Elän jatkuvasti tunteessa, etten ole tehnyt mitään. Tunne laajenee kyltymättömänä kuin avaruus.
En ole tehnyt mitään järkevää tänään.
En ole tehnyt mitään koko viikolla,
koko kuussa,
koko vuonna,
koko aikuisiälläni.
Koko elämässäni.
Riittämättömyys on krooninen tauti. Se pysyy pitkiä aikoja aisoissa, puhjetakseen sitten kukoistamaan kivuliaan rampauttavana kuin psoriasis. Se täyttää pään halvauttavalla supinalla, lannistaa, löysyttää, hidastaa juoksuaskeleen linkuttavaksi valssiksi. "Olen iilimato. Imen muista elinvoiman enkä anna mitään takaisin. En ole tehnyt tähän päivään mennessä mitään tekemisen arvoista, enkä tule koskaan tekemään. Mitä järkeä edes yrittää. Liian myöhäistä."
Huono muistini altistaa minut tälle taudille, samoin kyvyttömyyteni hahmottaa aikaa. Valitan Maxille, etten ole tehnyt koko vuonna mitään järkevää ja hän katselee kiemurteluani epäuskoisena. Kuvailee kuinka piirsin innolla koko tammikuun. Kuulemma väsäsin 75 sivua käsikirjoitusta, sitten rustasin neljä apurahahakemusta kuvineen, selostuksineen. Mutta siitähän on ikuisuus!
Ai, oliko se tänä vuonna? Oliko se kuukausi sitten?
Jossain luuytimessä kytee salakavala kolotus, että tämä hetki ei vielä ole ihan riittävä. Jotain pientä puuttuu. Jotain pitäisi vielä saavuttaa, julkaista, ansaita, tulla huomatuksi, tulla hyväksytyksi, tulla halutuksi, himoituksi, nähdyksi, kuulluksi. (Obs: Ikätoverini neiti X on jo tehnyt tätä ja tätä. Vanha opiskelutoveri herra Y on jo tuolla ja tuolla. Missä minä olen? Mitä tekemässä? Miksi? Ketä kiinnostaa?) Elän aina muutaman vuoden päässä tulevaisuudessa, sitku-ajassa. Toisaalta en haluaisi ajan kuluvan niin nopeasti ja ahdistaa kun viikot rynnivät ohi kuin mummot markettijonossa.
Haluan opetella eroon tästä ajattelusta, sillä riittämättömyys on kyltymätön olotila. Ei sitä saavutuksilla hiljennetä. Voin vain kuvitella kuinka viikko Nobelin vastaanottamisen jälkeen löhöäisin tässä samassa nojatuolissa ylläni tämä sama pyjama ja huulillani ainainen kysymys: no, mitäs sitte seuraavaksi? Jos opettelisi olemaan kiitollinen siitä mitä on. Opettelisi edes muistamaan mitä on viime kuussa puuhannut...
Sen verran muistan, että käytin keskiviikon maalaten kuvaa riikinkukosta ja pääkallosta. Meditaatiohuoneen porukat lähtivät Osloon kansainväliseen buddha-hommailuun ja halusin lähettää terveiseni joulukuussa Helsingissä vierailleelle nunnalle. Hän oli päräyttävä nainen, sellainen pelottavan karismaattinen jonka ensisilmäys poraa suoraan ytimeen. Buddhalaiset ovat mukavaa porukkaa, kun heille saa aina puhua kuolemasta ja pääkalloista. Otin kuva-aiheen kirjasta, jossa Dharma-harjoittajat rinnastettiin myrkkykasveja surutta popsiviin riikinkukkoihin. He kun osaavat kääntää kärsimyksen hyödykseen ja ottaa opiksi kovimmistakin koettelemuksista.
Niin olkoon tämä riittämättömyys minun erikoisalani, minun myrkkykasvini. Pyöräytän siitä salaatin ja vinegretteä päälle. Opettelen perinpohjaisesti tuntemaan ja muistamaan lannistumisen katkeran maun, jotta vääjäämättä ennen pitkää seuraava mielenrauha olisi entistä makeampaa nektaria.
Ehkä jonain päivänä selätän harhani ja asetun tähän hetkeen, tähän elämään, tähän aikaan ja tajuan pysyä siinä. Tajuan meditoida päivittäin, tajuan olla deletoimatta omia saavutuksiani. Ja jos oikein onnekkasti käy, voin jonain päivänä auttaa muitakin riittämättömyyden raapimia.
Koska ei minulla todellisuudessa ole elämää, jota heittäisin hukkaan.
Elämällä on minut,
käyttää miten tahtoo.
Menen päivä kerrallaan ja kahlaan läpi sunnuntait tekemällä banaanilettuja:
Siivoamisen myötä on esiin alkanut putkahdella kaikenlaista vuosien saatossa unohtunutta. Eilen kaivoin esiin valokuvakirjan, jonka väljä taitto kutsui tuhertelemaan marginaaleihin. Juuri ostettu tussiterä liiteli niin jumalallisella keveydellä paperin kiiltävällä pinnalla, että vasta seitsemännen sivun kohdalla huomasin aloittaneeni fiktiivisen matkapäiväkirjan. Onnea on se, ettei tarvitse lähteä kauas kirjoittaakseen siitä, kuinka lähdetään kauas. Tarinan Minä on tällä jossain hetkellä Suomenlahden takana. Se aikoo maailman ympäri.
En tiedä meinaako palata.
Taas kerran yksi taiteilija, jonka teokset eivät missään nimessä pääse oikeuksiinsa kirjan sivuilla. Eivätkä varsinkaan minikirjan. Malevitsit ja kumppanit on kerta kaikkiaan pakko nähdä livenä ymmärtääkseen mistä tuossa punaisessa tötsässä on kyse.
Kaksi sanaa: liian vaikee.
Tosi sympaattinen kirja, kun aina niin rakastun opettajiini ja koulun loppuminen on siksi kovin katkeransuloista aikaa. Hmm, nyt oikeastaan tuli tunne että haluankin ehkä lukea tämän vielä kertaalleen... Hitsi. Joudunko perumaan?
Earlin tuijotus ja pirullisesti hymyilevän maitomies-Danin sutkaukset upposivat lukioikäiseen Salliin kuin kekäle voihin. Erityisellä rakkaudella hymähtelen omistuskirjoitukselle, jossa äiti kehotti luottamaan strippiin: "Jos elämä on pelkkää kakkaa, tee kakkakukkasia."
Isä lähetti Kazakstanista aikanaan kaikenlaista upeaa, mm. tämän höyhenpuuhkan. Teini-iän larpit opettivat keräämään erikoisten vaatteiden arsenaalia, mutta eipä sitä nykyään tule edes naamiaisiin osallistuttua. Pistetään puuhka pihalle.
Joo, mä tiiän, et kuva on väärinpäin. Ja joo, tää on Maxin roina eikä mun. Ei nyt mennä yksityiskohtiin.
Ehkä ihminen ei tarvitse kenkälaatikollista teatteriesitysten käsiohjelmia? Ehkä sellainen mapillinen riittää. Varsinkin jos istuu ammatikseen katsomossa. Tuleehan noita.
Rakas lapseni, muruseni. Minulla on sinulle ikävä uutinen. Koska meidät on näköjään rokotettu samantapaisella riittämättömyyden nektarilla (käänteisesti kylläkin, nektari on tässä ironiaa, suom.huom.), niin saattaa, siis vain saattaa, olla, että kamppailet kyseisten tuntemusten kanssa ikään kuin loppuikäsi. Minä nimittäin koin juuri tänään tuntemuksia siitä, että kuinka voin vain öllöillä ja hyggeillä kokonaisen päivän olematta kuin hieman syyllinen. Tarkoittaa, että yleensä olen tosi syyllinen ellei jotain muka suurta ole menossa tai ainakin kehkeytymässä. Mutta uskon buddhalaiseen polkuun. Olet niin hyvällä tiellä, että varmaankin minun iässäni (66, ei saa kertoa muille) olet paremmassa tilassa kuin minä nyt. Olenhan toki jo sinun ikäisenäsi käynyt joogakurssit ja chi cungannut ja shamanoinut ja vyöhyketarapoinut ja reiki-hoitajaopiskellut lukien samalla hillittiömästi buddhalaista kirjallisuutta yms. Mutta siinä on se oleellinen ero, että sinä harjoitat polulla astelemista ohjatusti ja vääjäämättömän päämäärätietoisesti. Eli sinulla on se, joka minulta puuttuu: johtotähden seuraamisen kyky. Ja niin kauan kuin tähden valo loistaa horisontissa, on tie sen luo avoin.
VastaaPoista