Joskus lausetta aloittaessaan ei ole mitään aavistusta mihin se tulee päättymään. Joskus valkoinen sivu tuntuu äärettömältä suola-aavikolta, jossa ei voisi kuvitella minkään ikinä kasvavan. Huulet rohtuneina katse laahustaa kulmasta kulmaan etsien jotain kiintopistettä. Jotain mistä aloittaa.
Tämä on minun tapani sanoa etten tiedä miten aloittaa. Aivoissani ei liiku mitään, on sunnuntai-iltapäivä, olen juuri syönyt lounaan, varpaat palelevat verettömyyttään villasukkien kätköissä ja päässä humisee (tai sitten se on vatsa vai onko tuo ilmastointi vai mikä täällä?). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö aikoisi kirjoittaa. Mitään edellä mainituista seikoista ei voi käyttää pätevänä syynä kirjoittamisen välttelemiselle. Muuta en kirjoittamisesta tiedä kuin sen, ettei sitä saa lopettaa.
Aion vakaalla päättäväisyydellä saada tämän tekstin nyt valmiiksi, vaikka tekisin mieli nukahtaa, katsoa nettivideo, syödä lisää kylläisyyden päälle, lukea kirjaa. Mieluiten olisin passiivinen vastaanottaja, joka mahdollisimman mukavassa asennossa imee itseensä jonkun toisen aikaansaannosta tokaisten välillä haukotusten lomasta, että "olipa huono" tai "sehän oli hauska" ennen siirtymistään seuraavaan. Mutta pakotan itseni väkisin aktiiviseksi, sillä minä olen tekijä enkä sivustakatsoja. Tämä on asenne, jota täytyy tietoisesti harjoitella (ellei ole sitä itseensä lähtemättömästi sisäistänyt jollain maagisella tavalla. Esim. päätrauman seurauksena lapsena syöttötuolista pudotessaan.). Keskittymiskyvyttömyys on helppoa, passiivisuus on helppoa, muiden arvostelu on helppoa, mutta tekeminen on aivan helvetin vaikeaa.
Tekeminen vaatii idean, innostuksen, suunnitelman, kyvyn saattaa idea käytännön tasolle, kokeiluja, harjoittelua, luonnoksia, nöyrtymistä, kyvyn vastaanottaa kritiikkiä, päättäväisyyttä ohittaa pään sisäiset sensuuriviranomaiset, keinoja sietää hetkellistä hybristä ja sitä seuraavia odottamattomia takaiskuja. Täytyy kohdata oman kykynsä rajat, todeta olevansa väärässä ja uskaltaa jakaa tämä oivallus maailmalle. Täytyy repäistä katse irti hypnoottisena väreilevästä kuvasta, ajatukset harhapoluilta, sulkea verhot ja avata mieli.
Miten tämä liittyy kirjoitukseni otsikkoon?
Alkuperäinen tarkoitukseni oli esitellä Karutar. Kertoa kuinka se on sooloprojektini, julkaisuväylä kaikille niille lauluille joita en ole saanut bändikonseptiin mahtumaan, tee-se-yksin-naisen jääräpäisyyden ylistys ja tapa pitää laulunkirjoituskynä terävänä Lapsus lupuksen odottaessa uusien biisien miksautumista. Laulujen teksteiksi valikoin tarinoita valkoisten sivujen suolatasangoilta eli niiltä loputtomilta harharetkiltä, kun en tiennyt mitä kirjoittaa mutta kirjoitin silti. Äänitykset ja miksauksen hoidan itse Maxin tarkat korvat ja tekninen ymmärrys apunani ja julkaisukanavana toimii luultavasti YouTube, Soundcloud tai jokin muu ilmaissivusto. Tämä työskentelyn omavaraisuuden ylläpitämiseksi. Karutar on minä harjoittelemassa tekemistä ja itsen paljastamista. Minä kokeilemassa kompromissitonta lähestymistapaa ja röpelöisten reunojen viimeistelemättömyyttä.
Tämän halusin sanoa, en vain tiennyt miten.
Alla Karuttaren ensimmäinen video.
57. KUNINGATAR KUNTIN OPETUKSETLaitetaan samantien esille taloutemme toinenkin Krishna-kirja, kun eräs uskontoja tutkaileva ystävä lupasi teoksille loppusijoituspaikan. Kuningatar Kunt - jos ei muuta, ni upee nimi.
Olin penkomassa Kierrätyskeskuksen ilmaislaaria, kun käsiin sattui Michel Gondryn ohjaama dokkari. Innoissani tungin leffan reppuun, sillä fanitanhan suuresti ohjaajan muita tuotoksia. Puolisen tuntia dokumenttia tuijoteltuamme minulle ja Maxille kävi kuitenkin selväksi miksi dvd oli eteenpäin luovutettu: siinä ei tapahdu mitään. Tämä on videomateriaalia Gondryn vanhasta tädistä, joka kiertää Ranskan maaseutua esitellen vanhoja työpaikkojaan. Ööh, joo. Ehkä elokuva toimii perhesimulaattorina niille, joilla ei itsellään ole vanhoja, höpötteleviä sukulaisia. Minulla on.
Oi, vanhat kunnon Disney-merirosvot. Pirates kolahti kovaa ilmestymisvuonnaan, sillä 17-vuotiaana valitsin vielä elokuvani päähenkilöuroiden räpsyripsien pituuden perusteella (nyt väitän siis valitsevani jollain toisella periaatteella). Varmaan aivan hyvä leffa vieläkin, mutta ehkä sitä ei tarvitse katsoa enää kuudettakymmenettä kertaa.
Juoneltaan upean aivoton, estetiikaltaan ihanan fiftari. Sai Oscar-ehdokkuuden pukusuunnittelusta, joten kimalluskolttua piisaa! Huumoria siitä kuinka Marilyn Monroe ei voi käyttää silmälaseja tulevan miehensä nähden, koska rillithän luonnollisesti tekisivät hänestä luotaantyöntävän ällöttävän noita-akan. Selvä.
Nappasin leffan mukaan siskon kirpputoritavaroista joskus sata vuotta sitten. Aina välillä on mukava katsoa kuinka maailma tuhoutuu. Tai siis, lähinnä Pohjois-Amerikkahan siinä yleensä menee. Ne kaatuilevat pilvenpiirtäjät ja lentelevät autot jotenkin rentouttaa. Nykyään minulla on von Trierin Melancholia. Muuta ei tarvita, sillä katastrofeista suurimmat synnyttää ihmisen henkinen kärsimys. (huom. lisää tähän joku loppukevennys siitä kuinka tom cruisen pitäisi olla maailmojen sodassa oikeastaan niiden ulkoavaruuden tyyppien puolella, koska skientologia )
Paavoja katsoin teininä paljon. Paavo on hauska. Spoileri: sisältää kohtauksen, jossa surffataan David Hasselhoffilla.
Nappasin mukaan jostain kierrätyshyllystä, kun piti Maxia valistaa tästä teiniklassikosta. Ehkä leffa oli iskevämpi silloin kun oli itse kohderyhmää, mutta siis onhan tää aina hyvä. Parasta on se kuinka kaiken angstailun, itsemurha-yrityksen ja päihdekokeilujen jälkeen viimeisessä kohtauksessa päähenkilöt juovat keittiönpöydän ääressä kaakaota. Ruotsalaiset on ihania. Ei niin pahaa tilannetta olekaan etteikö kaakao sitä korjaisi.
Hiljanen vieras teki unohtumattoman vaikutuksen. Että oli hyvä. Ja toi sanoituspuoli.... huumorintajua... tuumorin tajua... olematta yhtään korni silti. Enpä tiiä. Tuli tänään mieleen, että mikä ihme mua ajaa ahdistukseen ja kuviteltuun kiireeseen, että mitä mun vielä pitäisi toteuttaa 66-vuotiaana, että olisko pitänyt ehtiä jo... mutta kun luin sun tekstiä, tajusin: ei mun tarvitse välttämättä tehdä mitään. Riitti, kun tein sinut. Tehdä ei ole kiva sana tuossa yhteydessä, mutta käytetään sitä nyt rimmailun vuoksi. Menenpää tästä taas todistamaan, että en ole robotti. Olen äitisi. Halaukset isot. Niin, ja Paavo Pesusientä EI SAA heittää pois. Tänne vaan, muun roinan sekaan, sillä Ihana Veera varmaan katsois sitä. Pus.
VastaaPoista