone-työpaikkaa ole tässä nyt tarjolla. Ja on noista YK-vuosista jäljellä myös valokuvat, postikortit ja rintakoru.

167. MUOVIKIPPOJA

Aina vaan meidän minikeittiöstä putkahtelee random-tavaraa. Miten voi niin pienessä tilassa olla niin paljon turhaa piilossa?!
















168. LEIPÄLAUTASIA

Minä tyhjään astiakaappia niin kauan kun tuo tiskikasa tuossa altaan vieressä tönöttää! Ei voi olla lopulta tiskiä jos ei ole astioita...

154. SIROTINSETTI

Voi elämänkäpy tämän bloginkin epäjärjestystä! Laskimella tarkistin roinamäärää ja huomasin jonkin olevan taas pielessä - niin varmaan kun hyppäsin pari postausta sitten yhden järjestysluvun yli! Palataan siis ajassa ja laitetaan peliin sirotinsetti numerolla 154. Toisessa on ilmeisesti ollut kanelia... joskus vuosikymmenen alussa.