Aamulla Maxin kello soi kuudelta. Se on lähinnä sellainen aperitiivi heräämiselle, harvoin kukaan oikeasti silloin vielä nousee. Kajastuslamppu syttyy himmeästi puoli kahdeksan maissa ja kirkastuu täyteen voimaansa tasaan mennessä. Yöpöydän puuttuessa valo on jalkopäässä, joten havahdumme vasta äänimerkin kasvaessa häiritsevyyteen saakka. On pakko nousta yltääkseen sammuttamaan se. Istun sängyn päässä silmät vähän eri suuntiin harottaen. Kulaus yön yli seisseestä vesilasista huuhtelee unihiekan seasta ajatuksen. Kappas, uusi päivä.
Aamupalaksi mysliä tai ruisleipää, hedelmiä, tuopillinen vettä. Radio Helsinki mutisee taustalla kun selaamme omia Hesarin puolikkaitamme. Joulunaikaan lehtimyyjä tavoitti minut myötämielisellä hetkellä ja suostuin taas pariksi kuukaudeksi perjantailehteen. Kahden viikon jälkeen jo vähän kaduttaa, niin yksipuolisen synkkä maailmankuva lehdestä tuntuu puskevan kasvoille. Vähän turhan rankkaa aloittaa päivänsä sellaisella materiaalilla. Ehkä aamut pitäisi omistaa runoudelle tai kaunokirjallisuudelle ja vasta illalla tarttua viilteleviin otsikoihin.
Yhdeksältä Max lähtee kouluun. Tulen tietoiseksi ajankulusta ja siitä pienestä äänestä, joka kehottaa sulkemaan koneen ja tekemään jotain järkevää. Keitän toisen kupin kahvia - se ei koskaan ole samanlainen kohokohta kuin ensimmäinen. Kymmenen maissa hätistän itseni työpöydän ääreen. Kelaan päähäni päivän agendaa, levitän lattialle edellisen piirrossession aikaansaannokset ja avaan aiheeseen kuuluvat tekstitiedostot näytölle. Ensimmäiseksi teen mekaaniset puuhat: järjestelen esiin työvälineet, ruudutan paperit valmiiksi sarjakuvaa varten, pistän Yle Puheelta pyörimään jotain kulttuurihöpötystä, etsin piirrettäville sarjakuvaruuduille mallikuvat. Pakenen vielä petaamaan sängyn, vaihtamaan vaatteet, juomaan toisen tuopin vettä.
Lopulta rupean hommiin. Seuraa kaksi tuntia piirtämistä keskittyneenä tuhisten: teroitan lyijykynää tasaiseen tahtiin. Sitten tussit, sitten muste, välissä pensselien pesu, veden vaihto. Kumitusta, kuminpurut roskikseen, laveeraus, ripotan märälle suolaa eläväisen pinnan aikaansaamiseksi, odottelen kuivumista. Yhtäkkiä havahdun, että vatsa murisee nälkää ja hartiat valittavat huomaamatta kyyryyn painunutta ryhtiä. Kello on kaksitoista, ruokatauko. Kolistelen alakertaan keittämään puuroa tai lämmittämään eilisiä. Syödessä selaan hajamielisesti kirjastosta lainattuja sarjakuva-albumeita. Vien roskat ja haukkaan ruoan päälle tuoretta happea. Kolmas kuppi kahvia.
Edessä on iltapäivän toinen piirustussessio. Aamupäivällä aloitettujen sivujen viimeistelyä, seuraavan päivän suunnittelua. Mutta omin luvin katse alkaa viipyillä kellossa, karkaa ikkunasta sisäpihalle, aurinko paistaa, ulos tekisi mieli... Laitan Maxille tekstarin, että soita kun pääset koulusta niin käydään kaupassa. Patistan itseni jatkamaan. Jos oikein hankalaksi menee, sytytän tuikun Buddha-patsaan viereen ja pyydän mieleenrauhaa loppupäivälle. Tänään on kuitenkin hyvä piirtopäivä ja uppoan pian tussikärjen rahinaan ja puheohjelman syöttämiin ajatuksen alkuihin. Ravistelen pois ylimääräisen suolan musteen kuivuttua. Zoomaan mallikuvan yksityiskohtaan, tarkastelen valon ja varjon leikkiä, raaputan viivan toisen viereen kunnes syntyy mielikuva yhtenäisestä pinnasta. Hartiat painuvat, hengitys syvenee...
Ulkona on häikäisevän kirkasta musteisen paperiarkin tiiraamisen jälkeen. Pakkanen nipistää poskea innokkaana kuin vanha sukulaistäti. Tallustelen puolentoista kilometrin matkan ostarille, venyttelen samalla kylkiä ja pyöritän hartioita. Selkä huokaa kiitoksen - vihdoinkin tajusit nostaa takamuksesi penkistä, mokoma homo sapiens! Isät ja äidit taluttavat lapsia kotiin tarhasta, puistotiellä vastaan poukkoilee ekaluokkalaisia naamat kiinni älypuhelimissa. Itse nautin saadessani viimein nostaa katseeni siitä neljäsosa neliömetrin karsinasta, jonka läppärinnäyttö ja piirustusala muodostavat. Nautin tehdessäni tämän pienen pakoretken 50 neliön elintilastani.
Ala-asteen piha on täyttynyt riemuhuudoista pikkumäen jäädyttyä kiiltäväksi luiskaksi. Kyltymättömällä innolla ipanat ravaavat mäkeä ylös päästäkseen nauttimaan muutaman sekunnin vauhdinhurmasta. Joku kolauttaa välillä kallonsa kovaan, itkee hetken pihavahdin sylissä ja lähtee sitten taapertamaan takaisin ylös uutta laskua varten. Ihailtavaa päättäväisyyttä, ajattelen. Mietin omaan taipumustani lannistua pelkän ajatuksen voimasta. Kuinka yhtäkkiä kesken innokkaan aherruksen mielen täyttää epäilys, että teen varmaan jotain väärin, ei tämä onnistu, ihan kauhea duuni ja kiirekin tulee varmaan. Silloin putoaa samantien kynä kädestä ja katse etsii pakotietä (facebook, kissavideo, pyykkikone... mikä vaan!). Teen pienen mentaalimuistiinpanon tuosta lapsesta, joka löi takaraivon jäähän ja jatkoi silti ilolla. Rocky-tason päättäväisyyttä.
Useimpina arki-iltoina lähden viiden-kuuden maissa meditaatiohuoneelle kuuntelemaan luentoa tai mietiskelemään. Hyväntuuliset tervehdykset tutuiksi käyneiden naamojen kanssa, kuppi teetä, risti-istuntaa kahisevalla tyynyllä. Sitten Lekmon kevyenä leyhyvä luentoääni joka tihentyy opetuksen päätyttyä niitä näitä jutellessa. Minunkin piirtämisistäni kohteliaasti aina kysyy, vaikka vähänpä siitä on kerrottavaa. Vastaan vuoropäivinä, että hyvin menee tai että jotenkin on hankalaa. Hörppään teeni loppuun ja autan siivoilemaan seuraavaa päivää varten, puhallan tuikut, pesen teekupit, haen katuhuutajan sisään pakkasesta. Ovi lukkoon, halaus ja erkanemme eri suuntiin.
Illalla ehtii vielä hetken soitella Maxin kanssa, kokeilla vähän tekeillä olevaa biisiä, testailla sovitusideoita. Sitten joogaan tai lähden lenkille, jotta selkä suostuisi sietämään seuraavankin istumatyöpäivän kyyhötykset. Keskityn hengitykseen ja korvalapuissa pauhaavaan musiikkiin. Keskityn suoristuvaan ryhtiin ja leppeästi venyviin lihaskalvoihin. Keskityn tyhjentämään pään päivän mittaa kerääntyneestä ajatuskuonasta ja tarpeettomista huolista, huohotan kaikki vaaleana pilvenä talviselle taivaalle. Nopea suihku, iltapala, unohdumme tuijottamaan nettivideoita kylkikyljessä kunnes olisi pitänyt mennä jo nukkumaan.
Pimeässä makuuhuoneessa makaan hetken selälläni ja ajattelen kuinka tämä oli hyvä päivä. Omistan muutaman hengenvedon kiitollisuudelle ja toiveelle saada hyvät yöunet, levollisen mielen, virkeän aamun. Käännän kylkeä ja kroppa alkaa antautua unelle. Ennen tietoisuuden katoamista käyn läpi ajatuksen, ettei kannattaisi pitää aina itsestäänselvyytenä sitä, että aamulla herää. Unisumun keskeltä nousee etäinen säe siitä yhdestä Ismo Alangon biisistä:
"Joskus elämänlanka tuntuu olevan kaikenkestävää siimaa
Mutt' se on vain ohutta hopealankaa, hienonhienoa hopealankaa"
Mutt' se on vain ohutta hopealankaa, hienonhienoa hopealankaa"
Öö... tästä kuvasta ei saa mitään selvää, mutta kyseessä on sellainen kaaputyyppinen rytky joita aina käytän. Ostin pari vuotta sitten kirpparilta. Menköön nyt takaisin, kun on häiritsevää kangasta, sellaista sähköistä ja hienhajua kutsuvaa. Mähän oikeasti käytän noin kahdeksaa vaatekappaletta arjessani, loput 67 on vaan kaapin täytteenä.
Joku sukulainen rakkaudella lahjoitti nuottitelineen musiikkiharrastuksemme edistämiseksi. Max vei sen nyt treenikselle, kun eihän me nuoteista soiteta. Tällasia rokkarin retkuja kun ollaan.
Tällä Spotify-aikakaudella ei enää kannata pitää piraattilevyjä äänitekokoelmaansa rumentamassa. Kaikkihan ne on netissä. Näköjään sekaan eksyi myös ikivanha versio Photoshopista. Vai onko se vaan joku ohjeromppu..? Pyh, pois vaan!
Tadaa, kahdessadas roina! Enää 156 jäljellä...
Hmm, onkohan mulla niin paljon?
Tätä mustaa raamattua kuului kaikkien tavata koulussa. Tai ainakin piti osallistua keskusteluun kuin olisi lukenut sitä. Onkohan nykyään jo vanhentunut opus? Tietenkään en sitä avannut, pidin hyllyssä vaan. Nyt ei tarvi enää näön vuoksi pitää taideteoriaa esillä, kyllä minä tiiän mitä minä tiiän!
(en paljon mitään)
Kirjan kansi ois muuten upee jos siinä tosiaan olis silhuetti kuvaa ottavasta henkilöstä. Ois aika meta. Mut se on vaan musta.
Äiti on tätä sarjaa säästänyt muistona lapsuutensa kirjahyllystä. Tahkosin teininä näistä muutaman, Humisevan harjun jopa kahdesti. Rikos ja rangaistus ei uponnut, ensimmäiseen neljännekseen kykenin. Luen nämä sitten vanhana kun perin äidiltä koko setin.
Yeah, right!
Ihanaa, että tuossa on Aino Wuolteen nimi kannessa.
203. MARTIN ESSLIN: DRAAMAN PERUSTEETJa takaisin kategoriaan "hienot kirjat, joita en oo avannu". Kyllä tulee vapautunut olo kun hankkiutuu eroon kaikista näistä sitku-kirjoista. Maailma on niin täynnä teoksia, joita todella haluan lukea, joten miksi hillota vuosia näitä niteitä jotka ei selvästikään puhuttele? Ja muutenkin, mulla on jo hyllyssä Runousoppi ja The Writer's Journey. Eiköhän ne riitä draamailuun.
Taas valaistuin tästä viime viikon kirjoituksestasi. Draaman perusteet tänne vaan takas, muruseni. Hassua, näin Ismo Alangosta viime yönä.
VastaaPoista