Oho, mitä lintsaamista! Normaalistihan valmistelen tämän kirjoituksen sunnuntaina ja heti seuraavana aamuna julkaisen. Tai jos oikein hankalaksi menee niin maanantai-iltana vasta, kerran taisi mennä tiistaille. Mutta nyt on, mitä... keskiviikko? Deadlinesta kaksi päivää myöhässä ja pikkuhiljaa alan tässä vasta naputella. Mitä ihmettä?
No, tietysti sitä että on kesä ja loma ja Vaasa eikä sitä nyt jaksa niin tikkana olla. Että vaikka ei etelään pääsekään lomailemaan niin silti voi harrastaa hasta mañana -asennetta. Tai meitsillä näköjään hasta pasado mañana, kun ylihuomiselle menee...
Vaasassa sataa ja on kylmää ja harmaata. Paitsi silloin yhtenä päivänä kun aurinko ehti olla esillä juuri niin pitkän hetken, että rakensin työpisteeni parvekkeelle ja ikuistin tilanteen kameralla. Sarjakuvavälineet on täälläkin mukana (ei tässä siis ihan siestalla olla) ja tarinaa on nyt kasassa about 80 sivua. Omat tunnelmat projektin suhteen vaihtelevat tyytyväisyydestä syvään epätoivoon. Kun en osaa sanoa onko siitä nyt sitten tulossa hyvä tai edes yhtään sellainen kuin oli tarkoitus. Ja kuinka pitkäksi stoori venyy. Ja kuinka loputtoman kauan sen tekemiseen menee. Ja onko missään mitään pointtia...
Mutta teen vaan. Opettelen olemaan välittämättä lopputuloksesta. Tätä samaa lausetta kirjoitan tänne blogiinkin joka viikko. Teen vaan, yksi sivu kerralla, yksi lause kerralla, yksi viiva... Opettelen muistamaan, ettei tämä muutenkaan ole järin vakavaa puuhaa. Teen vaan kun jotain täytyy ihmisen puuhata pysyäkseen järkipäisenä. Päämotiivini on tekeminen itsessään, ei lopputulos.
Mutta lintsatut tunnit ovat kyllä ihmisen laatuaikaa! Varastettuja hetkiä, itselle omittuja luvattomia tuokioita. Tottelemattomuuden sokeroimia. Tietysti pidin siis huolen, että kaikki pakolliset puuhat tuli tehtyä ja arvosanat olivat kelvollisia. Enhän ollut mikään kouluvihaaja. Tein vain juuri sen verran kun oli pakko. Todettuani ettei jokaikinen oppitunti olekaan elimellisen tärkeä, päätin suosiolla jättää osan niistä väliin. Siis sehän on pelkkää byrokratiaa, että täytyy mennä samaan aikaan samaan paikkaan vuodesta toiseen. Ei ihminen toimi sillä tavalla. Ihminen on eläin, jolla on kaksi jalkaa ja vapaa tahto. Niitä täytyy käyttää!
Niinpä jalkani kuljettivat minut joinain aamuina kirjastoon, jonka lukuhuoneessa saatoin ahmia kerralla kokonaisen romaanin. Tai jos äiti oli työreissulla niin palasin iltapäiväksi kotiin katsomaan telkkaria. Tai mitä sitä nyt ikinä tulikaan tehtyä, lintsaamisessa ei ole tärkeintä se tekeminen vaan oleminen itsessään. Se vapaus! En minä eilenkään mitään oleellista tehnyt, pasianssia pelasin ja kuuntelin radiota. Ihan hyvin olisin voinut kirjoittaa. Ei vaan huvittanut yhtään. Huvitti enemmän lintsailla ja testata, että onko se blogihomma nyt niin velvoittava, että ihan joka maanantai täytyy. No, eihän se ole. Ei mikään ole. Mutta kyllä minä tämän lopulta sitten halusin valmiiksi saada, kun isäkin puhelimessa ihmetteli blogihiljaisuutta (iskä on yks mun tärkeimmistä lukijoista).
En tiedä mikä siinä lintsaamisessa on? Onko se vaan vastuun pakoilua vai voisiko sitä pitää jonkunmoisena armollisuutena? Kun olenhan minä kuitenkin tätä kirjoitusprojektia pitänyt yllä muutamaa viikkoa vajaan vuoden. Se on varmaan minun tapa sitoutua, että pysyn päätöksessä sillä ehdolla, että joskus saa olla laiska ja saamaton ihan ilman lupalappuja. Niin kuin tässä lavastamisessakin. Teatterityössä on monta rasittavaa ja käsittämätöntäkin puolta, mutta ne kaikki korjaantuvat se ettei ikinä tarvitse raportoida menojaan kellekään. Sanoo vaan, että tuolloin en pääse ja sitten ei pääse. Toki sen työn joutuu sitten tekemään myöhemmin, mutta ihan itse valitsemallaan ajanhetkellä.
Ihme kyttäämistä sellainen, että aina tiettyyn aikaan tietyssä paikassa pitää jotain tehdä. Muistan kun olin kaksi päivää puhelinmyyjänä lehtiä kauppaamassa. Siinä puheluiden välissä sitten ajattelin pitää pienen hengähdyshetken ja tallustin keittiöön hakemaan kahvia. Ehdin juuri keittimen kahvaan tarttua kun esimies ryntäsi perään ja ilmoitti, ettei nyt ole virallinen kahvihetki! Että se on vasta 23,5 minuutin päästä ja siihen asti puhelimen pitää olla kiinni kuuloelimessä!
Otin loparit seuraavana aamuna. Ihan tarpeetonta nillitystä, kun olin kuitenkin saanut niitä typeriä julkaisua ihmisille tuputettua. Jos sitä ei saa edes kahvilla juhlia niin on se kumma! Niin, sitä se tavallaan on se lintsaaminen. Siinä on kumman juhlava fiilis, sellainen jonka joku toinen tavoittaa vain varaamalla viikonloppureissun Pariisiin. Meitsillä ei ole halua matkustella tai pistää kuuppaa sekaisin päihteillä. En halua hypätä korkealta kumivaijeri nilkkojen ympärillä tai kiljua vuoristoradan ensimmäisessä vaunussa.
Noiden sijaan minulla on nämä itselle varastetut tunnit. Lintsaaminen on mun Lintsi. Kun tietää, että ihan ehdottomasti pitäisi olla tekemässä jotain muuta ja oikeen tuntee kuinka deadline paahtaa ohi. Silloin pokkana vaan klikkaa vaan uuden jakson tv-sarjaa pyörimään. Siitä pitää nauttia! Eikä pidä sitten jälkikäteen pilata hyvää lintsausta jollain syyllisyydellä. Katumisessa menee vaan kaikkien aikaa hukkaan.
Niin, että pahoitteluni kun tuli postaus monta päivää myöhässä.
Oli se sen arvosta!
337. PAINOINDEKSITAULUKKO
Tämän paperilappusen poistaminen on suuri ele. Niin lukemattomat kerrat olen tätä taulukkoa päntännyt ja haaveillut, että "jos painaisi 68 tai 66 tai vitsi jonain päivänä 64!". Varsinkin teini-iässä tämä oli yksi pääharrastuksistani, alemmilla kilomäärillä makustelu. Nyt sen voisi jo lopettaa. Jos käyttäisi seuraavat 30 vuotta vaikka itsensä hyväksymiseen.
Huulirasvaa ei kyllä ikinä saa käytettyä ihan loppuun asti. Ei varsinkaan tällaista johon täytyy tunkea sormi sisälle. En edes tiedä mitä vuosikertaa rasva edustaa...
Tää on paha. Pari kertaa olen kassia jo hypistellyt ja pakannut sitten takaisin laatikkoon. Mutta nyt loppuu roinat ja on pakko pistää peliin viimeisetkin turhakkeet. Loppujen lopuksi kyseessähän on siis muovinpala johon on printattu kuva. Ehkä pärjään ilman sitä. Tai ehkä sitä voisi edes käyttää.
Tismalleen samaa kategoriaa kuin edellinen. Ehkä pärjään ilman tai josko ottaisi kantovälineen edes käyttöön.
341. RASVAA
Hmm, kutsuva töräys päiväämätöntä rasvaa kakkanäytepurkissa. Sisko varmaan joskus antanut hydrokortisonia tai jotain. Jonain vuonna.
Hylätyn maalauslaukun pahnanpohjimmaisia.
Meidän huushollissa on vieläkin enemmän näitä lenkkejä kuin itse tukkaa!
Hihii. Jihuu. Nyt osuit asian ytimeen. Hieman hätkähdin tuosta, että olet ikään kuin ryöpsyttämällä merkkaillut mahatauteja yms. mamman nimmareilla varustettuna, mutta varmaan olet joskus siitä puhunut.... ja itse olen ehdolla Vuoden Lintsari-pokaalin saajaksi, jahka sellainen kisa ymmärretään järjestää.
VastaaPoistaMuistan, kuinka joskus tyyliin 12-14-vuotiaana ilmoitin äidille, että tänään me mennään myöhemmin kouluun, mene sinä vaan siitä nyt pankkiisi johtamaan alaisiasi, kohtahan myöhästyt. Sitten kaivoin romaanin esiin tai tein jotain muuta mahtavaa, jonka nautinnon kruunasi mainitsemasi vapaus, oma aika, varastetut tunnit.
Jos lukujärjestys oli liian näkyvillä, kipusin kerroksen ylöspäin meidän ullakkovinttikanahäkki-komeroon, jonne olin sisustanut mukavan pesän. Mukanani oli taasen joku kirja ja herätyskello. Herätyskello oli sitä varten, että näkisin, milloin äiti oli laskeutunut Säästöpankkia johtamaan talomme ensimmäiseen kerrokseen ja voin taas kömpiä kotiin. Huhuu. Äiti oli lisäksi erittäin leväperäinen nimen kirjoittelussa ja puolusti mua varmaan väärissäkin paikoissa. Hän ei pahemmin kysellyt, kun toin poissaoloapaperin, jossa oli useampikin rivillinen nautinnon tunteja merkattuna. Kerran kuulin, kun hän puhui luokanvalvojan kanssa puhelimessa. Luokanvalvoja ilmeisesti ihmetteli näitä toistuvia kurkkukipuja, kuumeita ja vatsajuttuja. Äitipä kirkkaalla äänellä selitti, kuinka Tiinalla on NIIN HEIKKO TERVEYS ja nytkin lapsiparka on sängyn pohjalla kuumeilun takia. Makasin toisin sanoen kirjan kanssa punkassa vierelläni jotain herkkuja ja colapullo. Coca Colahan oli kova juttu 60-luvulla vielä.
Että älä sure, lapsi pieni. Kaikki on anteeksi annettu ja minä jos kuka siunaan nuo ihanat vapauden hetket ja tunnit ja päivät ja vaikka viikotkin, sillä ihminen tarvitsee niitä pysyäkseen järjissään. Ilmeisesti geeniperimääsi kuuluu tietoisuus siitä, että 8-16 -elämä on kellokalleporukoiden ja piiskanheiluttajien hampaita narskuttelevien hikareiden keksimä juttu. Halaus Vaasaan.