MINIMALISTIN MAANANTAI osa22: Kuusi ja puoli tuntia Vaasaan

(Tätä on postausta on kirjoitettu halki Suomen. 

Se on hyppivä, sekava, taitto alkoi kiukutella...

Mutta se on kirjoitettu. Se on tärkeintä.)

1. tunti

 

Olen matkalla Vaasaan Maxin ja perheensä luo vaihtamaan vuotta. Olemme muodostaneet perinteeksi viettää Vaasassa vuosittain kaksi pitkää sessiota, yksi kesällä, toinen talvella. Tämä on viides vuosi tällä systeemillä ja taas kerran alan selata junalippuja niin myöhään, että hinnat ovat jo katossa ja viimeinenkin alennuspaikka varattu. Hitot. Minähän en maksa viittäkymppiä yhdestä junalipusta! Otan Onnibussin. Säästän kolkytviis euroa! Matka tosin kestää kuusi ja puoli tuntia. No, jos on aika on rahaa niin minä olen miljonääri. Show me what you got, Mr. Onnibus.

Lähtö on puoli yhdeksältä Tapaninpäivän aamuna. Silloin lähiömme on vielä täydessä unessa. Se nukkuu konvehtipöhnää vanhempien sohvalla, koomailee pyhäpäivää unirytmiä sekoittaen. Raahaan vetolaukkuni sata metriä ovelta bussikatokseen: hiljaisuudessa ääni on kuin asfalttipora. Muutama orpo bussipysäkillä värjöttelijä kääntyy katsomaan mekastustani. Mihinkä nekin ovat menossa? Tähän aikaan? Ripsuttaa vettä ja tuulee. Jään kuitenkin laukkuni kanssa kunnioittavasti kahden metrin päähän katoksesta. Sunnuntailisä henkilökohtaisen tilan tarpeessa.

Kampin kaukoliikenteen lähtölaiturit ovat maan alla. Ihmiset kerääntyvät vakavaksi, väljäksi jonoksi lasiovien taakse. Bussin kurvatessa esiin kaikki tepastelevat malttamattomina vetolaukkujaan lähemmäs kihnuttaen. Ryhmä tiivistyy automaattiovien suhahtaessa auki, lipuntarkastajan pirteä "hyvää huomenta" kaikuu maanalaisen hallin betoniseinistä. Kaksikerroksisessa bussissa on hyvin tilaa kaikille, istumme mieluummin päällekkäin kuin vierekkäin. Sujahdan alakerran lähimmälle vapaalle penkkiparille. Nostan repun ja takin viereeni ja alan rapistella esiin pahoinvointilääkkeitä. Ilman niitä kirjoittamisesta tai lukemisesta ei tulisi mitään. Ilman niitä 6,5 tunnin istumisesta ei tulisi mitään.

Autossa on viileää. Moottori surahtaa käyntiin ja mutkittelemme läpi kalliolabyrintin kunnes ramppi pullauttaa meidät pintaan. Maan päällä on pimeämpää kuin keinovalaistussa tunnelissa. Kaupunki lönköttelee väsyneenä ohi, haalistuu taajamaksi. Pian bussin tuplaikkunoiden väliin kerääntyy kosteutta niin, että maisemasta jää jäljelle vain usvaisia linjoja. Käytävän toisella puolen pikkupoika hyräilee hiljaa laatikolliselle Pokemon-kortteja. Muut torkkuvat.

2. tunti

Tampereen kohdalla bussi pakkautuu täyteen, kerään hätäisesti viereiselle penkille levittelemäni roinat, vaatteet, eväsleipien jäänteet. Kuski on vaihtunut ja uusi esittäytyy rahisevassa kaiuttimessa Turusen Jussiksi. Lörpöttelee letkeään sävyyn turvavöistä, tulevista pysäkeistä ja vessan vetämisestä. Ajamme tunneliin, joka jatkuu kunnes korvissa rutisee. Ilmeisesti tuore kallioväylä kun Turunenkin siitä erikseen mainitsee. Vieressäni nuori nainen naputtaa kiivaasti älypuhelintaan. Arvioisin hänet sivusilmällä parikymppiseksi, en kehtaa kääntää päätäni sillä katseemme saattaisivat kohdata. Menisi liian intiimiksi kun istumme jo valmiiksi käsivarret toisiaan hipoen. Nainen suorittaa vastahankaiselta kuulostavan puhelun ilmeisesti lähisukulaisen kanssa... Joo, ehdottomasti parikymppinen.

Ikkuna on niin likainen, että maiseman päällä on ylimääräinen kerros harmaata. Väsyttää ja pitäisi mennä vessaan. Pitäisi syödä voileipä ja juoda vettä. Mutta ei voi juoda ennen vessaa, ei voi syödä ennen juomista. Edessäni on raa´an lihan värinen nahkaistuinpari. Niiden takaa pilkottaa hiustupsuja ja keski-ikäisten naisten äänet jauhavat "onpas vetinen joulukeli" -dialogia. Vilkuilen tupsuja kuin lakonista nukketeatteria. Pikkupoika on pelannut äitinsä kanssa erän Arfikan tähden -matkaversiota ja hipeltää nyt kosketusnäyttöä. Parikymppinen aloittaa toisen puhelun. Tämäkin keskustelu vaikuttaa vastahakoiselta.

Olen ajanut tämän matkan kerran aiemminkin edestakaisin. Maxin veljenpojan ristiäisistä saimme tiedon niin myöhään etteivät junalippujen hinnat antaneet myöten, joten päädyimme Onnibussiin. Luulimme olevamme fiksuja valitessamme yöversion. Tajusimme sen katalaksi virheeksi jo muutaman tunnin jälkeen: olimme viikonloppureissussa kevyellä kesäkuun varustuksella ja aamuyöllä hytisimme horkassa bussin ilmanvaihdon puskiessa kylmää. Penkit olivat niin kapeita ettei Max kyennyt edes istumaan suorassa, saati vaihtamaan asentoa nukkuakseen. Aamukolmelta alkoivat hymyt hyytyä. Varsinkin kun edessä oli vielä sama matka takaisin...

Tämä päiväversio on paljon parempi idea.
Paljon paljon parempi.

3. tunti

Vessa herättää eläväisiä mielikuvia avaruusmatkailusta. Tai sukellusveneistä. Paperi on loppu, mutta minulla on aina taskussa nenäliinoja. Taittelen telineeseen muutaman seuraavallekin kävijälle. Könyän takaisin paikalleni parikymppisen viereen. Olemme jossain Jalasjärven tienoilla. Turunen kertoo seuraavan pysähdyksen olevan hiukan pidempi, neljä minuuttia, että siinä ajassa ehtii pienelle happihyppelylle tai vaikka isompaan vessaan. Minusta neljä minuuttia on lyhyt aika, vain yksi kokonainen ja kolmasosa euroviisua (lasken minuutit aina euroviisuissa, ne kun ovat kolmeminuuttisia). En aio nousta paikaltani. Olisi kauhistuttavaa nähdä bussin kaasuttavan tiehensä ja jäädä yksin Jalasjärvelle... Ei siis millään pahalla jalasjärveläisiä kohtaan.

Väsyttää ja vatsassa velloo aina välillä tuntemus, jota voisi kuvata lähinnä termillä "blyörg". Pitäisiköhän ottaa toinenkin pahoinvointilääke? Sytostaattien jäljiltä minulla on upea arsenaali kuvotusta poistavia pillereitä. Laskin kotona vettä vanhaan puolukkamehupulloon, mutta lasipullosta juominen tuo lähinnä mieleen Kossun. Ajatus Kossusta nostaa ehdottomasti "blyörgin". Rapistelen esiin pienen valkoisen tabletin ja päälle huikka kirkasta. Parikymppinen on varmaan sivusilmällään diagnosoinut minut kovan luokan narkkariksi.

4. tunti

Uskaltauduin kuitenkin pihalle yhden euroviisun ajaksi. Vihertävää nurmikkoa peitti ujo lumipeite, olemme ajaneet jo tarpeeksi vaihtaaksemme säätä. Viimeistään nyt voisi olla oiva hetki kehitellä joku aihe, jokin omaperäisyyttä imitoiva ajatus tämän kirjoituksen kruunuksi. Muuten kyseessä on vaan tylsistyttävän bussimatkan kuvailu, huijaus vetää lukijan samaan tylsyyteen mukaan.



Tylsyys. Se on tärkeää. Jouluna äiti ohjelmoi digiboksinsa tallentamaan about kaikki ohjelmat kaikilta kanavilta kertoillen samalla kuinka hänen lapsuudessaan oli vain yksi kanava ja sielläkin tarjontaa iltaisin vain muutaman tunnin ajan. Mitä te sitten oikein teitte, kysyin. Olenhan itsekin muumi-disney-vhs-pikkukakkos-lapsi, joka liimautui mieluusti tv:n eteen tuntikausiksi. Äiti vastasi, että tuli tuijoteltua aika paljon testikuvaa. Heh.
Pohdimme pitääkö tabletti-älypuhelin-diginatiivi-3D-lapsista olla huolissaan? Pitäisikö heidän tylsistymistään vaalia? Siinä mielessä pitää olla huolissaan, että edellisten sukupolvien kuuluu huolestua seuraavista. 30-vuotiaana minunkin biologinen tehtäväni on ihmetellä puolta nuorempien toilailuja. Niinhän hekin ihmettelevät minun toilailujeni vähäisyyttä.

Toisiamme tuijotamme välillämme vuosikymmenten kuilu.
Luulemme sitä ylittämättömäksi.
Todellisuudessa katselemme vain valovuosipeiliin:
olemme saman hetken monta muotoa.




5. tunti

Pikkupoika ja äiti jäävät Seinäjoella, niin myös parikymppinen. Matkaa on jäljellä vajaa tunti. Loska kuohuu näyttävinä kaarina bussin tieltä kun jatkamme matkaa halki Pohjanmaan. Imeskelen italialaista salmiakkiraetta. Paketissa lukee isolla Saila ja se näyttää jopa Gifu-pakettia suomalaisemmalta.

Mietin pitäisikö kirjoittaa jotain jouluista. En kuitenkaan tunne siihen mitään erityistä kutsumusta. Kaikki meni siis aivan hyvin, siskontytön kanssa avattiin lahjoja ja laatikoita syötiin ja perheen naiset kokoontuivat vuorokaudeksi yhteen. Ja olenhan tässä matkalla rakkaani perheen luokse Tapaninpäivää juhlistamaan. Mutta oikeastaan omat synttärit ja se Köpiksen voimansiirto-buddha-juttu olivat niin isoja tapahtumia etten jaksa enää hippelöidä. Tänä vuonna joulu ei jotenkin vaan tuntunut ihmeelliseltä h-hetkeltä.

Mutta juhlaa on kyllä päästä pois tästä bussista.
Kohta kuusi tuntia täynnä. Jossain pilvipeiton takana aurinko alkaa jo laskea.

148. LE NU MASCULIN -PIIRUSTUSOPAS

Olemme varmaan ostaneet tämän äidin kanssa Pariisista. Elävää mallia on tullut sen verran rustattua, että ei se enää opaskirjoilla parane. Oppiiko joku oikeasti piirtämään näiden oppaiden avulla?

149. LASI

Tällainen random-lasi vaan. Yhden kappaleen löysin kaapista. Jostain syystä tulee mieleen, että siitä pitäisi juoda punaista sekamehua.















 150. PIENIÄ PELTIRASIOITA

Isällä on tapana lähettää joululahjana iso laatikollinen erilaisia ruokatarvikkeita ja kaikkea pientä ihanaa. Nämä pienet venäläiset peltipurkit olivat jonain vuonna mukana, taisivat sisältää karkkia. En keksinyt mitään järkevää niihin säilöä, joten pistän eteenpäin. (Terkut iskälle: saaristolaisleipä ja pikkuleivät menivät heti. Upeaa tavaraa.)

151. OLTERMANNI-JUUSTOKUPU

Saimme joskus juusto-ostoksemme kylkiäisenä, mutta vegaanistuvassa kotitaloudessamme ei ole enää sijää kyseiselle tuotteelle. Vegaanijuustotkin tulevat kuutioissa. Ja maistuvat kauhistuttavilta.

152. KOIRAN MUOTOINEN TISKIHARJA

Vitsikkäästi muotoillun käyttöesineen hyvä puoli on se, että se on söpö. Huono puoli on se, ettei sitä voi käyttää. Koiran korvat eivät mahdu kapeaan lasiin ja paksu varsi hankaloittaa kiinni pitämistä. Harja edusti useamman vuoden tiskipöydän kupeessa, mutta ehkä se on jo tehtävänsä hoitanut.

153. JEFFREY EUGENIDES: VIRGIN SUICIDES

Aivan hyvä kirja, kirjaston poistohyllystä napattu. Natisee jo niteistään. Pitäisiköhän laittaa vaan roskiin kun sivutkin kohta irtoavat?