Vietin viime sunnuntain Espoossa katsoen koripalloa...
Mitäpä sitä ei avomiehensä sukulaisten vuoksi tekisi.
No, ei. Ihan mieluusti minä sinne lähdin, kumisevan liikuntahallin reunalle istumaan, seuraamaan kuinka Maxin siskopuolen joukkue ensin lämmitteli, sitten pelasi, tämän jälkeen ruokatauko Tapiolan kauppakeskuksen sushibaarissa, sitten lisää lämmittelyä ja toinen peli. Kiiltäväksi lakattuun parketiin vingahtelevat koristossut, kovaksi paineistetun pallon kumina, hallin katossa ja seinissä poukkoilevat kaiku. Se kaikki on minulle niin käsittömättömän vierasta. Minulle jota ei koskaan joukkuepelit kutsuneet, jota ei naperona kuskattu treeneihin tai kisakatsomoihin, joka ei tunne minkään lajin sääntöjä tarpeeksi kyetäkseen edes penkkiurheiluun.
Siinä juoksevien lapsukaisten äärellä minä sitten istuin, parista muovituolista kyhätyssä katsomossa ihmettelemässä rooliani. Mitähän tästäkin oli tulossa, koko sunnuntai koripalloa vaikka voisin olla tekemässä jotain taidehöpinöitäni. Ei kynää ja paperiakaan tullut mukaan, että voisi aikansa kuluksi runoilla. Kunnes hoksasin... minä olen katsoja. Minähän olen ammattikatsoja, joka kuluttaa teatterinpenkkiä ja taidemuseon lattiaa yhdessä vuodessa keskiverto kansalaisen koko elinkaaren edestä. Olen tuijottaja, pällistelijä, töllöttäjä. Kyttään esityksiä kuin silmäluomensa pudottanut pöllö, kyylään tauluja kuin naapurinmummo sälekaihtimen raosta, napitan telkkua pupillit laajentuneina heti kun olen saanut valmiiksi tietokoneen tiiraamisen. Niin että kyllä minä katsomossa osaan viihtyä. Antakaa minulle penkki, niin minä olen katsoja.
Ja tällaista minä siellä vetoisassa hallissa näin:
Alkaa tanssi, jonka tavoitteena on saada suunnilleen ihmisen pään kokoinen pallo koriin. Ehkä tämä pallo edustaa päähenkilöä, joka heittelehtii kohtalon oikusta toiseen kymmenhenkisen kuoron sylissä. Ehkä pallo on yleisön huomio, jota esiintyjät pitävät tiukasti otteessaan. Tai ehkä pallo on vain rekvisiittaa, esine jonka kautta toimia. Kori on selvästi suunta, kaksi vastakkaista suuntaa repimässä liikettä omiin päätyihinsä. Nuoret naiset muodostavat pareja sulautuakseen pian taas yhdeksi vääntelehtiväksi massaksi, ajojahteja, karkaamista, eksymistä, tasapainon horjuttamista ja löytämistä. Korien yllä sekunttikellot laskemassa tahtia, kuin äänestä riisuttu musiikki. Pistetaulu toimii tarinan kaarena, ketä onni suosii ja kuka on hukassa. Heti alusta asti mukana katsojien sponttaanit väliaplodit, jännitys tempaa mukaansa, ohjeita huudetaan yleisöstä mutta esiintyjät säilyttävät neljännen seinän, ovat kuin eivät kuulisikaan.
Ehkä eivät kuulekaan, sillä äänimaailma täyttyy karjahduksista, joita kaksi miestä kentänlaidalla päästelevät tuolikoreografioidensa tiimellyksessä. Loputon pumppaus istumaan ja ylös, istumaan ja ylös, suuria käsieleitä ja ilmeet kuin antiikin teatterinaamioilla. Saan vain muutamista repliikeistä selvän, sillä ne esitetään täydellä intensiteetillä artikulaatiosta välittämättä: PYSY! PUOLUSTA! SILMÄT AUKI! RAUHA! Kuin kaksi vierekkäistä, hyvin postmodernia tulkintaa Woyzeckista, jota raastaa kyvyttömyys muuttaa silmien edessä tapahtuvaa vääryyttä. Miesten välillä istuu kolme vähäeleistä hahmoa pöydän takana, esityksen ajajat operoimassa kelloa, kirjanpitoa ja äänimerkkejä, jotka tasaisin väliajoin raastavat katsojat maanpinnalle kesken kiihkeäksi yltyneen tanssin. Osa esiintyjistä istuu kentän laidalla odottamassa vuoroaan areenalla.
Ja kaiken keskellä kaksi mustiin pukeutunutta miestä hyökkäilee ympäri näyttämöä, kaiken keskellä mutta näkymättömissä kunnes napakka puhallus pilliin tekee heistä hetkeksi tilanteen keskushahmon. Kaikki kääntyvät heihin, tanssijat, ajajat, Woyzeckit, yleisö. Mustapaita tekee käsieleen, ajajat kirjaavat muistiin ja Woyzeckit elehtivät maailmantuskaa. Tämä on kohtauksen loppu, jonka jälkeen esiintyjät hölkkäävät uusille paikoille, mustapaita ojentaa pallon yhdelle heistä ja seuraava episodi käynnistyy. Näytöksiä on neljä ja jokainen kestää noin 10 minuuttia. Näytöksen vaihtuminen ilmaistaan korvia repivällä summerilla. Esiintyjät kerääntyvät reunoille, muutaman minuutin hengähdys Woyzek-valmentajan pauhatessa ja sitten toinen näytös.Väliajalla käyn vessassa ja ostamassa kahvia, niin kuin asiaan kuuluu. Urheiluhallin käytävillä on säpinää niin kuin laitosteatterissa esityksen aikaan. Jännityksen nostattamaa adrenaliinia, nahkea hienlöyhähdys, joku hölköttää ohi. Kolmas ja neljäs näytös toistavaa pitkälti samaa kaavaa. Väsymys alkaa jo tihkua läpi nuorten naisten katseista, mutta tempo pysyy. Joku kaatuu kovassa vauhdissa ja jää maahan makaamaan. Syntyy levottomuutta yleisössä, onko tämä osa esitystä? Mustapaita puhaltaa pilliin ja kaksi katsojaa juokseen hakemaan itkua pyrskivän kaatuneen pois lavalta, jääpalapussia puristellaan ylösnostetun polven suojaksi. Korvaaja hyppää lennosta mukaan ja kaahaus jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Juoni etenee ennalta-arvattavasti ja loppuratkaisu on selvä jo ennen kuin neljäs näytös alkaa. Mutta mitäpä sillä tarinalla jos muoto on näin kiinnostava. Lopussa aplodit, mutta kumarrusten sijaan esiintyjät paiskaavat lopenuupuneina kättä keskenään ja laahustavat hikisinä pukuhuoneisiin. Ehkä tämä oli vasta läpiveto ja harjoitusta vaan ennen todellista näytönpaikkaa, mutta tykkäsin silti. Jos jotain parannettavaa pitäisi keksiä, niin äänet tulivat kauttaaltaan aika kovaa (korva alkoi soida mustapaidan puhallettua pilliin muutaman metrin päässä). Mutta kaiken kaikkiaan tykkäsin. Näin ammattikatsojana on tullut nähtyä aika hiton monta tylsää showta, eikä tämä ollut yksi niistä. Minulta ei vaadittu turhia analyyseja, muoto sai olla rauhassa esillä eikä juoneen keskitytty liikaa, tila oli miellyttävän vähäeleinen ja toiminnallinen, puvustus selkeä ja valoista tykkäsin erityisesti.
Aika virkistävää oikeastaan.
Suosittelisin kaverille.
Myös imaginäärisen matkakertomuksen laatiminen jatkuu matkakuumeen korventaessa sisuksia. Olen jo harkinnut vapaaehtoistöitä buddhalaisluostarissa Englannin maaseudulla sekä meditaatioretriittiä hornantuutissa Ruotsin saaristossa. Mutta paraneeko lähtemisen tarve lähtemisellä? Loppuuko halu haluamalla? Tätä pitää vielä makustella. Siihen asti elän pakofantasiaa luonnoskirjan sivuilla, musteterä piirtää vieraan maan karttaa. Viimeksi jätin epäkohteliaasti mainitsematta, että valokuvat joiden kautta matkaani teen, ovat Ilmari Kostiaisen kamerasta. Kiitos matkaseurasta taiteilija Kostiainen.
225. LISÄÄ POLTETTUJA CD-LEVYJÄ
Ei meinaa tulla oikeitakaan levyjä enää Spotify-aikakaudella kuunneltua, saati sitten näitä joista ei aikanaan vaivautunut edes maksamaan. Pois vaan, pois pois.
Tätä aikani käytin, mutta siirryin sittemmin reppuun. Jää käsille enemmän vapautta viuhtoa. Vetoketju on kulunut vaihdettavaan kuntoon ja pari saumaakin pitäisi korjata. Lieneekö jollain toisella halua ryhtyä sellaiseen puuhaan?
Tiedän, että äiti haluaa tämän reliikin säästää. Kovin ajankohtaiseksi käynyt sohvatyyny nyt yhtyeen päätettyä taas palata. Varmaan pitäisi täytteet vaihtaa ja saumakin korjata. Ehkä pestä.
Tyyny siis. Jos joku näkee tässä analogian bändin comebackille, niin tahaton on se.
Taskukirja muodista eli random kuvia sieltä täältä eri aikakausilta. Muutamia ihan innostavia otoksia, mutta tarvinneeko niitäkään enää printteinä Google-kuvahaun keksimisen jälkeen. Jatkukoon tämänkin teoksen matka inspiroimaan jonkun toisen pukuluonnoksia!
Tämä on Maxin osasta kirjahyllyä, oletettavasti joululahja jostain teinivuosilta. En tiedä onko lukenut, itte en ainakaan meinaa. Lähestyn vanhan narisijan taidetta kuulokuvien kautta. Mutta kysyin siis kyllä luvan pistää tämän kiertoon!
Kiinnostava pikkukirjanen Camera obscura -taideprojektista. Innoitti minua tekemään omia kokeiluja aiheesta osaksi Neuromaania ja sittemmin Karutar-musiikkivideota. On siis palvellut tarkoitustaan mainiosti. Kiitos taiteilija Pirilälle.
Nämä isosiskolta perityt albumit annoin itseasiassa jo eteenpäin suomenkieltä treenaavalle ystävälle. Pari viikkoa myöhemmin universum vastasi lähettämällä minulle italiankielisen sarjakuvan Munkkiniemen kierrätyshyllyyn. Että taaspa sain mistä luovuin!
Huu, mahtava kuvaus koripallo-ottelusta. Kuin olisi lukija ollut mukana muovituolilla turnausta seuraamassa. Tuli mielipuolinen deja-vu ajalta, jolloin olin kai 13 ja rakastunut urheilulliseen luokkatoveriini Jukkaan. Kuljeskelimme tiiviisti yhdessä varmaan vuoden, kunnes ensirakkaus lakastui ja muutuimme bestiksiksi koko oppikoulurupeaman ajaksi. Jukka jopa toimi tavallaan bestmanina häissäni, jotka pidettiin abi-kevätkauden alkajaisiksi 7.1.1971. Mutta tämä muistuma johtuu koripallo-ottelusta. Jukka sai minut raahattua otteluun, jossa hän toimi tuomarina. Ja minusta tehtiin kellokalle. Huu. Olipa tosi hankalaa se, kun en säännöistä ymmärtänyt yhtikäs mitään. Mahdoton tehtävä. Mission impossible. Vedin homman jotensakin kotiin, mutta ei pyydetty toista kertaa. Ja toi nahkapalalaukku! Se on ainakin 50 vuotta vanha. Mun lemppari, Suomessa käsin tehty. Hih. Anna mennä vaan. Mitäs me nahoista.
VastaaPoista