MINIMALISTIN MAANANTAI osa11: Kirjoittaminen ei ole vaikeaa, minä olen.

Minulla on vaikea pomo. Toisaalta liian vaativa, toisaalta luottamuspula eli vaatii joko mahdottomia tai ei osaa antaa vastuuta. Ei ymmärrä rajaa työ- ja vapaa-ajan välillä vaan lähettelee viestejä lauantai-iltaisinkin. Ei ymmärrä levon merkitystä vaan haluaisi, että koko ajan puurretaan täydellä teholla, että jos vielä jonkun idean saisi tiristettyä. Ei anna kannustavaa palautetta vaan koittaa motivoida lyttäämällä tähänastiset aikaansaannokset. Huutaa, että "pystys parempaan, ethän sä yritä edes" eikä tajua, että sellainen aggressio saattaa lamauttaa herkän ihmisen viikkokausiksi. Tekisi mieli huutaa takas, että "ÄLÄ HUUA SIINÄ!!!"

Menin paljastamaan, että kirjoittaminen on minulle tärkeää. Että tämä blogi on vähän sellainen turvasatama ja rentoutumiskeino muiden töiden ohessa. No, siitäkös se innostui. Oikeen pitkän monologin piti siitä kuinka kirjoittaminen ei ole leikinasia ja ihan järjen saattaa riistää ihmisen päästä. Kuulemma Thomas Mann on sanonut, että "kirjoittaja on henkilö, jolle kirjoittaminen on vaikeampaa kuin muille ihmisille". Tällaisen sitaatin kaivoi sitten. Ja aivan tosissaan neuvoi valmistautumaan siihen pettymykseen jos en jaksakaan koko vuotta pitää yllä blogiprojektia, kun saattaa käydä liian raskaaksi säännöllinen julkaisuvauhti. Siis liian raskaaksi (!) nostaa kädet näppäimistölle kerran viikossa ja naputella näitä Mac-korporaation kitkattomaksi tuotekehitettyjä kirjainpainikkeita!? Ihan älytön tyyppi. Hullu vakavikko. Stalkkeri oikein ja kiusaaja. Pitäisi poistaa lukematta sen viestit, vaihtaa numero, lopettaa suhde tuollaiseen negatiiviseen dumaajaan.

No, ei tässä vielä kaikki. Ongelmahan on siis se, että tämä ihmishirviö pölli identiteettini ja kulkee tuolla nyt minuna. Tepastelee ympäri ja kuuluttaa vastaantulijoille, että "Hei, olen Salli ja minä niin tykkäisin kirjoittaa, mutta kun se on kauhean vaikeaa.". Ja vastaantulijat nyökyttelee ymmärtäväisinä ja sitten se Minäkin nyökyttelee. Se on sitä luovuuden tuskaa. Ja jotenkin se esiintyy niin vakuuttavasti minuna, että itsekin tekee mieli uskoa. Tuollainen minä-Salli vissiin olen. Minä niin tykkäisin kirjoittaa ja piirtää ja vaikka mitä, mutta se onkin aikamoinen haaste. Ei se leikinasia ole. Ei niin kuin lapsena, että läimäyttää vaan kynän keskelle paperia. Sitä ensimmäistä vetoa täytyy kontemploida aika pitkään ollakseen vakavasti otettava tekijä.

Ja onhan se kirjoittaminen vaikeaa.

Onhan tämän blogin säännöllinen päivityskin aikamoinen urakka.

41 viikkoa jäljellä ja jo tahti hyytyy.
En tiiä tuleeko mitään tästäkään.

(No niin.)

(Nyt se ankeilija koittaa omia tämänkin blogipostauksen itselleen. Mutta minä, todellinen suuruudenhullu, idealistinen, pöljä, tekemisestä innostunut minä on vielä täällä suluissa piilossa! ((Sillä suluissa voi sanoa mitä vaan, kun se on vaan sivuhuomautus eikä ollenkaan niin vakavaa. Sulkumerkki piirtää taikaympyrän, jonka sisään ei dumaaja löydä.)) Älkää uskoko ankeilijaa! Nouskaa vastarintaan! Ei luovuudessa ole mitään inhottavaa tai työlästä. Päänsisäisten pomojen, sensoreiden ja kriitikoiden kanssa väitteleminen - se on työlästä. Mutta kirjoittaminen, piirtäminen, laulaminen, tanssiminen... nehän on sairaan riemukkaita olemisen muotoja.)

(Silloin kun tekeminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, niin on varomattomasti päästänyt pääpomon ryöväämään ilon itseltään ja se täytyy päättäväisesti vaatia takaisin. Tai sitten jotenkin harhauttaa, esim. ruveta värkkäämään itselleen uutta ilonaihetta.)

(Haluutko muuten, ihan asiaan liittymättä, kuulla lorun jonka sepitin kun pyöräilin äidin luota kotiin? Ostin vihdoinkin isomman sykkelin kun vanhaa piti polkea polvet suussa. Valitsin käytetyn Tunturin. Se on taivaansininen ja upea, vaikka isoin vaihde uliseekin aikalailla. Kirjoitin sille pienen oodin. Se menee tällee:

Lokakuun mustaama maisema

Keskellä dynamon valaisema

Läntti

Perässään Mäntti

Läntillä kova tahti, se renkaan eestä pakenee

Mäntillä ajojahti kun valokeilaan himoitsee

Pian halkeaa hymy naamaan hikiseen

- nyt Mäntti vie ja Tunturi vikisee!

Sitte piirsin siitä tällasen kuvan: 

Älä muuten suostu uskomaan kun joku sanoo, että kirjoittaminen on vaikeaa.
Älä silloinkaan, kun sanoja olet sinä itse.)

71. JUMPPAMATTO

Tämä omenamadon värinen haitari on pehmentänyt kunnonkohottamiseen liittyvää ähellystäni yläasteelta saakka. Viime keväänä ostin Prismasta isomman jumppamaton, sellaisen Jutta Gustafbergin nimellä signeeratun limettinä kirkuvan tehotuotteen. Siitä kyllä irtoaa outoa hitulaa joogaajan hikisen jalan alla... Ostospäätös on kuitenkin jo tehty, joten vanhat väistyköön tieltä!

 72. LV-HIUSTUOTTEITA

Sheivattuani hiukset vuodenvaihteessa ajattelin, että voin hyvin pestä sänkipääni supermarkettikamalla. Ei kai parin millin tukka nyt kovin kummoista kosteutusta vaadi? Sain näillä päänahkani niin ankeaan kuntoon, että hituloin kuivaa ihoa vielä kiusallisemmin kuin aiemmin mainitsemani jumppamatto. "Herkälle iholle" lukee tuossa. Siis millä tavalla täytyy olla herkkä, ettei näillä kuivu?









 
73. PAKSUJA SUKKIA

Kävin pitkästä aikaa läpi vaatekaapin alahyllyn, siis sen jonka perälle tungen kaiken mitä en oikeastaan käytä. Näissä sukissa todisteena vielä laputkin paikoillaan. Olen saanut menneinä jouluina äidiltä lahjaksi. Erityisesti nuo liukuesteelliset on hellyyttävät. Mutta älä huoli äitiliini, annan nämä pois vain koska menevät parempaan tarpeeseen ja lupaan mennä varovasti portaissa ilman nappulasukkiakin!

 74. AIKUISTEN VÄRITYSKIRJA

Ihana lahja siskolta. Hei siskoliini, oot rakas! Annan tämänkin pois vain, koska tiedän erään joka kaipaa sitä enemmän juuri nyt.

 75. SÄÄRYSTIMET

Neljä paria säärystimiä on melko paljon, varsinkin jos ei käytä niitä ikinä. Laitetaas näin alkuun yksi pari poies.

76. KILO KAAKAOTA

Saatiin Maxin perheeltä 1,5kg kaakaojauhetta lahjaksi. Ihana ajatus, kun Max tosiaan hörppää välillä tuopillisen suklaamaitoa. Sokerin vähentäminen ja vegaanikokeilut ovat kuitenkin harventaneet kaakaosessioita, joten nämä menevät pian vanhaksi. Lahjoitan nyt kilon eteenpäin. (Oikeestaan tiedän jo kelle.)











77. KÄSIPYYHE

Esineenä tämä nuutunut, persikanvärinen käsipyyhe tuskin puhuttelee. Mutta valokuvassa jotenkin äärimmäisen miellyttävä riepunen. Froteen kulahtanut pinta vasten ryppyistä lakanaa. Tulee mieleen kuinka lapsena kääriytyi pesun jälkeen valtavaan pyyhkeeseen ja juoksi suoraan sänkyyn peiton alle lämmittelemään. Tulee mieleen saunavuoro ja se tuoksu joka leijailee äidin kerrostalon rappukäytävässä lauantai-iltana. Tulee mieleen pakkasen viilentämä talvitakki, johon voi hieroa kasvojaan kun sen kantaja pitkän odottamisen jälkeen saapuu ovelle.