MINIMALISTIN MAANANTAI osa13: The One with the Friends

 

FRENDIT

10 kautta

236 jaksoa

79 tuntia

Koko Frendit-sarjan läpikatsomiseen menee yli kolme vuorokautta. Niistä kolmesta päivästä muuten 2,5 tuntia menee pelkästään alkutunnarin kuuntelemiseen. Olen nähnyt sarjan kokonaisuudessaan useita kertoja. Ensin pari kierrosta tv:stä, sitten lainattuna vuokraamosta, ostettuna vhs:ltä videodivarista ja kaiken kruununa Anttilasta (RIP) kerätyistä dvd-bokseista. Olen siis käyttänyt useita viikkoja tätä kallisarvoista ihmiselämää tuijottaen miten kuusi amerikkalaista näyttelijää esittävät ystävyyttä. Siinä studiovalojen loisteessa, live-yleisön haukansilmän alla, käsikirjoitustiimin ympäröiminä he koittavat toisintaa letkeän kaveriporukan elämää mahdollisimman samastuttavalla ja viihdyttävällä tavalla.

Frendit on upea sarja.

Hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Niin monta kuumetautia olen heidän avullaan selättänyt, niin monta yksinäistä iltaa ja laiskaa sunnuntaita. Tosielämässä ihmisuhteet särkyvät, stressi vaanii, muuttolaatikot täyttyvät ja tyhjenevät, mutta Central Perkin sohva ja ylisuuret kahvikupit säilyvät. Yksi huippuhetkistäni oli sulkeutua solu-asunnossa huoneeseeni looppaamaan Frendit-jaksoja samalla kun elävät, todelliset kämppikseni juttelivat keittiössä. En minä halunnut mitään tuntemattomia tyyppejä jossain hoas-solussa puhumaan tiskivuoroista ja opintotuesta. Minä haluan Chandlerin ja Joeyn pöytäjalispelit, Monican kokkailut, Rossin ja Rachelin loputtomat rakkaussotkut ja Phoeben vinksahtaneet lauluesitykset. Haluan timanteiksi hiottuja punchlineja, haluan keskusteluja joiden vuorosanat osaan jo ulkoa. Haluan ongelmia joiden selvittämiseen menee korkeintaan 20 minuuttia!

Oikeisiin ihmisiin tutustuminen on vaivalloista.

Siinä täytyy itsekin osallistua, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Kesken mukavan rupattelun joku onkin yhtäkkiä eri mieltä, alkaa kyseenalaistaa. Tulee olo, että toinen ei nyt ihan ymmärrä minua enkä minäkään oikein tuota toista. Ja lopussa odottaa kiusaannus kun ei keksi enää sanottavaa. Ihmiset on vaikeita. En minä jaksa semmosta pitkän työpäivän päälle.

Ja kuitenkin: kun apurahahakemuksessa kysyttiin motiivia taiteen tekemiselle, niin pokkana nimesin tärkeimmäksi tavoitteekseni halun auttaa. Siis jotenkin työni kautta olla hyödyksi justiinsa näille vaivalloisille, uteliaille, erimielisille, kiusallisille kanssaeläjille. Enkä huijannut. Auttamisesta minä ihan tosissani haaveilen.

Pitäisi vaan ensin ruveta tykkäämään ihmisistä.

Lainasin tähän tarkoitukseen kirjan meditaatiohuoneelta. Sen nimi on Eight Steps to Happiness ja takakannessa luvataan ohjeita rajattoman rakkauden ja myötätunnon herättämiseksi. Ok, bring it on Buddha!

"The path to enlightenment is really very simple

 - all we need to do is stop cherishing ourself 

and learn to cherish others."

Geshe Kelsang Gyatso

(Eight Steps to Happiness)

Jaha, simppeliä hommaa siis. Lopetan vaan itsesi vaalimisen ja alan sen sijaan vaalia muita.
Noni, sitte hommiin vaan.

Tämä itsen vaaliminen ilmeisesti aiheuttaa sen, että lajittelen vastaantulijoita eri kategorioihin sen mukaan tuottavatko he minulle iloa (ystävät), haittaa (viholliset) vai... ei mitään (random tyypit). Itsen vaaliminen saa aikaan myös sen, että korostan mieluusti omia hyviä puoliani enkä siedä muilta kritiikkiä. Silti päivittelen mielelläni heidän virheitään enkä aina tärkeilyltäni näe vieruskaverin erityisyyttään. En myöskään tuhlaa aikaani kiitollisuuteen, vaikka kuljen katuja, jotka minulle on vaivalla päällystetty, syön huolella kasvatettua ruokaa, tarkenen minulle ommelluissa vaatteissa... Oikeastaan kaiken ympäröivän ovat muut minulle tarjonneet. Lehteilen kirjaa eteenpäin ja saavun pian pisteeseen, jossa kaikki elolliset olennot ovat itseasiassa äitejäni, koska meillä on takanamme lukematon määrä menneitä elämiä ja uudelleensyntymiä ja myötätunnon voi harjoittelulla levittää koko luomakunnan laajuiseksi, niin että eräänä päivänä jokainen elävä olento on minulle jalokiven kaltainen aarre!!!

Ok. Iisi piisi.

Otetaanpa nyt kuitenkin yksi askel kerrallaan (meikä-erakon tapauksessa niitä askeleita ehtymättömään rakkauteen saattaakin olla pari enemmän kuin kahdeksan). Vaikka lukuisat elämät ja äitini syntyneenä naapurin koiraksi ovatkin minulle toistaiseksi liian kompleksisia ajatuksia, on kirjassa järkeä. Siksihän minä kaupungissa asun, että pääsen nauttimaan yhteisöllisyydestä. On kirjastot, julkiset kulkuvälineet, kaupat, teatterit, keikkapaikat, mielenosoitukset, luennot - kaikki toisten uurastuksella aikaansaatuja. Ehkä on hiukan lyhytnäköistä vihata tätyliä, joka kiilaa minut kassajonossa - entä jos hän onkin parhaan ystäväni täti? Entä jos juuri hän kirjoitti sen yhden ihanan kirjan? Entä jos hän on äsken saanut tietää olevansa kuolemansairas? Siirtäisikö joku näistä tiedoista tätylin pois viholliskategoriasta, johon hänet yhden silmäyksen perusteella sijoitin? Entä jos keskityn niin tuon tätylin inhoamiseen, että seison parhaillani keskellä latua kulkuväylän tukkeena ja taakseni kertyy valtava joukko ihmisiä, jotka juuri asettivat minut "idioottimaisten tuijottelijoiden" -kuningattareksi?

Mitä hyötyä tästä kaikesta inhoamisesta on? Pääkaupunkiseudullakin asuu joku miljoona ihmistä. Ja päälle vielä turistit (oma "idioottimaisten tuijottelijoiden" -listani kattaa kansallisuuksia maailman jokakolkasta)! Ihan älytön homma inhota kaikkia. Entä jos tosiaan kääntäisikin osan tästä inho-energiastani myötätunto-energiaksi?

Lauantai-iltana lähdemme Maxin kanssa Sydän sydän -levyjulkkarikeikalle Tavastialle. Olen päättänyt tarkkailla mieleniliikkeitä suhteessä tähän rajaton rakkaus -hommeliin. Bussi saapuu pysäkille. Päästän pari muuta ennen minua sisään, nyökkään kuljettajalle. Jes, tähän asti menee upeasti, 5/5. Istumme bussin takaosaan ja tiirailen muiden matkustajien takaraivoja. Ei herätä erityisiä tunteita. Ehkä vähän sellaista joukkuehenkeä, että ollaan tätä linjan 18 -päättäriporukkaa. Ei näy ainakaan yhtään vihollista. Bussin keskisyvennyksessä lapsi marisee väsymystään ja isä koittaa piristää. Nappaan mieleni kiinni itseteossa kirjoittamassa toimivampia repliikkejä isän suuhun. Että näin jos sanot niin varmaan marina loppuisi ja lapsi yhtäkkiä malttaisi mielensä kotiin asti. Minäkö tässä neuvon, suuri kasvatusguru!? Minä joka varmasti olen käyttänyt enemmän aikaa amerikkalaisiin sitcomeihin kuin lastenhoitoon. Loppumatkan keskityn mukavan näköiseen mummeliin ja vinkeään koiraan. Vanhukset ja eläimet ovat sopivia myötätunnon kohteita tällaiselle aloittelijalle.

Tavastialla on jo täystohina kun saavumme paikalle. Naistenhuoneeseen on jonoa (miksi nää jonottaa tässä keskellä käytävää?), nuoret naiset kikattavat ja juovat vessakopissa salapulloa (kuka pöljä trokaa baariin viinaa!?), eräs puolituttu moikkaa Maxia muttei minua, koska olen ajanut pääni taas kaljuksi (kiusallista, välttele katsekontaktia!). Pääni tulittaa kritiikkiä niin etten ehdi mukaan. Kuin koittaisi napata luoteja lennosta. Tässä tämä yhteisö nyt sitten on: muovisia kaljatuoppejaan loiskuttava, tönivä ihmismassa. Keikan alkaessa neljä ensimmäistä riviä rupeaa tanssimaan raajojaan holtittomasti viskoen. Joku innostuu nopeasta temposta, aloittaa yhden hengen moshpitin tönien itselleen kolme neliömetriä tilaa. Toinen kokeilee ensikerran elämässään yleisösurffausta. Tajuan hypänneeni kerralla syvään päähän: keskelle vihollisjoukkoa. Luovin itseni reunalle, tartun kiinni kaiteesta ja keskityn hengittämään syvään. Mieli kuohuen katselen vellovaa ihmismerta. Mehän olemme kaikki täällä yhdessä, mehän kaikki pidämme tästä bändistä! Te olette minun äitejäni, minä olen teidän kaikkien äiti!

Upea lopetus tälle kirjoitukselle olisi se, että olisin yhtäkkiä tajunnut. Että yhtäkkiä kuva silmieni edessä olisi hidastunut ja rokkimetakka vaiennut. Olisin nähnyt kaiken uudessa valossa: hymyileviä kasvoja, rakkautta säteileviä katseita. Ei ainuttakaan vihollista, pelkkiä ystäviä. Sitten heidän ilonsa olisi alkanut virrata minuun kuin sulavesi virtaa vuoren huipulta laaksoon. Mutta eihän se ihan niin mennyt. Ei puhjennut rajaton rakkaus ensi yrittämällä. Seisoin siinä seinän vieressä ja yksitellen, varoen koitin nostaa yleisönjäseniä vihollisleiristä neutraalien puolelle. Rentouduin vähän, korjasin ryhtiä. Mietin että onpas hieno bändi, että onpas hienoa kun ollaan kaikki täällä. Hiukan liikutuinkin ajatuksesta.

Hymyilin.


85.-95. FRENDIT

Pitkän sepustuksen päätteeksi anna siis pois koko Frendit-sarjan. Tämä ele symboloikoon tavoitettani kaataa aitoja, joilla rajaan kohtaamiani olentoja ystäviin ja vihollisiin. Entä jos jonain päivänä onnistuisikin suhtautumaan kaikkiin myötätunnolla? Tämä ei siis tarkoita sitä, etteivät nykyiset ystäväni olisi minulle enää yhtä rakkaita kuin ennen, pikemminkin päinvastoin. Haluaisin opetella näkemään heidätkin tärkeinä nimenomaan  itsensä vuoksi eikä suhteessa minuun. Etten vihastuisi kun toimivat tahtoani vastaan enkä tuputtaisi turhia mielipiteitä ongelmiinsa vaan oppisin kuuntelemaan.

Frendien kaikki 236 jaksoa on tatuoitu aivoihini. Sieltä löytyy mallia ystävyydelle, yhteiselon ihanuudelle, tuen antamiselle, rakkaudelle. Varmaan joskus vielä nostalgia huuruissani kyylään sarjaa jostain Netflixistä. Mutta ensin opettelen viihtymään todellisen humaanin vuorovaikutuksen maailmassa.