MINIMALISTIN MAANANTAI osa10: Apurahavaikeilija

Tänään se alkaa: apurahalla työskentely.

Perjantaina ryhdistäydyin, avasin avustukselleni tilin ja ilmoitin työkkäriin etten ensi viikosta eteenpäin ole enää listoilla. Toki kerroin myös puuhailuni takarajan, sillä näillä näkymin palaan työnhakijoiden klaaniin taas huhtikuussa. Työtehtävien listalla on siis lastenkirjan valmistelu äidin kanssa sekä henkilökohtainen sarjakuvaprojekti.

Apurahan ideahan on se, että saa rauhoittaa aikansa omille projekteille eikä tarvitse käydä palkkatöissä. Minun kohdallani mikään ei siis käytännössä muutu, sillä olenhan viimeiset kuusi kuukautta istunut kotona tehden nimenomaan omia projekteja. Ainoa mikä vaihtuu on ruksittava laatikko lomakkeessa: sunnuntaina "työtön", maanantaina "apurahataiteilija".  No, eipä tarvitse hetkeen miettiä tuleeko työkkäristä joku ihmeellinen työtarjous jossa ehdotetaan taas muuttoa Öllölään hoitamaan tehtävää, johon en ole lainkaan pätevä mutta jota minulle tarjotaan, koska kaikkia ammattinimikkeitäni ei löydy listalta, joten "laitetaanpa sulle titteliksi puvustonhoitaja kun sehän kuulostaa melkein samalta kuin pukusuunnittelija...".

Meinasin heittää tähän vielä kommentin risusavotasta, mutta taidanpa harkita sanomiseni kertaalleen. (Viittaanhan nyt Susanna Koskeen, jota parhaillaan myllytetään harkitsemattomista sanomisistaan.) Totuuden nimissä epäsopiva työtarjous osui kohdalle vain kerran ja sekin selvisi sähköpostitse. Muuten olen saanut olla aika rauhassa työnhakuni ajan. Yhteen tarpeettomaan tiedotustilaisuuteen  jouduin, mutta senkin 1,5 tuntia virkkasin Neuromaanin nukkeinstallaatiota. En maalaa piruja seinälle, koska nimenomaan niiden pirulaisten pelko on työttömyydessä pahinta. Epämääräinen tunne siitä, että kohta varmaan tulee jotain kauheaa kun Hesarissakin oli tilasto ja se yksi kokoomuslainen sanoi näin ja sitten se yksi tuolla. En kuitenkaan vähättele työttömien tilanteen hankaluutta. Ehkä sain olla erityisen rauhassa koska olen niin epämääräisellä alalla ettei minulle voi tarjota mitään.

Sanon vain, varsinkin teille jotka kauhulla suhtaudutte t-sanaan: työttömyys ei ole titteli, se on olosuhde. Ja olosuhteet muuttuvat. Ihminen pysyy ihmisenä niiden olosuhteiden keskellä. Minun "olosuhteeni" muuttuvat su-ma välisenä yönä, eikä se selvitä minun huolestuvaa, sekavaa päätäni yhtään vaikka olin etukäteen kuvitellut ongelmien ratkeavan.

Sunnuntaina mietin: apua, miten kontrolloin elämääni kun ei ole töitä ja tulevaisuus on muodotonta höttöä!?

Maanantaina mietin: apua, sain töitä eikä minulla ole mitään kokemusta tästä hommasta ja miksi kaikki tuntuu vieläkin oudon höttöiseltä?! 

Pitääkö työskentelyä jotenkin muuttaa, nyt kun saan palkkaa? Kannattaisiko vuokrata työhuone? Kuinka monta tuntia päivässä täytyy tehdä, että se on oikea työpäivä? Pitääkö hakemuksessa kuvailtu projekti oikeasti saada valmiiksi? Olenko vuosisadan luuseri jos en saa niitä valmiiksi? Mikä ääni tuo on? Ei kai se vaan ole odottamani toistuvien epäonnistumisten villiintynyt lauma rynnimässä tähän suuntaan?! Entä jos makaa vaan työpöydän alla turva-asennossa neljä kuukautta kun aamulla herää eikä osaakaan enää piirtää, kynä sulaa vahana kädessä ja kuin unessa sanoista katoaa merRrkityTYstyS!

Suljen silmät.

Ajatus keskittyy teräväksi nuolenkärjeksi,

 joka osoittaa pilvettömälle taivaalle.

Onneksi on se hentoinen ilmavirta,

joka tuntuu sierainten etuosassa

kun ilma virtaa sisään.

Sitten se virtaa ulos.

Sitten sisään.

Ulos.

sisään

ulos

sisään

ulos

sisään

ulos

sisään

 

64. KAJ STENVALL -OLUTLASIT

Elämääni on siunaantunut ylitsevuotava määrä tätä Stenvall-oheistuotteistoa. Sain olutlasit siskoltani kun muutin 12 vuotta sitten omaan kotiin. Muistaakseni en ole käyttänyt niitä koskaan, sillä enhän juo olutta. Esillä ne ovat olleet kyllä, mutta hämmentävästi aina pakkauksissaan etteivät turhaan pölyynny. Ehkä on jo aika heistäkin luopua. Jos vaikka saisivat edes kerran täyttyä helmeilevällä ohrajuomalla ja tuta janoisten huulien hyväilyn.










65. LIUKURI

Ihana lahja isältä yhdeksän vuotta sitten (miten kaikesta on yhtäkkiä niin kauan?!). Ollut käytössä, omistuskirjoituskin kulunut lähes pois. Kiitos vielä iskälle, jos tätä luet. Meillä etelässä on vaan lumetkin käyneet niin vähiin, että rullalauta täytyy olla jos meinaa mäestä päästä.

66. DON ROSA -ALBUMI

Don Rosan ankat on parhaita. Oon kuitenkin nykyään enemmän Lassi ja Leevi -naisia.

 67. JYRI VUORINEN: ESTETIIKAN KLASSIKOITA

Takakansi kuulostaa niin hyvältä: "Mitä on kauneus? Mitä on taide?" Mutta myönnettävä se on, että kirjahyllyn koristeena olen pitänyt enkä kertaakaan avannut. Haluutko äiti tän takasin vai onko kyseessä juuri se teos, jonka jälkeen lopetit estetiikan opinnot?













68. HYLLYNPIDIKEJUTTUJA

Siis niitä Lundia-kirjahyllyn hyllypidikejuttuja. Siis miks hemmetissä mulla on niitä kuusi ylimääräistä paria? Kun eihän mulla ole niitä hyllyjäkään? Mitä?! Miks mä oon muuttanu näitä mukanani ainaki kolmeen asuntoon?!!

69. AALTO-VAASI

Tämä epäselvä kuva on täydellinen esitys kyseisen lasiesineen luonteesta: suomalaisen arkidesignin hailakka ameeba, jota ei edes muista omistavansa. Yllätyin todella kun mokoma tylsyyden materialisoituma lillui lipastoni perällä omassa mitäänsanomattomuudessaan.

No ei, hieno suunnittelijahan se Alvari oli. Suomalainen klassikko tästä kotiin. Asettukaa jonoksi vaan, älkää tönikö. Kyllä näitä kaikille riittää.

70. MUKI

Vau, mikä antikliimaksi tämä 70. esine. Onneksi seiskyt ei ole mikään tärkeä tasaluku, toisin kuin vaikka sadas esine. Lupaan keksi silloin jotain siistiä. Jotain siistimpää kuin... muki.