Okei, on taas sellainen sunnuntai kun aivot rusentuvat oman massansa alle, on melko varma että maailma kaatuu nyt just tähän ja kellostakin katosi yhtäkkiä tunti. Pitäisi tehdä vaikka mitä, asutan pitäisi-maata tänään ihan täysillä. Ja blogitekstikin pitää tehdä tämän kaiken epämääräisyyden keskellä. Siihen menee aina niin määrittelemättömän kauan kun notkuu kirjoittamisen ääressä etsien jotain... Mutta nyt ryhdistäydyn. Parempi kuitenkin tehdä jotain kuin jättää kokonaan tekemättä. Jos käytän nyt tunnin postauksen tekemiseen ja sitten teen niitä muita juttuja (esim. meditoin, koska pää räjähtää).
Ne asiat, jotka muussaavat aivoani tällä hetkellä:
- tunne siitä, että on määrittelemättömän paljon tekemistä eikä tule mitenkään ehtimään kaikkea
- turhautuminen kun tuli nukuttua niin pitkään ja siksi ehtii tehdä vielä vähemmän
- ulkona on rumaa, sisällä on rumaa ja tukka on likainen
- tuleeko elämästä mitään?
- tuleeko edes näistä pikkuprojekteista mitään?
- entä jos mistään ei tule mitään ja joudun virallisesti toteamaan epäonnistuneeni?
- entä jos en ole enää ikinä hyvällä tuulella vaan tämä on syvän masennuksen alkusysäys?
- kaikki on vaikeaa ja raskasta
- en halua tehdä mitään, koska kaikki on vaikeaa
Ryhdistäydy nainen!
Muistatko kun olit pari päivää sitten ihan sairaan hyvällä tuulella! Torstaina vielä kaikki ruletti! Muista nainen!
No niin, no panic, vielä 40minuuttia jäljellä. Ei tässä ole mitään hätää.
Aloitan puhtaalta pöydältä.
Ajatukset vilisevät ohi sekavana joukkona. Nappaan yhden hännästä kiinni ja lähden seuraamaan mihin se minua vie. Kyseessä on uni, jonka näin viime yönä. Siinä huomasin yhtäkkiä peilin edessä, että minulla on hartioille laskeutuvat hiukset. Ihmettelin missä välissä ne ovat kasvaneet niin pitkiksi. Tämä on yksi toistuvista unistani, yllättäen kasvavat hiukset ja ilahtuminen. Toinen uni on vieraaseen kaupunkiin eksyminen, sen julkisen liikenteen labyrinttiin sotkeutuminen. Sitten on äidiksitulemis -unet, pienten eläinten hoitamis -unet, erounet. Ne unet, jossa joudun näyttelijäksi esitykseen, jota en ole koskaan harjoitellut. No, teatteriunet ovat viime aikoina vähentyneet.
Opettelen olemaan rehellinen sille työtavalle, joka milloinkin kuuluu ottaa käyttöön. Alkuun ajattelin, että on vaikea erottaa toisistaan umpikuja ja laiskuus, molempien oireena kun on työhön tarttumisen vaikeus. Mutta kyllä ne toisistaan erottaa. En osaa vielä artikuloida miten, mutta sen huomaa kyllä. Haluan luottaa siihen, että teoksen tekoprosessi välittyy lopputuloksesta. Kuinka monta kertaa tekijä on onnistunut yllättämään itsensä, kuinka monta kertaa ajatus on vinksautettu uuteen kulmaan.
Tuntuu, että kirjoitin tätä blogia puoli vuotta sitten paremmin. Mihin se taito katosi?
Aion tuottaa tekstiä kunnes tunti on täynnä ja sitten huomenna editoin tästä jonkun järkipäisen kokonaisuuden. Teen nyt nopeasti kaikki virheet ja tyhmyydet alta pois, jos sitten lopulta onnistuisikin harhailemaan jonkun sanomisen arvoisen äärelle. Kaivan valokuva-arkistosta pari kuvaa, numeroin tämän viikon roinat. Aion soittaa alkavalla viikolla Emmaukseen ja kysyä tulisivatko hakemaan roinia. En kestä tuota eteisemme vallannutta pahvilaatikkokasaa. Haluan päästä kokemaan miltä tuntuu viimein päästä tavaroista eroon, KonMari kirjassa luvattiin että se on kuin asunto haukkaisi raitista ilmaa, silleen kuin huoneet valaistuisivat ja kohottautuisivat hiukan. Jos pääsen kiinni tuohon luopumisen euforiaan jo enne projektin loppua, saan rohkeutta jatkaa vielä reippaammin.
Minähän kuitenkin yhä haaveilen siitä tilavasta, minimalistisen tyhjästä asunnosta. Juu, viisi banaanilaatikkoa ylimääräistä roinaa pois on hyvä suoritus, mutta se ei välttämättä vielä riitä. Täytyy jatkaa kunnes on saavuttanut tavoitteensa. Ei pidä tyytyä liian helppoon.
Enää vajaa vartti jäljellä, kultasuoni ei ole vieläkään löytynyt! Mutta olo on kyllä helpottunut. Enää ei tunnu, että maailma kaatuu. Ei tunnu edes niin mahdottomalta oma jaksaminen ja ehtiminenkään enää. Hmm, kappas. Tietysti ei tällä tekstillä ole mitään muuta käyttöarvoa kuin päästää ylimääräistä painetta pois kirjoittajansa päästä. En ole nerokas, en ole edes viihdyttävä. Mutta se ei haittaa. Minulla oli tavoite ja saavutin sen. Osasin rauhoittua, sain tunnissa jotain aikaan. Seuraavaksi meditoin, tiedän että olo on sen jälkeen vielä parempi. Illalla joogaan, paranee vaan.
Okei, tuntuu ehkä liioitellun sokeriselta tämä lopetus, mutta aurinko alkoi juuri paistaa. Suljetun verhon välistä tunkee valoa tuohon keltaiselle matolle, kuvioita pullopalmun lehtien lomasta. Illalla menemme Maxin kanssa syömään ja sen jälkeen musiikkivisailuun. Tästähän tulee itseasiassa aika hyvä päivä. Aika tosi hyvä sunnuntai. Ja maanantaina jatkan kirjoittamista, saan tehdä tismalleen sitä mikä nyt tuntuu tärkeimmältä ja saan siitä palkkaakin. Tienestiä ei ole turvattu monelle kuukaudelle, mutta kuitenkin sen verran että juuri nyt pärjään. Ja sehän on tärkeintä.
Maanantaina on myös bänditreenit ja sekin homma nytkähti viime viikolla pitkästä aikaa eteenpäin juuri kun teki mieli luopua toivosta ja pistää pakettiin koko homma. Yhtäkkiä vanhat biisinraakileet ottivatkin tuulta alleen ja lähtivät liitämään. Innostuttiin kaikki niin, että hymyiltiin toisillemme vaan epäuskoisina. Jos vaan malttaisi aina odottaa vielä sen viimeisen hetken ennen luovuttamista. Malttaisi vielä kerran kokeilla ja katsoa.
Jos ottaisi yhden tunnin ihan vain varmistuakseen tilanteesta.
Pään sisällä valtameri, jonka yli myrskyt kulkee mielen mukaan.
Muttei ne loputtomiin jaksa nekään.
(editoijan huomio: en muutanut seuraavana päivänä mitään)
John Lennon -haastattelukirja, äidiltä oli vuosia lainassa pitkälti kauniin kannen vuoksi. En jaksanut koskaan lukea.
Kotelo on pohjasta vähän halki, mutta joku näppäräsorminen varmaan fiksaisi sen. Meidän kämpässä näitä kitaroita ja koteloita majailee sen verran runsaasti, että usempikin joutuaisi pihalle.
Olen pitänyt näitä vuosia esillä kun ovat niin kauniita, mutta saahan niitä marketista lisää. Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää pyyhkiä koriste-esineistä pölyjä. Jos olisikin vaan paljaat pinnat niin kävisi siivoaminen nopsammin.
Min svenska har blivit lite bättre under senaste sju år, men jag tror att jag ska inte läsa den här boken. Jag vet inte om Max har läste den. Vi har redan blivit vegan, så kanske vi redan vet tillräckligt om klimatet.
Mun bravuuri on jo vuosien ajan olla lukematta mitään omaan alaani liittyvää kirjallisuutta. Tämä on sitä osastoa.
Samaan kategoriaan menee myös. Eipä ole huvikseen tullut näytelmiä luettua.
Jep jep, teatteriapa hyvinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti