"Mites on menny, noin niin ku omasta mielestä?"
Olen siis saanut kaksi apurahaa, toisen äidin kanssa lastenkirjaa varten ja toisen omaan sarjakuvaprojektiin. Jotenkin kuvittelin käyttäväni avustukset vasta ensi vuoden puolella, että tässä nyt kypsyttelen rauhassa pari kuukautta ja sitten pikkuhiljaa... Kunnes tajuan syyskuun lopussa ettei Työkkäri varmaan ole ajatellut maksaa minulle kypsyttelyajalta tukia. Pian on lokakuu ja onkin itseasiassa syytä ruveta hommiin asap eli kello käyntiin NYT JA LIIKKUU LIIKKUU LIIKKUU!
Totaalipaniikki! En ole yhtään valmis mihinkään! Miten minä nyt osaan jotain lastenkirjaa ruveta kuvittamaan tässä?! Minähän olen opiskellut piirtämistä vaan ala-asteelta lähtien, saanut stipendin yläasteella, neljä vuotta Kuvataidelukiossa ja vaivaiset kuusi vuotta Taideteollisessa. Mutta se oli eri asia, silloin oli opettajat ja mentorit ja kurssit ja nyt olen yksin! Osaanko minä, mitä hittoa, kauan se apuraha riittää, jotain 5kk, ei siinä ajassa ehdi kahta kirjaa millään, en minä saa yhtään kirjaa tehtyä, nyt on jo mennyt monta päivää, mitään en ole tehnyt, tästä tulee kauheat puoli vuotta!
Kolmannen päivän jälkeen vedän henkeä. Ostan polkupyörän. Ostan taidetarvikeliikkeestä paperia, siveltimiä ja musteen jonka nimi on Infinite Grey. Menen remontoituun Töölön kirjastoon ja lainaan 15 kauneinta kuvakirjaa. Sovin äidin kanssa palaverin. Maksan itse itselleni palkan apurahoja varten avaamaltani tililtä. Luen lähdeaineistoa, teen muistiinpanoja. Kuuntelen Yle Areenasta puheohjelmia ja vähän jotain piirtelen. Juon kahvia, luen lastenkirjoja ja totean itselleni välillä ääneen, että "tämä on nyt valmistautumista ja tämä on hyvin tärkeää".
Viikko 2
Olemme pitäneet palaverin äidin kanssa. Olen lähinnä "paltsannut" ammatikseni viimeiset kymmenen vuotta, mutta tämä istunto on hiukan erilainen, koska työkaverini on... no, äitini. Tuon pari luonnosta näytille, saan ylitsevuotavan lastin kehuja, juomme kahvia ja äiti heittää puolivitsinä, että voisin tehdä koko kirjan itsekseni kun olen niin yliluonnollisen taitava. (Kuulostaa kirjoitettuna kettuilulta, muttei suinkaan ole: meidän perheessä ei kehuja säästellä.) Tiedän että äitiä hermostuttaa kirjoittamisen aloittaminen samalla tavalla kuin minua hermostuttaa piirtämisen aloittaminen. Yritän rohkaista työpariani ja sovimme, että molemmat luonnostelevat tahoillaan. (Mainittakoon vielä tässäkin: Äiti, oot upee. Tästä tulee upee kirja, kun voidaan tehdä se yhdessä. Ei paniikkia. Meillä on kaikki maailman aika.)
Luonnostelen kotona jotain. Epämääräisenä agendana on etsiskellä tyyliä, mutta päädyn kokoajan piirtämään tismalleen samannäköisiä hahmoja. Yritän hahmotella päässäni aikataulua: jos kirjaan tulee noin 20 kuvaa ja piirtäisin yhden päivässä (viikonloput vapaat), niin tekemiseen menisi neljä viikkoa. Sitten vielä mahdolliset korjaukset ja taitto, toiset neljä viikkoa vähintään. Shit, eihän aika riitä millään kun olen jo käyttänyt kokonaisen viikon eikä tekstejäkään vielä ole! Enkä edes saa yhtä kuvaa valmiiksi per päivä, sillä yhtäkkiä kalenteriin on kerääntynyt kaikenlaista juoksevaa hommaa.
Tässähän tulee ihan älytön kiire! Yritän piirtää mahdollisimman paljon, mutta keskittymiskyky tuntuu riittävän vain muutamaan tuntiin päivässä. Äiti lähettää muutamia tekstejä ja muokkaan aiempia luonnoksia niihin sopiviksi. Kauhea kiireen tuntu vaikka työ on ihan alussa. Homma ei hahmotu yhtään, mitä minä edes olen tekemässä?! Piirrän myös iltaisin ja viikonloppuna, mutta riittämättömyys hyppää esiin heti kun lasken kynän kädestäni. Kaipaan mentoria, joka kertoisi miten päästä tekemiseen kiinni.
Perjantaina äiti kompastuu käytävämattoon, kaatuu ja murtaa olkapäänsä. Lääkäri lupaa ainakin kuukauden kirjoituskyvyttömyyttä.
Viikko 3
Okei, lastenkirja pistetään jäihin kunnes äiti on toipunut kirjoituskuntoon. Aloitan siis toiseen projektiin orientoitumisen, palautan kuvakirjat kirjastoon ja kannan tilalle valtavan pinon sarjakuvia. Löydän sarjakuvantekijän oppaan, jossa käydään läpi perusasiat. Kirjoitan muistiinpanoja, yritän analysoida muiden tekemiä sarjiksi, listaan niiden vahvuudet ja heikkoudet. Minun on tarkoitus käsitellä rintasyöpään sairastumista, joten selaan läpi kolmen vuoden takaisia potilaspapereitani ja päiväkirjoja ja koitan asetella tapahtumia aikajanalle.
Otan keskittymisharjoitukset osaksi päivärutiiniani, sillä henkinen itsekuri ei nykyisellä tasollaan meinaa riittää epämääräisen tehtävälistani noudattamiseen. Jotenkin tunnit vain lipuvat ohitse ja saan itseni kirjoituspöydän ääreen vasta iltapäivällä. Aloitan taas aamusivut, jos niiden avulla vaikka pääsisi kirjoittamisen rutiiniin. Huomaan ottavani vastaan kaikki kahvikutsut ja muut syyt lähteä työn äärestä. Kaikki kohtaamani ihmiset kysyvät kuinka apurahataiteilu sujuu. Myhisen vastaukseksi jotain epämääräistä ja yritän vaihtaa puheenaihetta. En kuitenkaan keksi mitään puhuttavaa, sillä elämässäni ei ole muuta kuin siivoamista, nettivideoita ja to-do-listoja.
Luen todella hienon sarjisalbumin, joka käsittelee myös rintasyöpää. Sen nimi on The Story of My Tits ja sen tekemiseen on ilmeisesti mennyt kahdeksan vuotta.
Minulla on aikaa neljä kuukautta.
Shit.
Viikko 4
Lietson itseni hyperventiloivaan, putkinäköiseen stressiin. Tässähän on aivan älytön duuni eikä minulla ole mitään kokemusta tai edes mallia miten edetä! Pitää kehitellä käsikirjoitus. Pitää kehitellä kuvakerronnan tyyli. Pitää piirtää koko homma ja skannata ja värittää ja taittaa ja myydä eteenpäin. Enhän minä pysty millään! Riittämättömyyden tunne kasvaa koko ajan. Olen 100% varma etten tee tarpeeksi vaikken edes tiedä mitä pitäisi tehdä. Itken iltaisin Maxille. Hän neuvoo tekemään aikataulun. Vastaan etten voi tehdä suunnitelmaa työlle, jonka tekemisestä en ymmärrä mitään.
Maxin ollessa koulussa siivoan asuntoa raivokkaasti potien samalla huonoa omaatuntoa siitä etten ole työpöydän ääressä. Kuuntelen tiskatessa Yle Areenasta Sarasvuon viikottaista radiomonologia. Mentorinpuutos on pakottava. Ohjelman otsikkona on Juoruilu teki meistä ihmisiä. Saravuo puhuu tarinankertomisen muutosvoimasta, siitä kuinka narraation kehittäminen muokkaa maailman sekavasta kaaoksesta käsiteltävän kokonaisuuden. Hän puhuu mielikuvituksen merkityksestä ihmiskuntaa eteenpäin tuuppivana voimana. Hän puhuu Christopher Voglerin kirjasta nimeltä The Writer´s Journey. Pudotan tiskiharjan ja loikkaan keittiönpöydän ääreen tekemään muistiinpanoja. Nyt ollaan asian äärellä! Tästähän koko jutussa on kysymys! Juuri tämän vuoksihan minäkin haluan käydä läpi sen käsittämättömän kaaoksen, joksi syöpädiagnoosi on elämäni myllännyt!
Löydän netistä Voglerin koko kirjan pdf-tiedostona. Se on yksityiskohtainen opas käsikirjoituksen rakentamiseen. Heureka! Neljä viikkoa siihen meni, mutta löysin kuin löysinkin mentorini.
Viikko 5
Tavaan The Writer´s Journey:ta pää sauhuten. Kirja käsittelee ihmiskunnan historiassa yhä uudelleen toistuvaan tarinan kaavaa, jota kutsutaan Sankarin matkaksi. Siinä on 12 osaa, jotka käydään läpi tarkkaan. Lisäksi puhutaan arkkityypeistä, yleisösuhteesta ja psykologisesti uskottavasta juonenkehittelystä. Koska en tiedä tarinankerronnasta juuri mitään, tartun jokaiseen ohjeeseen kuin hukkuva oljenkorteen.Pänttään 300-sivuista kirjaa koko viikon. Luen myös Aristoteleen Runousopin ja alan hahmotella käsikirjoituksen pääkohtia mielessäni. Päätän sittenkin uskoa Maxia, joka jaksaa yhä jankuttaa aikataulun tärkeydestä. Hän kuitenkin opiskelee yliopistolla logiikkaa, jota kaoottinen sähläämiseni eittämättä kaipaa. Asetan itselleni kolme deadlinea tälle vuodelle. Ei aavistustakaan ovatko ne realistisia, mutta jostain on pakko aloittaa.
Voisin nyt maksaa itselleni marraskuun palkan, mutta koska tilillä on vielä pennosia edellisestä liksasta, päätän lykätä maksupäivää. Haluan venyttää apurahaoleiluani niin pitkälle kuin mahdollista.
Viikko 6
Alan tavoittaa jonkunmoista rutiinia. Aloitan aamusivuilla, sitten käyn läpi päiväkirjoja keräten muistiin kaiken edes etäisesti oleellisen, puoliltapäivin lounas, meditaatio, vielä hetki päiväkirjoja ja ilta on vapaa. Haluan tehdä hahmottomasta kirjoitusurakasta kouriintuntuvampaa, joten alan raapustaa kohtausvalikoimaa post-it-lapuille. Liimaan ne työhuoneeni oveen. Yllättäen post-it-laput alkavat muodostaa ryhmiä, jotka on mahdollista otsikoida. Nimeän seuraavan kahden viikon tavoitteekseni muuntaa päiväkirjojen oleellisimmat osat tällä tavoin lapuiksi.
Vietän työpöydän ääressä vain 2-3 tuntia päivässä ja etenen yhä hitaammin kuin toivoisin. Selkeän välietapin nimeäminen ja keskittymisharjoitukset pitävät kuitenkin riittämättömyyttä loitolla niin, että annan itselleni luvan rentoutua iltaisin. Katsomme Maxin kanssa jopa kokonaisen elokuvan yhtenä iltana. Minulla onkin yhtäkkiä vapaa-aikaa. Kiusaan silti itseäni muistuttamalla etten tiedän tarinani loppuratkaisua vielä ja että tämä puute saattaa pian muodostua ylittämättömäksi esteeksi.
Viikonloppuna meditaatiohuoneella järjestetään kahden päivän keskittymisretriitti. Yhdellä luennollaan opettajamme Kelsang Lekmo vertaa mieleen tutustumista sukeltamiseen. Haa! Sukeltaminen on loppuratkaisuni kannalta oleellinen skenaario! Tekisi mieli pompata heti ylös tyynyltä ja kirjoittaa tämä jonnekin, mutta pidättäydyn. Enköhän muista sen vielä maanantaina.
Viikko 7
Asetun aamuisin yhä kevyemmin työpöytäni ääreen. Vastaan kuulumisia kysyville tutuille hymyillen.
Lappuja on ovessa jo huomattava määrä. Iso osa on turhia, mutta koitan olla arvottamatta materiaalia tässä vaiheessa. "Ensimmäisen luonnoksen kuuluukin olla huono" kirjoitan monena aamuna päiväkirjaani. Tilaan Voglerin kirjan kotiin. Se on kaunis. Sankarin matkan malli sopii diagnoosin jälkeisiin tapahtumiin hämmentävän osuvasti. Alan nähdä viime vuodet uudessa valossa, hahmotan yhtäkkiä syy-seuraus-suhteita ja suuntia näennäisen päämäärättömästä harhailustani. Huomaan ennustaneeni päiväkirjoissani tulevaisuutta hämmentävällä tarkkuudella. Huomaan tienneeni jo pitkään haluavani kirjoittaa, en vain ole uskaltanut kuunnella itseäni. Huomaan hetkittäin jopa osanneeni kirjoittaa.
Koen tekeväni jotain todella merkityksellistä, loppuratkaisu tuntuukin paljastavan itsensä Lekmon puheiden myötä. Saavutan taiteellisen työn alkuhybriksen, sen jonka vallassa ajattelee, että "tästähän saattaa tulla jotain todella ainutlaatuista ja suurta". Perjantaina kohtaan ensimmäisen deadlinen kunnialla: päiväkirjat on luettu ja ovi laputettu. Nyt haluaisin, että minulla olisi työkaveri jonka kanssa skoolata! Nyt jonkun pitäisi juhlistaa tätä minun suurta hetkeäni!
Iltaan mennessä hybris alkaa haihtua, niin kuin aina käy. Oikeastaan olen aika väsynyt. Oikeastaan vähän itkettää. Mietin kuinka maanantaina täytyy sitten aloittaa toinen vaihe ja mitenköhän sekin menee ja en minä jaksa. Vähän lohduttaa se, etten ole vieläkään maksanut toisen kuukauden palkkaa, joten ehkä minulla ei olekaan niin kiire kuin luulin. Vielä enemmän lohduttaa kun Saara Turunen kertoo Hesarissa ettei esikoiskirjailijan elämä ollutkaan kovin erilaista verrattuna tavalliseen elämään niin kuin hän oli aina kuvitellut.
On jotenkin helpottavaa muistaa, ettei tämä kirjoittaminen ole kovin suuri juttu kenenkään muun kuin minun näkökulmastani. Ettei tarvitse tehdä tiliä kenellekään eikä ketään niin kauhesti kiinnosta mitä tästä tulee. Ei tule suorituspaineita muualta kuin oman pään sisältä ja niihin paineisiin voi vaikuttaa, aina voi mietiskellä itsensä rauhallisemmaksi. Voisin pitää ajan tuhlaamisena sitä, että on mennyt seitsemän viikkoa eikä minulla ole kuin post-it-lappuja ovessa. Voisin pitää itseäni urpona kun täytyi panikoida viikkokaupalla tätä aloittamista. Mutta enpä pidäkään! Minäpä palaankin ensimmäisen viikon lausuntoon ja totean taas, että "tämä oli valmistautumista ja tämä oli hyvin tärkeää."
Tämä on onneksi vain sarjakuvaromaani ja minä saan tehdä tästä prosessista juuri sellaisen kuin haluan. Tämähän on harjoittelua. Tämä on seikkailu.
Tämä on minun seikkailuni!
Eikä seikkailussa voi epäonnistua.
Kuvan vaate on kaikkea mitä paidalta yleensä pyydän: iso, liehuva, eläinkuosinen. Mutta jostain selittämättömästä syystä en vaan ikinä käytä tätä. Ehkä siksi että liukas kangas tuntuu iholla kylmältä ja sähköiseltä ja inhottavasti liimautuu kiinni vartaloon. Hoituisi varmaan huuhteluaineella. Miljuuna kertaa olen vaatekriisissä pukenut tämän paidan vain riisuakseni samantien pois. Ei niin ei.
Ostin eurolla UFFista. Max totesi sen muistuttavan hiukan perunasäkkiä. Olen käyttänyt paljon, mutta joo... säkkimäinenhän se tosiaan on. Myönnetään. Vaatekaappia järkkäillessä tajusin villapaitaosaston överiyden. Pistetään siis yksi säkki takaisin kiertoradalle.
Tämän kaunokaisen löysin takapihalta, kun naapuri oli koonnut pahvilaatikkoon "saa ottaa" -roipetta. Olen käyttänyt lenkillä ja unohtanut kaappini "saa homehtua" -hyllylle. Ehkä heitän vaan roskiin.
Kuten edelliset neljä kuvaa osoittavat, vaatearsenaalini koostuu lähinnä määrittelemättömän värisistä, liehuvista säkeistä. Myönnetään että huoliteltua ulkoasua vaativat tilaisuudet saavat aina hien nousemaan otsalle (sillä jotenkin koen että juhlissa pitäisi olla ihonmyötäistä kudetta... en tiedä miksi). Tämä Henkkamaukka säkki on jo niin nyppyyntynyt etten enää kehtaa kulkea se päällä. Kuitenkin kaapissa säilytin, koska... no, se on kaapu.
Tulkoot kaikki kaavut minun tyköni!
Voisin liittyä johonkin lahkoon. Ihan vaan, että saisi kaavussa kulkea.
Ostin tämän Prahasta kun brunettipääni veti kesäpäivän korventavat säteet puoleensa. Olisi upeaa näyttää tyylikkäältä hatussa, mutta naamani pallomaisuus tuntuu useimmissa päähineissä vain korostuvan.
Basistit jostain syystä suosivat tätä lierimallia. Kysykää heiltä miksi.
Kirpparilta bongasin teininä tämän kun piti larpata Aragornia ja sillä oli sellainen pitkä, lanteella roikkuva vyö. Saattaa olla todellisuudessa joku hevosenhoitoon liittyvä väline..?
Minulla on pari pahvilaatikkoa, jotka ovat täynnä niin oleellista nostalgiakamaa että ne voi koskemattomina säilöä odottamaan jälkipolvia (tai kuka nyt ala-asteaineistani tulevaisuudessa kiinnostuukaan). Tai siis näin luulin, kunnes toissapäivänä rupesin etsimään yhtä vanhaa lippulappua ja laatikossa odottikin tämä: Ramses-kirjasarja! Siis mitä!? Huusin ihan äänen, että "voi herra mun vereni!" kun näitä esiin nostelin. Se ainoa paikka jonka piti olla seulottu, niin sinne olin sitten piilottanut roinaa jota en ole ikinä tarvinnut!
Ei voi mihinkään enää luottaa. Pakko tästä eteenpäin avata jok´ikinen loota.
Tilanne eskaloituu vääjäämättömästi kun hain tänään kolmannen banaanilaatikon. Mutta tahto on kova. Ei jää yksikään kivi kääntämättä tässä torpassa!
Paitsi ehkä Maxin puoli vaatekaapista. Jätetään sen myllääminen siihen viime hetken paniikkiin.
Että oli taas hieno tarina tämä. Kirjoitit jossain kohdassa, että huomasit vanhoja päiväkirjojasi lukiessa, että olet joskus osannut kirjoittaakin. Me kaikki lukijasi olemme sitä mieltä, että osaat koko ajan kirjoittaa. Ja todella mukaansa tempaavasti. Minä ainakin seuraan näitä maanantai-tarinoita kuin jännitystarinaa.
VastaaPoistaAah, on ollut kamalaa hautoa tätä helkatin olkapäätä kuusi viikkoa. Sillä kuusi viikkoa tulee tänään täyteen murtumatapahtumasta. En ole voinut edes kirjoittaa koneella muuta kuin muutamia iso-kirjaimettomia lauseentynkiä facebookiin, kun vasen käteni on täysin mitääntekemätön ja murtuma tuli tietysti oikeaan olkapäähän. Mutta nyt nämä muutamat lausahdukset tässä jo kirjoitin ihan kymmensormisesti. Jee. Vaan arvaapa, mikä homma minulla on tämän lontimisen ja päämäärättömän sohvalla tutisemisen ja loputtoman kirjojen lukemisen jälkeen ruuvata aivoni takaisin lastenkirja-asentoon? Eikä ole edes post-it-lappuja, mihin tarttua. Olis eilen pitänyt ostaa, kun olin liike-elämän pyörteissä viimeisellä luulääkärikäynnilläni. Nimittäin tämä ihanaa vartaloani kohdannut onnettomuus sattui juuri silloin, kun luulin päässeeni vauhtiin kirjan tekstien ja ennen kaikkea juonen hahmottelussa. Apurahan hakemisvaiheessahan oli muka tosi iisiä veivata muutaman sivun tekstit tosta vaan. Huhhuh. Yritän opetella tekniikoitasi hulluuden pois pitämiseksi ja sen jälkeen kestää kamppailut pääni sisällä. Ikävästi tuntuu, että kihisee jo aika tavalla. Luulot nimittäin. Kuin kala-jalkahoidon kalat kuorivat ihmisen jaloista kuollutta ihoa pois, kuorivat luulot luovuuttani yhä ohuemmaksi. t. Äiti