Olemme Maxin kanssa sulkeutuneet omiin kammioihimme. Se hyvä puoli tässä asunnossa, että yläkerrassa on kaksi erillistä huonetta ja oikein käytävä välissä, ettei tarvi seinänaapureina olla. Päivät Max asuttaa makuuhuonetta ja minä tätä toista, työhuoneeksiko kutsuisi. Iltaisin kokoonnumme molemmat tänne, katsomme nettivideoita tai musisoimme. Yöt sitten luonnollisesti tuolla sänkykamarissa. Asunto määrää tilallisen vuorokausirytmimme, jonka monotonisuutta piristää piipahdukset keittiöön. Jos oikein villiksi menee, niin ulko-ovellakin pistäydymme.
Työhuone on viileä. Täällä tarvitaan kolme paitaa päällekkäin, villasukat, viltti ja kuppi kahvia. Viime päivinä olen halaillut myös kuumavesipulloa (asetan sen vatsan päälle makaamaan ja mietin kuinka upea kissankorvike se onkaan: ei esitä vaikeasti tavoiteltavaa eikä vaadi ruoakseen kalmanhajuista kanahyytelöä). Sisäpiha muuttuu valkoiseksi. Neljä vuodenaikaa ovat riemastuttavia! Rakastan tällaisia selkeitä muutoksia - pilkkopimeästä täyteen kirkkauteen. Olen itsekin uuden alussa, sysännyt itseni kirjoittamisen alkuun. Lopultakin löytänyt pimeästä päättämättömyydestä vaaleaan selkeyteen: tyhjän paperin äärelle.
Apunrahojen valtuuttamana aion viettää seuraavat puoli vuotta kuvittaen lastenkirjaa äidin kanssa ja kooten sarjakuvaromaania itseni kanssa. Pari viikkoa sitten äiti joutui epäonniseen kohtaamiseen kupruilevan käytävämaton kanssa, kaatui ja mursi olkapäänsä. Yhteistyökumppanini paranemista odotellessa täytyy siis tyytyä omaan seuraan ja aloittaa sarjakuvasta. Se käsittelee syöpään sairastumista ja ennen kaikkea siitä toipumista. Tavoitteena olisi pistää pakettiin viimeiset 3,5 vuotta. Onneksi olen kerännyt tuolta ajalta dataa päiväkirjojen ulkoisille kovalevyille, sillä päässäni muistitilaa on hyvin rajallisesti. Viime viikot olen siis istunut itsekseni tässä kylmässä huoneessa vanhoja päiväkirjoja lukien.
Olen aina pitänyt päiväkirjaa, mutten koskaan lukenut niitä. Melko jonninjoutavaa jupinaahan nuo pääpiirteissään ovatkin. Paitsi silloin kun elämässä tapahtuu jotain käsittömättömän suurta ja ainutlaatuista (kuten syöpädiagnoosi) tai kun on ylettömästi aikaa kirjoittaa (kuten teatterin vierailukämpässä). Kaikkein suurimman muutoksen raapustuksistani huomaa kuitenkin sillä viikolla kuin luin Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinnon. Viikko 33 vuonna 2015 ja otteeni kirjoittamiseen muuttuu täysin.
Tyhjän paperin nautinto on upea ja rasittava kirja. Kyseessä on siis kirjoitusopas, alaotsikkona "Tie luovaan kirjoittamiseen". Opus on niin hyväuskoisen naiivi ettei siitä voi olla pitämättä vaikka ärsyttäisikin. Cameron käyttää "luovuuden lähteeseen pulahtaminen" ja "sisäisen jumalattaren vapauttaminen" tyyppistä kuvastoa, joka on niin kliseistä luovuusopaskamaa, että sisäinen taiteen maisterini tuhisee monokkelinsa huuruun. Toisaalta kirja purkaa kirjoittamiseen liittettyä mystifiointia niin suorasukaisesti, että jokainen sivu pudottaa yhden pikkukiven sydämeltä. Cameron on myös sopivasti sen verran toisteinen, että 80 sivun jälkeen ei kerta kaikkiaan jaksa enää sitä nalkutusta vaan on pakko istua työpöydän ääreen. Kun kaikki tekemisen esteeksi kootut tekosyyt viedään alta niin pakko kai sitä on sitten ruveta!
Miten tämän opuksen lukeminen sitten vaikutti päiväkirjoihini? Syynä ovat aamusivut. Kirjan jokaisen kappaleen lopussa on yksinkertainen tehtävänanto, jolla saada kirjoittaminen alkuun. Suoraan sanottuna tein vain ensimmäisen tehtävän, mutta se muuttikin sitten kaiken. Harjoitus meni yksinkertaisuudessaan näin:
Ota kolme A4-paperiarkkia.
Aloita ensimmäisen sivun yläreunasta ja kuvaile,
miltä sinusta tuntuu ja mitä ajattelet juuri nyt.
Aloita sieltä, missä olet
- fyysisesti, tunneperäisesti ja psykologisesti.
Kirjoita kaikesta, mikä tulee mieleesi.
Tämä on vapaamuotoinen harjoitus.
Et voi tehdä sitä väärin.
Ole pikkumainen, kriittinen, valittava, peloissasi.
Ole innostunut, seikkailunhaluinen, huolissasi, onnellinen.
Ole sellainen kuin juuri nyt olet.
Antaudu virran vietäväksi.
Tunne omien ajatustesi ja tunteidesi virta.
Pidä kätesi liikkeessä ja ota rennosti.
Kun olet kirjoittanut kolme sivua, lopeta.
Tätä harjoitetta teen päivittäin. Metodin nimi on aamusivut, koska... no, nuo kolme sivua kannattaa kirjoittaa heti aamusta. En kyllä ole pysynyt A4-koossa, mutta useimmiten kolme sivua jättävät jälkeensä kipinän jatkaa sanojen parissa. Kuin huomaamattaan tulee tartuttua siihen biisitekstiin joka on junnannut pitkään, runoiltua muuten vaan, tönäistyä eteenpäin sarjakuvakäsistä tai päivitettyä blogia. Aamusivut huijaavat minut kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan. Usein aloitan ensimmäisen sivun väittämällä ettei minulla ole tänään mitään kerrottavaa eikä kiinnosta yhtään ja seuraavaksi huomaan tilan loppuvan kesken. Teen tehtävän käsin ettei homma vahingossakaan muistuta sitä vakavaa kulmakarvojen kurtistelua, jota läppärin naputtelu on.
Aamusivut muuttivat päiväkirjani ilottomasti raportoinnista villiksi assosiointimylläkäksi. Yhtäkkiä minulla onkin lupa kirjoittaa huonosti! Ei tarvinnutkaan enää esittää pirteää, ei olla hauska, selkeä tai edes ymmärrettävä. Saan tehdä ihan mitä vaan kunhan kolme sivua tulee täyteen: joskus tämä tarkoittaa keksittyä kieltä, onomatopoetiikkaa tai vaikka yhden virkkeen loputonta toistoa, mutta kolme sivua. Ja ihmeellisesti, muutaman viikon jälkeen kynä vapautuu ja sivuille alkaa putkahdella kaikenlaista. Esiin nousee minän sellainen puoli, jota ei ole koskaan ennen pysähtynyt kuuntelemaan. Tuo toinen minä nauttii vitsikkäistä anekdooteista, kuuntelee loputtomalla kiinnostuksella arkisia ärtymyksenaiheita, on keskittynyt ja läsnä. Ja kaikkein villeintä on, että jos sille esittää kysymyksen, niin sehän mokoma vastaa!
Aamusivuilta voi udella ratkaisua pulmiinsa ja sitten tuijotella kynän tuottamia koukeroita kuin kristallipalloa tai ouija-lautaa. Hämmentävästi sieltä alkaakin pian hahmottua toimintaohjeita. Aina tämä ei tapahdu hetkessä ja joskus tulee aika epämääräistä kamaa, mutta jos tarpeeksi keskittyneesti tiiraa niin siellä se lopulta on: vastaus. Itse en esimerkiksi tiennyt mistä tehdä blogipäivitykstä tällä viikolla - kysyin aamusivuilta. Syöpäpelkoihini olen saanut niin selväsanaista mentorointia, että jälkeenpäin ihan ihmetyttää ja tällä hetkellä käymme läpi sarjakuvani loppuratkaisua. Rajasin vaihtoehdot neljään ja yksi tipahti pois jo seuraavassa sessiossa.
Tämä oli siis Tyhjän paperin nautinnon ensimmäinen tehtävän innoittama paasaus. Voisin kirjoittaa teoksesta paaaaljon paljon (ja ehkä palaankin vielä aiheeseen), mutta tässä kohtaa tyydyn vain toteamaan: "kiitos Julia Cameron. Nainen, joka ei suostu tekemään kirjoittamisesta ongelmaa". Kirjoittakaa ihmiset! Kirjoittakaa huonosti, rennosti, sekavasti, jäykästi, käsittämättömästi, löyhästi, huolimattomasti, sinnepäin, ilolla, surulla... mutta kirjoittakaa.
Lunta sataa aina vaan. Valkoinen taivas, valkoinen maa ja siinä välillä lehdettömien oksien tuherrukset. Edessäni paperi oli hetki sitten valkoinen, nyt täynnä ajatuspusikkoa. Silmäilen läpi aikaansaamani rivit. Kunniamaininnan ansaitsevaa huonosti kirjoittamista, lauseiden annettu harhailla turhia rajoittamatta, uskaltauduttu eksyttävään maastoon, ihme loppuratkaisukin. Ajatuksen alut lehdettömiä vielä, mutta kyllä ne siitä vihertyy.
Huomenna sataa uutta lunta ja kynän alla uudet paperit.
Tyhjät. Ajattelemisen arvoiset.
Mikä nautinto.
Ostin kymmenisen vuotta sitten burleskibileisiin ison kasan vöitä ja kokosin niistä itselleni edullisen korsetin. Näitä vöitä asustaa vaatekomeron hyllyillä edelleen, kuin kyykäärmeitä kivikossa.
(Jo toistamiseen vertaan roinaa käärmeeseen. Ovat tulleet saastuttamaan kotimme paratiisin!)
Joustavat pillifarkut, joiden taskuissa paljettia ja saumoissa hopea. Taattua HenkkaMaukka-laatua eli lahkeen kiero sauma kääntyy mutkalle eikä vyötärö istu kuin vyötettynä. No, kun äsken siitä vyöstäkin luovuin niin menkööt housut samalla. Ovat varmaan vuosikymmenen päälläni rötköttäneet.
Kaula-aukko on liian avoin eikä leikkaus korosta tarpeeksi vyötäröä. Näyttää henkarillakin lötköpötköltä. Kuviointi muistuttaa kuitenkin mukavasti solun rakenteen havainnekuvaa. Siksi olen sitä varmaan niin kauan kaapissani roikottanut.
104. RIHKAMAKORVIKSIA
Voisihan nämä laittaa 13 erillisenä esineenä, mutta eikö se olisi vähän nynnyä? Pointti on, etten käytä enää korviksia lainkaan, en ole moneen vuoteen käyttänyt. Näillä koukun päässä roikkuvilla muovinpaloilla ei ole mitään rahallista arvoa, olen vain tavan vuoksi peltirasiassa säilönyt. Harakkageeni on kai lopettanut toimintansa, kun en enää rihkamasta innostu.
Kenkien ainoa synti on se etten käytä niitä ikinä. Aivan oivalliset, mukavat jalassa, kivan näköiset. Ei ole tullut viime vuosina koroilla juuri kopisteltua. Tai jos kopistelen niin haluan juhlavampaa. Ovat kokoa 41.
viime maanantan tukkapinnit ja osa tämän maanantain korviksista tänne, kiitos, vastaanottaja nimimerkki tyhjä pää ulkopuolelta, mutta voi kauhistus, aika tyhjä sisältäkin.... toi sun kirjoittamisjuttu kolahti, ja kun se Cameronin kirja on vielä kirjaston ilmaishyllystä ahneuksissaan kaapattu... voisin muuten lukaista sen itsekin... vinkki vinkki...
VastaaPoista