 |
| Salli Kari, grafiitti 2010 |
Minä pelkään fiktiota. Siis, pelkään fiktion kirjoittamista. Pelkään piirtää ilman mallia, enkä kehtaa laulaa vieraan kertojan suulla, sillä pelkään että yleisö saa minut kiinni. Pelkään etten sitten tunnekaan sitä toista kertojaa tarpeeksi hyvin jos se ei ole ikään kuin minä itse. Minä-Salli, ihan aidosti ja kokonaan sellaisena kuin itseni näen. Pelkään, että yleisö saa minut kiinni ja kesken tarinan joku nousee katsomosta pystyyn, osoittaa sormella ja huutaa, että "Ei tuo ole totta mitä tuo nainen sanoo! Se huijaa, se keksii päästä vaan kaiken!". Sitten noitavainotyyppinen skenaario, jossa talikot ja soihdut ja väkijoukko tivaa motiiviani tällaiseen pirullisuuteen.
Olen koittanut ratkaista asian kirjoittamalla ihan siitä mitä minulle on oikeasti tapahtunut, mitä on tullut puuhailtua. Unista kirjoitan joskus, se on arkaa hapuilua sinne keksityn suuntaan. Runoja ja laululyriikkaa rustatessa huomaa silloin tällöin paljon kirjoittaessaan päätyvänsä alueelle, jota ei enää ihan tarkkaan tunnekaan ja melkein uskaltaa tarttua fiktiolehmää hännästä ja lähteä seurailemaan. Mutta ei sitten kuitenkaan. Kun eikö ole sellainen sanonta, että kirjoita siitä mistä tiedät? Niin, sitten aina kun kirjoituspöydän ääressä pysähdyn kysymään sitä kysymystä, että mistä minä tiedän, sillä tavalla oikeen syvällisesti tiedän, niin aika hiljaista tulee. Yleensä vastaan, että itseni tiedän ihan ookoo ja sitten kirjoitan taas yhden runon vatsani kurinasta.
Oletan, että kirjailijat ovat rajattoman viisaita. Että kuvataide on yksi älykkyyden muoto ja musiikkikin ihan kiva joo, mutta kirjailijat - niillä on pakko olla joku sellainen aivoalue käytössä, joka meillä tavallisilla kuolevaisilla on evoluutiossa rappeutunut pois. Vaikka yleensä koitan olla mystifioimatta taidetta ja hoen, että käsityötä se on lähinnä ja treeniä ja luojan lykkyä loput. Mutta sitten tapaan jonkun, joka paljastaa julkaisseensa romaanin tai runokokoelman ja tekisi mieli heittäytyä maahan niin ihmeellisen saavutuksen edessä. Miten ne sen tekee? Miten joku voi romaanin rakentaa sillä tavalla omasta päästään? Miten ne sitten tietää niin paljon kaikesta, että voi kokonaisen maailman kehitellä?
Välillä nimittäin päähän eksyy kirjoittamisen aihe, joka vaatisin fiktioaltaaseen pulahtamista, mutta minä jään reunalle tepastelemaan tämän fobiani kanssa. Vaan kah! Koska johdatus on upea juttu ja sillä tavalla vitsikkään simppeli, sain tietysti tähänkin kysymykseen vastauksen ihan omasta kirjahyllystä kun kävin sitä ajatuspäissäni selaamaan. Nyt kun olen perannut hyllystä kuutisenkymmentä tarpeetonta, niin alkaa rusinat pullasta erottua. Ja siinä yhtäkkiä nökötti Hannu Raittilan Liikkumaton liikuttaja. Oli se nököttänyt siinä varmaan kuukausikaupalla, äidiltä joskus saanut. Se aina pistää jonkun kirjan mukaan kun olen kotiin lähdössä, enkä minä muista niitä aina katsoa ennen kuin kadotan hyllyyn. Vaan viimein karma kypsyi ja oli tullut aika lukea Raittilaa.
Esseekirja alkaa otsikolla Huijarisaarnaajat. Heti ensimmäisellä sivulla Raittila paljastaa korttinsa: "Ei pidä ollenkaan uskoa, mitä kirjailija sanoo eikä varsinkaan hänen kirjoituksiaan kannata ottaa todesta." Hän aloittaa paljastamalla huijaukseksi perspektiiviopin, jonka myötä kuvataiteessa alettiin niin taitavasti uskotella tilan jäsentyvän tismalleen tiettyjen sääntöjen mukaan, ettei muu yleisölle pian enää kelvannutkaan. Siinä jäi Cèzanne nuolemaan näppejään kun kansa vaati keskeisperspektiiviä ja klassista illuusiota. Raittila sanoo musiikin olevan kavalaa hommaa myös, kun se harmonioilla, intervalleilla ja kontrapunkeilla niin johdattelee kuulijan tunnekokemuksia. Ja arkkitehtuuristakin väittää, että harhaanjohtamista sekin tilakokemuksen muokkaaminen pohjimmiltaan on.
Raittilan mukaan tismalleen samalla tavalla klassisen kertovan romaanin kaikkitietävä kertoja on täyttä huijausta. Ei se kirjailija kaikkitietävä olekaan. Se vaan sanoo olevansa ja sitten höpöttää lukijan silmät ja suut täyteen potaskaa. "Maalaustaiteen tavoin moderni proosa operoi dramaturgisilla ja kerronnallisilla silmänkääntötempuilla. Me olemme huijarisaarnaajia kaikki." Eli ihan suoraan paljastaa ettei tarvitsekaan tietää siitä mistä kirjoittaa! Että samalla tavalla sekin on pinnan kuvaamista kuin piirtäminen! Enhän minä maalatessakaan ajattele, että täytyy ymmärtää lujuuslaskelmat ja insinööritaidon salat voidakseen piirtää uskottavan kerrostalon horisonttiin tönöttämään. Täytyy vain osata toisintaa kerrostalon mielikuva.
Ja siitä kirjailijan ylivertaiseksi luullusta viisaudestakin Raittila kirjoittaa: "...hyvän kirjailijan tulee olla pikkuisen tyhmä. Rajoittunut sen on myös hyvä olla, koska kyseessä on rajatulla alueella tapahtuva monomaaninen toiminta. Laaja-alainen älykkyys ja varsinkin syvällisyys ovat kirjailijalle melkein yhtä kauhea riesa kuin verbaalinen nokkeluus. Niistä kaikista on päästävä eroon, jos aikoo kirjoittaa hyvää proosaa. Syvällinen ihminen ei näet jaksa kauan operoida pinnassa niin kuin kirjailijan koko ajan pitää." Ja vielä: "Kirjailija ei juuri tiedä asioista, mutta hän on äärettömän hyvä muotoilemaan vähistäkin aineksista vaikuttavia sanallisia rakennelmia."
Siis aivan loistavia uutisia! Loistavia siinä mielessä, että kannustaa kyllä yrittämään! Kun minäkin olen vähän tyhmä enkä oikeen kunnolla jaksa mihinkään syventyä. Niin tämähän nasahtaa niin kuin nenä päähän! Siis romaanin kirjoittaminen ei vaadikaan mitään muuta kuin, että opettelee laittamaan sanansa sellaisiin muodostelmiin, että niitä on lukijan miellyttävä tarkastella. Sitten vaan valitsee aiheen ja alkaa sepustaa. Ja tietysti tämä kaikki on huippuunsa yksinkertaistettua, eikä todellisuudessa näin simppeliä ollenkaan. Eihän sitä voi sanoa, että täytyy "vaan" osata kirjoittaa, koska sehän nimenomaan on vaikeaa ja sitä oppii vain pitkään tekemällä ja ehkä kaikki ei opi hyviksi siltikään. Mutta sanotaanko näin, että huomaan lähestyneeni probleemia väärältä suunnalta.
Ongelmahan ei olekaan se, että minun pitäisi osata täyttää lukijani pää mahtavilla kuvillani, ajatuksillani, oivalluksillani. Minun ei siis tarvitse kuvitellakaan olevani viisaampi kuin lukijani. Tilannehan on todellisuudessa se, että ne kaikki upeat kuvat ja oivallukset ovat jo siellä vastaanottajan puolella ja minun tarvitsee kyhätä raamit johon ne voi sijoittaa. Sellainen keskustelunavaus, että se toinen pääsee ajattelemisen makuun. Se, että Raittila sanoo kaunokirjallisuuden olevan pelkkää pintaa, ei tietenkään tarkoita että olisi sisällöltään tyhjää ja sitä kautta jotenkin samantekevää. Se syvyyshän tulee tietysti siitä lukijasta. Raittila tarjoaa vertauksen, jossa samastaa modernin proosan polkupyörään: "se pysyy pystyssä niin kauan kuin se etenee ja se etenee kyllä kunhan sitä vain poljetaan eli luetaan."
Eli minä rakennan polkupyörän ja sitten houkuttelen lukijan sitä polkemaan. Hmm, kiinnostavaa. Ja että koko idea onkin pysytellä pinnassa eikä lähteä tieteellisellä tarkkuudella porautumaan jokaisen kuvaamaansa ilmiön toiminta mekanismeihin. Huh, Raittila onkin kovaa kamaa. Juuri tismalleen oikeaa tähän hetkeen, täytyypä päntätä loputkin esseet. Koko ajan enemmän ja enemmän alan vain kallistua siihen ajatukseen, että tekijänä tärkeimmät tavoitteeni on lähinnä pitää kiinni spontaaniudesta ja assosiatiivisuudesta ja parhaani mukaan koittaa olla liiskaamatta hyvää ideaa myöhemmin kyhättyjen merkitysvuorien alle. Jos oppisi luottamaan lukijaan, luottamaan siihen ettei yleisö lähtökohtaisesti ole tekijää lynkkaamassa, vaan he haluavat tulla vietellyiksi, haluavat kokea sen täydellisen illuusion ja savuverhoon katoamisen.
Nyt menen piirtämään ja meinaan tarinoida ihan älyttömyyksiä! En enää vyötä itseäni faktoihin vaan rakennan oman maailman! Teen justiinsa mitä huvittaa! Tai koitan alkuun edes vähän rentoutua. En ehkä hyppää pää edellä syvään päähän, mutta jos käsipohjaa kokeilisi. Kyllä minä osaan sen fiktiohommankin. Ne on ne kaikki rinnakkaistodellisuudet minussa jo sisällä, täytyy vain etsiä. Sillä Raittilan mukaan totuus on jumalallista puuhaa, mutta valhe ihmiselle ihan ikiomaa.
Raittilan mukaan tismalleen samalla tavalla klassisen kertovan romaanin kaikkitietävä kertoja on täyttä huijausta. Ei se kirjailija kaikkitietävä olekaan. Se vaan sanoo olevansa ja sitten höpöttää lukijan silmät ja suut täyteen potaskaa. "Maalaustaiteen tavoin moderni proosa operoi dramaturgisilla ja kerronnallisilla silmänkääntötempuilla. Me olemme huijarisaarnaajia kaikki." Eli ihan suoraan paljastaa ettei tarvitsekaan tietää siitä mistä kirjoittaa! Että samalla tavalla sekin on pinnan kuvaamista kuin piirtäminen! Enhän minä maalatessakaan ajattele, että täytyy ymmärtää lujuuslaskelmat ja insinööritaidon salat voidakseen piirtää uskottavan kerrostalon horisonttiin tönöttämään. Täytyy vain osata toisintaa kerrostalon mielikuva.
Ja siitä kirjailijan ylivertaiseksi luullusta viisaudestakin Raittila kirjoittaa: "...hyvän kirjailijan tulee olla pikkuisen tyhmä. Rajoittunut sen on myös hyvä olla, koska kyseessä on rajatulla alueella tapahtuva monomaaninen toiminta. Laaja-alainen älykkyys ja varsinkin syvällisyys ovat kirjailijalle melkein yhtä kauhea riesa kuin verbaalinen nokkeluus. Niistä kaikista on päästävä eroon, jos aikoo kirjoittaa hyvää proosaa. Syvällinen ihminen ei näet jaksa kauan operoida pinnassa niin kuin kirjailijan koko ajan pitää." Ja vielä: "Kirjailija ei juuri tiedä asioista, mutta hän on äärettömän hyvä muotoilemaan vähistäkin aineksista vaikuttavia sanallisia rakennelmia."
Siis aivan loistavia uutisia! Loistavia siinä mielessä, että kannustaa kyllä yrittämään! Kun minäkin olen vähän tyhmä enkä oikeen kunnolla jaksa mihinkään syventyä. Niin tämähän nasahtaa niin kuin nenä päähän! Siis romaanin kirjoittaminen ei vaadikaan mitään muuta kuin, että opettelee laittamaan sanansa sellaisiin muodostelmiin, että niitä on lukijan miellyttävä tarkastella. Sitten vaan valitsee aiheen ja alkaa sepustaa. Ja tietysti tämä kaikki on huippuunsa yksinkertaistettua, eikä todellisuudessa näin simppeliä ollenkaan. Eihän sitä voi sanoa, että täytyy "vaan" osata kirjoittaa, koska sehän nimenomaan on vaikeaa ja sitä oppii vain pitkään tekemällä ja ehkä kaikki ei opi hyviksi siltikään. Mutta sanotaanko näin, että huomaan lähestyneeni probleemia väärältä suunnalta.Ongelmahan ei olekaan se, että minun pitäisi osata täyttää lukijani pää mahtavilla kuvillani, ajatuksillani, oivalluksillani. Minun ei siis tarvitse kuvitellakaan olevani viisaampi kuin lukijani. Tilannehan on todellisuudessa se, että ne kaikki upeat kuvat ja oivallukset ovat jo siellä vastaanottajan puolella ja minun tarvitsee kyhätä raamit johon ne voi sijoittaa. Sellainen keskustelunavaus, että se toinen pääsee ajattelemisen makuun. Se, että Raittila sanoo kaunokirjallisuuden olevan pelkkää pintaa, ei tietenkään tarkoita että olisi sisällöltään tyhjää ja sitä kautta jotenkin samantekevää. Se syvyyshän tulee tietysti siitä lukijasta. Raittila tarjoaa vertauksen, jossa samastaa modernin proosan polkupyörään: "se pysyy pystyssä niin kauan kuin se etenee ja se etenee kyllä kunhan sitä vain poljetaan eli luetaan."
Eli minä rakennan polkupyörän ja sitten houkuttelen lukijan sitä polkemaan. Hmm, kiinnostavaa. Ja että koko idea onkin pysytellä pinnassa eikä lähteä tieteellisellä tarkkuudella porautumaan jokaisen kuvaamaansa ilmiön toiminta mekanismeihin. Huh, Raittila onkin kovaa kamaa. Juuri tismalleen oikeaa tähän hetkeen, täytyypä päntätä loputkin esseet. Koko ajan enemmän ja enemmän alan vain kallistua siihen ajatukseen, että tekijänä tärkeimmät tavoitteeni on lähinnä pitää kiinni spontaaniudesta ja assosiatiivisuudesta ja parhaani mukaan koittaa olla liiskaamatta hyvää ideaa myöhemmin kyhättyjen merkitysvuorien alle. Jos oppisi luottamaan lukijaan, luottamaan siihen ettei yleisö lähtökohtaisesti ole tekijää lynkkaamassa, vaan he haluavat tulla vietellyiksi, haluavat kokea sen täydellisen illuusion ja savuverhoon katoamisen.
Nyt menen piirtämään ja meinaan tarinoida ihan älyttömyyksiä! En enää vyötä itseäni faktoihin vaan rakennan oman maailman! Teen justiinsa mitä huvittaa! Tai koitan alkuun edes vähän rentoutua. En ehkä hyppää pää edellä syvään päähän, mutta jos käsipohjaa kokeilisi. Kyllä minä osaan sen fiktiohommankin. Ne on ne kaikki rinnakkaistodellisuudet minussa jo sisällä, täytyy vain etsiä. Sillä Raittilan mukaan totuus on jumalallista puuhaa, mutta valhe ihmiselle ihan ikiomaa.
"Mutta mistä perimmältään tulee taiteen suuri viehtymys valheeseen?
Kirkkoisä Augustinuksen mukaan totuus on Jumalan ominaisuus.
Se tulee Jumalasta ja ilmenee Raamatussa.
Jumalan luomisen työ tuottaa totuutta,
mutta valhetta Jumala ei kykene synnyttämään.
Se on hänen ulottumattomissaan.
Valhe on Jumalan valtakunnasta ylijäänyttä ainesta.
Valhe on ainoa, mikä ihmisellä voi olla todella omaa.
Se on jäännöksettömästi hänen, kun ei sitä Jumala kerran huoli.
Siksi ihminen käyttää valhetta oman luomistyönsä materiaalina ja metodina.
Jumala teki totuudesta valtakuntansa, mutta ihminen teki valheesta taiteen."
Hannu Raittila, Liikkumaton liikuttaja
Nyt mennään kiinnostavalle alueelle, kun heivasin hivaloon ne ensimmäiset kuutisen banaanilootallista ja vielä olisikin satakunta esinettä löydettävä. Täytyy astua sille harmaalle alueelle, jolla nyhjöttävät periaatteessa tarpeelliset roinat... joita en koskaan käytä.
Niin kuin nämä kultaiset maiharit. Viime aikainen käyttämättömyys johtuu ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että oikea jalkani on inasen liian suuri näihin monoihin ja koska kyseessä on metallikärkinen jalkine, niin sehän ei tule siitä koskaan venymään. Hyvin monta kertaa olen kävellyt jalkani rakoille ja linkannut reissulta varpaat liiskana kotiin (kuluneesta maalistahan näkee, että näitä on silti käytetty). Nyt tuli vastaan ikä tai joku muu mukavuundenhaluisuus. Elämä on liian lyhyt puristaville kengille.
Mut siis onhan nää upeet! Koko 41.
261. ÖLJYPASTELLILIITUJA
Ensimmäisessä taidetarvikeratsauksessa annoin heidän olla, koska laatikko ja värit ja taide... Mutta ollaan nyt rehellisiä: jos en ole tähän päivään mennessä halunnut liiduilla värkätä niin ehkä ne ei vaan ole mun juttu. Huomaan muuten tarttuvani entistä innokkaammin piirustuspuuhiin kun valinnan vapautta vähän rajoittaa. Niin että rajaan liidut nyt pois. Ostan sitte uudet jos on pakko ruveta liituilemaan.
No, nää on sitte vähän erilaiset liidut, sellaset kuivat jotka pölisee. Niin ni, ei. Jäähän mulle kuitenki vielä muste ja tussit ja puuvärit ja akvarellit ja akryyli ja lyijykynä ja hiili ja öljyväri ja digimaalaus ja kollaasit ja kangasvärit ja posliinimaalit ja...
263. VARVASSANDAALIT Ei Suomessa ees ikinä oo niin lämmin, että tällasilla Jeesus-tossuilla sais kävellä. Täällä sataa vaan jotain rakeita! Ostin seitsemän vuotta sitten Berliinistä, kun iski äkkihelteet.
Eräänä vuonna eräissä naamiaisissa kerran käytin tätä hattua. Hän on aika pölyinen.
Ostin viime syksynä kierrätyskeskuksesta kun oli musavideosysteemi kuvattavana. Tää on niin kaunis esine, jotenki ihana. Säästin kun ajattelin, että jos tulee jotain lisäkuvia vielä. Mutta tuskin niitä tulee. Tai siis ei tullut videota ollenkaan...
Mac-läppäri vuodelta kivi ja sakset. Eräs perhetuttu aikanaan ystävällisesti lahjoitti käyttööni ja kovasti sillä kirjuuttelin ja kattelin leffoja. Ihan silleen toimiva peli, mutten muista salasanaa jolla sen saisi taas auki. Niin ja levyasema taisi siinä leffojen tiimellyksessä alkaa köhiä. Mutta jos joku haluaa ikivanhan macin jotenkin koodata auki, niin ottakaa. Meille jää vielä neljä konetta tänne himaan...
Oooooh, oli mahtavaa lukea tätä!!!! Uutisena ilmoitan, että olet loistava kirjoittaja muun muassa siinä, kuinka ruodit ajatuksiasi ja toisaalta saat jonkun bussipysäkillä seisomisen tuntumaan seikkailulta. Lukijakin alkaa nähdä maailmaa eri kanteilta. Olen täysin samaa mieltä Raittilan kanssa siitä, että liika tieto tappaa jotain tekstistä. Ja että tieto on usein harhaa, jota kirjailija vain osaa käsitellä näppärästi tietaen itse asiassa aiheesta melko pinnallisten raapaisujen verran. Kirjoitettuani ammatikseni vuosikymmeniä muistan, kuinka lallattelin välillä: "Tippatiedon mestari on Tiina Kari, sankari". Nimittäin jos kuka niin copywriter ja toimittaja joutuu omaksumaan kirjoittamistaan aiheista tippatietoa sieltä täältä ja taitoa on se, että lopputuloksena on tekstiä, josta lukija saa jotain tietoa ja jopa tekstin tilaaja uskoo lukijan saavan aiheesta tarpeellista tietoa. Kiitän blogista. t. äitisi, joka tuntee rakennusalaa, lääkealaa, koruntekemisen alaa, paperinvalmistusalaa, ydinjätteiden turvallisen jemmauksen alaa, muotialaa, kosmetiikka-alaa, elinsiirtoalaa.... mutta vain raapaisujen verran.
VastaaPoista