Olen viettänyt viikonlopun meditoiden. Ruotsista saapui keskuksellemme vieraileva opettaja Kelsang Jangdom ja hänen johdollaan heitimme 12 tunnin opintosession kahden päivän aikana. Kovaa porukkaa ne vihkiytyneet kyllä, täysi työpäivä opetusta ja meditaatiota ja silti energiaa piisaa vielä hymyillä ja jutella mukavia. Itse luikin uupuneena makuuhuoneen varjoihin makoilemaan. Keskittyminen on kovaa hommaa. Siinäkin pitää kasvattaa staminaansa pikkuhiljaa.
Jossain seitsemännen mietiskelysession kohdalla mieli eksyi sivupoluille ja buddhalainen filosofia taisi hetkeksi vaihtua kirjoittamisen pohdiskeluun. Että miten se on yksinkertaisuudessaan ihmeellistä. Kun ei siinä tarvitse valtavaa ateljeeta, ei kalliita välineitä, ei suurta työryhmää, ei lavaa, ei kuvausryhmää, ei sinfoniaorkesteria. Ja silti siinä on parhaimmillaan ne kaikki! Ja enemmänkin vielä. Kirjoittaminen on siinä mielessä todellista minimalismia. Kynä ja paperi tarvitaan ja pieni hetkinen aikaa.
Minkäköhänlaista on kirjoittaa kirja? Eroaakohan se paljonkin yksittäisen lauseen kirjoittamisesta? Yhden sivun? Yhden aukeaman? Pitääkö siinä jotenkin perinpohjaisesti ajatella eri tavalla vai onko se kuitenkin pohjimmiltaan samaa? Että rustaa vaan menemään ja jossain vaiheessa on kirja kasassa?
Entä jos piruuttaan vaan kirjottaisi kirjan? Vaikka ihan huononkin. Ja lyhyen. Tylsän ja tarpeettoman. Mutta kuitenkin kirjan. Sitten voisi sanoa olevansa kirjailija. Vähän kiehtoo se pidemmän kokonaisuuden rustaamisen ajatus. Eniten kiehtoo se minimalismi, että työnä olisi istua vaan kynän ja paperin kanssa ja tarinoida menemään.
Mutta tällainen minä juuri olenkin, aina kiehtoo se mistä ei mitään tiedä ja mitä ei yhtään osaa. Kun tulee yhden ilmaisukanavan kanssa vaikea paikka eteen (ensin maalaaminen, sitten lavastus, sitten sarjakuva...), niin tekisi mieli vaihtaa ja toivoa, että kaikki itseilmaisun ongelmat onkin vaan väärän välineen syytä. Että ehkä olenkin suuri tarinoitsija, en vaan ole kokeillut koskaan. Ehkä olisin upea aivokirurgi, en vaan ole kokeillut. No, lääketiede taitaa olla vähän eri asia kun siellä on ihmishenki kyseessä ja sillä tavalla olisi hyvä tietää mitä puuhailee. Mutta taiteessahan pitää olla lähinnä pokkaa ja keskittymiskykyä ja itsekritiikkiä juuri sopivan verran.
Haluaisin oppia kirjoittamaan, koska haluan oppia ajattelemaan tarkemmin. Haluan kyetä artikuloimaan ajatuksia, haluan ajatella itseni betoniseinästä läpi. Haluan muuttaa koko maailman ajattelemalla, haluan avata ovia. Kirjoittaminen on taikatemppu, mahdoton mahdolliseksi, kaikkivoipaisuutta. Haluan haaveilla, että seuraava työväline johdattaa minut jonkin sanomisen arvoisen äärelle.
Taidemuodoista kuvataide on minulle se pahin. Se on liian fyysistä, liian julkista, liian isoa ja painavaa. Siihen tarvitaan ateljee, tarvitaan välineet, tarvitaan kiinnostunut galleristi, tarvitaan ostajat ja apurahakoneisto. Tarvitaan Vuoden nuori taiteilija -palkinto ja juhlanäyttely. Maalaaminen on ihanaa mutten kestä sitä kaikkea muuta. En kestä pölyyntyviä töitä sänkyjen alla ja kehyspinoja kaapin päällä. Ne hidastavat liikettä, haluan eteenpäin! Kun yksi on valmistumassa, pitää katseen jo hakeutua seuraavaan. Valmiit työt ovat mätänevää lihaa, niistä pitäisi päästä eroon ennen kuin koko työhuone lemuaa vanhaa ajattelua.
Musiikki on raikasta ja ilmavaa, aineetonta. Merituuli tomuisen ateljeen tärpätinkäryssä. Kitara ja nainen ja koko maailma on näyttämönä. Mutta musiikki tarvitsee kuulijansa. Tästä olemme Maxin kanssa vääntäneet kättä, kun en jaksaisi raahata bändiä kellarista esiintymislavalle. Maxin mielestä musiikkia ei ole olemassa ilman yleisöä. Minusta se on kauhistuttava ajatus, että pitää pakonomaisesti haalia kokoajan todistajia työlleen. Entä jos kukaan ei tulekaan, katoammeko me silloin? Studiotyöskentelystä tykkään, mutta se maksaa rahaa. Voisi kai sitä tehdä ilmaiseksikin, mutta tekniikka tylsistyttää. En jaksa selvittää ääniaaltojen saloja, en hertsejä ja piuhaviidakkoa.
Teatteri on ihme hommaa, sellaista mustassa laatikossa sähläämistä. Parhaimmillaan upeaa, mutta muuten lähinnä työlästä. Otin kuitenkin taas vastaan keikan teatterilaitoksessa, kun siellä puuha ei käy niin voimille. Siellä on ympärillä asianosaavat ihmiset ja katsojatkin rutiininomaisesti käyvät lopputuloksen hyväksymässä. Ja saa palkkaa. Raha on ihan mukavaa vaihtelua, näin suoraan sanottuna. Elokuva on tästä sitten vielä työläämpi ja paniikinomaisempi muoto. Elokuvahommat ei sovi meikäläiselle lainkaan. Minusta kuvaukset ovat lähinnä yhdistelmä leirikoulua ja ensiapuosastoa. Liian intiimiä, liian intensiivistä. Liian monta työvaihetta, joista en tajua mitään.
Mutta kirjoittaminen. Siinä saa olla ihan rauhassa ja itsekseen. Kukaan ei pääse olkapään yli kurkkimaan niin kuin piirtäessä. Ei ole ryhmätyön painetta, ei budjetteja ja rakennepiirustuksia.
Miinuksena tietysti se, etten tiedä kirjoittamisesta juuri mitään. En ole tehnyt sitä kuin nimeksi, en koskaan saavuttanut mitään, en keskittynyt pitempään kokonaisuuteen. En osaa ajatella yleisöä, en tarinankerrontaa, en fiktiota tai symbolitasoa.
Näitä minä mietin siellä retriitillä kun olisi pitänyt tavoitella myötätuntoa tai itsestä luopumisen mieltä. Onko tämä itsekkyyttä, että jatkuvasti rakentelee pilvilinnaa jostain äskettäin keksimästään projektista? Täytyykö minun yksitellen toteuttaa kaikki nämä suunnitelmani ennen kuin ymmärrän etteivät ne ole lopullinen ratkaisu ongelmiini? Mutta ei kai valaistuminen sitä ole, ettei halua tehdä ja pyrkiä eteenpäin? Ei kai buddhuus ole sitä, että luopuu ideoista? Jos oppisi kirjoittamaan, niin voisi kertoa vaikka meditaatio-oivalluksistaan. Ei kai se ikinä mene hukkaan se kirjoittamisen taito?
Tämä blogikin on muuttunut tässä vuoden mittaa tärkeäksi. Vaikka ei sitä kovin moni lue eikä tässä mitään yhtenäistä teemaakaan ole, niin tekeminen itsessään on käynyt miellyttäväksi. Sellainen olo, että tässä valmistautuu nyt johonkin. Ja jos vaan jatkaisi naputtamista, niin ennen pitkää se varmaan etenisi johonkin pisteeseen. Tähän ajatukseen pääsin. Nukuin yön yli ja kesäilta vaihtui arkiaamun sateeseen. Juon kahvia ja vaalin tätä kirjoittamisen hetkeä ennen kuin "pitää tehdä oikeita töitä" eli sarjakuvakässäriä.
Miten nopeasti ne unelmat muuttuvatkaan välteltäviksi töiksi.
Borat on musta hauska, Baron Cohenin viihdyttävin hahmo. Mutta ei me enää katsota kauheasti leffoja, eikä varsinkaan dvd:ltä. Saattaa olla etten lyönyt tätä soittimeen kertaakaan vaikka kirppikseltä ostin. Mutta hetken meni täydestä printti, joka saa levyn näyttämään aivan piraattikopiolta.
Leffasaagaan vain väljästi liittyvät animaatiopätkät eivät oikeastaan olleet edes kauhean hyviä. Enemmän suosionaallolla ratsastamista. Tai olivat varmaan lyhäreinä ok, mutta rinnastus alkuperäisiin elokuviin oli kenties karhunpalvelus. Säästän vielä paketin mukana tulleet postikortit.
En enää ihan muista miksi halusin nimenomaan tämän Almodóvarin alelaarista ostaa. Olihan se siis aivan oivallinen filkka, mutta että oliko paras... Suosittelen anyway.
319. KIRJELAKKA
Minulla on ollut tämä pötkylä hyvin monta vuotta. Kyseessä on siis lakka, jolla sinetöidään kirjeitä. Hieno väline sinänsä, käyttöä ei vain ole.
Sain Maxilta luvan laittaa metallivirityksen kiertoon. Olin säästänyt kun luulin Maxin tekemäksi, mutta eihän se edes ollut. Asento on kyllä melko groovaavaa. Säästän kuitenkin tiikeriraidoitetut, rutistetut muovimukit. Ne kun ovat Maxin käsialaa.
Mitäpä tehdä vieraan maan valuutalle? Tällaisia kolikoita vaeltaa aina laatikon pohjalta vastaan, kun loman jälkeen on tyhjentänyt taskut pikkuhiluista. Onko se rikos laittaa metallinkeräykseen? Tuleeko supo heti ovelle?
Laturi puhelimelle, jota ei enää ole. Klassikko.
Olet. Elät. Siis kirjoitat. Ja ettet tiedä kirjoittamisesta mitään? Ja eihän sun juttuja monikaan lue? Huhhahhei. Sinä tyttö OSAAT kirjoittaa. Sinulla on harvinainen lahja maalata eläviä kuvia ja tunnelmia ja tiedon timantteja sanoillasi. Kirjoita vaan. Kirjoita. Niin se homma etenee. Ja niin totta puhut tuosta kirjoittamisen vapaudesta. Kun sitä voi tehdä missä vaan ja milloin vaan ja riittää, kun on vaikka sanomalehden reuna ja timpurin tylppä merkkauskynä. Ei homehtuvia välineitä, kehyskasoja kaapin päällä ja yritelmiä sängyn alla. Kirjoittaminen on minimalistista. Sinä minimalistina kirjoitat kuten vain minimalisti osaa. Sanoo äitisi.
VastaaPoista