MINIMALISTIN MAANANTAI osa18: Kolme huonoa, mutta neljä hyvää

Tänään ei huvittaisi kirjoittaa. Tämä tunne on päällimmäisenä kun alan nyt kirjoittaa.

Olen ylläpitänyt tätä Minimalisti-sarjaa kohta 18 viikkoa. Se on jo kohtuullinen sitoumus, nelisen kuukautta. Alkuhuuma alkaa laimentua. Jos tämä olisi liikuntaharrastus harkitsisin jo lajin vaihtoa. Pidän alkuhuumasta. Ja vaikka pidän säännöllisyydestä ja rutiinista myös, on aloittamisen into se kaikkien paras. Nyt vaikutan saavuttaneeni pisteen, jossa se alkaa sekoittua tuttuuden turtumukseen.

Jäljellä on kuitenkin vielä 34 viikkoa mikäli aion pysyä alkuperäisessä suunnitelmassani. Ja minähän pysyn, ei tämä sitä. En vaan halua tehdä tästä itselleni raskasta. En halua pakottaa itseäni kirjoittamaan jos meinaa jatkua tämä tunne, tämä ettei tekisi oikeastaan mieli. Kun on viikolla joka päivä naputellut käsikirjoituksen parissa, pitänyt ehkä lauantain vapaata ja sitten tietää että sunnuntaina olisi keksittävä jotain blogiin. En halua 34 hankalaa sunnuntaita putkeen. (Tosin, sunnuntai on mielestäni viikonpäivistä vaikein. Maanantai on meikäläiselle ollut aina helpompi. Liittynee jotenkin vapaa-ajan vaikeuteen...)

Listaanpa tähän plussat ja miinukset blogin kirjoittamiseen liittyen. Niin minulla on tapana tehdä, kun alkaa epäilyttää jatkamisen miellekkyys tilanteissa, jossa koko projekti on täysin omissa käsissäni (niin kuin nuo Gotlannin rannalta kerätyt kivet aloituskuvassa... POOM! aasinsilta). Aloitan listani miinuksista, siitä mikä minua tässä jarruttaa...

Syyt lopettaa:

1. Riittämättömyyden tunne. Henkilökohtainen lemppariongelmani. On ruvennut tuntumaan ettei enää riitä jos kerron täällä omasta elämästäni. Mietin, että pitäisi sanoa jotain tärkeää. Lukea joku kirja ja referoida sitä, heittää oleellinen näkökulma kotimaani viime viikon tapahtumiin tai vaikka Trumpista jotain. Olla oikeen hemmetin tarkkanäköinen ja älykäs ja nokkela. Mutta en minä luonnostani oikein ole sellainen, ei minulla ole mitään sanottavaa valtameren takaisesta presidenttivalinnasta. Ihmettelen miten kaikilla täällä pienessä pohjolassa onkin siitä niin tarkkoja analyyseja. Haluan pidättäytyä spekulaatioista, jätän sen historiaa paremmin tunteville. Se kun kuulemma toistaa itseään. Historia siis.
2. Lukijatilastot. Harmittaa kun jokaisen postauksen kohdalla näen kuinka monta ihmistä sitä on klikannut. Nuo numerot ehdottavat liian helppoja vertailuja, että viime viikon teksti taisi olla aika huono ja epäkiinnostava, kun meni näin ja näin. Pari viikkoa sitten klikkauksia kerääntyi paljon enemmän. No, mitä minä sillon tein paremmin? Miten voisin tehdä sen saman uudestaan? Ahdistuneena seuraan klikkien määrää monta päivää postauksen jälkeen. En tykkää sellaisesta yhtään. Nasahtaa liian lähelle syvintä epävarmuuttani eli torjutuksi tulemisen pelkoa. Tulee olo, että pitäisi olla aina sairaan kiinnostava tai ei tehdä mitään. Ja klikkinälkä vaan kasvaa. Kerran kun onnistuu, niin ei enää riitä ne entiset lukijamäärät.
3. Oma tärkeily. Harmittaa se että harmittaa. Nolottaa. Ei kukaan muu ota tätä niin tosissaan kuin minä. Miksi pitää ottaa kaikki aina tosissaan? Nyt lukijaakin alkaa varmaan jo vaivaannuttaa tämä. Ei kukaan pidä minusta jos olen tällainen vakavikko ja vaikeilija. Pitäisi piristyä. En tykkää siitä kun joku sanoo, että pitäisi piristyä.

Syyt jatkaa:

1. Lupauksen pitäminen. Koko pointti on siinä, että teen tätä vuoden. Se oli lupaus itseltä itselle ja minä pidän lupauksista. Rakastan uudenvuodenlupauksia! Edelliskerralla se oli "100 päivää ilman lisättyä sokeria" ja se oli upeaa! Upean konkreettinen tavoite, suuri saavutuksen tunne aina kun kieltäydyin kaakkupalasta. Se myös vaikutti sokeritottumuksiini sadan päivän jälkeenkin: en vieläkään ole palannut karkin pariin entiseen malliin. Jokainen Maanantai-postaus ilahduttaa minua, että taas sain jotain tehtyä vaikkei kauheasti huvittanutkaan. Tahdonvoimaa itse asetetun haasteen edessä.
2. Roinan vähentäminen. Tähän olen aina vain motivoituneempi. En kaipaa pois laittamistani mitään takaisin (tai totuuden nimissä mietin sitä ylioppilasmekkoa välillä, sitä jota käytin kerran 12 vuotta sitten... kun olen onnistunut pudottamaan viimein neljä kiloa, osin edellämainitun sokerittomuuteni ansiosta). Kämppä pysyy entistä helpommin siistinä ja nyt haaveilen että kaapeissakin olisi tilaa eikä jokainen komero olisi niin täyteen sullottu. On humalluttavaa tajuta etten todella ole sidottu näihin esineisiin ja että niiden arvo on suurilta osin itse kuvittelemani. Ei ketään muuta kiinnosta minun roinani, ei muut niitä halua. Olen juuri niin vapaa kuin haluan olla.
3. Kirjoittaminen. Minä kyllä pidän kirjoittamisesta. Se ei ole minulle vaikeaa. Jälki ei ole nerokasta tai ainutlaatuisuudessaan korvaamatonta, mutta tavaraa tulee. Kunhan vaan tajuan aloittaa, niin jatkaminen ei ole ongelma. Aina jotain sanottavaa löytyy, jostain ajatuksesta viihdytyn sen verran että se kannattaa rustata. Ideoita piisaa kuin kauniita kiviä Gotlannin rannoilla (POOM! jo toinen perustelu alkukuvalle). Ja se on ilmiö, joka tuottaa loputonta nautintoa. Se etten jääkään enää aloittamisen vaikeuden vangiksi. Ja koska toisto on nautinnollista, toistan jo aiemmin sanomani: olen juuri niin vapaa kuin haluan olla.
4. Avautuminen. Oikeastaan tässä on ratkaisu kaikkiin syihini lopettaa. Tämä on se yksi hyvä syy, joka deletoi kaikki vastaväitteet. Avautuminen on minulle vaikeaa, koska 1) koen riittämättömyyttä ja luulen etteivät juttuni ole tarpeeksi kiinnostavia jaettaviksi, 2) pelkään torjutuksi tulemista enemmän kuin mitään ja 3) nolottaa paljastaa kuinka tosissani olenkaan. Avautumisen harjoitteleminen on lääke näihin kolmeen tautiin (tai varmaan ne ovat kaikki saman sairauden oireita). Voin väistää ongelmaa koittamalla olla nokkela, siteeraamalla viisaampia, tarttumalla vain trendikkäisiin aiheisiin. Voin väistää piiloutumalla vitsailuun ja ironiaan. Voin torjua lopettamalla projektin kesken. Mutten halua.

Niin, no siinähän se lopulta tuli. Se yksi hyvä syy jatkaa, enempää ei tarvita. Kyllästyttää se torjutuksi tulemisen väistely. Kyllästyttää aina niellä sanansa tietäen, että kuka tahansa kohtaamistani ihmisistä voi arvoni mitätöidä ihan vaan kuuntelemalla väärin jos puhuisin, reagoimalla väärin, väärällä vastauksella, väärällä keskeytyksellä, väärällä katseella. Tajuan itsekin, että he tekevät sen vahingossa. Eihän edes ole oikeaa reaktiota, sitä joka lopulta poistaisi minun pelkoni. Ehkä onnistun olemaan kiinnostava juuri nyt, mutta huomenna joku jo haukottelee kesken tarinani. Ehkä ensi viikolla kukaan ei ehdi klikeillään elvyttää minun henkihieveröistä omanarvontuntoani.

Minulla on kaksi vaihtoehtoa: olla hiljaa tai ottaa riski ja puhua. Olen niellyt jo niin paljon puhetta, ettei mahdu enää. Ei sanaakaan. Haluan olla rehellinen, vaikka se sitten tarkoittaisikin ongelmointia ja peloissa möhmeröintiä ja tarinoita, joista en usko kenenkään kiinnostuvan. Tämä on harjoitus, opettelen olemaan äänessä. Opettelen sietämään sen etteivät muut jaksa tai ehdi aina kuunnella. Enhän minäkään aina jaksa.

 Ja tuloshan oli muutenkin selvä: kolme syytä lopettaa, mutta neljä jatkaa.

120. HIUSPUUTERI

Upea tuote! Ollut käytössä about vuosia ja riittää aina vaan. Uumoilen kuitenkin ettei tässä päässä vähään aikaan ole niin pitkää kutria, että tarvisi puuteroida. Varmaan kelpaa jollekin ystävättärelle. Laitan tuonne säästettävien laatikkoon...

121. HIUSVAHA

Oikein rehvakkaasti meinaan laittaa nyt kaikki muotoilutuotteeni peliin. Varmaan puolen vuoden päästä olen sitten ostamassa niitä takaisin... mutta se on sen ajan murhe!

122. MUOTOILUSUIHKE

Nii, kaikki vaan! Mitään en jätä! Tai sen yrttisuihkeen jätän, jonka viime viikolla ostin kampaajalta kutisevaan päänahkaan. Sen jäljiltä tuoksuu kuin olisi hinkannut kupoliaan metsän hikiseen kainaloon. Upeaa tavaraa.











 
123. EEVA POLTTILA -PASTILLIRASIA

Sinänsä aika mahtava tuote. Muistelen, että Lasipalatsin kulmalla oli joskus Yle-kauppa, jossa vierailtiin isän kanssa. Tämän rasian vitsikkyys kirvoitti silloin ostopäätökseen. Ehkä se vitsi on kymmenessä vuodessa jo hymähdelty loppuun.












124. SALLI-SARJAKUVAKIRJA

Edellisen kerran kierrätyskeskusroinaa kerätessäni melkein jo annoin tämän mennä, mutta hellyin koska kannessa lukee suurin kirjaimin oma nimeni. Ja minulla on ollut tämä aina. Koska nimi.

Hmm. Jotenkin tämä nimiperuste omistussuhteelle ei enää toimi.

125. VIEW MASTER

Kuten kuvasta näkyy, on kyseinen laite rikki. Se on ollut rikki aina, minulla on toinen toimiva tuolla laatikossa. Pitää kysyä äidiltä onko tällä jokin erityinen historia vai miksi olenkaan sitä niin huolella säilönyt.

126. MICHAEL JACKSON -NUKEN LAATIKKO

Hetken arvoin laittaisinko koko nuken pois, mutta aloitetaans nyt iisisti laatikosta. Omistan siis MJ-nuken, joka napista painettaessa soittaa joko Black or Whitea tai Beat Ittiä (alla kevyen creepy kuva siitä miten kasetti vaihdetaan... jotenkin huolestuttava tunne suorittaa kyseinen avoleikkaus idolinkuvalleen). Nukella on kaksi vaatekertaa, oma kumpaankin kappaleeseen.
MJ-muistoesineet ovat roinaprojektini heikko kohta. Ainakin nyt luulen etten kykene niistä luopumaan. En ole vielä vakuuttunut etteikö osa lapsuudestani sittenkin olisi tallentunut niiden c-kasettien, vhs-nauhojen, t-paitojen, postikorttien, pinssien, kuvakirjojen ja kyseisen nuken muotoon.

En muista milloin nuken sain, mutta koskaan en ole sillä leikkinyt. Tämä on yksi niitä nimenomaan omistamiseen tarkotettuja esineitä, sillä ei ole mitään muuta funktiota. Se on muovia joka on tehtaalla prässätty etäisesti muistuttamaan miestä, jota en koskaan tuntenut mutta jonka kirjoittamat laulut herättivät kummaa liikehdintää nuoressa versiossa minusta. Tuota nuorta minää ei enää ole. Figuurin esittämää miestä ei enää ole. On vain muovia ja muistoja.

Pidän niistä kiinni vielä hetken ennen kuin vanhuuttaan kellastuvat ja haurastuvat. Elättelen ajatusta, että olisivat vielä jonain päivänä muiden silmissä yhtä arvokkaita kuin ovat minulle. Jarrutan kaiken katoavaisuutta, pistän tämän nuken edestäni sulkeutuvan oven tunkiksi. Sen joka sulkee minut väistämättä ulos menneisyydestäni.

Mutta laatikosta voin luopua.