MINIMALISTIN MAANANTAI osa16: Sokkotreffit itsen kanssa

Lumi sulaa parhaillaan harmaaksi velliksi. Viime viikon kirkaus saa väistyä tuon muhjun tieltä. Mutta ei se mitään, ei lannistuta. Muhjussa tehdään sitten muhjuenkeleitä.

Luen taas Geshe Kelsang Gyatson kirjoittamaa Buddha-kirjaa, Eight Steps to Happiness. Olen melkein lopussa, enää viimeinen kappale. Se käsittelee tyhjyyttä. Emptiness. Ei siis nothingness vaan nimenomaan emptiness. Vähän niin kuin suomeksi on tyhjyys ja olematon. Ilmeisesti tämä ero on oleellinen: kirja ei väitä etteikö mitään olisi olemassa vaan että kaiken olemassa olevan ytimenä on tyhjyys.

En ymmärrä tästä tyhjyydestä juuri mitään, sillä minun maailmallinen pääni on täyteenahdettu: ajatuksia vilisee, puuhailua piisaa ja vuorokaudessakin on liian vähän tunteja loputtomien suunnitelmieni toteuttamiseen. Hyvin tärkeänä tepastelen ympäri tässä täyteydessäni ja siksi koko tyhjyysidea läjähtääkin kirjan sivuilta vasten naamaa kuin kourallinen edellä mainittua muhjua. Tavaan rivejä uudelleen. Nostan katseeni ja tuijotan seinää. Tuijotan Maxia, kunnes hän huolestuneena kysyy mikä on. Epäilen, että tämä Keshe Kelsang Gyatso on kohta paljastamassa kuinka olen vähän niin kuin väärässä kaiken suhteen. Ja vähän niin kuin koko ajan.

Hiton buddhalaiset.
Tässä menee kaikki taas ihan sekaisin.

Itse G.K.G.

"What is the ultimate truth?

Ultimate truth is the way things really are. 

It is the way things exist 

as opposed to the way they appear. 

We naturally believe that the things we see around us, 

such as tables, chairs, and houses, 

are ultimate truths, 

because we believe that they exist 

in exactly the way that they appear. 

However, 

the way things appear to our senses 

is deceptive and completely contradictory 

to the way in which 

they actually exist."

Eli mikään ilmiö ei siis todellisuudessa ole olemassa niin kuin luulen... Jotenkin tämä liittyy siis aisteihin ja mielen virheellisiin tulkintoihin ja..? Elikkä siis. Ööh. (Tavaan kirjaa kulmiani rypistellen. Miten voin referoida jotain mitä en ymmärrä? Voisinko vaan skriptata tähän koko luvun, sanoa että lukekaa tuosta?) Gyatso painottaa, että tyhjyys on monimutkainen aihe, jota pitää pureksia pitkään ja poukkoilla monen ajatusvirheen kautta ennen todelliseen ymmärrykseen päätymistä. Minulla ei taida olla homman käsittelemiseen tarpeeksi kokemusta yhden kirjan ja parin kuukauden mietiskelyn jälkeen. Tulee koko ajan mieleen se Matrixin "there is no spoon" -kohtaus. Eli unohtakaa koko juttu. Paree antaa muhia...

Paitsi että!

Yhtäkkiä mieleen palaa viiden vuoden takainen valosuunnittelijoiden luokkaretki Ruotsin Järnaan. Tuppauduimme luokkakaverini Ainon kanssa mukaan, koska tarjolla oli harvinainen tilaisuus nähdä James Turrellin valoinstallaatioita. Yhtäkkiä muistan, että Järnassa eräs teos tarjosi minulle kummallisen kokemuksen jostain, mitä en ole osannut koskaan tyydyttävästi sanallistaa. Gyatsoa lukiessani herää epäilys, että olikohan tuo ohikiitävä hetki suhteessa tyhjyyteen. Kyseessä oli teos nimeltä Dark Space. Turrellin sivuilla se esitellään näin:

"A Turrell Dark Space is an enclosed room with no seemingly perceivable light. The concept of a Dark Space is not about what one is supposed to see but the experience of what Turrell describes as “seeing yourself see.”

Dark Space on siis nimensä mukaisesti pimeä tila, johon otettaan kaksi katsojaa kerrallaan. Minut ja kanssakokijani kuljetettiin lukuisten pimennysverhojen läpi tuoleille istumaan, kerrottiin että vartin päästä noudetaan pois ja kehotettiin huutamaan jos tulee jotain. Sitten oppaamme häipyi ja jäimme pimeyteen. Ei mitään erityistä äänimaisemaa, ei mitään. Kuuntelin vierustoverini hengitystä ja tuijottelin mustuutta. Hyvä että meitä oli kaksi, sillä muuten keskittymiseni olisi valunut pimeänpelkoon (Pimeä taitaa sittenkin olla ykkös fobiani. Sori hämähäkit, hyvänä kakkosena tuutte.). Pikkuhiljaa aloin hahmottaa määrittelemättömän kokoisen tilan toisella laidalla punaista hehkua. Koitin tarkentaa katsetta, mutta valo oli huolella säädetty niin etteivät silmäni kyenneet adaptoitumaan. Kääntelin päätä, suljin ja availin silmiä eikä mitään muutosta: pelkkää mustaa ja se kaukainen hehku. Lopulta aloin epäillä oliko hehkua edes olemassa. Oliko se vain aistivirhe verkkokalvolla? En voinut tietää oliko kyseessä lamppu noin seitsemän metrin etäisyydellä vai aistideprivaation aikaansaama hallusinaatio.

Näin myös tämän teoksen, mutta Dark Space oli siistimpi. Ymmärrettävästi siitä ei vain ole tarjolla kovin hyviä kuvia.

Ja silloin yhtäkkiä: tyhjyys. Suuri helpotuksen tunne ettei sillä ole mitään eroa. Että punainen hehku on yhtäaikaa minusta erillinen ja minussa. Että olen kokija, mutta myös kokemus. En osaa sitä vieläkään sanallistaa, mutta muistan tuon tunteen vuosienkin jälkeen, enkä ole koskaan tavoittanut sitä uudelleen. Yhtäkkiä todella näin itseni näkemässä, kuten esittelyssä luvattiin. Järnassa oli näytillä paljon näyttävämpiä värivaloiloitteluja (kuten ylläolevan kuvan kupoli, jonne katsoja työnnettiin liukuhihnalla katselemaan strobospektaakkelia), mutta nimenomaan näköaistin orjuuttavan voiman kyseenalaistaminen saatteli minut oivalluksen äärelle.

Hmm, toimisikohan se siis uudelleen? Jos rajoittamalla näkökenttää pääsisin jälleen oivallukseni luo? Pakkohan sitä on kokeilla! Eight Steps to Happinessin innoittamana päätän pitää tunnin sokkotreffit itseni kanssa, tarkistaa vähän mitä mielessä liikkuu silmien sulkemisen jälkeen. Tämä on mahtava idea! Upeaa työskennellä kotona, kun voi toteuttaa kaikki impulssinsa! Tsekkaan ettei lattioilla ole mitään kompasteltavaa, laitan sekunttikellon päälle kokeen alkamisen merkiksi ja sidon silmät liinalla niin ettei valonkajo pääse läpi.

Seison makuuhuoneessa silmät sidottuna.

Jahaa, mitäs nyt sitte?

Kahvia. Aloitan sokkotreffini keittämällä kupin kahvia. Hapuilen ulos huoneesta liikkuen liioitellulla hitaudella. Edessä on rappuset. Hapuilen kiinni kaiteeseen. Molemmat kädet puuta puristaen hivutan jalkaa ensimmäiselle askelmalle. Onpa siihen pitkä matka. Portaat tuntuvat syviltä. Niin kuin unessa, jossa muut ravaavat rappuja huoletta, mutta oman jalan alta askelmat karkaavat kuiluksi. Tästä tunteestako niissä unissa on kyse? Unet vissiin liittyvät jotenkin tyhjyyteen, ehkä olenkin oikealla tiellä! Lasken jalan yksi kerrallaan täydellä keskittyneisyydellä ja alas pääseminen vie kuusi kertaa kauemmin kuin yleensä. Lopulta kaide loppuu ja käsi haparoi alakerran vessan ovea. Se on raollaan, niin kuin meillä aina. Suljen sen. Yhtäkkiä raollaan oleva ovi tuntuu uhkaavalta.

Haron ilmaa siihen suuntaa missä tiedän tiskipöydän odottelevan. Pikkuruinen keittokomeromme tuntuukin nyt paljon suuremmalta. Miksei pöytä olekaan siinä missä lupasi? Kuluu monta tuskallista sekuntia ennen kuin kolautan käden altaanreunaan. Kahvinkeitto menee melko rutiinilla, sillä nämä eleet toistan useita kertoja päivässä. Pientä turhatumista aiheuttaa se, että tiedän laskeneeni kahvimuki tiskien sekaan, mutten muista tarkalleen minne. Ei tällaisia asioita yleensä tarvi muistaa. Löydettyäni mukin mittaan veden ja kuuntelen kun keitin alkaa porista. Odotellessani käyn pissalla. Vähän naurettavaa on, että minun on pakko sytyttää vessaan valot vaikken näe mitään. Ajatus pimeästä jotenkin kauhistuttaa silmät sidottunakin. (Kuten aiemmin mainitsin, pelkään pimeää. Näköjään puhun fobioistani vain suluissa. Mikäköhän siinäkin on?)

Palattuani mietin onko kännykkäni keittiössä. Tunnustelen kaikki paikat joihin olisin sen saattanut laskea enkä löydä mitään. Upeaa, 5min sokeutta ja olen hukannut puhelimeni. Ehkä se on ylhäällä. Kahvimaidon valintaa hankaloittaa se, että jääkaapin ovessa on neljä samanmuotoista purkkia. Valitsen reunimmaisen ja nuuskin. Ehkä soijamaito? Kaadan vähän kuppiin ja maistan. Ehkä soijamaito? Yllättäen en olekaan aivan varma miltä jokapäiväinen juomani tuoksuu tai maistuu. Otan riskin ja kaadan sitä kahvin sekaan. Aivan hyvä.

Portaiden kiipeäminen kahvikupin kanssa on oma haasteensa. Toisaalta nouseminen ei ole niin pelottavaa kuin laskeutuminen, kun ei tule sitä putoamisen tunnetta. Vaivalloisella kipuamismatkallani mietin että koska ihminen on tasangoilla kehittynyt nisäkäs, se hahmottaa horisontaalilinjoja paremmin kuin vertikaalisia ja siksi tämä portaikko on minullekin niin haastava. Ajatukseni ei perustu mihinkään faktaan, mutta kuulostaa sen verran vakuuttavalta, että päätän uskoa. Haparoin työhuoneeseen. Ikkunasta paistava aurinko on lämmittänyt huoneen, toivottaa tervetulleeksi. Asettelen kahvikupin työpöydälle. Siirrän läppärin ja Gyatson kirjan viereiselle tuolille etten vaan läikytä niiden päälle. Sitten käännyn ja läikytän kahvia. Tunnen itseni todella viisaaksi ja todella tyhmäksi yhtä aikaa. Haparoin vessasta käsipyyhkeen ja levitän sen pöydälle. Tunnustelen myös tuolia ja lattiaa, ei kahvia siellä.

Päätän soittaa pari biisiä. Ääni akustisen kitaran sisällä värisee vatsaa vasten. Venyttelen sanoja ja rytmiä. Käännyn etsimään plektraa. Tiedän että se on levysoittimen päällä, mutta sokea avuttomuuteni täyttää mielen hetkessä epävarmuudella sormien tapaillessa tyhjää pintaa. Ei kun siinä se onkin. Hetken soitettuani kolistelen kitaran paikalleen, nappaan mukini ja suuntaan makuuhuoneeseen. Kulkiessani kuljetan kättä seinällä. Tiedän olevani turvassa, mutta ajatus lähistöllä vaanivista rappusista hermostuttaa. Kuin tyhjä aukko imisi minua puoleensa. On pakko pysähtyä selvittämään missä portaat tarkalleen alkavat. Äkkiä huomaan verkkokalvoilla risteilevän vihreitä ja violetteja kuvioita päräyttävällä kirkkaudella. Jään ihailemaan niitä hetkeksi. Aivorevontulia!

Makuuhuone on talon varjoisella puolella, siellä on selvästi viileämpää. Tulee ahdistus kun en voi tarkistaa tilaa katseella ennen sinne astumistani. Kotona ei ole ketään, mutta olo on vähän turvaton. En kuitenkaan anna ajatukselle valtaa, sisään vaan. Ongin esiin kameran ja otan itsestäni pari kuvaa. En voi säätää asetuksia tai sommitelmaa, joten jotain vaan räpsin. Mutta mihin viskasin kamerakotelon? Miksi pitää laskea asiat niin ajattelemattomasti käsistään?! Muutenkin alkaa ärsyttää kuinka kaikki lakkaa olemasta heti käsistä irtaannuttuaan. Kotelo on yhtäkkiä poissa. Lipasto on poissa. Seinä on poissa. Koko ajan edessä se kauhistuttava katoavaisuus, että juurihan se oli tässä ja nyt käsi kourii ilmaa... Rasittaa tämä etsiskely ja epävarmuus. Istun sängyn reunalle juomaan kahvin loppuun. Käyn taas vessassa, harkitsen valojen sytyttämättä jättämistä, mutten vieläkään kestä pimeyden ajatusta.

Menen työhuoneeseen meditoimaan. Asetun Buddha-patsaan eteen risti-istuntaan. Jo pelkkä ajatus patsaasta rauhoittaa. Pyörittelen pientä puista helminauhaa käsissäni ja hengitän mantraa. Laulan pari rukousta ja koitan ajatella läpi tätä tyhjyysjuttua. Onkohan mennyt jo tunti sokeilua? Noloa jos jää treffit kovin vajaaksi. Arveltuani ajan täyttyneen könyän ylös ja poistan siteen. Hitto kun on kirkasta! Luulin auringon jo luovuttaneen, mutta huone onkin valkoinen kuin keväthanki. Ja jotenkin laajempi kuin muistin. Hieron silmiä, siristelen. Sumeaa on. Katson sekunttikelloa: on kulunut melkein puolitoista tuntia! Hm, kappas. Eikös se ole hyvien treffien merkki jos menee yliajalle? Ehkä olen hyvä match itseni kanssa.

Vähän pöllämystynyt olo. Oliko tämä nyt niin upea idea sitten, tuliko oivalluksia? Yhden aistin poissulkeminen sai lähinnä tarrautumaan jäljelle jääneisiin entistä hanakammin. Toisaalta toimintani oli aika ontuvaa niiden varassa eli voinen olettaa käsitykseni ympäröivästä todellisuudesta linkkaavaan samaan tyyliin. Ehkä tämä oli lähinnä demonstraatio omasta harhapäisyydestä, sellainen "sokea kana etsii tiedonjyvää" -one woman show. Mietin haparoivia askeleitani ja Eight Steps to Happiness -otsikkoa. Aikamoisia uskonloikkia ne viisauteen johtavat askeleet. Mietin avuttomuuden aikaansaamaa ärtymystä. Mietin pimeän pelkoani, rappusten pelkoa, tyhjän asunnon pelkoa. Ehkä on parempi olla ymmärtämättä tyhjyyden todellista luonnetta ennen kuin on vähän välineitä käsitellä asiaa. Varmaan sekoaisin jos tajuaisin maailmankaikkeuden perimmäisen totuuden näin pelokkaalla päällä. Jos opettelisi ensin sietämään sitä pimeää, joka asuu omassa kylpyhuoneessa ja vasta sen jälkeen sitä maailmankaikkeuden pimeyttä.

Vai onko niillä eroa?

106.-108. PYYHKEET

Blogien ydin on siinä upeassa rajoittamattomuudessa, jonka turvin kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa kenenkään rajoittamatta. Tämänkertaiset roinavalintani ovat ylistys tälle sananvapaudelle, kaikkine lieveilmiöineen. Yksi näistä ilmiöistä on tietysti äärimmäisten tylsien tyhjänpäiväisyyksien jakaminen.

Siksi kuva pyyhkeistä.

Ja vielä niin, että tämä ei ole "106. KOLME PYYHETTÄ" vaan jokaiselle pyyhkeelle oma numeronsa.

Tuossa päällimmäisessä lukee Nivea.
Pian liinavaatekaappimme etenee siihen pisteeseen, että oven saa kiinni.

109. MUOVIKASSI ITALIALAISESTA KIRJAKAUPASTA

Tiedättekö sen, kun on juuri tullut matkalta ja laukkua purkaessaan viikkaa huolella kaikki ratikkaliput ja muovikassit talteen, että "näistä muistan aina sen yhden ihanan putiikin jonne ajettiin sillä ihanalla ratikalla"? Sitten kuusi vuotta myöhemmin kaappeja siivotessa esiin ponnahtaa käsittämätön kokoelma kasseja ja lippulappusia. Ne hyökkää päälle kuin sellaiset yli-innokkaat tyypit, jotka varoittamatta tulevat juttelemaan jossain teatteriaulassa paljastamatta koko keskustelun aikana, että mistä me muka tunnetaan.

Nii että, mistä mun pitäis tämäkin kassi sitte muistaa?!

110. VILLASUKAT

Meitsin rakkaimmat villasukat ovat pohjasta enemmän paikkaa kuin alkuperäistä kudelmaa. Voisin käyttää energiani paremmin tekemällä uudet sukat kuin parsimalla näitä vanhooja.

"RIP rakkaat porosukkaset
Te ylväät alaraajarukkaset
Kun lumi peittää maan
jään lämpöänne kaipaamaan
ja maistavat eron maljaa karvasta
kymmenen veretöntä varvasta"

111. KANGASKASSEJA

Tarjolla näyttävä kokoelma puuvillaisia kantovälineitä: trendikäs #jklteatteri -kassi, meitsin ala-asteella piirustama aurinkopussukka, toinen Radio Helsinki -roikuttimistamme sekä sellainen pleinibägi, johon voi itte piirtää jonkun hienon kuvioinnin. Tästä lahjat koko perheelle.












112. LAKANA

Ja lopulta, patarumpujen säestämänä huipentumana: tarjolla lakana jota käytän taustana. Kummallisesti kellastunut parisängyn levyinen riepu. Revimme varmaan kengänkiillotusräteiksi.

Mutta mitä vasten sitten kuvaan romppeeni? Se selviää ensi jaksossa!
Hullu cliffhängeri.