Jo kolmas yritys.
Deletoin aiemmat kaksi räpellystä, ei niissä ollut mitään säästämisen arvoista.
Muistan, että minun oli vaikea kirjoittaa Vaasassa viime jouluna. Kirjoittaminen tuntuu vaikealta myös nyt. Ei meinaa tulla mitään tekemisen arvoista. Tai keskittymiskyky ei jotenkin riitä. Päässä kokoajan vaan tieto siitä, että pitäisi saada olla rauhassa. Ettei pitäisi joutua mihinkään ylimääräiseen nyt. Kun ei ole oman kodin rauhaa eikä tavanomaisia rutiineja. Ei omaa työhuonetta eikä kaikkia puutuneita tapoja turvana. Täällä on liian aktiivista, liian rauhatonta.
Siis: minä olen liian rauhaton. Näin toissayönä unen, jossa meditaatio-opettajani ohjasi mietiskelyharjoitusta jossain temppelin kaltaisessa enkä siltikään kyennyt keskittymään. Katseeni karkasi ikkunasta ulos. Tien toisella puolen nuoret naiset harjoittelivat benji-hyppyjä todella matalan talon katolta. Ajattelin, että se on huono ajatus, että nehän liiskaantuvat katuun.
En voinut olla katsomatta.
Max on saunassa soittamassa kitaraa. Hänen äitinsä ajaa nurmikkoa pihalla ja minä korvatulpat päässä kammarissa rapisuttamassa tietokonetta. Kuvittelen aina haluavani jonain päivänä omakotitalon omistajaksi, mutten ole mikään ulkoilmaihminen. Eikö sisäilmaihminen voi olla talon omistaja? Jos olisi kivitalo ja kivipuutarha, niin ei tarvitsisi niin kitkeä ja kökkiä. Mutta sitten sisällä puuhailisin niin pirusti! Olisi erikseen kirjoitushuone ja musiikkihuone ja maalaushuone ja joogahuone ja kaikki seinät maalattu eri väreillä! Olisi puuverstas ja kirjasto ja yksi huone täynnä tyhjää vaan!
Joo, se piha voisi olla hienoa valkoista kiveä ja sitten joutessani haravoisin sinne raitoja ja kuvioita. Olisi iso muuri ja sen takana alkaisi pystymetsä. Sellaisen puutarhan minä haluaisin, sellaisen talon.
...
On taas nikamat täynnä jännitystä ja jumia. Vaikka eilen joogasin ja tanssin kädet ilmassa radion tahtiin, niin silti juilii vaan entistä terhakammin. Ihme meininkiä sellainen. Täytyykö ihmisen ruveta joogaohjaajaksi, että pääsee kivuliaisuudestaan eroon? Kysyin viime käynnillä fysioterapeutilta, että minkälainen elämä pitäisi olla ettei hankkisi kroppaansa kremppaa. Kun ei ne urheilijatkaan terveiltä vaikuta. Se nainen moukaroi minun lihaani ja vastasi, että rauhaa kannattaa vaalia. Stressittömyyttä.
Jaa, voisiko olla.
Olen tehnyt sarjakuvaa nyt 70 sivua. En tiedä kuinka pitkä siitä on tulossa, minulla on vielä pulska kansiollinen käsikirjoitusta odottamassa. Aloin tänään epäillä ettei sarjakuva ehkä olekaan tekemisen arvoinen, että olen ehkä hairahtanut polulta, pölissyt tarpeettomia viimeisen parikymmentä liuskaa. Sitten itkin ja Max vei minut kävelylle. Sitten nukuin 1,5h. Aioin huomenna jatkaa. Piirtämistä siis, itkemisestä en ole varma.
Kyllä minä kuitenkin meinaan sen sarjakuvan valmiiksi asti tehdä, tuli siitä sitten kelpo tai aivan keskinkertainen. Piirrän vaan jokapäivä kunnes jonain ehtoona loppuu sanottava. Sitten pilkon sen aikaansaannokseni paloihin ja katson, että onko se yksi opus vai monta ohukaisempaa.
Varmaan lopetan tämän blogin sitten kun tulee viikot täyteen. Tai ainakin alan kirjoittaa jotain muuta, pidän taukoa.
Ajatus ei kerta kaikkiaan pysy enää kasassa.
Mitä minä olin sanomassa?
Purkasin tämän ja laitoin lankakerän takaisin laatikkoon odottamaan parempia virkkuuaikoja. Ei viitsi arvokasta heijastinlankaa roskiin heivata.
Hämmentävä kaappitila on meilläkin omistettu tyhjien kassien säilyttämiseen. Tässä kassissa tuli aikanaan peitto. Nyt laitan sinne asunnosta poistuvia roinia.
Ehkä laitan tämänkin nyt jakoon. Ei sitä kannata valehoitajaksikaan ruveta, kun niillä on niin huonot palkatkin...
Hienossa puulootassa säilytän öljyvärejäni... joita en koskaan käytä. Löysin sieltä pahnan pohjalta jotain lippulappusia ja hiilenpätkiä. Josko niistä malttaisi edes luopua.
Kuvaushommia varten hankin enkä hennonnut samantien kierrätyskeskukseen palauttaa. On niin hellyyttävät nuo hipsulapitsit tuolla lahkeensuussa.
Tuosta mustavalkoisesta tein ystävälle kangaskassin aikoja sitten, kuninkaallisten naamoista lippusiimaa. Hommaan sitten uusia kun ommelinto yllättää.
Sain äidiltä kun etsiskelin isoja helyjä häävierailua varten. En muistaakseni kuitenkaan näihin päätynyt sonnustautumaan. Haluuko mamma nää takaisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti