Olen lauantaireissulla Kööpenhaminassa. Matkan tarkoitus on osallistua paikallisessa Dharma-keskuksessa järjestettävään Avalokiteshvara-voimansiirtoon. Se on buddhalainen seremonia, josta en tiedä paljon mitään. Lähdinpä vaan reissuun kun lähiömme meditaatiohuoneen naiset kutsuivat mukaan. Seremonia on vähäeleinen, taittotuoleilla istuskelua, luento, meditointia ja lopuksi halukkaat saavat sen voimansiirron. Itse keskityn lähinnä nauttimaan tunnelmasta. H-hetki on kun opettaja koskettaa pyhällä marsipaanipatsaalla vuorotellen jokaisen päälakea ja sanoo mantran, jonka myötä pieni myötätunnon Buddha ilmeisesti hypähtää sydämeeni. Aivan hyvä. Tätä kiukuttelijaa ei haittaisi yhtään pieni myötätunto-boosti. Nyt omaan ilmeisesti erityiset powerit käyttää OM MANI PÄME HUM -mantraa. Sanomme sen porukalla heti 108 kertaa. Kova meininki.
Kadampa buddhalaisuudessa on oma määränsä tällaista seremoniallisuutta: on kumarruksia, ruokalahjoja alttarilla, pyhää marsipaania, kellojen kilistelyä... Onhan kyse kuitenkin satoja vuosia vanhasta traditiosta, että kyllä siinä kaikenlaista puuhaa tulee kehitettyä. Mitään erityistä toimintaa ei kuitenkaan vaadita päästäkseen messiin. Saa ihan rauhassa istua ja ihmetellä, rentoutua ja juoda teetä kivojen tyyppien kanssa. Suhtauduin hommaan pari ekaa kuukautta ihan vaan stressinpoistona, mutta kyllähän ne alttarit ja muut alkoivat pian kiehtoa mieltä. Huomasin meditaatiosta tulevan keskittyneempää tiettyjen valmistelevien eleiden jälkeen. Pelkkä tyynyllä istuminen ja hengittely kun käy nopeasti tylsäksi.Niinpä sitä yhtäkkiä löytää itsensä Kööpenhaminasta vastaanottamassa pomppivia Buddhia. No, mikäs siinä. Hauska reissu.
Paitsi että...
Tilaisuuden jälkeen meillä on useampi tunti aikaa ennen paluulentoa. Muut haluavat kierrellä kaupungilla joulumarkkinahulinassa. Yleensä pakenen tuollaisista ryhmätilanteista, mutta tällä kertaa ajattelen, että no solidaarisuuden hengessä. Sinne vaan hulinaan! Pyhää marsipaania otsaan ja menoksi. Kaikki menee melko ok, kunnes laumamme saapuu kauppakeskuksen ovelle. Väenpaljoutta, räikeitä valoja, tavarakasoja, jinglejä, parfyyminkatkua ja muovikuusia monessa kerroksessa - upeat tarjoukset ja pahimmat painajaisesi nyt kaikki saman katon alla! Tajuan heti, että nyt taitaa heilahtaa ärsykelasti yli meikäläisen staminan, mutta tungen vaan porukan perässä sisään. Luovimme tietämme eteenpäin, kerros kerrokselta aina huipulle asti helvetin esikartanon vitostasolle ylihintaista sumppia jonottamaan.
Yritän keskittyä solidaarisuuteen. Sitten mietin sitä pientä myötätunto-tyyppiä sydämessä. Mietin marsipaania. Mietin mantraa. Mietin kuinka kaikki on hemmetin rasittavaa ja kuka ikinä jaksaa olla tällaisessa mekkalassa ja MITÄ HITTOA! Ihan perseestä joutua istumaan tässä ja kahvikin on pahaa!! Tiuskaan jotain vastaukseksi vierustoverin kysymykseen. Minä nyt jaksa mitään jutella tässä... Tajuan vilkuilevani pöytäseuruetta murhanhimoisesti. Tajuan heidän katselevan takaisin huolestuneina. Minäkö tässä äksyilen kanssameditoijilleni? Olenko siis ihan pokkana kävellyt ulos buddhalaisesta seremoniasta kiukuttelemaan "kun on vähän meluisaa"?! Voi hyvää päivää meikäläisen kanssa. Alkaa nolottaa oma typeryys niin pirusti, että tunnen itkun nousevan kurkkuun. Epämääräisesti pahoitellen sopotan lähteväni tästä nyt kentälle. Ei mitään huolta, vakuuttelen. Jääkää te vaan. Tönin itseni ulos ja nieleskelen kyyneleitä metrossa. Toivoton tapaus. Ei auta meditaatiot, ei mitkään.
Kastrupin lentokentällä on autuaan hiljaista keskustaan verrattuna. Tax freen parfyymiosastolla torvisekstetti soittaa joululaulua. Pysähdyn tuntemaan pasuunan matalan väreilyn. Ostan kolmioleivän ja vetäydyn hiljaiseen nurkkaan. Katselen lasiseinän läpi pimeää kiitorataa, pienet merkkivalot vilkkuvat tähtinä. Katselen heijastuksesta vakavaa naamaani pimeyttä vasten. Hiton erakko. Pitikö nyt niin kiivastua yhdestä ostoskeskuksesta? Pitikö päästää se hälinä pään sisään? Mitäköhän ne muutkin nyt ajattelee...
Tekisi mieli jo rauhoittua. Vedän syvään henkeä ja jostain nousee muisto luolasta, jonka kohtasimme Visbyn matkalla pääsiäisenä. Patikoimme porukalla ihailemaan Gotlannin pystysuoria kallioita, jotka aika oli veistänyt kivestä isolla kädellä - tosta noin vaan 30 metriä pystyyn ja pistetääs pari kilsaa vaakaan... Maisema kuin vanhuksen katse, paljon nähnyt, hiljaisena nyökkäävä, lempeän harmaa. Horisontin leveydeltä merta, rannat täynnä veden silittelemiä kiviä. Ja siellä yhtäkkiä: luola. Ei mikään valtava onkalo, ei mahtipontinen luonnonkatedraali vaan ihan sellanen vaan pieni syvennys kallionseinässä. Jättiläisen pikkusormen painauma.
En voinut jättää tilaisuutta käyttämättä: asetuin risti-istuntaan ja pyysin Maxia ottamaan kuvan. Vähän noloa turistihommaa tuollainen poseeraaminen, mutta oli pakko saada ikuistetuksi se täydellisen rauhan tyyssija. Tiedätkö kun neuvotaan, että ajattele jotain rauhallista paikkaa... Tuo luola oli tismalleen se minun paikkani! Edessäni aukesi ikiaikaisen kallion kehystämä kuva merestä, ulappa ohuena viivana taivaan ja maan rajalla. Kuulin muiden astelevan jo kauemmas, äänet loittonivat. Hetken oli vain tuulen humina. Nöyrinä kumartelevat pensaat ja kiireiset pilvet. Aaltojen loputon vaellus.
Siellä minä haluan olla. Siellä luolassa enkä missään tavaratalon joulukilkatuksessa! Onko siinä jotain pahaa, että haaveilee luolasta? Sehän on toiveista vaatimattomin?
Mutustan leipääni ja tuijotan pimeyteen Kastrupin lentokentällä. Onko toive luolaan pakenemisesta vaatimattomuutta? Todellisuudessa tuollaisilla toiveilla on kai aina vaatimuksensa. Ne vaativat huomiota, vaativat oman edun tavoittelua ja tästä hetkestä luopumista. Tämä toive vaati minua pilaamaan kahvihetken, koska paikka oli väärä. Sinänsä on ihan sama haluanko paeta luolaan vai luksusristeilylle - halu itsessään tekee olon sietämättömäksi. Muut halusivat olla tavaratalossa. Tavaratalo ei itsessään ole paha tai hyvä. Se on vain kokoelma huoneita, esineitä, ihmisiä, ääniä, liikkeitä. Jostain syystä olen päättänyt, että luola edustaa hyvyyttä, ostoskeskus pahuutta. Onko tuosta jaottelusta todellisuudessa mitään hyötyä? Mitä iloa saan päätöksestä inhota jotain paikkaa?
Monimutkaista. Ajatuspolku tuntuu loogiselta, muttei vielä itsessään helpota kauhua ihmisvilinään uppoamisesta. Meditaatio taitaa olla juuri sitä varten, että rakentaa polun järjestä tunteeseen. Muistan aiemmin hokemamme mantran, vilkaisen kuulokkeilla läppäriin kytkettyä vierustoveriani ja kuiskaan pyhät tavut pari kertaa ujosti itselleni. Odotan jännittyneenä jotain maagista reaktiota sisälläni. Odotan että pomppivat Buddhat ja muut saattavat nyt äkisti aktivoitua... Mutta ei mitään kummempaa, tietenkään. Kerään roinani ja lähden paarustamaan kohti lähtöporttia.
Olo on oikeastaan jo vähän parempi. Taisi olla nälkäkin. Ruoalla on yleensä tapana auttaa, niin myös pohdiskelulla, kirjoittamisella, hengittelyllä. Eihän se nyt niin paha tilanne ollutkaan, minä vaan hermostuin. Tällä kertaa annoin mielenrauhani pois, mutta ehkä jo ensi kerralla osaan pitää siitä hiukan kauemmin kiinni. Minullahan on nyt ajatus luolasta. Minulla on kalliot, rantakivet ja taivaankansi kaikki mukanani, kaikki sisälläni vaikka ympärillä ryskäisi Hullut päivät.
Jostain läikähtää yhtäkkiä aika turvallinen olo,
sellainen kiitollinen.
PS. Kolmekymppiset menivät oivallisesti. Maxin äiti ja sisko olivat korvaamattomana apuna ruokaostoksilla Jätti-Prismassa ja muutenkin järkkäämässä. On se juhlien tekeminen vähän stressaavaa pienessäkin mittakaavassa, ei taida tulla bilekoordinaattoria meikästä. Mutta oli ihana pitkästä aikaa saada ystäviä kylään. Näki oman asuntonsakin uudessa valossa kun sai muille esitellä aarteitaan. Pitääpä ottaa tavaksi kutsua porukkaa kotiinsa (siis ehkä jo parin vuoden päästä uusiks...). Muuten elämäni on pysynyt melko tunnistettavana tämän kolmosella alkavan iän kanssakin. Aivan hyvä niin.
1. HJERTERSTARTER! En kai oo ainoa, jolla alkaa saman tien soida Prodigy päässä? Lentoasemalla oli siellä täällä tarjolla defibrillaattoreita. Jotenkin kiehtovaa. Onko matkustaminen niin rankkaa vanhuksille että sydäreitä tulee vai onko se rakkaistaan eroon joutuminen joka sydämiä särkee?
2. Kyseenalaisesti nimetty lastenvaateliike. Voisi tietysti olettaa että kyseessä on epäonninen sattuma, mutta tanskalaisten sairaan huumorintajun tietäen en menisi vannomaan... Saattaa vaikeuttaa suomen markkinoille kasvamista. (Pienen googlailun jälkeen totesin, että näköjään ei vaikeuttanut. Kyllä Suomestakin saa Moloa.)
134. SOLMUVÄRJÄTYT PITKÄT KALSARIT
Ystävä piti vaatteiden värjäysbileet ensimmäistä lapsukaistaan odottaessaan. En silloin löytänyt kaapistani muuta vaaleaa kuin vanhat pitkät kalsarit. Taiteilimme lahkeisiin eteeriset pilvikuviot. Sinivalkoiset tykit jakoon viime viikon Itsenäisyyspäivän kunniaksi!
Valtava yövaatteiden arsenaali kaipaa edelleen harvennusta (mainittakoon tässä etten yleensä edes käytä öisin vaatteita - nakupaljastus!). Siispä satiinibokserit banaanilaatikkoon.
Nappasin mukaan jostain kirpparilta kun ajattelin, että "hupparihan on cooleja, miksen ikinä käytä hupparia?". Kävi ilmi ettei kaikki hupparit olekaan cooleja. Tämä esimerkiksi on vaan tylsä. Tai sitten minä olen. Tämä huppari nostaa minun tylsyyteni esille.
137. HAIPYYHE
Edellisen liinavaatesession jälkeen löysin lisää pyyhkeitä pyykkikorista ja uimakassista! Tämä Canarias-tekstillä varustettu kuivausväline on ilahduttava omaperäisyydessään, mutta karsiutui joukosta ripustunlenkin puuttumisen myötä. Mun elämään ei mahdu enää yhtään lattialle putoavaa pyyhettä!
Aina haikaan mustan paljettipaidan perään, mutten ole vielä löytänyt sellaista jota todella käyttäisin. Tämä on yksi niitä epäonnistuneita yrityksiä. Ehkä paljetit sopii sittenkin parhaiten askarteluun (kohta on muuten aika väsätä joulukortit!).
Myönnettävä se on: olen pukenut nämä jalkaan ehkä kolmisen kertaa elämässäni ja edellisestäkin tapauksesta on vuosia. Kuvittelin luikkaroinnin olevan hauska talvilaji, mutta ympyräähän siinä vaan potkitaan. Varpaat jäätyy ja nilkat kipeytyy. Ja retkiluisteluun olen liian nynny, en vaan kerta kaikkiaan luota jäähän. Se on vettä! Ei kuulu ihmisen mennä veden päällä! Paitsi jos on mukana vene. Tai Jeesus.
140. KIRJAVA MEKKO
Kirpparilla mummuli möi vaatteitaan ja korjasin tämän talteen. Se on ehkä itsetehty, kun ei ole pesulappuakaan. Hauskan vappuisa mekkoli, mutta jää liian usein kaappiin ummehtumaan. Se ei käy enää päinsä - tämän koltun pitää päästä vielä elämässään tansseihin!
OMG. Tai OM. Tai mitä vaan. Että oli tuttua tuo pakokauhu ostoshelvetissä. Eilen illalla mietin ihan samantapaisia asioita. Tulin siihen tulokseen, että nimitettäköön nyt millä tavalla vaan ns erityisherkän ihmisen kokemuksia ja käytöstä "kaikki kaatuu päälle, kadotan itseni, litistyn yleisen massaliikehdinnän alle" -tilanteissa, niin sellaista osan meistä täytyy kokea koko elämämme. Luola kuulostaa mahtavalta. Samoin luolakuvat houkuttivat.
VastaaPoistaOman yhä yltyvän erakkouteni tuloksena olen pienentynyt 313 päivässä 20,5 kiloa ja todella nauttinut kotirauhasta. Tiedän, että tämä muodonmuutos, jota en vielä havaitse enkä sisäistä, on yksinkertaisesti vaatinut eräänlaista eristäytymistä ja keskittymistä.
Oudosti myps tuntuu, että sieto- ja kestokykyni tilanteissa, joissa minun täytyy (joku sanoisi "saan") kohdata ihmiskunnan edustajia, on jopa hieman, ihan pikkuisen, kohonnut. Olen tarkkaillut itseäni ja huomannut, että jo se, että tilaan kuljetuspalvelutaksia lähteäkseni noin 3 kilomerin päässä olevaan espoonkekustalaiseen ostohelvettiin, aiheuttaa minulle pienen hermostuneisuuden. Olen yrittänyt käsitellä tuntemuksiani juuri siinä tilanteessa. Ja joka viidennellä kerralla jopa onnistunut - ainakin vähän - poistumaan kodistani melkeinpä luonnollisesti. Mutta aina on ehtona se, että tiedän saavani tulla takaisin pesääni vähintään 2-5 tunnin sisällä. Muuten ahdistusrima nousee yli kykyjeni.
Ilahdun ajatuksesta, että buddhalainen pyhä marsipaanipatsas ei enää saa minua himoitsemaan sen makua, vaan sen yleistä olemassaoloa ja todistamatonta, mutta uskottavaa tehoa. Siispä olen ehkä vuoden aikana oppinut hallitsemaan myös väärää suhtautumistani siihen, mitä suuhuni pistän. En vielä sitä, mitä suustani päästelen. Sanoja.
Kaikissa uskonnoissa on rituaalinsa. Ja buddhalaisuushan ei ole uskonto, vaan tapa olla - tai olla olematta. Mitä eroa on sillä, että kirkkopyhien mukaan papinkaavun väri vaihtelee tai muslimi kumartuu Mekkaan päin, olipa hän sitten vaikka lentoaseman vessassa, jos rukoushetki tulee, tai sitten buddhalaisten seremonioiden patsaissa, puhtaan veden vesikupeissa tai jopa marsipaanipatsailla? Ei mitään eroa. Tärkeintä on pysyminen polulla. Rituaalit ovat tienviittoja ja turvakaiteita. Matka on tärkein. t. Äiti
Näin aika paljon jälkikäteen kiitän synttärijuhlista. Oli hauskaa juhlistaa kuopusta ja nähdä sun omia ihmisiä myös. Osa uusia, osa tuttuja. Veera, 6 v., ihastui Karri-koiraan niin, että yksi pehmoeläinkin nimettiin uudelleen. Tuo luolahomma kolahti. Ja tietysti buddhalaisuuden harjoittaminen. Elämä on. Joka hetkessä.
VastaaPoista