Painottomana lennähdän yli esteen läheiselle kukkulalle. Käännyn katsomaan kotiamme, mutta tämä puoli rakennusta uppoaa varjoihin. Nostan käteni kohti taivasta ja nopealla sipaisulla pyöräytän auringon esiin horisontin takaa. Asettelen sen oikeaan kulmaan nähdäkseni kotimme julkisivun, mutta turhaan: etuovi, puut ja niiden heittämät varjot ovat sulaneet yhteen tunnistamattomaksi massaksi. Ovia ei enää ole, ei pihanurmea, ei ikkunoita. Turha edes kuvitella yrittävänsä läpi tuosta sekamelskasta. Laskeudun kukkulalta ja vaellan halki lähiön. Ohitan katulampun, joka leijuu muutaman metrin maanpinnan yläpuolella kuin väsähtänyt vappupallo. Bussipysäkki on rusentunut tunnistamattomaksi peltikasaksi, jonka yllä leijuu määrittämättömiä geometrisia muotoja.
Suuntaan kohti meditaatiohuonetta, mutta sekin on sulanut varjoisaan massaan. Käden liikahdus ja kohoan seitsenkerroksisen talon katolle, huojun reunalla. Mitä tässä nyt tekisi? Ei täältä taida mitään tämän kiinnostavampaa nyt löytyä. Parempi vaihtaa maisemaa. Klik ja olen avaruudessa pyörittelemässä planeettaamme kuin karttapalloa. Klik, valitsen suunnaksi Nepalin ja poraudun läpi ilmakehän kohti haluamaani kohdetta. Klik, olen vuoren laella. Ympärilläni aukeaa silmänkantamattomiin jatkuva vuoristo. Pyöräytän taas aurinkoa ja ihailen ilta-auringon värjäämiä huippuja.
Eikä tämä ei ole unta, tiedän ettei ole. Olen täysin hereillä, täysin tietoinen ja tämä kaikki aukeaa eteeni kirkkaana kuin kesäpäivä. Mutta vaikka näköaisti on sulkeutunut omaan maailmaansa, muut aistit todistavat toisenlaista tilaa. Jalkojen alla tuntuu matto, läheltä kuuluu leppoisaa jutustelua, koira käy nuuhkimassa varvasta ja ilma tuntuu lämpimältä tunkalta vaikka liidän vuoristossa. Virtuaalivuoristossa. Päähäni on sidottu pieni näyttö, joka peittää näkökentän ja käsissä heiluttelen kapuloita, joilla liikuskella ympäri tietokoneella mallinnettua maailmankarttaa.
 |
| Max skannaa luurankoa |
Mutta kaikessa kömpelyydessään käynti omalla kotipihalla jää voimakkaaksi kokemukseksi. Se eloton pysähtyneisyys ja yhdistettynä arkipäiväisen tunnistettaviin maisemiin. Maailmanlopun maisema omalla sisäpihalla. Kuin henkilökohtainen painajainen, jota voi tarkastella täydessä tietoisuuden tilassa vailla pelkoa. Vuorottelemme virtuaaliseen maailmaan sukeltamista ja muut saavat seurata tilanteen etenemistä näytöltä. Naureskelemme sille, joka kypärä päässä vääntyilee näkyjensä kourissa. Sampo ottaa minusta salaa videokuvaakin ja sen katseleminen jälkeenpäin tuntuu kuin seuraisi hypnoosisessiota: höpöttelen olemattomuuksille käsien piirtäessä suuria kaaria. Ja aina hätkähdyttävin on se hetki, kun riisuu kypärän ja tajuaa olevansa taas tässä. Vaikka tietysti sen koko ajan tietää, mutta vasta katseen avulla tuntee.
Kotimatkalla tuijottelen ympärillä vaeltelevia maisemia epäileväisenä. Mistä voin tietää, ettei tämä kaikki ole vain taidolla rakennettua jäljitelmää? Muistan lukeneeni Hesarista, kuinka iso osa tiedemiehistä on jo päätynyt vastaamaan, ettei sitä voikaan tietää. Jos näillä kyvyillämme osaamme tehdä jo äsken kokemani kaltaisia virtuaalisia ympäristöjä, on aivan mahdollista että pätevämpiä todellisuuksia on jo kehitetty ja olemmekin eläneet niissä tietämättämme pitkään. Siis Matrix. Buddhalaiset ovat hoksanneet keissin jo vuosituhansia sitten, kun sitä tyhjyysoppiaan jauhavat. "Mikään ei todellisuudessa ole niin kuin sen tavallisesti havaitsen."
Jokatapauksessa totta on, että vr-pelit ovat valtaamassa alaa ja se on innostavaa ja huolestuttavaa samaan aikaan. Innostavaa siksi, että minäkin tilasuunnittelijana mieluusti veistelisin aineetonta materiaa fysiikanlaeista ja rakenneopista välittämättä. Olisipa hienoa saada suunnitella kokonainen maailma, joka levittäytyisi katsojan ympärillä silmän kantamattomiin! Toisaalta virtuaalitodellisuus on vähän huolestuttava mukaantempaavuudessaan. Peliin tulee imaistuksi mukaan niin kokonaisvaltaisesti. Pelaamisen hetkellä kaikki on jännittävää ja addiktoivaa, mutta jälkeenpäin olo kolisee onttona. Se kaikki on tuntui niin todelta ja onkin niin pettävää. Katoavaa. Etäistä. Ehkä se opettaa ihmispsyykestä taas jotain muuten hankalasti tavoitettavaa. Ehkä auttaa moneen pulmaan, tarjoaa yllättäviä ratkaisuja. Aika näyttää.
 |
| Sampolla on lasermiekka |
-------------
Seuraavana aamuna olen lähibaarimme edustalla, lähiömme keskipisteeksi kiertyvän liikenneympyrän reunalla. Vierelläni on meditaatio-ohjaajani, suuressa arvossa pitämäni Kelsang Lekmo, mutta hänellä onkin tutun sahramikaapunsa peittona koboltinsininen kangas. Hm, kappas. Enpä ole sellaista ennen nähnytkään. Olemme matkalla meditaatiohuoneelle, kun vastaan kävelee pitkä mies yllään tismalleen saman värinen viitta. Onko hänkin harjoittaja? Ei siltä vaikuta, sillä mies huojuu kuin humalassa. Talsii aivan liian lähelle, tuijottaa meitä sanattomana ja painuu sitten baariin. Lekmo mutisee jotain, en saa ihan selvää. Oho, oliko se kirosana? En ole kuullut Lekmon ikinä kiroilevan, saati puhuvan pahaa kenestäkään. Outoa.
Saavumme meditaatiohuoneen ovelle, mutta suurista ikkunoista avautuukin näkymä saliin, jossa elastaaniin verhoutuneet hahmot venyttelevät raajojaan. Metallisia laitteita, muovikasveja... Onko meditaatiohuoneen paikalla nykyään kuntosali? Katson Lekmoa hämmentyneenä ja hän tokaisee minun erehtyneen korttelista. Osoittaa tien toiselle puolelle, jossa kohoaakin tismalleen identtinen kerrostalorykelmä. Jaa, miten minä en ollut huomannut, että katu jatkuu tästä vielä? Mietin, että onpas nyt erikoista jotenkin. Että ensin se sininen kaapu, sitten vieras mies ja kiroilu, nyt kuntosali ja peilikuvakortteli. Jään niille sijoilleni kurtistelemaan kulmiani Lekmon paahtaessa eteenpäin.
Päässä kuiskaa ääni, että tässä ei nyt jokin ihan täsmää.
Ihan kuin jotain jäisi nyt huomaamatta.
Pinnistän keskittymisen äärimmilleen.
Sitten tajuan:
olen unessa.
Kuljetin äidin luokse ison kasan näitä kirja-aarteita. Pääsivät takaisin kotiin pitkän harhailun jälkeen.
Tämän palautumisesta äiti oikein ilahtui. Ja onhan tuo aika hellyttävä kirjankäppänä.
Joo, teline saattaisi periaatteessa olla hyödykäs, mutta miten meitsillä ikinä olisi tilaa asettaa sitä minnekään? Ja vaikka olisikin tilaa, niin kuka tietää milloin haluaisin puuhata telinettä kaipaavia töitä? Häkkyrä on kuitenkin ihmisen korkuinen ja notkunut nurkissa kymmenisen vuotta. Vasta nyt heräsin ajattelemaan, ettei minulla ole mitään velvollisuutta sen säilömiseen. Oon ihan varma, että joku toinen kaipaisi tätä kapistusta enemmän...
Periaatteessa ihana vaate, mutta kangas on sellasta häiritsevän sähköisenä ritisevää keinoharsojuttua. Ja rupeaa haisemaan aika nopesti hieltäkin. Kirpparilta ostettu, kirpparille palautettu.
Tällasta lohenväristä kangasta olis tarjolla aikas hiton monta neliötä. Hain sen viime kesänä Annantalolta, jossa purkasivat installaatiota ja käytin osana Neuromaania. Lavastajana on vaikea vastustaa tämän tyyppistä roinaa. Kun riepua on niin paljon ja se on niin kivan väristäkin!
Mutta haluanko ihan oikeasti tehdä toisen samanvärisen tilan? En ehkä lähiaikoina.
Pikkuruinen taidekirja pin-up-kuvista. Niitkii kuvia löytyy netistä jos olis oikeesti tarvetta.
On muuten viihdyttävää kuinka kukaan ei tietenkään halua näitä meitsin roinia, kun laitan oheen niin epämyyviä lausahduksia. Heh.
Mun suhde feministiseen diskurssiin on toistaiseksi sen verran nuori ja heiveröinen, että vähän ahdistun tällaisista otsikoinneista. Aihe on mielestäni tärkeä ja oli kunnia päästä tutkimaan sitä viisaassa seurassa Madonna-proggista puurtaessa. Itseasiassa vein tämän niteen jo kierrätyshyllyyn ja ilolla seurasin kuinka eräs nuori nainen nappasi sen parin minuutin sisällä. Pääsin levittämään sanomaa!
Kahdeksan kuukautta projektia takana ja tavarat ovat vallanneet aika monta neliömetriä meidän eteis/keittiöstä. Alkaa kutkutella ajatus Emmaus-porukalle pirauttamisesta kun ei tuosta mahdu kohta enää ohi kulkemaan. Mutta toisaalta, enää neljä kuukautta jäljellä. Olisiko se hienoa sitten heivata kaikki kerralla? Jaa, mutta mun projektihan tämän nyt on, että silleen saan itse päättää protokollasta. Vielä 127 esinettä. Emmää tiä minne ne mahtuu?!
Huh. Mamma aivan huolestui tämän blogin alusta. Kun en käsittänyt, mitkä vekottimet päässä hortoilet alkukuvassa. Ja sitten asuinympäristön kuvauksella jatkui. Aattelin, että nysse on menny sekasin ja pelottelee ihmisiä Munkkivuoren pihoilla, kaduilla ja puistoissa. Mutta aahh.... ne olikin virtuaalilasit. Olen paljon pohtinut, että jospa vois vihdoin tavata Elviksen ja buddhailla kuvitellulla vuorella jonkun buddhan kanssa oranssit kaavut tuulessa heilahdellen. Varmaan virtuaalilaseilla se joskus vielä onnistuu. Sanonkin: "Voi Luoja, älä ota minua täältä pois ennen kuin olen kohdannut virtuaalisen Elviksen ja jonkun Buddhan ilmestyksistä... ja ehkä laulanut työväenlauluja valtavassa kuorossa....hih." Kiitos blogista, oli vaikuttava.
VastaaPoista