 |
| Kuva Antti Wuokko |
Yllä oivallinen otos hetkeä ennen kuin nousimme lavalle Hotelli Haagan Siskopäivillä viime lauantaina. Jos jotain olemme Siekkareilta oppineet niin poseerauksen: silmät ymmyrkäisinä ja suu auki niin a vot! Alla olevan esimerkin mukaan ilmaisua saa näköjään vetää vieläkin överimmäksi.
 |
| Kuva Poko Rekords |
Kokoonpanomme elää tällä hetkellä Joelin perhetilanteen mukaan, joten välillä vedetään vanhalla porukalla ja välillä Antti on rumpumestarina. En osaa sanoa miten laumamme muotoutuu pitkällä tähtäimellä, juuri nyt pauhaamme eteenpäin yksi etappi kerrallaan. Rumpukoneen ohjelmoinnistakin on puhuttu, kun meitsillä olisi samplerikin ostettuna. Toki on harmillista että kuusi vuotta yhdessä puksuttanut porukkamme joutuu vaihtuvien elämäntilanteiden myötä höllentämään siteitään, mutta toisaalta olosuhteet pakottavat muuttumaan ja muutos on aina jännää. Ehkä ääntelymme kehittyy tästä vieläkin kummallisempaan suuntaan...
Yhdet videokuvauksetkin ehdittiin viime viikolla järjestää, kun tallensimme Marian sairaalassa Ainon kehollisen tulkinnan Nina soittaa -kappaleesta. Mainitsin aiemmin osallistuneeni Neuromaani-teokseen lavastusassarina ja vastineeksi hommasta pyysin pari kuvauspäivää videoiden tekemiseen. Koko elämänsä tanssia harrastanut Aino ilmoittautui vapaaehtoiseksi pääosaan. Materiaali on siis aikalailla purkissa, mutta jouduimme Maxin kanssa tilaamaan tuhdimman suorituskyvyllä varustetun tietokoneen, kun raskaat videosoftat eivät läppärillä pyöri. Näin se homma pikkuhiljaa kehittyy: tällä kertaa tajusin pysyä pelkästään kameran takana, panostin pukusuunnitteluun ja tilaan enemmän kuin koskaan ja jälkikäsittelyynkin on pian paremmat välineet.
 |
| Otos Maria-sessioista (Kuva Salli Kari) |
Mutta mehän olemme ryhmä, Lapsus lupus on bändi, jossa on neljä jäsentä (tai nythän se vähän vaihtelee). Josko seuraava tavoitteeni olisikin selvittää minkälainen voima yhdessä tekemisessä piilee, minkälaisia nerokkaita ideoita muilla on ja koittaa lajitella työt yhden ihmisen visiota vaativiin ja porukalla hoidettaviin. Vaikeaa. Tämä kuulostaa hyvin vaikealta. Nöyrtymisen paikka, työtapojen muutos, huh huh. Mutta lupaan yrittää. Otan täst´edes kunnia-asiakseni pyytää viisaammilta apua.
Ja muutenkin, tässähän on kyse vain rock-musiikista. Jos ei saada rumpalia treeneihin niin ohjelmoidaan kone naksuttamaan tai hakataan vaikka kattiloita. Jos keikka tehdään ilman soundtsekkiä ja yleisöä niin sitten vedetään kahta kauheammalla pauhauksella. Aina löytyy ratkaisu, joka on tässä pelissä useimmiten kyse asenteesta. Rockin kuuluukin olla hullua ja outoa ja vakavuutta välttelevää. Tätä mantraa olen viime aikoina itselleni hokenut, kun biisi ei meinaa löytää muotoaan, jännittää suolet solmuun ennen keikkaa tai huokailee mahtipontisten suunnitelmiensa työläyttä. Tämä on vaan rockia. Tehdään täysillä ja tavoitteet taivaissa, muttei olla liian tosissaan. Suut tötterölle, silmät kieroon ja menoksi!
 |
| Siekkari-naamaa voi kokeilla myös levymyynnissä. Tulokset olivat vaihtelevat. (Kuva Antti Wuokko) |
50. VARVASSANDAALIT
Kylläpä näyttävät Vapahtajan tossuilta vanhat läpsyttimeni tässä kuvassa. Joskus oli kai kesätkin niin kuumia, että saattoi varvassandaaleissa kuljeskella. Nyt on suvi lauhtunut ja ääreisverenkierto heikentynyt siihen pisteeseen, etten viime kesänäkään riisunut sukkia juuri lainkaan (toisin kuin karaistunut isäni, joka samoaa Muonion metsiä avojaloin vuodenajoista välittämättä). Vähäisestä käytöstä huolimatta omistan näitäkin narukenkiä useamman parin. Heitänpä nyt vanhimmat roskalaariin.
51. PUHDISTUSVOIDETämä kuuluu samaan sarjaan, jonka sain siskolta lahjaksi (en edes muista kuinka monta joulua sitten). Olen käyttänyt jokapäivä, siis jokapäivä (!) eikä purkki vaan lopu. Otanko kerralla liian vähän? Käykö Max salaa välillä vaihtamassa tuubin uuteen? Onko tämä nyt se ehtymätön Graalin malja? Harmittaa heittää hyvää pois, mutta näppyläinen ihoni kaipaa jo vaihtelua. Mutta riittävyydessään uskomaton tuote.
52. TYÖKENGÄT
Nämä hyvin palvelleet saapikkaat on kai aika heivata. Tajusin viimein ottaa työkäyttöön hiukan lysyyn astuttuja talvikenkiä ergonomisemmat jalkineet. Roiskeista näkee hienosti meikäläisen runsaan värinkäytön lavastuksissa: valkoista harmaalla.
53. SATIININEN AAMUTAKKI50 esinettä takana ja on viimein aika raottaa vaatekaapin ovea... Aloitetaan roikkuosastolta: aamutakki lähti matkaan Kaapelitehtaan kierrätystapahtumasta, kun etsiskelin tanssidemoon riepuja. Takki leyhäyttelee ympärilleen elähtänyttä parfyymia, joka ei pesemällä täysin poistunut. Säästin silti kaapissa, kun kuvittelin viettäväni aamuja elegantisti pitkässä satiinikaavussa. Kulahtanut t-paita ja legginssit vastaavat paremmin totuutta.
Jotenkin minulla on vahva mielikuva miltä haluaisin tämän mekon näyttävän. Eteerisesti hulmuavat hiukset, lempeä katse, pitkät helmat luonnonkukkaniityllä... Olen pitänyt mekkoa kaksi kertaa ja kuvien perusteella näyttänyt lähinnä ennustajaeukolta. Plus että meitsillä on yleensä siniset tai vihreät tai sateenkaarenväriset hiukset, jotka eivät mätsää tähän palettiin. Mutta joku varmaan osaisi näyttää tässä upealta... Eli vahva usko mekon potentiaaliin säilyy!
55. SEEPRAPAITA
Eläinkuosit on mun juttu, joten tämä seeprakaapu lähti innolla mukaan kierrätyskeskuksesta. Joku siinä vaan mättää eikä tule käytettyä. "If u don´t use it, lose it", sanoos amerikkalainen.
Aina välillä kehtaan kuvitella kykeneväni järkipäätöksiin sen suhteen mitä säilytän... ja sitten tämä: mekko jota olen pitänyt KERRAN 12 VUOTTA SITTEN. Olin silloin hoikassa kunnossa, pudotin pari kiloa lisää ja ostin tämän justiinsa päälle mahtuvan mekon ylioppilasjuhliini. Eli en ole 12 vuoteen mahtunut kyseiseen kolttuun ja silti tärkeänä pidän sitä kaapissa! "Motivaatiovaate" on todella koukuttava ja todella huono idea. Jopa ylioppilaslakista olen luopunut, mutta tämä vaan roikkuu mukana. Nyt loppu. Nyt annan sen mennä. Faktat tiskiin: meikän vartalo ei varmaan enää ikinä ole niissä mitoissa, joissa olin lukiossa ja se on aivan jees. Täytän kohta kolkyt, elän terveellisemmin kuin ikinä ja aion olla just sen kokoinen kuin olen. Jos vyötärö liikunnan myötä vielä joskus kapenee niin kiva, mutten jaksa enää kuihduttaa itseäni väkisin tiettyyn mittaan paisuakseni taas parin kuukauden päästä toiseen. Opettelen ostamaan vaatteita jotka sopii tälle kropalle nyt ja tänään, enkä varastoi rytkyjä jollekin imaginääriselle rinnakkaistodellisuus -henkilölle.
Nih.
Mutta siis oivallinen musta perusmekko ja kerran käytetty. Ottakaa. Koko M.
Tänään se tapahtui: toinen banaanilaatikko. Kyllä tuohon
ensimmäiseen vielä jotain saa tungettua ja kirjaston
kierrätyshyllykeikka on tekemättä, mutta kyllä tässä piakkoin olisi ollut pakko kahteen laajentaa. Kirahvi ja hirviöpää vartioivat aarretta. Alareunassa myös äidin tekemä aurinkovillasukka, koska syksy.Pysykää ihmiset terveinä ja pusseli pus!
Luin tekstiäsi kiihtyneenä, koska kuvasit niin hyvin ongelmaa, jonka varmaan olet perinyt äidiltäsi ja oletettavasti isältäsikin. Me kun ei olle yhtään työryhmäihmisiä. Kun meillä on VISIO ja varjelkoon taiteen jumalat sitä pöhköpäätä urveloa, joka uskaltaa koskea meidän VISIOON. Siis kun eihän muut voi nähdä sitä päänsä sisällä edes 3D- laseilla vai mitä ne uudet mielikuvituslasit onkaan, jotka päässä voi liikkua vaikka viidakossa tai joutua King Kongin käsiin omassa olkkarissa. Mutta luin, että pitäisi olla huoneessa 2 metriä vapaata tilaa suuntaansa, kun sellaisia mielikuvituslaseja käyttää. Ei sovi tähän torppaan. Ilmeisesti kolhisin itseni pahasti, jos yrittäisin liikakalustetussa olkkarissani moista mielikuvaseikkailua. Makkarista ei voi edes puhua. Sinnehän tuli Ihanan Veeran, lapsenlapsen, pian 6 v., sänky lauantaina (hän ei nuku sitten siinä kuitenkaan - vielä) eli tilaa ei ole metriäkään suuntaansa ilman vaurioita.
VastaaPoistaNiin siis ryhmätyöskentely. Sitä varmaan täytyy vaan opetella uudestaan ja uudestaan. Olin mainostoimistoaikoinani aikamoinen hirmu ko. asiassa. Ilmoitin kylmästi työryhmälle esimerkiksi, että ei tässä mitään Kim Kuusia tai muita tarvita TV-mainoksen musan tekoon: minä sävellän ja sanoitan. Ja niinhän minä tein ja sitten soitin nokkahuilulla tekeleen Kuusella palaverissa ja vielä lauloin päälle. Varmaan yhteysihminen meinasi kuolla häpeään. Mutta niin mainoksessa soi Kypsissä kymmenissä-humppa, joka jopa saavutti mainetta eli oli korvamato. Ja kun Finlandia-taloon suunniteltiin Philipsin arvoasiakkaille esitystä, minähän piirsin jopa näyttämökuvia tunnettua balettitanssijatarta varten ja kuinka valokeila liikkuu näyttämöllä ja kirjoitin valoaiheisen tekstin, jonka Veikko Honkasen ääni sitten vaikuttavasti kaiutti kutsuvieraille. Että tee nyt hommia tällaisten kanssa.
Toisaalta olen sitä mieltä, että kyllä taiteilijan ns. vapauteen kuuluu vapaus. Näen vapauden käsitteen osaseksi vapauden visioida ja olla aika narsisti visionsa suhteen. Että vaikea kysymys tämä.
Lapsus lupus jatkakoon voimalla. Minähän jaksan höpöttää kyllästymiseesi asti siitä, että Haloo Helsinki bändäili KYMMENEN VUOTTA ennen kuin kolahti. Että semmosta. Vaikka ei taiteessa voi vertailla. Te oletta Lapsus lupus ja siitä poikki. Mun suosikki ainakin ja uskoisin tietäväni jotain musiikista.
Nyt todistamaan ei-robottiuttani. Hih. Viimeksi piti valita kuvat, joissa esiintyy mainostaulu. Sopiva juttu mulle. Olenhan äitisi.
Tuolla on kaksi lyöntivirhettä ainaskin: 1) soitin Kuusella, pitää olla Kuuselle ja 2) te olette eikä te oletta Lapsus lupus. Lisäksi tarkoittamani ironia kohdassa, jossa kirjoitan, että meillä on VISIO jne. ei tule oikein ilmi. Siis se on ironiaa ainakin itseäni kohtaan, mutta olisi pitänyt osata kirjoittaa se toisin. En nyt jaksa.
VastaaPoista