Olisi varmaan pitänyt tehdä jo vaikka mitä. Tehdä apurahahakemusta, tehdä sarjakuvakäsikirjoitusta, tehdä edes tämä blogikirjoitus... mutta enpä ole. Sisälläni on kello, joka ajoittaa tekemisen aloittamisen hetken siihen pisteeseen, että homman ehtii saada valmiiksi juuri ennen määräajan täyttymistä. Tuo kello on vuosien saatossa kehittynyt aikalailla erehtymättömäksi (ellei elämä suo yltäkylläisesti yllätyksiä, silloin täytyy mukauttaa alkuperäisiä suunnitelmia).
Hommat tulee aina tehtyä, joten olen vähentänyt itseni soimaamista aloittamisen viivästyttämisestä. Olen yrittänyt vähentää tuota "pitäisi" -termiä. Ei sellaista käsitettä todellisuudessa olekaan. Ihminen joko tekee tai ei tee, ei ole mitään pitäisi-maailmaa.
Viikonloppu meni Vaasassa Maxin veljentytön ristiäisissä. Perheen pienin tulokas on nyt virallisesti nimetty. Hän on nimensä kautta nyt hieman väkevämmin olemassa, nimeäminen on tärkeä osa ihmisen käsityskykyä.
Päässä pyörii jokin ajatus tähän liittyen, jokin vähän liian monimutkainen. En osaa nimetä sitä ja siksi en voi sitä jakaa.
Kieli on nimeämistä varten. Kirjoittaminen on ajatusten nimeämistä. Tällä kirjoittamisen teolla ristin ajatukset yksitellen, valelen ne kielen pyhällä vedellä. (Useimmiten tämä näppäimistön nakuttaminen tuntuu tosin ristiinnaulitsemiselta.) Tänään nimeäminen on hataraa, summittaista, ylimalkaista. Johtuneeko siitä, että meditoin aamulla buddhalaista tyhjyysoppia? Jos mikään ei todellisuudessa ole olemassa sillä tavalla kuin tavallisesta ajattelen, niin pitäisikö nimeämisen teosta luopua? Kun mistiin menee kuitenkin?
Olen tavannut ajatella, että tämä osa Dharma-opetusta on sen verran monimutkaista tavaraa ettei kannata edes yrittää. Että havaitsemista ovat pohtineet niin monet filosofit, tieteentekijät, taiteilijat, gurut ja muut yleisnerot, että se on täysin ulottumattomissa. Aivan kuin heidän pohdintansa painolasti olisi takertunut tuohon käsitteeseen, kieputtanut sen piikkilankaan, sulkenut monen lukon taa ja upottanut mereen. Niin että nyt havaitsemista saavat lähestyä vain ne, joilla sivuleikkurit, kourassa avainnippu ja selässä happilaitteet.
Mutta eihän se niin ole. Sana on vapaa, ajatus on vapaa. Uskon, että kaikki käsitteet ovat ymmärrettävissä tarkkaavaisuudella, loogisella ajattelulla ja intuitiolla. Siis luovuudella. Minulta ei puutu kirjaviisautta oman havaitsemiseni hahmottamiseen. Minulta puuttuu vain oivallus.
Oivallus saavutetaan ajattelemalla.
Ajatteleminen on meditaatiota.
Meditaatio on mielen harjoittamista.
Mielen harjoittaminen kehittää mielen kapasiteettia.
Mielen kapasiteetti vaikuttaa suoraan havaitsemiseen.
Taidan olla epäkielellisessä mielentilassa...
välitilassa
prosessi
käynnissä.
Mutten anna sen häiritä. Minulla on ollut tapana piilotella keskeneräisiä ideoita. Inhoan jos joku tulee kommentoimaan viimeistelemätöntä piirrustusta. "Ei se ole vielä valmis!" huudan heti kättelyssä. Mikä nyt sitten on valmis?
Jos ajatusketju tai teos tulee valmiiksi, eikö se vain tarkoita että umpikujaan on päädytty? Ajauduttu siihen pisteeseen, josta ei voi enää jatkaa? Tästä eteenpäin aion vaalia epämääräisyyttä ja hahmottelevaisuutta entistä suuremmalla rakkaudella! Kuinka monta upeaa maalausta olenkaan tappanut ylityöstämisellä, kuinka monta runoa tönkkösuolannut lisäämällä vielä hyppysellisen ja vielä toisen ja kolmannen? No, en minä katumaan rupea kun vaan virheillä oppii.
Sanonpa vaan, että on tullut treenattua.
Mutta mistä sitten tietää, että kukaan saa mitään irti minun epämääräisyyksistäni? Kieli on kuitenkin kommunikaatiota varten, joten eikö tavoitteena olisi olla mahdollisimman tarkka? Entä mistä tietää milloin lopettaa, ettei vaan jatka lörpöttelyä loputtomasti?
On silkkaa tietämättömyyttä kuvitella kykenevänsä ennustamaan yleisön reaktioita, oli teos kuinka hiottu tahansa. Taikuri kykenee huijaamaan hiomalla tempun huippuunsa (paitsi jos vastassa on toinen taikuri), provokaattori kykenee provosoimaan, koomikko naurattamaan (paitsi jos vastassa on toinen provokaattori tai koomikko). Manipulaatio on eri asia kuin kommunikaatio. Minä tavoittelen jälkimmäistä. Tavoittelen ihmismielen itsensä ihmettelyä, tavoittelen ilmiöiden nimeämistä kunnes tavoitan pisteen, jossa voin luopua tavoitteestani. Tavoittelen tavoitteen nimeämistä.
Yksi tavoite on luopua pitäisi-maan asuttamisesta.
Toinen tavoite on luopua muiden ihmisten reaktioiden ennakoimisesta.
Kolmas on oivaltaa oma mielensä.
Neljäs on opetella tekemään uudenlaisia virheitä.
Viides on uskaltaa olla väärässä.
Loppua ei tarvitse etukäteen surra.
Sen tietää kun se tulee.
Laitan hyvän kiertämään! Tämä taitaa edustaa Timanttipolku-hommeleita ja itse olen enemmän tuolla Kadampa-suunnalla. Vaikka ei sillä loppupeleissä ole mitään eroa, valaistumiseenhan ne kaik tähtää. See you in Nirvana!
Tasan vuosi sitten tähän aikaan olin Jyväskylässä tekemässä kyseisen näytelmän nykysovitusta. Nummibodareiksi ohjaaja Hokkanen sen sovitti. Oli hauska reissu. Jännityksellä seuraan, kuka saa tällä hetkellä avoimena häilyvän lavastajapestin siinä talossa.
Nimimerkillä Paperit vetämässä
Jostain sattuman syystä en ole kauheasti Saisiota lukenut, vaikka tästäkin ihan tykkäsin. Täytyypä laittaa korvan taakse tämä aukko sivistyksessäni.
Laitoinko mä jo yhden Vänrikki Stoolin pois!? Olen kyllä parhaani mukaan koittanut välttää esittelemästä samaa roinaa toistamiseen, mutta nyt alkoi epäilyttää. Vai onko mulla ollut useita Stooleja kirjahyllyssä? Se nyt olis aikamoista liiottelua.
215. TILKKUJA
Mitä enemmän pistän tavaraa pois, sitä vahvemmin uskon siihen "saat sen mistä luovut" -läppään. Askarteluroinasta luopuessani huomaan jatkuvasti kasvavan keveyden kun "pitäisi"-ajattelu vähenee. Ei ole enää painetta ruveta ompelemaan oikeuttaakseen loputtomien tilkkujen varastoimisen. Huh. Kylläpä helpotti.
Aina vaan lisää kangaskasseja puskee esiin. Niitäkin voi ihmisellä olla liikaa.
Onkohan tämä oikein lammasturkki..? En ole ihan varma, mutta painava se on ja lämmin. Isältä joskus sain, oli löytänyt vintiltä tai jostain. Todella näyttävä vaatekappale. Muistan käyttäneeni sitä nelisen vuotta sitten ja vaikuttuneeni kuinka piti tuulta ja hallaa. Epäilen kuitenkin ettei stadilaiseen talveen oikeasti tarvita näin tehokkaita suojavarusteita. Joku toinen varmasti ilahtuu enemmän kyseisen pukimen kohtaamisesta.
Huips. Tämän maanantain blogissasi on niin mielettömiä sanakulkuja ja ennen kaikkea oivalluksia, että palaan sen lukemiseen uudelleen ja teen MUISTIINPANOJA. Ja mehän tiedämme, rakas tyttäreni, että kun muistiinpanokättä alkaa kutkuttaa, on silmiimme / korviimme osunut jotain niin tärkeää, että haluamme palata siihen tai peräti muistaa sen ihan pikkasen vaan muistiinpanoja vilkaituamme. Jes!!! Oli mahtava tämä maanantai-tarina näin torstainakin luettuna. Ihmettelen, mihin minua tarvitaan kirjaprojektissamme. Meinaan: sie oot kyllä selkeesti tosi vääjäämättömän lahjakas kirjoittaja. Tulipas plättypliisu. Ei riitä sanat kuvaamaan tätä. Joo. Itseäni siis mitenkään tuhka-säkki-aliarvioimatta. Asia vaan on niin. Ja olen siitä iloinen! Ilahdun niin näitä blogejasi lukiessani, että ilo, ihmetys ja oivallus ovat päällimmäisinä tunteina.
VastaaPoista