Niin, palatakseni aiheeseen, jota tämäkin blogi silloin puoli vuotta sitten käsitteli: roinat! Kyllästyin banaanilaatikoiden potkimiseen ja tilasin kuin tilasinkin Emmauksen viime viikolla paikalle. Ja samaan syssyyn sain menemään kassillisen kankaita esitystaiteen käyttöön ja maalaustelineellekin uuden kodin. Rikkinäinen kitarakotelo ei ymmärrettävästi kelvannut. Keksimme siis tavan kuljettaa sen... jonnekin. Kaatopaikalle? Kiertsiin? Eikö kukaan tosiaan halua korjata tästä itselleen napakkaa keissiä?
Tuli kyllä oikein hyvä fiilis kun tavarat muutaman päivän aikana massoittain katosivat. Emmaukselle soittamista jännitin jostain syystä useamman päivän kunnes huomasin, että noutopyynnön voikin nykyään tehdä nettilomakkeella. Upee idea meille puhelinkammoisille! Ne käy aina torstaisin hakemassa tavaraa, tiedoks vaan kaikille kevätsiivousta suunnitteleville.
Suoraan sanottuna tuli vähän sellainen fiilis, että meinaanko vielä jatkaa tätä roinakuuria 16 viikkoa kun asunto alkaa näyttää jo aika lokoisan ilmavalta. Että eihän sitä nyt kirkossa ole kuulutettu, että pitää justiinsa vuosi olla? Vai jäiskö itteäni sitten harmittamaan etten vienyt niin kuin loppuun asti tätä proggista? Toisaalta voisi olla ihan kiinnostavaa ratsata kaapit nyt uudelleen ja katsoa minkä esineiden suhteen olen jo kerennyt muuttamaan mieltäni. Njaa njoo, ehkä sitten vieläkin jatkan.
Viikon kuulumisia sen verran, että sarjiskäsiksen kirjoittaminen eteni luontaiseen päätepisteeseensä viime viikolla ja nyt pitäisi kohta taas keksiä uusi metodi seuraava työvaihetta varten. Tällaiset muutokset aiheuttavat aina pientä kriisiytymistä allekirjoittaneen mikrokosmoksessa, mutta eiköhän senkin kanssa pärjätä. Alan jo huomata mitkä ovat niitä henkilökohtaisia sudenkuoppia, johon kerta toisensa jälkeen kompuroin. Ajattelin opetella ottamaan iisimmin epätietoisuuden hetkinä.
Toinen viikon upeus oli kuusivuotiaan siskontytön suunnittelema Littlest Pet Shop -video, jonka liimasin ja leikkasin kasaan. Veera hoiti ohjauksen, kässärin ja isoimman osan ääninäyttelystäkin. Tädin liikutus- ja duppaustaidot on pahasti ruosteessa, täytyy petrata jos meinataan jatkaa tätä sarjaa. Mun ukkeli pääsi elottomana kaatumaan vähän turhan monta kertaa... Hämmentävästi tämäkin on kokonainen videoiden genrensä YouTubessa, lapsukaiset tekee toisilleen viihdettä siellä. Osaa on katsottu puoli miljoonaa kertaa. Diginatiivit pyörittää näitä some-hommia niin sujuvasti jo alle kouluikäisinä, että koitan itse vaan hölkötellä siinä vierellä niin kauan kuin pysyn vauhdissa mukana. En siis varmaan kauaa.
Talvikengät asettelin jo kertaalleen naftaliiniin ja tunnustelin nahkatakkia, mutta talveksihan tuo keli vielä kertaalleen meni. Polkupyörän kumitkin jo pumppasin, mutta niin kauan kun on yksikin hitule maisemassa jää tsygäni varastoon. Ehkä otan talvipyöräilyn sitten ensi vuoden lopussa haltuun. Uudella kokoonpanolla olla pikkuhiljaa saamassa balanssia kuntoon, pari tuoretta kipaletta on jo osoittanut lupaavia merkkejä. Kaikki tuntuvat kyselevän ryhmämme nimeä, mutta siihen depattiin emme ole vielä tohtineet. Lupusten kanssa meni varmaan vuosi kun pähkäiltiin läpi kaikki mahdollisuudet.
Hmm, mitäs vielä? Nyt on luova energia vähän toisaalla, mutta kestän senkin ettei ole blogitkaan aina timanttia. Timantista puheen ollen, laitetaas tähän loppuun kuva äidin marsusta. Hänen nimensä on Seppo ja hänessä on rusettimarsua sen verran, että päälaen karvoituksessa on aina räjähdystyömaata muistuttava kraateri. Seppo on timantti.
Hyvää tätä viikkoa! Älkää antako harmauden hämätä.
En nyt kestä yhtään esinettä, jotka olemassaolollaan syyllistää mua tekemättä jättämisistä. Näiden pohjien näkeminen aina muistuttaa siitä, että "pitäisi" maalata.
Mutta jos ei nyt tunnu maalaamiselta! Jos ei oo tuntunu moneen vuoteen!! Jos haluunki tehä runoja ja sarjiksia ja biisejä ja videoita ja kaikkee, mut en maalata. Ja sit jos maalaan, ni teen sen luultavasti kuitenkin pahville.
(Pistin nää sen telineen mukana.)
No, mä nyt sitte kuitenkin pistän tän eteenpäin. Ehkä siitä olis saanu jonku hauskan videon tai jotain, mut kyllä maailma suo jotain uutta tilalle sitten kun täytyy taas installaatioksi muuttua. Kaivoin tän kuitenkin puoli vuotta sitten roskiksesta. Ja äitikin aina sanoo, että sen saa mistä luopuu. Niin luovun nyt lihamyllystä. Mitä siitä saa tilalle? Lehmän?
248. PAPERIKORISTEITA
Ovat roikkuneet portaikossamme vuoden, keräsin mukaan Ratarockin somistuksesta kun en tohtinut heittää hivaloon. Olivat imenee itseensä melkoisen määrän pölyä, joten pistin vaan roskiin.
Myöskin portaikon koristeena. Alkoi häiritä kaikki värikäs krääsä. Plus ovat myöskin keränneet itseensä pölyä ja pari lopettanut toimintansa. Ostin aikanaan Anttilasta (RIP).
En o lukenu, takas äidille.
Vein äidille, kun oli vanhan näköinen opus. Vai onko se toi taitto vaan?
Äiti oli poiminut tämän kirjaston poistohyllystä ja suositteli lukemaan. Mutta kirjojen lukeminen on jotenkin niin vaikeeta nykyään... Toivottavasti tää on vaan joku kausi, ei kai ihminen yhtäkkiä kokonaan kaunokirjallisuutta lopeta?
Tätä kirjoittaessani tajuan kuinka valtavan paljon äiti onkaan vaikuttanut mun lukutottumuksiini (ja sitä kautta kirjoittamiseen myös). Nyt näyttää niin kuin kaikki mun kirjat olisivat hänen hyllystään! Mulla on ehkä universumin kannustavimmat vanhemmat. Sen sivutuotteena oletan aina, et Max ei tykkää mun jutuista jos se ei heti räjähdä liekkeihin kun esittelen niitä. Koska äiti ja iskä on aina liekeissä kaikesta.
Niin ku tästä blogihommastakin.
Ootte upeit.
Rakas lapsukaiseni, mieletön muruseni. Kyllä tuli niin kaunista tekstiä minusta ja isästäsi, että olen posket hehkuen täällä blogiasi tältä viikolta lukenut. Ja Seppo Zeppeliini -marsukin pääsi ansaitsemaansa arvoon kuvan kera. Joo, me tosiaan ollaan aina liekeissä, mutta onneksi olen lukenut nyt monen asiantuntijan sanoneen, että on tärkeää kannustaa lasta, koska maailma varmasti lyttää ihan eskariasteisesta asti monet haaveet ja kuvitelmat. Sun kohdalla ei ole tarvinnut kuvitella, sä OOT liekehtimisen arvoinen. Missään tosin ei ole sanottu, missä lapsen iässä kannustaminen pitäisi laskea vähemmän liekehtivälle tasolle- minun mielestäni ei koskaan.
VastaaPoista