Perjantai klo21.38
Illat on vaikeita, tällaiset valoisat, laiskat illat kun ei osaa päättää, että oliko se päivä nyt siinä vai vieläkö jotain pitäisi? Minussa repii vastakkaisiin suuntiin kaksi päättämätöntä. On se, joka sanoo että jokainen hetki on käytettävä itsensä kehittämiseen ja sitten se toinen jonka mielestä kahdeksan jälkeen ei tarvitse enää mitään.
Max selailee Ylen uutistarjontaa ja tuhahtelee päivänpolitiikan typerimmille tempauksille. Tekstimassan lomassa pyörii videoklippejä poliitikoista. Eikö uutisiakaan saa enää lukea ilman välkkyviä videoklippejä? Tämän julkaisun hetkellä olemme jo Vaasassa. Jotenkin kummasti kaikki ystävät halusivatkin tavata ennen lähtöä ja koko viikko on täyttyi kahvitteluista ja korttipeleistä. Hassua, minä joka pidän itseäni melko erakkona olenkin kerännyt ympärilleni niin paljon kauniita ja ihania ihmisiä. Sellaisia joita harmittaa jos olen neljä viikkoa toisaalla. Aikamoinen siunaus.
En osaa sanoa onko tällaisesta räpiköimisestä iloa. Että tavallaan esittää tekevänsä jotain rakentavaa, vaikka todellisuudessa silmät jo seisoo ja nukkumaanmeno on päällimmäisenä mielessä. Onko ne näissä pienissä hyötykäyttöön otetuissa hetkissä ne kullanarvoiset sekunnit, jotka tekevät kuhnurista hurmurin vai pitäisikö vaan osata rentoutua? Olisinko enemmän hyödyksi jos menisin ajoissa nukkumaan ja sitten aamulla kirjoittaisin kunnolla? Tällaisina tunteina huomaan kuinka kirjoittaminen on minulle tärkeää. Ihan mistä tahansa kirjoittaminen, se teko itsessään.
Käsivarren karvat pystyssä
Alaselässä kylmää kohinaa
Silmäkulmassa sähkö napsuu
Selkä moneen suuntaan mutkalla
Nikamissa kaikki suunnat vääriä
Hampaat puree yhteen
mutta vinoon menee sekin
Alaleuka ei meinaa löytää yläkappalettaan
Tämän minä tunnen
Kaikki nämä kivut ja pakotukset
Mutta mieltäni en tunne
Siksi täytyy kirjoittaa
Pukea sanoiksi näkymättömät lapset
En ole vieläkään päättänyt onko tekeminen tekemisen arvoista jos kukaan muu ei siitä pääse osalliseksi. Onko taidetta ilman yleisöä? Siinä mielessä kysymys on tarpeeton, että teen joka tapauksessa. Vaikka olisin yksin autiolla saarella, tekisin silti. Mutta onko sitä tekoa olemassa? Ja kannattaako yleisöä tietoisesti tavoitella? Syvällä sisimmässä luotan siihen, että yleisö kyllä saapuu kun on sen aika. Syvällä sisimmässä tiedän myös, ettei vielä ole se aika. Että yleisön saapuminen on väkivaltainen hetki, vaarallinen, räjähdysarka, arvaamaton. En vielä kestäisi sitä. Tekemiseni ei ehkä kestäisi katseen voimaa.
Tutkijat ovat todenneet, että tarkkaileminen itsessään muuttaa kohdetta. Vaikka minkään ei pitäisi muuttua, niin jotenkin vaan se protoni tai mikälie hiukkanen värisee aavistuksen eri taajuudella kun siinä on tarkkailija läsnä. Katseella on sellainen voima. Katse voi tappaa, ainakin se mykistää. Selostan tarinaani toiselle, mutta lopetan heti kun vastaanottajan katse alkaa harhailla. Menetin otteen. Menetin asemani, minulla ei ole enää oikeutta puhua.
Sitä pelkään jos yleisö jonain päivänä kääntää katseensa minun suuntaani. Mykistyn, muutun, ajatus alkaa väristä eri taajuudella. Enkä sen jälkeen enää koskaan pääse takaisin tähän mitä on nyt. Eikä ihminen mitään muuta pelkää niin kovin kuin muutosta. Tämän hetken tuskaa hirvittävämpää olisi vain sen tuskan katoaminen, sillä silloin täytyisi muuttua. Nyt tekeleeni eivät ehkä ole nerokkaita, mutta ne ovat täysin ja kokonaan omia. Teen maailmalta piilossa. Teen maailmaani piilossa. On vaikea arvioida kannattaako sitä avata, tehdä julkista.
Olen kyllä saanut yltäkylläisen paljon lukemattomilta muilta ammatikseen ihmetteleviltä. Ne kaikki laulut, kuvat, filmit, esitykset, jotka ovat puhuneet minun suullani, tanssineet minun kehollani. Puhuneet sitä kieltä, jota en tiennyt osaavani. Taipuneet niihin asentoihin, joihin en tiennyt taipuvani. Sukupolvi sukupolven jälkeen tuntemattomia, jotka ovat artikuloineet minuudesta enemmän kuin itse koskaan kykenen. Olenko minä vaikuttanut heidän työhönsä katseellani? Olenko tarkkailijana muuttanut heidän värähtelynsä taajuutta? Olenko riistänyt jotain heidän maailmastaan?
Toisin päin ajateltuna homma tuntuu tarpeettomalta itsevarjelulta. Emmehän me edes tunne! Mitä he minun mielipiteistäni välittävät? He tekevät työtään ilmaisijoina ja minä katsojana. Maailman yksinkertaisin asia! Saattaa silti mennä vielä muutama vuosi ennen kuin olen katseelle valmis. Katse voi polttaa kohteensa loppuun, kuluttaa läpikuultavaksi. Paahtaa ihmisen haaleaksi haperoksi kuin auringossa värittömäksi riekaleeksi korventuneen markiisin.
Lauantai klo09.12
Kului kaksitoista tuntia. Suurin osa noista tunneista tiedottomuuden tilassa: unessa tai tietokonetta selatessa. Aamut ovat parempaa aikaa kirjoittaa. Ajattelen näin, koska aamuisin ei ole sitä päivän loppumisen tuskaa. Ei sisällä laiskan ja toimeliaan kädenvääntöä. Aamuisin kaikki minussa tietää, että täytyy kirjoittaa. Suurinta taitoa tosin on kyetä tekemään silloin kuin tekeminen tuntuu kaikkein vastenmielisimmältä. Siksi iltakirjoittamista olisi hyvä harjoitella. Ei pidä arvottaa aikaa sillä tavalla tehokkaisiin ja tarpeettomiin hetkiin, niin kuin buddhalaisuudessa opetetaan ettei ihmisiäkään tulisi jaotella ystäviin ja samantekeviin. Kaikki aika on samaa ulottuvuutta, kaikki olennot ovat äitejä.
Jos oivaltaisi tuon äiti-asian. Kuinka tällä planeetalla olemme kaikki olennot pohjimmiltaan samaa ja tietoisuus vain välillä vaihtaa olomuotoaan kuin tyytymätön hotellivieras huonetta. Silloin ei tarvitsisi pelätä sitä katsettakaan. Tässä elämässä minulle on suotu äiti, jonka katse hyväksyy kaikki tekeleeni, kannustaa loputtomasti, ruokkii ja oivaltaa. En tietenkään odota jokaiselta tällaista katsetta, se olisi kummallinen tilanne. Mutta on syytä muistaa että katseita on monenlaista. Ei se aina ole hammaslääkärin poran lailla ytimeen tunkeutuvaa, halveksuvaa lasertuijotusta.
Sitä myös sanovat buddhalaiset, että se maailma jonka näemme ei ole olemassa sillä tavalla kuin tavallisesti ajattelemme. Että kaikki on mielen luomusta, heijastumaa ja ilmiöiden todellinen luonne kätkee itsensä visusti. Minä en siis ymmärrä mistä tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse, tässä todellisuudessa, tässä kirjoittamisessa, muissa elävissä. Luulen tietäväni, mutten tiedä. Enkä tiedä mitä muut tietävät. Tietääkö meistä kukaan mitään? Miksi pelätä jonkun toisen tulkintaa? Omia tulkintojani minun pitäisi kritisoida eikä muiden. Omaa katseeni minua pitää vankina eikä muiden.
Niin ne katsojatkin ovat usein huolissaan, että ymmärsivätkö taiteilijan intentiot oikein. Ensi-illan jälkeen kärttävät tekijältä oikeita vastauksia kuin abiturientit päättökoetuloksiaan. Ja useimmiten taiteilija kieltäytyy kommentoimasta, sanoo ettei halua selitellä. Onkohan se siksi, ettei se alkuperäinen idea ole välttämättä kovin hyvin artikuloitavissa? Tai ehkä siinä ei ollut mitään agendaa, ehkä vuosikymmenien harjoittelu on ollut nimenomaan tavoitteellisuuden murtamista, alitajunnan opettelua.
Tai sitten yleisön tulkinnat ovat vaan niin paljon mehukkaampia. Onhan se valtava kunnia, jos joku tuntematon tulee sanomaan, että tällaista se sinun teoksesi minulle kertoi. Tämän ajatuksen tunnistin ja otin omakseni. Siinä vaiheessa selittely olisi kuin tempaisi adoptioon antamansa lapsen takaisin. Ei se noin mennyt, anna tänne se!
Mutta mitä näistä minun lapsistani tulee jos en ikinä päästä niitä ihmisten ilmoille?
Näistä näkymättömistä lapsista, joita ei koskaan katseelle alisteta?
Tämä on pitkän ajatusketjun puoliväliä, jossa nyt häälytään.
Toisessa päässä on lukittu pöytälaatikko ja toisessa parrasvalot.
Olen matkalla.
Valmis näkymättömille lapsille äidiksi.
Lauantai klo09.12
Kului kaksitoista tuntia. Suurin osa noista tunneista tiedottomuuden tilassa: unessa tai tietokonetta selatessa. Aamut ovat parempaa aikaa kirjoittaa. Ajattelen näin, koska aamuisin ei ole sitä päivän loppumisen tuskaa. Ei sisällä laiskan ja toimeliaan kädenvääntöä. Aamuisin kaikki minussa tietää, että täytyy kirjoittaa. Suurinta taitoa tosin on kyetä tekemään silloin kuin tekeminen tuntuu kaikkein vastenmielisimmältä. Siksi iltakirjoittamista olisi hyvä harjoitella. Ei pidä arvottaa aikaa sillä tavalla tehokkaisiin ja tarpeettomiin hetkiin, niin kuin buddhalaisuudessa opetetaan ettei ihmisiäkään tulisi jaotella ystäviin ja samantekeviin. Kaikki aika on samaa ulottuvuutta, kaikki olennot ovat äitejä.
Jos oivaltaisi tuon äiti-asian. Kuinka tällä planeetalla olemme kaikki olennot pohjimmiltaan samaa ja tietoisuus vain välillä vaihtaa olomuotoaan kuin tyytymätön hotellivieras huonetta. Silloin ei tarvitsisi pelätä sitä katsettakaan. Tässä elämässä minulle on suotu äiti, jonka katse hyväksyy kaikki tekeleeni, kannustaa loputtomasti, ruokkii ja oivaltaa. En tietenkään odota jokaiselta tällaista katsetta, se olisi kummallinen tilanne. Mutta on syytä muistaa että katseita on monenlaista. Ei se aina ole hammaslääkärin poran lailla ytimeen tunkeutuvaa, halveksuvaa lasertuijotusta.
Sitä myös sanovat buddhalaiset, että se maailma jonka näemme ei ole olemassa sillä tavalla kuin tavallisesti ajattelemme. Että kaikki on mielen luomusta, heijastumaa ja ilmiöiden todellinen luonne kätkee itsensä visusti. Minä en siis ymmärrä mistä tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse, tässä todellisuudessa, tässä kirjoittamisessa, muissa elävissä. Luulen tietäväni, mutten tiedä. Enkä tiedä mitä muut tietävät. Tietääkö meistä kukaan mitään? Miksi pelätä jonkun toisen tulkintaa? Omia tulkintojani minun pitäisi kritisoida eikä muiden. Omaa katseeni minua pitää vankina eikä muiden.
Niin ne katsojatkin ovat usein huolissaan, että ymmärsivätkö taiteilijan intentiot oikein. Ensi-illan jälkeen kärttävät tekijältä oikeita vastauksia kuin abiturientit päättökoetuloksiaan. Ja useimmiten taiteilija kieltäytyy kommentoimasta, sanoo ettei halua selitellä. Onkohan se siksi, ettei se alkuperäinen idea ole välttämättä kovin hyvin artikuloitavissa? Tai ehkä siinä ei ollut mitään agendaa, ehkä vuosikymmenien harjoittelu on ollut nimenomaan tavoitteellisuuden murtamista, alitajunnan opettelua.
Tai sitten yleisön tulkinnat ovat vaan niin paljon mehukkaampia. Onhan se valtava kunnia, jos joku tuntematon tulee sanomaan, että tällaista se sinun teoksesi minulle kertoi. Tämän ajatuksen tunnistin ja otin omakseni. Siinä vaiheessa selittely olisi kuin tempaisi adoptioon antamansa lapsen takaisin. Ei se noin mennyt, anna tänne se!
Mutta mitä näistä minun lapsistani tulee jos en ikinä päästä niitä ihmisten ilmoille?
Näistä näkymättömistä lapsista, joita ei koskaan katseelle alisteta?
Tämä on pitkän ajatusketjun puoliväliä, jossa nyt häälytään.
Toisessa päässä on lukittu pöytälaatikko ja toisessa parrasvalot.
Olen matkalla.
Valmis näkymättömille lapsille äidiksi.
Virkkaan paljon ja sponttaanisti, ilman ohjeita tai tarkkaa suunnitelmaa. Näitä epämääräisiä tekeleitä syntyy siis paljon. Koitin tehdä coolin hatun. Tuli pöljä.
Välillä näin.
Koitin tehdä mäyräkoiran.
Tuli pökäle.
Jossain vaiheessa oli mielestäni siistiä pitää käsirautojen avaimia kaulakoruna. Eiköhän se aikakausi ole nyt taputeltu.
Kaapin päältä löysin huolella talteen taiteltuja paperikasseja. Mikä lienee ollut syy siihen.
Hankin B-vaihtoehdoksi yhteen musavideoprojektiin. Eihän niitä sitten koskaan tullut käytettyä.
Pari vuotta sitten somistin Helmutin järkkäämää Ratarockia lippusiimoilla. Aika vähän muuten tulee ommeltua.
329. KITARAN KAULA
Max vaihtoi joskus kitarastaan kaulan. Isänsä halusin tämän vanhan palikan, meinaa kuulemma rakentaa laatikkoskeban. Jäämme jännityksellä odottamaan.
Äiti kiittää. On uskomatonta, että olen antanut alun tällaisille ajatusvirroille ja luovuudelle, joiden ääressä voin vain hiljentyä. Siis alun antamisella tarkoitan, että olen tuonut sinut tähän maailmaan ja toivottavasti osannut antaa sinun etsiä omaa suuntaasi - tai paremminkin omia suuntiasi. Rajoittamatta. Toivottavasti. Upeen syvälle meni tämänkertaisen blogikirjoituksen mietiskely ja on ihmeellistä, että saat mietteesi niin pysäyttävästi kerrottua. Kumarran.
VastaaPoista